Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Lyhyellä käsiksellä..

Hellgate (1989) VOI KILIN VITTU MITÄ SONTAA!!! Tästä varoiteltiin, mutta viesti kaikui kuuroille korville, kun Arrow:n uusintajulkaisun myötä avautui tilaisuus työntää kätensä paskaan, mikä tietenkin houkutteli roskaelokuvien ystävää kuin lyhtypylväs humalaista. (huokaus) Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku egovammainen idiootti pyrkii henkisen akrobatian avulla todistamaan olevansa elokuvantekijä ja huoraamaan huomiota hurmokselliselle hulluudelleen. Yhtäältä, mitä muuta voi odottaa Monaco Forever ‑ohjaajalta, toisaalta näin täydellistä mahalaskua osaa myös arvostaa, kun kyse on kaiketi jonkin sortin saavutuksesta surkeuden saralla – jopa valmistusvuodenkin huomioiden. Tätä vasten joku Fulcin pystytylsä City of the Living Dead näyttäytyy suorastaan mestariteoksena. Näistä myötähäpeän traumoista toipuminen vie taas useamman elokuvan verran.

Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986) Pahuksen suloinen kokonaisuus, jossa mainio Jim Wynorski todistaa jälleen olevansa kiinnityksen arvoinen ohjaaja. Ajalleen epäuskollisesti filmaus näyttää toteen myös sen, kuinka 75-minuutissa läpikäydään genrekliseet kiireestä kantapäähän ilman suurempia suvantovaiheita ja vieläpä toimivan synasoundin siivittämänä. Kun kuvaan lisää pääpahiksina riehuvat robotit, ja sekoilun näyttämönä toimivan tavaratalokompleksin johon pikkubileitään riettaileva nuoriso jumittuu ehdoin tahdoin välitöntä vaaraa väheksyen, ollaan sujuvan lopputuloksen kannalta riemastuttavan lähellä täyden tähtirivin halpuutusta.

Runaway Train – Pakojuna (1985) Lakkasin jo kauan sitten laskemasta kertoja, jotka leffan parissa on vuosikymmenten saatossa tullut, ei ainoastaan nautittua, vaan myös elettyä. Trivian, sen koomin kuin taustalla vaikuttavien faktojenkaan toisto tuntuu turhalta, kun oma agenda on ojassa, mutta kaikesta huolimatta todettakoon subjektiivisen totuuden nimissä sen tuhannennen kerran: yksi parhaimpia elokuvia kautta aikojen. Ja se on paljon sanottu. Akatemia haistakoot paskan lunastamattomista Oscareista, joiden lisäksi itsensä ylittäneelle säveltäjä Trevor Jones'ille olisi suonut (edes) ehdokkuuden niin ikään.

Alive (17.3.2017 13:44)

15. It Follows (netflix) **** Tätähän kovasti on hehkutettu ja kai tää oli jonkinlainen yllätyshitti pari vuotta sitten. Ei kuitenkaan ehkä ihan elä hypen tasolle, mutta kieltämättä omaperäinen ja parhaimmillaan hyvinkin toimiva. Tietty unenomaisuus ja ajattomuus toimii, samoin kiitosta siitä että vahvasti luotetaan tunnelmaan ja halvat säikkyefektit on jätetty minimiin. Katsomisen arvoinen ehdottomasti.

Itse ajattelin juuri tuota ajattomuuden pointtia leffan aikana: on häijy ajatus, että se "kirous" tms. demoni olisi maailmassa viimeiseen ihmiseen/uhriin asti! Ja kauanko se on ollut kuvioissa... Kuumottava idea elokuvalla, etenkin kun sitä ei voi pysäyttää. Kuin virus.

Hiljattain katsomassani ranskalaisessa Them-elokuvassa (Ils, 2006) oli tietyllä tavalla samanlainen sadistinen tunnelma liittyen siihen, että niitä ei tunnu voivan pysäyttää. Leffahan ei sinänsä tarjoa mitään uutta, mutta vanhoista aineksista on tehty tiukaa (74min) home invasion ‑piinamatskua, jossa myös äänillä tärkeä rooli.

QCine (17.3.2017 19:57)

* PIENTÄ PUOLISPOILAAVAHKOA DETALJOINTIA *
Malick: Tree of Life (2011) Malick ei ole töineen kyennyt pureutumaan liberaaliin tajuntaani ihan niin kuin vissiin olisi pitänyt. Tämä on ehdottoman mielenkiintoinen, erilainen, paikoin vaikuttavakin. Eikä elokuvan pituuskaan välttämättä ole kynnyskysymys. Mutta alun universumejasyleilevän mittakaavamasturbaation jälkeen liudennutaan melko suoraviivaiseksi kasvudraamaksi. Moinen rytmihäiriö hämmentää. Hyvyyden ja kauneuden asialla tietenkin ollaan, mutta jotain jäin kaipaamaan, ehkä pientä lisäpotkua kärpästenherra-elementeille, tai vastaavasti tyttönäkökulmaa, entiijä.

Ja mihinkäs se kolmas veljes jätettiin nykyaikatasolta?

Se kaikki haahuilu, kädestäpito ja halailu oli kuin rippileirin viimeistä iltaa olisi sivustakatsellut. Myös klassisen musiikin viljely ontuu. Hyvän puolellehan vilpittömän uteliaassa erilaisuushakuisuudessa jäädään, mutta melkeinpä suosittelisin tämän asemesta katsomaan vaikkapa Mollbergin Milkan ja Jarvan Työmiehen päiväkirjan putkeen. Siitä saa omat juuret kaupan päälle. ***1/2

Kolmanteen veljeen liittyen:

Tämä ei enää spoilaa elokuvaa: Malickin oma veli kuoli joskus 60/70-luvulla. Käsittääkseni veli oli matkustanut Espanjaan tavoitteenaan omistautua klassiselle kitaralle ehkä jopa itse Andres Segovian opissa, mutta "jokin" meni pieleen ja Malickin veli teki itsemurhan. Omaelämäkerrallinen trauma on vaikuttanut ilmeisen syvästi Malickiin. Siitä on kaikuja oikeastaan jokaisessa Malickin elokuvassa, ainakin näissä 2000-luvun teoksissa, joissa esiintyy veljiä.

Tree of Lifen lopputeksteissä soi muuten Fernando Sorin kuuluisa (arpeggio)etydi klassiselle kitaralle h-mollissa. Emme tiedä kuka ääniteessä oikeasti soittaa!

Malickin vision edessä tulee kyllä haukottua henkeä, kun miettii millaisen aikaskaalan tuo elokuva käsittää: käytännössä siinä kuvataan koko universumin synty JA tuho, johon sitten suhteutetaan se inhimillinen perhedraama nykyajassa. Ei voi valittaa "skoupin" suppeudesta!

Rantahiekalla tapahtuvien haahuilu/halailukuvien joukossa on eräs överi välähdys, jollaiset koskettavat itseäni aina ns. syvältä:

Silkkaa neroutta.

Malick on parantumaton romantikko ja herkkä runopoika par excellance, ei kovinkaan kaukana Aki Kaurismäestä.

