Politiikka ja viihde sekoittuvat patriarkaattia perseeseen purevassa elokuvasarjassa. Katsauksessa Female Prisoner Scorpion -sarjan kuusi hyvää ja seitsemän huonoa osaa.
Female Prisoner Scorpion ‑sarjan käynnistyessä vuonna 1972 muualla maailmassa ihmeteltiin natsileirifilmien aamunkoittoa, Jess Francon kaunottaria kaltereiden takana ja Roger Cormanin viidakkovankilafilmejä. Women in Prison ‑genre teki kansainvälistä nousuaan. Japanissa lajityyppi sai kuitenkin käsittelyn, jonka kaltaista ei oltu aiemmin nähty. Japanilaisten oivallus oli eksploitaation yhdistämien politiikkaan ja leuat auki loksauttavaan visuaalisuuteen. Hitiksi nousseen Female Prisoner #701: Scorpionin jatko-osissa panoksia korotettiin entisestään: Jailhouse 41 (1972) oli surrealistinen odysseia naisista patriarkaatin ikeessä ja Beast Stable (1973) mytologioista ammentava henkilötutkielma. Kolme vuotta aiemmin valmistuneen, Japanissa tuoreeltaan nähdyn natsivankilaklassikko Love Camp 7:n (1969) seksimaratoneista ja saappaannuolemisista oltiin tultu kauas.
Ulkomaalaisten WiP‑filmien vaikutusta Female Prisoner Scorpion ‑sarjaan voidaan pitääkin rajallisena. Lajityyppi oli modernissa muodossaan vielä nuori. Love Camp 7:n ohella The Big Doll House (1971) oli ainoa nimekäs genrefilmi, joka ennätti Japaniin ennen Female Prisoner Scorpion ‑sarjan alkua. Kontekstia kaipaavan lukijan on parempi suunnata huomionsa sarjan kotimaahan.
Naisvankilafilmien lyhyt japanilainen historia
Women in Prison (1956)
Japanilaisten naisvankien filmihistoria on suppea, mutta kertaamisen arvoinen. Yksittäisiä nimikkeitä on mahdollista jäljittää ainakin 40‑luvulle saakka, mutta ennen vuosisadan puoliväliä valmistuneet filmit ovat harvalukuisia ja likipitäen pyyhkiytyneet elokuvan historiankirjoista. Varhaisista töistä mainittakoon Daiein Joshu 36 ban (1947) sekä Tohon Women in Prison (1956), joista jälkimmäinen oli Setsuko Haran (Tokyo Story, 1953) pääosittama 146‑minuuttinen draamaelokuva. Myös prestiisiohjaaja Mikio Naruse sivusi lajityyppiä naisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta käsitelleellä koulukotidraamalla White Beast (1950).
Lajityypin ehkäpä ensimmäinen japanilainen genrefilmi syntyi eksploitaatiostudio Shintohon yhdistettyä merirosvot ja naisvangit. 70‑luvun filippiinofilmejä ennakoivassa Female Slave Shipissä (1960) vähäpukeiset prostituoidut löytävät itsensä ensin orjalaivan kannen alta, sitten viidakkosellin kalterien takaa kunnes kunnes konekivääri-Rambo Bunta Sugarawa saapuu apuun. Hurjassa loppusodassa naisetkin paiskovat käsikranaatteja merirosvoja tuusan nuuskaksi räjäytellen.
Shintohon toinen saman vuoden kalterifilmi oli kauhuohjaajana mainetta niittäneen Nobuo Nakagawan (Jigoku, 1960) kohtalainen jännitysdraama Death Row Woman (1960). Skandaalikuvaston melko vähälle jättävässä elokuvassa syytön nainen paiskataan vankilaan, kunnes filmin toisella puoliskolla paetaan etsimään todellista murhaajaa.
Naisvankilaelokuvien laajamittainen tuotanto käynnistyi 60‑luvun puolivälissä, eittämättä Toein miehisen Abashiri Prison ‑hittisarjan (1965–1972) myötävaikutuksella. Aika oli myös otollinen, sillä sensuurin löystyminen oli mahdollistanut lajityypille ominaisen seksuaalisen kuvaston ja alastomuuden näyttämisen valtavirtafilmeissä vuoden 1964 tuntumasta saakka.