The Tree of Lifessa on mm. kohtaus, jota tuskin moni muu olisi tullut tehneeksi, poislukien jotkut lasten piirretyt tms:

Voin kuvitella miten Richard Dawkins pihisee kiukusta ja karjuu: "EI LUONTO OLE TUOLLAINEN!!"

Katsoin hiljattain Knight of Cupsin (2015), joka on entistä haaveellisempaa menoa, Christian Bale lausuu elokuvassa yhden repliikin, oman nimensä huoralle. Silmittömän kauniita kuvia ja tuskaisan tiedostamisen äärellä elämän oleellisten arvojen parissa meditointia. Selvästi sellaista kamaa, jolla on niin rakastajansa kuin vihamiehensä. Tuleva Song to Song (2017) vaikuttaa jatkavan samoilla linjoilla. Huomionarvoista Knight of Cupsissa on, että siinä etenkin maantiekuvissa on taas kehitelty kuvaustyylejä eteenpäin, vakuuttavasti sanoisin.

Erittäin huolellisesti yksityisyyttään suojellut erakko-Malick puhui äskettäin jopa julkisesti:

https://www.youtube.com/watch?v=xFBYGqW4ThQ

Kaufman & Johnson: Anomalisa (2015) Ensin olin pettyvinäni, mutta kummasti vain jäi mieleen koputtelemaan tämä simppeli, kauneushakuinen tarina, josta voi toki halutessaan kuoria vaikka mitä kerrostumia ja mielenterveyden rajapintateorioita.

Vaikka olen katsonut tämän "enemmän kuin kaksi kertaa", tulee eräs loppupuolen kohtaus aina yhtä yllätyksenä, mikä kertoo jotain elokuvan (hämärän) maailman lumovoimasta. Tarkoitan kohtausta, jossa päähenkilö

Show me the dolls!

Muistelisin, että suomi-dvd:n ekstroissa näytetään nuket ja "lavasteet", lähinnä päähenkilön hotellihuone ja sänky. Pieniä ovat!

Wojciech Has: Sanatorium pod klepsydra (1973) ***½


Lähes kaksi tuntia fantasiasekoilua vailla selkeää punaista lankaa oli hieman uuvuttava kokemus, mutta olihan tämä kuitenkin erittäin hienosti tehty muun muassa lavastuksen osalta. Täytyisi ilmeisesti tuntea se Bruno Schulzin kirja johon elokuva perustuu saadakseen jutusta mahdollisimman paljon irti.


M. Night Shyamalan: Unbreakable (2000) ***½


Splitin katsomiseen valmistautuessa oli kerrattava tämä mestarin varhainen merkkiteos. Juonen yllätyskäänteet ennalta tuntien silmään pistivät sellaiset yksityiskohdat kuin Bruce Willisin heikohdot draamanäyttelijänkyvyt ja Shyamalanin omituinen tapa kuvata dialogikohtauksia: normaalin puhujasta toiseen leikkaamisen sijaan ohjaaja kääntelee kameraa tai kuvaa koko kohtauksen kauempaa niin, että molemmat keskustelijat näkyvät yhtaikaa kuvassa. Onkohan tällä jotain syvempää merkitystä elokuvan aiheen kannalta, hmm...?


Nicolas Winding Refn: Bronson (2008) *


Täydellistä ajanhukkaa. Refn on kyllä törkeän yliarvostettu ottaen huomioon että näitä yhden tähden paskaleffoja on jo tuotannosta huomattava osa.

Matti Erholtz (19.3.2017 20:39)

Nicolas Winding Refn: Bronson (2008) *


Täydellistä ajanhukkaa. Refn on kyllä törkeän yliarvostettu ottaen huomioon että näitä yhden tähden paskaleffoja on jo tuotannosta huomattava osa.

Heh, älä vain katso Valhalla Risingia.. Tosin kyseisen leffan kommenttiraita on äärimmäisen viihdyttävä (kuuntelin vähän loppupuolelta), kun NWR selittää innoissaan kommenttiraitaa luotsaavalle leffatoimittajalle mitä kaikkea siinä lopussa symboloidaan ja tapahtuu. Toimittaja on kohtelias ja sanoo "en näe kaikkea tuota elokuvassa", mistä Tanskan auteur suorastaan suivaantuu jne.

Yllätyin miten asiallinen ja vähän perseilevä oli tuo viime kesäinen The Neon Demon. Se on mielestäni NWR:n ns. kypsin elokuva ja myös kuvallisesti erittäin kiehtovasti kokeileva.

Alan Clarke: Scum (UK, 1979) – omalla ”fiktio”tavallaan tämä on yhtä karmeeta menoa kuin pahimmat italo-mondot. ”Shocking England”! Katselun jälkeen olo on yhtä levoton. Clarken elokuva on ahdistavimpia ja ankeimpia mitä olen nähnyt. Ei voi kuvitella kertovansa masentuneelle (tai lapselle) näitä ihmiskäyttäytymisen muotoja laitosoloissa tai muissa ”poikkeusolosuhteissa”. Ja koska Clarken elokuva oli alunperin tarkoitettu tv-elokuvaksi (kunnes BBC kielsi sen), sopii se ruutuun häijyn iskevästi, vaikka tämä onkin siis uskollinen teatteri-remake tuosta bannatusta tv-teoksesta. Nuoren Ray Winstonen hahmo jää lopulta vähän sivulliseksi vaikka onkin alussa keskiössä. Hänen ”näkemyksensä” tai ymmärryksensä tietyistä tapahtumista jää kiinnostamaan ja selvyys niistä siis nyt puuttumaan. Raiskaus-, itsemurha- ja institutionaaliset retribuutiotoimenpiteet tekevät kyydistä todella kylmää. Miksi nämä elokuvien nuoret psykopaattiset brittiniljakehuligaanit tuntuvat aina pahimmilta mahdollisilta verrattuna ”kilpailijoihinsa” muualla? Ondskanin sveedumeininki yltää samaan mielestäni vain hetkittäin. Pientä ”valoa” edustaa Scumissa älykköhahmo, joka toivoisi Dostojevskia laitoksen kirjastoon, josta taitaa löytyä vain kevyempiä (ojentavampia!) lukemistoja. Leffan myötä hiukset olisivat varmasti nousseet pystyyn itse Michel Foucaultilta, jos hänelle olisi ollut hiuksia... Leffan jälkeen itse asiassa vitutti niin rajusti, ettei huvittanut katsoa perään toista elokuvaa, vaikka se olisi ollut mahdollista!

”The film's controversy was derived from its graphic depiction of racism, extreme violence, rape, suicide, many fights and very strong language.”

Juuri niin. Ei mennä sieltä missä aita on matalin!

Ridley Scott: Black Rain (USA, 1989) – itseäni häiritsee tässä se holhoava ”tiiminjohtajuus”, jota tehokkaat ja karismaattiset jenkit edustavat totisten ja vähän hitaiden ”japsien” rinnalla. Ei aikaakaan kun maahan saavuttuaan kaksi jenkkiä ovat jo suunnilleen johtamassa jäljitysprojektia japanilaisen poliisin ihmetellessä kyydin tehokkuutta. Japanilaiset naiset ovat toki innoissaan monilahjakkuus-Garciasta pidättyneiden japanilaismiesten rinnalla. Vali vali... Mutta mielestäni Scott vain on liian suuri ohjaaja tekemään ”suoraviivaista toimintaa”. Sellaisenakin tämä on ylipitkä sisältöönsä nähden. Loppu (Douglasin lahja virkaveljelleen) on sympaattinen ele, jonka voi ajan hengessä tulkita monin tavoin... Tuntuu että ”historian päättymisen” läheisyys teki kaikesta kovin apaattista ja että taitavaa kuvaajaa ja säveltäjää lukuunottamatta kaikki olivat jokseenkin puoliteholla ja ikävystyneinä mukana tässä elokuvassa, mukaan luettuna Michael Douglasin Tappava ase ‑look. Scott jatkoi ”dekapitaatioteemaa” huomattavasti graafisemmin 2010-luvulla The Counselorissa (unrated, unrated...)

Dominic Sena: Kalifornia (USA, 1993) – Brad Pitt on tässä aluksi erittäin ärsyttävä ja hänen hahmonsa melkein ylilyöty, mutta leffa paranee puoleen väliin tultaessa merkittävästi. Tarina on mielenkiintoinen ja elokuvallinen: road movie with a serial killer. David Duchovnyn kiltti olemus sopii sarjamurhaajista tutkimusta tekevän lukutoukan hahmoon (miksi hahmolla on ne typerät korvarenkaat, olivatko ne joku ”älyllisen riippumattomuuden” symboli 1993?) Mukana on sopivasti pohdiskelevaa monologia ja mustaa huumoria, vaikka kovin pitkälle absurditeetteihin ei mennä eikä aina tarvitsekaan. Tyylikäs kokonaisuus. Pittin meuhkaaminen sekä ERITTÄIN raivostuttavasti liioiteltu juntti”aksentti” mennevät joko lahjakkaan näyttelijän nuoruuden tai ohjaaja Senan kokemattomuuden piikkiin: vähempi olisi riittänyt, ja välillä muutkin hahmot ovat turhan ”dramaattisia”. Juliette Lewis on suunnilleen kaunein ihminen koko maailmassa; voisikin oikein kertailla tuon aikakauden elokuvia joissa hän on, tosin loisteliaan Strange Daysin jo hiljattain katsoin. Loppu merenrannalla on täydellinen, siitä tulee mieleen Michael Mannin Manhunter ja pari muuta asiaa.

Peter Medak: Romeo Is Bleeding (UK-USA, 1993) – jännä tapaus, jossa Gary Oldman loistaa korruptoituneena mutta nössönä poliisina, joka etsii rakkautta Lena Olinin jäiseltä, dominahenkiseltä palkkatappajalta surkuhupaisin seurauksin. Tunnelmoiva kyttä-noir on erikoinen yhdistelmä hykerryttävää naisvihaa ja toisaalta miehen (Oldman) typeryydelle naureskelua. Välillä tuntuu melkein campilta, vaikka toisaalta Roy Scheiderin tyly ja kyyninen mafiapomo pitää tätä myös synkkäsävyisenä pikku kulttielokuvana. Ylilyöty ja liikaa yrittävä kertojaääni on selvästi vanhentunut elementti, vaikka ns. tyylikeinona se lienee tuolloin ollut kova juttu. Leffan aikana pyöri mielessä, että joku Tony Scott olisi voinut saada tästä entistä tiukemman: samoja aineksia tässä kuin monessa Tonyn elokuvassa. Menisivätkö ne luodit oikeasti tuolla tavalla mullan läpi syvälle maahan ja ”maaliin”...? Cobra varmaan tietäisi.

Tobe Hooper:

The Texas Chain Saw Massacre

(

USA, 1974

) – kyllähän tämä on kuumottavaa menoa edelleen. Ei voi kitistä oikein mistään. Että ne erikoislähikuvat kauhistuneen Marilyn Burnsin silmistä verisuonineen ovat täyttä rautaa. Äänimaailma, leikkaus, lavastus, kaikki se roju kannibaalien kämpässä: täydellistä terroria. Marilyn Burns on tässä viimeisen 30min aikana kyllä niin ”alueella”, että kelpaisi taatusti Jari Halosellekin. Halonen voisikin tehdä TCM:n Suomi-version, jos siihen saisi viimein mukaan sen V*TUN Mannerheimin. Onnistuisi taatusti ”kohtuullisella budjetilla”.

Jonathan Glazer: Sexy Beast (UK-Espanja, 2000) – erittäin omaperäinen pieni kulttielokuva, jossa Ben Kingsley loisti jopa sivuosa-Oscarin ehdokkaaksi asti. Huumori on mustaa ja persoonallista, gangsterikuviot sopivan tyyliteltyjä ja perinnetietoisia, ja tämä on taatusti ainoa elokuva, jossa pankkiholviryöstö suoritetaan veden alla! Espanjan maisemat tuovat elokuvaan mukavaa uneliaisuutta ja harvemmin nähtyä ympäristöä rikosdraamalle, jotka usein sijoittuvat kaupunkiin. Glazer-faneille tietysti suositeltava teos, vaikkei tässä ole samaa pohdiskelua kuin Birthissä tai Under the Skinissä. Guy Ritchie muistui myös mieleen, vaikka tämä on erikoisempi/friikimpi kuin Lock, Stock & Two Smoking Barrels jne...

Atsushi Muroga: Junk (Japani, 1999) – japanilaiset tykittää.. Osuva sekoitus zombie-elokuvaa ja yakuza-ryöstötrilleriä jälkipuinteineen, jotka tosin jäävät nopeasti sivuosaan, kun elävät kuolleet jo ilmestyvät. Alkupuolen meluisa ryöstöjakso kaahailuineen tuntui vähän hölmöltä, mutta meininki asettuu mainiosti siellä teollisuuskompleksissa, jonne koko leffa pääosin sijoittuu. Koko kuvauspaikka on kuin suoraan RoboCopista tai Terminaattorin lopusta, ja leffassa on loppupuolella myös oivallista cyborg-zombie ‑meininkiä sitkeän female zombien muodossa. Parasta tässä on, että ”epäilyttävän” alun jälkeen elokuva ei pysähdy hetkeksikään vaan on energinen ja vauhdikas, ja kestoa vielä jumalaiset 82 minuuttia. Joku spedempi visionääri olisi tehnyt tästä 130-minuuttisen ”pläjäyksen”. Loistavaa gorea – yhdestä pistoolinosumasta zombin suolet lentävät joka suuntaan, ja yakuza-zombin otsaan ilmestyneestä reiästä suihkuaa verta ”Contamination-tyyliin” metrien päähän plus muuta tarpeellista! Puhumattakaan lopusta, jossa zombi on nielaissut tärkeät avaimet ja mennyt keskeltä kahtia – avaimiinhan pääsee parhaiten käsiksi ”vyötärön puolelta”. Ohjaajalla on ollut selvä visio, ja lopputulos on kliseisyydessäänkin omaperäinen ja perinnetietoinen: vaikka zombien sinertävänharmaa iho tuo mieleen Romeron, ovat inhat toukka- ja lierokuvat silkkaa Fulcia.