Women's Native Ground: Bitches' Chains (1965)
Ensimmäisenä apajille ennätti Toein oma Women's Native Ground: Bitches' Chains (1965), Return to the Women's Native Ground (1966) ja The Pretty Jade (1966) ‑kolmikko, joiden päätähti oli persoonallinen ja rohkeissa rooleissa kohahduttanut Mako Midori (Blind Beast, 1969). Mainittuja filmejä on vaikea päästä näkemään, sillä niitä ei ole julkaistu videolla edes Japanissa. Ensimmäisen elokuvan juonikuvaus lupaa katsausta naisten abnormaaliin maailmaan (!) jota miehet eivät ole nähneet, sekä realistista kuvausta yhteen huoneeseen lukittujen naisten iloista, suruista ja himoista.
Daiei (Zatoichi & Sleepy Eyes of Death ‑sarjat) ennätti mukaan trendiin vain kolme viikkoa myöhemmin julkaistulla elokuvalla Bitches's Escape (1965), jota on kuvailtu erotiikalla höystetyksi vankilapakoelokuvaksi. Daiein merkittävin kontribuutio oli kuitenkin Secrets of a Women's Prison ‑sarja (1968–1971), jonka kaikki kuusi osaa sijoittuivat 1800‑luvulle. Sarjan elokuvat ovat nimiltään Secrets of a Women's Prison (1968), Women's Cell (1968), The Yoshiwara Story (1968), Secrets of a Women's Temple (1969), Decapitation Island (1970) ja Secret Report from Nagasaki Woman's Prison (1971). Näistä osat kolme ja neljä eivät suoranaisesti kuulu lajityyppiin, sillä ne sijoittuvat bordelliin ja nunnaluostariin. Neljän ensimmäisen elokuvan tähtenä nähtiin toimintafilmeissä loistanut energinen Michiyo Yasuda (Kanto Woman Yakuza, 1968; Lady Sazen and the Drenched Swallow Sword, 1969).
Decapitation Island (1970)
Konservatiiviseksi tiedetty Daiei oli naisvankila-apajilla ilmeisen vastentahtoisesti ja taloudellisen tilanteen pakottamana, mikä näkyy tavattoman lepsuna otteena eksploitaatioon. Sarjan elokuvista Decapitation Island (1970) lienee ainoa, jossa nähdään kameran edessä edes vilaus alastomuutta – melkoinen saavutus filmisarjalta, jota tuotettiin vielä 70‑luvun taitteen eksploitaatioapokalypsin keskellä. Decapitation Island on Elitistin näkemästä neljästä osasta myös paras tyylikkään toteutuksen ja mielenkiintoisen saarimiljöön ansiosta. Elokuvassa vangit on sijoitettu minimivartioidulle saarelle, jolta ei pitäisi olla mahdollista paeta.
Naisvankilafilmien ohella markkinoille ilmaantui muutamia lyhyemmän sellivisiitin sisältäviä elokuvia. Esimerkiksi 70‑luvun pinky violence ‑filmejä ennakoivassa Shintoho-elokuvassa Female Beast (1960) naispuolinen piilokyttä aloittaa soluttautumistehtävänsä nuorisonaisvankilasta. Teruo Ishiin Nikkatsulle ohjaamassa ninkyo yakuza ‑elokuvassa Rising Dragon's Iron Flesh (1969) puolestaan koetaan yllätyskäänne, kun päähenkilö paiskataan puolivälissä naisvankilaan. Abnormal Love ‑sarjaa Toeille samaan aikaan luotsannut Ishii ei malttanut olla sisällyttämättä filmiin alastomia kehoja vilisevää peseytymiskohtausta.
Skorpionin konteksti
Female Prisoner Scorpion ‑sarjan lähdemateriaalina toimi Tōru Shinoharan (Zero Woman: Red Handcuffs, 1974; Super Gun Lady: Police Branch 82, 1979) vuonna 1970 Big Comic ‑lehdessä käynnistynyt manga Sasori. Aikakauden sarjakuvasovituksille ominaisesti lähdemateriaalin merkitystä voidaan kuitenkin pitää rajallisena. Siinä missä sarjakuvien sankari oli merimiehen lailla kiroileva naisvanki, elokuvien hahmosta tehtiin käytännössä mykkä. Ohjaaja Shunya Itō latasi filmit täyteen omia poliittisia viittauksiaan, ja sarjan art director Tadayuki Kuwana opiskeli Auschwitzin arkkitehtuuria ja vankien hierarkisia suhteita toisintaakseen ne elokuvissa. Päähenkilön ikoninen vaatetus oli Meiko Kajin oma kontribuutio ja klassinen teemakappale Itōn kirjoittama. Sarjakuvasta ei lopulta löydy kovinkaan montaa elokuvien tunnetuimmista elementeistä.