Leonard Kastle: The Honeymoon Killers (USA, 1970) – intensiivisen tiukka ja todentuntuinen tosielämän sarjamurhaajakuvaus, jossa paksu hoitaja ja lipevä gigolo kiertävät Yhdysvaltoja huijaten yksinäisiä tai yksinkertaisia naisia rahan takia. Pian homma karkaa hanskasta ja tulee ruumiita. Molemmat teloitettiin tosielämässä 1951. Elokuva on vakavien aiheiden äärellä, rakkautta etsivien ihmisten hyväuskoisuuden kohdatessa kahden ihmishirviön kylmän laskelmoinnin. Unohtumattomia kohtauksia (esim. ensimmäinen murha suht myöhäisessä vaiheessa elokuvaa) sekä tyylikäs, yhä täysin toimiva ja vetoava kuvaustyyli. Meininki vaikuttaa toisinaan kuin katsoisi dokumenttia (Man Bites Dog ‑efekti). Truffaut'n suosikki-jenkkielokuva. Gustav Mahlerin musiikki sopii tähän todella hyvin.

Umberto Lenzi: Milano Odia: La Polizia Non Può Sparare (aka Almost Human – Italia, 1974) – räikeä italo-kyttäelokuva joka kuuluu myös kategoriaan ”sikailu ja perseily”, asenne on sen verran kumartelematon ja dialogiin on piilotettu runsaasti kyynistä huumoria ja herkullista yhteiskuntakritiikkiä. Milian loistaa retkumaisen pikkurikollisen roolissa paremmin kuin moni muu, ehdotonta klassikkoainesta David Hessin jne. kanssa. Almost Humanissa kuten monessa muussa italomiesten visioimassa maailmassa naisen paikka on järven pohjassa tai munan päällä, ja turhaa tunteilua halveksutaan; sarjatulta vain kehiin. Pienimuotoisen ja överin kulttihelmen ainekset ovat hyvin edustettuina, vaikka leffassa on loppua kohden ”pieniä” rytmitysongelmia... kaikenlaista pölinää on liikaa kun pitäisi kiihdyttää menoa. Tarina sisältää myös home invasion ‑henkistä tylyyttä ja muuta ilkeää nihilismiä. Sikailuelementit myös ”keventävät” vakavaa menoa, paitsi Henry Silvan komisarion hahmon osalta, joka on täysin vakavissaan. Elokuvan jälkeen voikin saada painajaisia kuvitellusta tilanteesta, jossa olisi Silvan hahmon, Walter Grandin (”Milan's toughest cop”), kuulusteltavana rikoksesta, johon olet syyllinen.

32. Philip Marshak, Tom McGowan, Gregg G. Tallas: Cataclysm (1980)

Hämmentävä sekoitus natsi-jahtia, yliluonnollista mysteeriä ja poliisidekkaria. Cameron Mitchell ja Richard Moll vetävät roolinsa sentään sen verran täysillä, että leffa ei kiepsahda kumoon – aivan. Faith Clift on kyllä naispääosassa niin pihalla kuin kukaan voi olla. Pinnat salaseurahässäköistä, satanismista ja ilahduttavan pökkelöstä dialogista.


33. Jason Murphy: Zombies! Zombies! Zombies! (2008)

Myös nimellä Strippers vs. Zombies tunnettu elokuvataiteen teos, joka – niin, tuo toinen otsikko kertonee kaiken oleellisen. Pökkelöä näyttelyä, totaalisen idioottimainen juoni ja suorastaan hävettävän paskat efektit – eli ytimessä ollaan.


34. Jonathan R. Betuel: My Science Project (1985)

Nyt harmittaa kyllä etten nähnyt tätä makoisaa sci-fi/komedia/teini ‑sekoilua kultaisella 80-luvulla. Meininki on tuttua monista muista high school ‑virityksistä, eli alkuun kovin epäsuhdalta vaikuttava tyttö & poika ‑pari päätyy ratkomaan outoja ongelmia ja siinä samassa amorin nuolet lentävät suuntaan jos toiseen. Betuelin teoksessa arki on rupisempaa sekä kämäisempää, ja koulu selvästi syvemmältä, kuin monissa muissa samantyylisissä elokuvissa. George ja Marty McFly saattoivat olla tahoillaan joskus hieman pulassa, mutta Michael Harlan on todella hahmonsa vanki ja Vince Latello on vain nilkki. Tiedättehän, sellainen jonka puolella kannattaa olla ja jonka eteen päätyviä nyhveröitä käy sääliksi.


35. Jim Jarmusch: The Limits of Control (2009)

Todella tyylikäs leffa, siis jopa Jim Jarmuschin asteikolla. Tarinahan nyt ei mikään varsinainen möhkäle tai vyyhti ole, mutta Jarmusch saa luotua jopa reissusta kaffeteriaan suorastaan eeppisen, hengästyttävän ja ihokarvat nostattavan kokemuksen. Pinnat myös upeasta ääniraidasta. Ei tästä paljoa voi sanoa spoilaamatta, joten suositellaan vain ja nauttikaa herkullisista cameoista.


36. Danièle Huillet, Jean-Marie Straub: Sicily! (1999)

Amerikasta takaisin Sisiliaan saapuva matkalainen kulkee kohti lapsuudenkotiaan ja käy keskusteluja siinä samalla erilaisten ihmisten kanssa. Nähtävästi kaikki näyttelijät ovat aivan tavallisia ihmisiä ja muutamia kohtauksia vaivaa paperista lukemisen vaiva. Ja korostaakseen kaiken teatterimaisuutta, monien keskustelujen päätyttyä kamera jää kuvaamaan viimeisen keskustelijan kasvoja. Ajallisesti tässä liikuttaneen jossain 30-luvun lopun Italiassa, fasistit ovat jo ainakin vallassa – se käy selväksi. Taas hiukan eri tavoin tehtyä tarinaa, mutta siinä se.


37. Matt Reid: Between Dog and Wolf (2014)

New Model Armyn tarinan kertovasta dokkarista enemmän dokkari-ketjussa.


38. Clint Eastwood: The Rookie (1990)

Joskus Eastwood osuu ohjaajana ja leffan moottorina maaliin, joskus ei. Tämä on niitä kertoja kun ohari tuli. Nuori (lue ei-niin-pulla) Charlie Sheen ja Clintan – okei, idean tasolla yhteistyö voisi jopa toimia, mutta käsikirjoitus on hävettävän reikäinen klishe-kimppu. Ja entäpäs sitten roolitus? Fokus on Sheenin näyttelemässä sain-liikaa-rahaa-syntyessäni Ackermanissa, jonka isäukkona Tom Skerritt tekee mitä voi. Kässäri ampuu miestä polviin, eikä mukaan kirjoitettu vaimokaan oikein vakuuta. Ja tyttöystävänä pyristelee Lara Flynn Boyle – taas lisää laukauksia lumpioihin. Jopa Raul Julia menee haaskuun tässä puolivillaisessa sekoilussa, joka yrittää olla jonkin sortin Tappava Ase, ilman sitä tarvittavaa magiikkaa. Että tämäkin leffa oli niin paljon paremmin vuonna VHS, ei näitä vanhoja helmiä pitäisi katsoa enää BD-aikana uudelleen.