Yksi keskeinen yhtäläisyys sarjakuvan ja filmien välillä on Shinoharalle ominainen naispuolinen toimintasankari, mikä istui hyvin Toein 70‑luvun taitteen elokuvatuotantoon. Female Prisoner Scorpion ‑sarjan käynnistyessä elettiin Pinky Violence ‑genren nousukautta. Lajityyppi itsessään on postuumi hahmotelma, jonka teki elokuvakriitikko J. Tarō Sugisaku vuosikymmeniä myöhemmin pyrkiessään ymmärtämään, mitä japanilaisessa elokuvassa oli 70‑luvulla tapahtunut ("Pinky Violence: Toei's Bad Girl Films", 1999). 70‑luvun taitteessa teattereihin oli alkanut putkahdella sekalaisia toiminta-, rikos‑ ja jengielokuvia, joissa perinteinen nais‑ ja mieskuva laitettiin uusiksi. Yhteistä elokuville oli naisten nostaminen toimintasankareiksi ja miesten potkiminen alas tältä pallilta. Liikehdintä tapahtui ennennäkemättömällä rosoisuudella, mikä erotti sen 60‑luvun satunnaisista, usein historialliseen kontekstiin sidotuista ja perinteisen naisellisia piirteitä omanneista kimonosankareista (esim. Red Peony Gambler ‑sarjan äidillinen Junko Fuji). 70‑luvun progressio oli naiskuvan laajentaminen rujoihin rikollisiin ja antisankareihin.
Naiskauneudella mehustelusta ei silti luovuttu. Pinky Violence ‑elokuvissa naiset nostettiin jalustalle, mutta yleensä rinnat paljaana! Lajityypin "feminismi" onkin ikuinen polemiikki, jota ei helpota elokuvaskaalan ulottuminen Girl Boss Revengen (1973) rivien väliin kirjoitetusta misogynismistä Criminal Woman: Killing Melodyn (1973) riemastuttavaan "miehiä turpaan mennen, tullen ja palatessa" ‑tykitykseen. Yleistäen voisi todeta eksploitatiivisen kontekstin nollaavan koko ajatuksen. Toisaalta voitaisiin väittää, että oltiin ainakin pienen muutoksen ytimessä, kun nuorelle miesyleisölle toiminta‑ ja pehmopornofilmejä tuottava studio alkoi sisällyttää elokuviinsa patriarkaalisuuden kritiikkiä ja tarjota (mies)katsojille naisia samaistumisen kohteeksi – olkoonkin sitten rinnat paljaana.
Lajityypin sukupuolipoliittinen myllerrys tulee hyvin esiin myös Female Prisoner Scorpion ‑filmeissä. Sarjan avausosa pursuaa alastomia naiskehoja, mutta ensimmäisestä jatko-osasta kaikki erotiikka on karsittu pois. Tilalla on argentomaisen estetisoitu kuva alastomasta, silvotusta miesvartijasta (herkullinen kontrasti Teruo Ishiin 60‑luvun ero guro ‑filmeihin, joiden julmuuden estetiikkaan Scorpion-filmejä on mahdollista verrata). Sarjan kolmessa ensimmäisessä elokuvassa ei myöskään nähdä yhtään sympaattista mieshahmoa: jokainen esitetään petturina, roistona tai vallan korruptoimana virkamiehenä. Neljännen elokuvan nuori kapinallinen, joka lyöttäytyy yhteen päähenkilön kanssa, rikkoo kuitenkin linjan.
Shunya Itō ja Meiko Kaji
Sukupuolipolitiikan osaa filmien menestykseen on vaikea arvioida. Lihallinen ensimmäinen osa veti yleisöä niin hyvin, että Toei joutui muuttamaan kaksoisnäytöksenä julkaistun The Viper Brothers: 18 Extortion Threats ja Female Prisoner #701: Scorpion ‑tuplan esitysjärjestystä antaakseen skorpionille enemmän esityksiä (edellinen kerta kun näin oli toimittu, oli vuoden 1965 Abashiri Prison). Seksikkyyden sivuun sysännyt Jailhouse 41 oli vieläkin suositumpi, yltäen vuoden 1972 kuudenneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi (numero 7 oli toksisen maskuliinisuuden merkkipaalukuvaus Hanzo the Razor, 1972).