39. Roy William Neill: The Woman in Green (1945)

Basil Rathbone on loistava Sherlock Holmes, hyytävän hypnoottisesta tarinasta enemmän Holmes-elokuvien omassa ketjussa.


40. Robert Wise: The Andromeda Strain (1971)

Tässä tuli taas täytettyä yksi helkutin mittava aukko leffasivistyksessä. Erittäin tiivistunnelmainen leffa, jossa ulkoa tuleva uhka saa luotua melkoista painetta.


41. Craig Mazin: Superhero Movie (2008)

Okei, nämähän nyt ovat näitä hassunhauskoja hupailuja, mutta tässä spoof-genressä leffa on ihan katsottava. Leslie Nielseniä paremmassa vedossa ja käsikirjoituskaan ei karkaile liikaa.


42. John Murlowski: Contagion (2002)

Yhdysvaltain presidenttiä ammutaan nuolella, joka sisältää tappavaa tautia. Miksi näin tehdään, keitä tekijät ovat, ja miksi mm. yhden sairaalan eristäminen on ylivoimaista jopa Yhdysvaltain armeijalle. Periaatteesa kuraa mutta Bruce Boxleitner on Yhdysvaltain pressana aivan loistava valinta – Donald Trump, move over.


43. Paul W.S. Anderson: Resident Evil – Retribution (2012)

Miten tällekin sarjalle kävi oikein näin? Ensimmäisessä elokuvassa otiin suljetussa ympäristössä, jossa hitaasti päälle raahustavat zombiet olivat omanlaisensa luonnonvoima. Seuraavaksi siirryttiin kaupungin mittakaavaan, mutta edelleen meno oli ns. perinteistä. Ja entä nyt? Zombiet ovat Usain Boltin veroisia sprinttereitä, eikä superzombievoimista ole pulaa. Autoilla ajaminenkin onnistuu ja moottoripyörillä kaahaus jopa keulien. Miksi helkutissa nämä avautuvat suut ovat ensinnäkään tulleet mukaan? Antakaa minulle takaisin vanhat kunnon mätänevät, raahustavat ja idiootit zombiet.

Fernando Di Leo: Milano calibro 9 (Italia, 1972) – raskaan sarjan italo-noir-kyttäleffa, jossa vastakkain ovat vankilasta vapautunut rikollinen ja nihkeä mafioso kätyreineen sekä tietysti kuvankaunis nainen. Di Leo on ladannut elokuvan taas täyteen suorapuheista yhteiskuntakommentaaria, ja itse petokseen (rahalliseen ja muunlaiseen) keskittyvä tarina etenee hallitusti ja intensiivisesti; tylsää ei ole. Puhetta on taas paljon, mutta nämä ovatkin italialaisia. Päätepiste on käsittämättömän karu ja upea, ja ihan ”elokuvahistoriallisen” kovaa kamaa: tämä on niitä elokuvia, joiden loppuhuipennusten myötä luulisi ”tähdityksen” värähtävän muutamankin pykälän ylemmäs, jos siinä vaiheessa joku on vielä epäröinyt elokuvan väkevyyttä. Peckinpah-, Melville- ja Kaurismäki-kamaa sillä erotuksella, että kiltti Kaurismäki ei kuitenkaan lätkisi naista turpaan elokuvan ensimmäisten minuuttien aikana, millainen pikku ”ojentaminen” ei tietenkään ole italialaisille koskaan muodostunut ongelmaksi. Parhaita genre-elokuvia, ja kaiken kruunaa äärimmäisen loistava, huumaava soundtrack.

Pitkän linjan lukijoita myöten jaellaan Elitisti-arvionkin yhteydessä näemmä aikalaista starbamyllyä ja aiheesta!

Il Cinema Segreto Italiano!

”Il più grande noir italiano di tutti i tempi.” ‑Quentin Tarantino

Narciso Ibáñez Serrador: Who Can Kill a Child? (¿Quién puede matar a un niño? – Espanja, 1976) – pysäyttämätöntä kauhua auringonvalossa pikkulasten ja varhaisteinien muodossa. Alkupuoli iskee tunnelman asianmukaisen synkäksi: usein esim. kuvittelee alkutekstien aikana maistelevansa lasiin kaatamaansa (mallas)juomaa muttei totisesti tämän elokuvan alussa. Pitkä alkutekstijakso esittelee kuvia keskitysleireiltä, Pakistanista, Intiasta, Vietnamista ja muista sodista nimenomaan lapsiuhrien osalta. (Ohjaaja Serrador on mielestäni väärässä sanoessaan haastattelussa, että dokumenttijakso olisi pitänyt jättää elokuvan loppuun: eikö se juuri silloin olisi vaikuttanut hölmöltä alleviivaamiselta ja pätemiseltä?) Anyway, tarina tappajalasten valtaamasta aurinkosaaresta on häiritsevä ja toteutus intensiivinen. Autioitunut kylänpahanen on kuvauspaikkana kerrassaan loistava, kimaltelevan meren ympäröimänä. Sisältää myös ripauksen polanskilaista paholaistematiikkaa raskaana olevan naisen kokemusten ja aavistusten muodossa. Tämä on niitä elokuvia, joiden jälkeen herttainen homo sapiens tuntuu taas ”hieman” arveluttavalta olennolta...

Victor Erice: El espiritu de la colmena (Mehiläispesän henki – Espanja, 1973) – tässä ei jarrutella! Noin 20 minuuttia elokuvan alusta alkaa olla jo selvillä, mistä on kysymys, mutta ei hätää sillä Erice on ”hitaan” kerronnan taituri. Tässä katsottujen ”erässä” sattuikin olemaan enemmän tai vähemmän ”viiden tähden kamaa” (tai likimain), mutta espanjalaisen Victor Ericen elokuva on se kirkkain helmi, joka sopi myös katsottavaksi Serradorin elokuvan jälkeen. Mehiläispesän hengessä pieni tyttö (häkellyttävä Ana Torrent, 7v) näkee vanhan Frankenstein-elokuvan, joka saapuu kylään tyylikkäästi lava-autolähetyksenä, ja tyttö alkaa kuvitella hirviön todelliseksi. Harvoin, jos koskaan, on lapsen mielikuvitusmaailmaa ja ympärillä piileviä ihmeitä kuvattu näin tiiviisti ja voimallisesti. Ana Torrentin mustana tapittavat, älykkäät silmät ovat kuin runoilijan säkeet, joiden kautta me viheliäiset nihilistit ja ”aikuiset” voimme nähdä toisenlaiseen, meiltä peruuttamattomasti kadonneeseen näkyjen ja puhtaiden kokemusten maailmaan. Out of this world experience!

Erice ottaa tähän tietenkin mukaan vielä vallineet yhteiskunnalliset olot 40-luvun Espanjassa. Hämmästyttävintä on, että elokuvan aikuishahmojen ohuus tuntuu aivan välttämättömältä tässä kontekstissa, sillä ”aikuisten” ajatuksilla ei juuri ole merkitystä tytön maailmassa. Missä tahansa muussa elokuvassa toteutusta sanottaisiin ”tylsäksi” tms. juuri sen takia, kun aikuishahmot ovat (tässä siis tarkoituksenmukaisesti) melko mitättömiä. Tämä uniikki teos on PAKOLLINEN kaikille Tarkovskin, Malickin, Dreyerin jne. ystäville. Lopussa myös konkreettinen yhteys Valkeapään Muukalaiseen, eikä Mehiläispesän henki ole kaukana The Reflecting Skinistäkään – pikkutyttöversiona. Maisematkin ovat yhtä avaria kuin Philip Ridleyllä. Siis runsaasti yhteyksiä viime aikoina ketjussa sivuttuihin titteleihin. Viisi tähteä!

Robert Wiene: Das Cabinet des Dr. Caligari (Weimarin tasavalta/Saksa, 1919) – vääntynyttä meininkiä niin maisemien, lavasteiden kuin henkisen ilmapiirin osalta. Pelkästään snapshotteja vaikka tästä arviosta katselemalla tulee jotenkin levoton olo – hyvällä tavalla. Nykykatsojaa voinee häiritä loppupuolen tihenevät tekstikyltit itse tapahtumien ja kuvien rinnalla, mutta aikalaiskatsojien mielessä moinen tuskin edes kävi: simmut suurina lautasina tuijotettiin ihmeitä valkokankaalla. Pakostakin ajattelee Eurooppaa elokuvan valmistumisaikana, ikään kuin refenä elokuvan synkkiin sävyihin ja yhteiskunnissa kyteneisiin hulluuksiin.

Robert Altman: The Long Goodbye (USA, 1973) – tässä on oltava 70-luvun tiukimpiin kuuluvat dialogit, monologit ja gangsteroinnit. Kissaihmisten luulisi antavan elokuvalle viisi tähteä pelkän alkukohtauksen ansiosta. Kaikki on kohdillaan: ensin Marlowen kissa naukuu nälästä, on kiehnausta ympäriinsä, risteillään jaloissa (Altman jopa LEIKKAA pelkästään kissaan, jotta hahmon merkitys ihmisen rinnalla korostuisi!), ja kun pöperö on lopulta saatu lautaselle, ei se maistukaan vaan koko setti tönäistään pöydältä lattialle. Mitä muuhun elokuvaan tulee, on kaikki oikeastaan kohdallaan ja täten se lukeutuu selvästi parhaimpiin romaanifilmatisointeihin: metamorfoosi on liki täydellinen. Kohtaus jossa muija saa putelia naamaan on ainoita väkivaltahetkiä elokuvassa ja sellaisena ilkeä: selittänee brittisensorien antaman ikärajan, joka on aina tuntunut yllättävän korkealta. Kova vuosikymmen, kovat otteet, tinkimätön meininki.

Roman Polanski: Chinatown (USA, 1974) – Pitkiä jäähyväisiä seuraavana on luontevaa katsoa tietenkin Chinatown. Altmanin elokuva on näistä kahdesta samansukuisesta avainteoksesta se, jonka tekee mieli katsoa/kerrata useammin kuin Chinatownin: Polanskin elokuva kaikesta mestarillisuudestaan huolimatta (ja sen ansiosta) on liian kipeä ja liian lähellä tosimaailmaa, jotta sen noiriutta haluaisi ”fiilistellä” ihan huvikseen. Elokuva ei ole mitenkään vanhentunut sisällöltään, jossa psykologiset aaveet, poliittinen korruptio ja tärkeät ”bisnes-aspektit” yhdistyvät. John Hustonin hirviöhahmo on kuin joku niistä huvittavan karmivista (kerrostalo)naapurihahmoista Polanskin muissa elokuvissa: kuinka hän virnisteleekään viimeisessä kuvassa.

En väitä olevani ainoa, joka on pähkäillyt mielessään, että Polanski, Lars Von Trier ja David Lynch muodostavat eräänlaisen post-60's (taide-)elokuvan uniikin kolminaisuuden: jokaisen tyyli on omintakeinen ja tunnistettavissa, heillä on omat pysyvät perusteemansa ja näkemyksensä maailmasta, jokainen on viehtynyt näkyihin ja unimaailmaan, ja jokaisen elokuvissa esiintyy melkein aina erittäin hyviä/puhtaita hahmoja ja erittäin pahoja/pelottavia, ns. ihmishirviöitä, ilman että vastakkainasettelun synnyttämä vaikutelma olisi lapsellisen kärjistävä ja kohtuuton. Von Trier on kolmikon masentunein ja ahdistunein, Lynch surrealistisin ja Polanski sitten jonkinlaista okkultismisävyistä yhteiskuntakommentaaria, joka silti vankasti kiinni reaalimaailmassa ja historiassa! Kaikkia yhdistää myös elintärkeä, tumma huumori.

Marienbad (20.3.2017 23:30)

Jonathan Glazer:

Sexy Beast

(

UK-Espanja, 2000

) – erittäin omaperäinen pieni kulttielokuva, jossa Ben Kingsley loisti jopa sivuosa-Oscarin ehdokkaaksi asti. Huumori on mustaa ja persoonallista, gangsterikuviot sopivan tyyliteltyjä ja perinnetietoisia, ja tämä on taatusti ainoa elokuva, jossa pankkiholviryöstö suoritetaan veden alla! Espanjan maisemat tuovat elokuvaan mukavaa uneliaisuutta ja harvemmin nähtyä ympäristöä rikosdraamalle, jotka usein sijoittuvat kaupunkiin. Glazer-faneille tietysti suositeltava teos, vaikkei tässä ole samaa pohdiskelua kuin Birthissä tai Under the Skinissä. Guy Ritchie muistui myös mieleen, vaikka tämä on erikoisempi/friikimpi kuin Lock, Stock & Two Smoking Barrels jne...

Omien muistikuvien mukaan Sexy Beast olisi ollut Glazerin tyylille uskollinen sfäärileffa ja melko kaukana Ritchien näpsäkästä kerronnallisesta vyöryttelystä, vaikka jotain yhtymäkohtia onkin. Homma perustuu nimenomaan erillaisten vahvojen tilallisten tunnelmien luontiin: On autereista Espanjan auringon alla paistattelua, Kingsleyn läsnäolon luomaa sakeaa väkivallan uhkaa ja vedenalaista unenomaista Rififi-paineensietoa.

Glazierin musiikkivideokokoelma on muuten mahtava paketti myös.

Maaliskuussa katsottuja:

Simon ‑King of the Witches

Keskiyön cowboy goes occult. Edelleen mitä mainioin velhodraama, kunhan ei odota laatua.

Diplomaniacs 

Pre-code musikaali-komedia. Nerokasta tykittelyä. 

Tora! Tora! Tora!

Lentokohtauksien takia kannatti katsoa. Zerot aamunkoitteessa hulppea otos ja dogfight-kliimaksi upeasti kuvattu.

Simon Killer

Laadukas highly dysfunctional sociopath ‑kuvaus.

Wakefield Poole's Bible

Homoerotiikkapioneerin heteroeroottinen Raamattu-elouva. Leffan tuoreelta tuntuvan rentouden perusteella veikkaan, että toisin kuin muut elokuva-alan Raamattu/uskonto-provokaattorit, Poole ei ole saanut katolilaista kasvatusta. Genesis-episodi 5/5, David ja Batsheba 4/5, Samson ja Delilah 3/5, Marian ilmestys 5/5.