Female Prisoner Scorpion ‑sarja tuli päätökseensä neljännen osansa jälkeen, ei niinkään menestyksen puutteen vaan tekijöiden haluttomuuden vuoksi. Ohjaaja Itō laittoi pillit pussiin kolmannen filmin jälkeen, vaikka studio aneli häntä jatkamaan. Tarina oli hänen mukaansa jo kerrottu loppuun. Meiko Kaji jatkoi sarjassa vielä yhden elokuvan ajan. Ilmeisen vastentahtoisesti, mikäli hänen tuoreita haastattelujaan on uskominen. Toei käynnisti sarjan uudelleen vuonna 1976 kahden New Female Prisoner Scorpion ‑elokuvan merkeissä, mutta alkuperäisfilmien menestykseen saatikka laatuun ei enää ylletty. Elitistin artikkeliin on valittu tutkailun kohteeksi nämä 70‑luvun filmit, minkä lisäksi lopussa tutustutaan vielä skorpionin jälkeläisiin.
Sisällysluettelo
Female Prisoner #701: Scorpion (1972)
O: Shunya Itō
Female Prisoner Scorpion: Jailhouse 41 (1972)
O: Shunya Itō
Female Prisoner Scorpion: Beast Stable (1973)
O: Shunya Itō
Female Prisoner Scorpion: Grudge Song (1973)
O: Yasuharu Hasebe
New Female Prisoner Scorpion: #701 (1976)
O: Yutaka Kohira
New Female Prisoner Scorpion: Special Cellblock X (1977)
O: Yutaka Kohira
Female Prisoner Scorpion: Death Threat (1991)
O: Toshiharu Ikeda
Sasori in U.S.A. (1997)
O: Daisuke Gotō
Scorpion: Double Venom (1998)
O: Ryōji Niimura
Scorpion: Double Venom 2 (1998)
O: Ryōji Niimura
Female Convict Scorpion (2008)
O: Joe Ma
Female Prisoner No. 701: Sasori (2011)
O: Ken'ichi Fujiwara
Joshū 701-gō: Sasori gaiden – Dai 41 zakkyo bō (2012)
O: Ken'ichi Fujiwara
Yksi japanilaisen elokuvan omituisuuksista on se, kuinka vähälle Female Prisoner Scorpionin suosion lypsäminen jäi. Toei ei intoutunut tuottamaan muita WiP‑filmejä, vaikka mainio nunsploitaatioelokuva School of the Holy Beast (1974) voidaan toki laskea lajityypin pikkuserkuksi. Toein muissa elokuvissa naisvankilointi jäi pikavisiittiin elokuvan keskellä (13 Steps of Maki, 1975) tai tarinan aloittavaan johdantojaksoon (Delinquent Girl Boss: Worthless to Confess, 1971; Criminal Woman: Killing Melody, 1973; Girl Boss: Escape from Reform School, 1973; Female Yakuza Convict, 1974), mikä oli yleinen rakenne myös miespuolisissa yakuzafilmeissä.
True Story of a Woman in Jail: Continues (1975)
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Suurista studioista Nikkatsu ei jostain syystä ennättänyt 60‑luvulla laivaan mukaan ollenkaan, ja oli myös Roman Porno ‑vuosinaan (1971–1988) muodikkaasti myöhässä. Nikkatsun ensimmäinen kontribuutio lajityyppiin oli Koyu Oharan kehno True Story of a Woman in Jail: Sex Hell (1975), jonka tuhnuinen seksploilaatiokuvasto rinnastuu genren moniin euro‑ ja jenkkituotantoihin. Sama ongelma vaivaa muitakin Roman Porno ‑sarjassa valmistuneita WiP‑filmejä, joista puuttuu Toein elokuvien toimintakuvasto ja kunnianhimo. Yleisöön elokuvat upposivat kaikesta huolimatta, ja mielenkiintoa näkyy rittävän tänä päivänäkin päätellen Synapsen / Impulse Picturesin menestyvistä dvd‑julkaisuista (True Story of a Woman in Jail: Sex Hell; True Story of a Woman in Jail: Continues, 1975; Female Prisoner 101: Suck, 1977; Women in Heat Behind Bars, 1987). Mainittujen lisäksi Nikkatsun holveista löytyy puolisen tusinaa muuta lajityyppifilmiä, joista ehkäpä parhaana koulutytöt naisvankilalle parittava neronleimaus Young Girls' Holding Cell (1983), jossa pahojen tyttöjen lukioon on rakennettu sellit häirikköoppilaille.