Adventures of Tarzan (1921)

Jeppis kuvaelma, jos aihe kiinnostaa. 

Gamera 3: Revenge of Iris

Eka puolisko hyvää kehittelyä, mutta kun täys-fail koitti, kun päästiin itse asiaan.

Enemy

Tuli kivasti mieleen Momuksen biisi My Pervert Doppelganger.

Bound 

Karseeta pikkunäppärää ysärikuraa. Jäi kesken.

Hex

Mukavan tuoreen tuntuinen Shaw Brothers ‑horrori. 

Scarface (1932)

Huh, olipas huono. 

Dirty Little Billy 

Michael J. Pollard teini-ikäisenä Billy the Kidinä. Mainio nilkkikuvaus. Hyvä esimerkki siitä, miten tämän aikakauden jenkkiwesternien yhteiskunnallisuus kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin spagujen poliittisuus. 

War Lover

Steve McQueeniltä Hell Is for Heroes ‑tasoista tykittelyä. 

Red Nights of Gestapo

Nousi natsidekadenssileffojen kärkikastiin.

44. Jonathan Frakes: Star Trek – Insurrection (1998)

Yhdeksännestä Star Trek ‑leffasta sarjan omassa ketjussa.


45. Mel Brooks: The Producers (1967)

Hysteerisempää menoa kuin muistinkaan, mutta tämänkin helmen edellisestä näkemisestä on tainnut vierähtää jo kaksinumeroinen määrä vuosia. Gene Wilder on juuri nakutettu rooliinsa, ja entä sitten Zero Mostel? Sanat eivät riitä kuvaamaan, timanttista ja samaan aikaan niin idioottimaista, eli kultaisinta Brooksia. Kevät se koittaa Hitlerille, talvi Ranskalle ja Puolalle jne.


46. Roel Reiné: Death Race – Inferno (2013)

Sarjan kolmas osa ja samat ongelmat kuin siinä toisessa osassa, eli kämäisempi meno, heppoisempaa näyttelyä (ihan kuin Stathamkaan nyt olisi mikään Shakespeare-näyttelijä) ja entistä yrmympää jäykistelyä silloin kun kieli pitäisi vain painaa poskeen. No oli siellä sentään se kartturien eloonjäämistaistelu, joka sai repeämään juuri kun meinasi mennä tylsäksi. Reissu Etelä-Afrikkaan oli myös ihan piristävä mutka ja mahdollisuus, jota olisi kannattanut lypsää rohkeammin.


47. Ridley Scott: Blade Runner (1982)

48. Steven Soderbergh: Solaris (2002)

49. James Cameron: Aliens (1986)

Kotiteatterin sisukset ja osin tekniikkakin meni uusiksi, joten tässä pari mainiota leffaa joilla testata uuden järjestyksen toimivuutta. Kunnon sci-fi leffoissahan äänet ovat huomattavasti enemmän kuin silkkaa taustatapettia, ja etenkin Solariksessa aseman klaustrofobisuus on osin juuri pienten äänten, taustahuminan, kolinan ja muiden osasten yhteisvaikutusta. Solariksen ääniraita yllätti muutenkin positiivisesti, ihan siis musiikinkin saralla.


Ja entä sitten Blade Runner ja Aliens? No, nehän nyt on niitä leffoja jotka on tullut nähtyä varmaankin useammin kuin olisi tervettä. Jokainen käännös on selkäytimessä ja äänet olivat tuttua tutumpia – mukavaa katsoa ja hienoa huomata, kuinka kaikki on paikallaan. Niin leffoissa kuin uudistuneessa kotikatsomossakin. Vangelis oli kyllä muuten melkoinen äänivelho silloin muinoin, pitäisi varmaan tutustua miehen muuhunkin tuotantoon joskus.


50. Raymond Lui: The Crane Fighter / San dou hao guan yin (1979)

Tästä se alkaa meikäläisen kohdalla, nyrkkien lätkeestä enemmän siellä toisessa ketjussa.


51. Pierre Coffin, Chris Renaud: Despicable Me (2010)

Tuli sitten tämäkin sarja viimein avattua, jälkikasvun kanssa tietysti. Eihän sitä nyt yksin tällaista... Joo, viihdyttävää ja hiukan erilaista – eikä "puhumme suomea" edes haitannut pahemmin.


52. Samuel Maoz: Lebanon (2009)

Lähes yhden huoneen leffa, jos tankin sisuksen voi laskea yhdeksi huoneeksi – ja kyllähän sen voi. En spoilanne pahemmin kun kerron, että tapahtumat sijoittuvat Israelin hyökkäykseen Libanoniin vuoden 1982 tienoilla. Keskiössä ovat neljä nuorta heppua, jotka muodostavat tankin miehistön ja jotka joutuvat tottumaan sodan raakuuteen lyhyellä oppimäärällä. Puolitoista tuntia on passeli mitta, eikä tarina jää laahaamaan missään vaiheessa. Tinkimätöntä, tylyä, muistettavaa. Ja ääniraita sai taas kiittämään kotiteatterin päivitystä.


53. Lindsay Anderson: This Sporting Life (1963)

Jonkin sortin klassikoksi kaiketi laskettava teos, joka on varmaan ihan osuva kuvaus 60-luvun alkupuolen brittiläisestä yhteiskunnasta, nousevan rugby-pelaajan näkökulmasta katsottuna. Richard Harris on vähän kuin Marlon Brando, mitä nyt hippusen karismattomampi. Rachel Roberts keikkuu naispääosassa miten voi, mutta se juoni... ikävää ja harmaa on, juu. Käsikirjoitus pystyy pitämään palikat osapuilleen kasassa noin tunnin ja vartin verran, mutta viimeinen näytös on kyllä ihan armottoman ylipitkä. Tai omasta mielestäni ainakin kolmen vartin mitasta noin vartti olisi tehnyt jo kaiken tarvittavan.

Marienbad (2.3.2017 00:18)

Jonathan Glazer: Under the Skin (UK-USA-Sveitsi, 2013) omituinen alien-porukka saapuu maapallolle kauniin naisen ja tätä seuraavan prätkämiehen muodossa, tarkoituksenaan metsästää maan miehiä tarkemmin määrittelemätöntä consuming-tarkoitusta varten. Ihmiskunnan käyttäytyminen ja moraali saavat haavoittuvaisen protagonisti-alienittaren (Scarlett Johansson) ahdistumaan ja kyseenalaistamaan koko touhun. Hämy-filosofinen, korkealentoinen ja äärimmäisen nautittava taide-scifi britti Glazerilta, joka on kunnostautunut aikaisemminkin omintakeisilla ja paradoksaalisilla töillään.

Ehdottomasti samaa mieltä muuten, mutta mun nähdäkseni juoni menee näin: Johanssonin esittämä keinotekoinen elämänmuoto on tuotu Maapallolle consuming-hommiin. Sen tekoäly on äärimmäisen rajoitettua ja puhtaan funktionaalista mallia. Eräänlainen tietoisuuden herääminen tai pienois-singulariteetti kumminkin tapahtuu ja tämä saa olennon hämilleen ja kysenalaistamaan toimintaansa. Monimutkaisemmat interaktiot ihmisten kanssa sekottavat ennestään orastavasti olemassaoloaan ja ympäristöään tiedostavan entiteetin mieltä. Lopulta paljastuu oma totaalinen vieraus ja eksistentialinen horror on liikaa. Nerokkain tekoälyelokuva sitten 2001:n ja Blade Runnerin tai oikeastaan vielä niitäkin nerokkaampi.

Yotsuya (28.3.2017 01:24)

Marienbad (2.3.2017 00:18)

Jonathan Glazer: Under the Skin (UK-USA-Sveitsi, 2013) omituinen alien-porukka saapuu maapallolle kauniin naisen ja tätä seuraavan prätkämiehen muodossa, tarkoituksenaan metsästää maan miehiä tarkemmin määrittelemätöntä consuming-tarkoitusta varten. Ihmiskunnan käyttäytyminen ja moraali saavat haavoittuvaisen protagonisti-alienittaren (Scarlett Johansson) ahdistumaan ja kyseenalaistamaan koko touhun. Hämy-filosofinen, korkealentoinen ja äärimmäisen nautittava taide-scifi britti Glazerilta, joka on kunnostautunut aikaisemminkin omintakeisilla ja paradoksaalisilla töillään.

Ehdottomasti samaa mieltä muuten, mutta mun nähdäkseni juoni menee näin: Johanssonin esittämä keinotekoinen elämänmuoto on tuotu Maapallolle consuming-hommiin. Sen tekoäly on äärimmäisen rajoitettua ja puhtaan funktionaalista mallia. Eräänlainen tietoisuuden herääminen tai pienois-singulariteetti kumminkin tapahtuu ja tämä saa olennon hämilleen ja kysenalaistamaan toimintaansa. Monimutkaisemmat interaktiot ihmisten kanssa sekottavat ennestään orastavasti olemassaoloaan ja ympäristöään tiedostavan entiteetin mieltä. Lopulta paljastuu oma totaalinen vieraus ja eksistentialinen horror on liikaa. Nerokkain tekoälyelokuva sitten 2001:n ja Blade Runnerin tai oikeastaan vielä niitäkin nerokkaampi.

Elokuvan avainsana on ehdottomasti tuo vieraantuminen, thus "alienation". Tosiaan, voihan nainen olla ns. muukalaisten tekoälyä, eli jonkun itseään fiksumman (ei kuitenkaan homo sapiensin) suunnittelema ja luoma sen sijaan, että olisi heidän tavoin ns. "orgaaninen" muukalainen, jonka on luonut pikemminkin luonto ja kosmos kuin jokin itsetietoinen älyllinen toimija. Joka tapauksessa tällä ainutlaatuisella asetelmalla tarkkaillaan ihmiskunnan käyttäytymistä, ennakkoluuloja ja motiiveja, ns. Arkhimedeen "Vita Activa" pisteestä käsin. (PS. Alex Garlandin tekoälykuva Ex Machina on myös hyvä, ei tosin yhtä kova kuin Under the Skin. Edelleen erilainen ja "maanläheisempi" mutta loistava ja nerokas on Spike Jonzen Her, jossa jälleen tekoäly-Scarlett.)

Jotain Scarlett Johanssonin luonteesta kertoo, että hän ottaa vastaan tällaisia projekteja ja omistautuu niille. Kuka tahansa "bimbo" ei lähtisi mukaan "kaupallisesti epävarmaan" taidescifiprojektiin. Silmistä näkee usein vihjeitä "millainen" ihminen on, niinpä tässäkin tapauksessa.

Marienbad (28.3.2017 17:53)

(PS. Alex Garlandin tekoälykuva Ex Machina on myös hyvä, ei tosin yhtä kova kuin Under the Skin. Edelleen erilainen ja "maanläheisempi" mutta loistava ja nerokas on Spike Jonzen Her, jossa jälleen tekoäly-Scarlett.)

Jotain Scarlett Johanssonin luonteesta kertoo, että hän ottaa vastaan tällaisia projekteja ja omistautuu niille. Kuka tahansa "bimbo" ei lähtisi mukaan "kaupallisesti epävarmaan" taidescifiprojektiin. Silmistä näkee usein vihjeitä "millainen" ihminen on, niinpä tässäkin tapauksessa.

Joo! Ex Machina oli esikoisohjaukseksi luvattoman taivava leffa, mutta loppu jätti vähän kylmäksi, kun

Her oli upea ja sen visio oli musta ihan Under the Skinin tasoa. Johanssonin singulariteetti-trilogian eka osa oli Bessonin Lucy, joka on yksi viime vuosien röyhkeimmistä valtavirtaviihdepläjäyksistä. Saas nähdä millainen Ghost in the Shellistä tulee. Johansson muuten sanoi jossain haastattelussa, että se tekee nykyään näyttämöllä niin rujoja veresliharooleja, että haluaa elokuvissa näytellä jotain abstraktimpaa, kuten vaikka robotteja.

Yotsuya (28.3.2017 20:55)

Marienbad (28.3.2017 17:53)

(PS. Alex Garlandin tekoälykuva Ex Machina on myös hyvä, ei tosin yhtä kova kuin Under the Skin. Edelleen erilainen ja "maanläheisempi" mutta loistava ja nerokas on Spike Jonzen Her, jossa jälleen tekoäly-Scarlett.)

Jotain Scarlett Johanssonin luonteesta kertoo, että hän ottaa vastaan tällaisia projekteja ja omistautuu niille. Kuka tahansa "bimbo" ei lähtisi mukaan "kaupallisesti epävarmaan" taidescifiprojektiin. Silmistä näkee usein vihjeitä "millainen" ihminen on, niinpä tässäkin tapauksessa.

Joo! Ex Machina oli esikoisohjaukseksi luvattoman taivava leffa, mutta loppu jätti vähän kylmäksi, kun

Spoileri

tekoälystä kuoriutui vain vaatimaton sosiopaatti.

Her oli upea ja sen visio oli musta ihan Under the Skinin tasoa. Johanssonin singulariteetti-trilogian eka osa oli Bessonin Lucy, joka on yksi viime vuosien röyhkeimmistä valtavirtaviihdepläjäyksistä. Saas nähdä millainen Ghost in the Shellistä tulee. Johansson muuten sanoi jossain haastattelussa, että se tekee nykyään näyttämöllä niin rujoja veresliharooleja, että haluaa elokuvissa näytellä jotain abstraktimpaa, kuten vaikka robotteja.

Her oli todellakin upea. Itselleni tuli siitä hetkittäin mieleen jopa Cronenberg, ei ehkä täysin intuitiivisella ja ilmeisellä tavalla, mutta kuitenkin: koneen/tekoälyn sulautuminen osaksi päähenkilön koko olemista ("lihaa") sivuaa kanadalaista kiinnostavia diippiysteemoja (esim. "seksi" koneen/metallin kanssa jne.) Loppupuolen päräyttäviin hetkiin lukeutuu mm. se, kun Joaquin Phoenix