Female Prison: Pervert (1979)
Naisvankilafilmien pahnanpohjimmaiset yksilöt löytyvät pienten ja keskisuurten pink-studioiden repertuaarista. Banmei Takahashin nihkeässä Shintoho-tuotannossa Female Prison: Lynch (1978) isosisko ottaa veljensä suorittaman murhan kontolleen ja saa palkinnoksi seksiloman vankilaan. Katsojalle ainoa hupi syntyy siitä, ettei koko vankilassa vaikuta olevan kuin yksi vartija. Elokuva sai luultavasti kolme jatko-osaa (Female Prison: Pervert, 1979; Female Prison: Bondage, 1980; Female Prison: Rape, 1981), mutta kirjanpitoa vaikeuttaa alalle ominainen tapa uusintajulkaista vanhoja elokuvia uusilla nimillä. Esimerkiksi Assault! Female Prison (1982) on itse asiassa sama filmi kuin edellä mainittu Female Prison: Lynch (1978).
Muita apajille vaivautuneita pink-lafkoja olivat muun muassa Seiji Izumin ohjaaman Female Prisoners: Demon of Sexin (1976) tuottanut Million Films sekä aikoja sitten maan pinnalta pyyhkiytynyt Tokyo Kyoei, jonka Joshu keimusho (1973) lienee ainoa Female Prisoner Scorpionien aikaan markkinoille ennättänyt kilpailija. Myöhemmin valmistuneet filmit voitaneen lukea Nikkatsun jäljittelijöiksi.
Ulkomaalaisten naisvankien Japaninvalloitus 70‑luvulla jäi jokseenkin puutteelliseksi, eikä mitään mondo-dokumenttien kaltaista ilmiötä päässyt syntymään. Artikkelin alussa mainittujen Love Camp 7:n (1969) ja The Big Doll Housen (1971) ohella Japaniin tuotiin muun muassa Sweet Sugar (1972), Caged Heat (1974) sekä Ilsa-filmit (1975–1977), kaikki muutaman vuoden viiveellä valmistumisestaan. Samalla kuitenkin levitystä vaille jäivät Pam Grierin Women in Cages (1971), The Big Bird Cage (1971) ja Black Mama White Mama (1973), käytännössä kaikki Jess Francon tuotokset (99 Women, 1969; Barbed Wire Dolls, 1976 jne.), samoin kuin Women In Cell Block 7 (1973) ja hongkongilainen The Bamboo House of Dolls (1973). Osa näistä julkaistiin toki myöhemmin videolla, kuten hurjan uuden nimen Nyotai gomon onikanshu Pam ("Naiskehon kiduttajademonivartija Pam") saanut Women in Cages.
Skorpionin jälkeläiset
Vaikka skorpioni oli jo kertaalleen pistetty jäihin, antoi 90‑luvun videobuumi hahmolle uuden, vaatimattomamman elämän. Toshiharu Ikedan suoraan videolevitykseen tehty Toei-tuotanto Female Prisoner Scorpion: Death Threat (1991) oli ideltaan rohkea uudelleenkäynnistys: Skorpioni on kuollut vankilanjohtaja Godan murhaamana, mutta hänen henkensä elää uuden naisvangin (Natsuki Okamoto) kehossa. Valitettavasti elokuva on muutoin auttamattoman ponneton ja eksploitaationakin laimea, tyystin vailla sitä energiaa, mikä teki ohjaaja Ikedan Evil Dead Trapistä (1988) kulttiklassikon.
Sasori in U.S.A.(1997)
Skorpionin seuraava tuleminen Sasori in U.S.A. (aka Scorpion's Revenge, 1997) julkaistiin hieman yllättäen peräti teattereissa, vaikka elokuva on hengeltään ilmiselvä videotuotanto. Hieman mainettaan paremmassa filmissä skorpioni (karismaton tv‑tähti Yoko Saito) on Yhdysvaltoihin muuttanut kotivaimo, joka lavastetaan aviomiehensä murhaajaksi. Nautittavan huonoja näyttelijöitä rapakon molemmilta puolilta vilisevä elokuva toimii kevyteksploitaationa, kunnes lopun tylsässä autotakaa-ajossa ohjaaja Daisuke Goton (A Lonely Cow Weeps at Dawn, 2003) taidot loppuvat kesken. Minkäänlaisia Skorpioni-viboja elokuvasta ei myöskään irtoa.
Sasori in U.S.A. sai kaksi tuotannollista jatkoseikkailua, jotka molemmat julkaistiin jostain syystä teattereissa (tuskin silti monessa: kyseessä saattoi olla videofilmien markkina-arvon nostamiseen tähdännyt tempaus). Kaksiosainen Scorpion: Double Venom (1998) ja Scorpion: Double Venom 2 (1998) sijoittaa tapahtumansa Japaniin, jossa sairaanhoitaja Nami (Chiharu Komatsu) tuomitaan syyttä vankilaan. Mitäänsanomattomasta tarinasta jää mieleen ainoastaan sen pöyristyttävän typerä loppuratkaisu, joka tässä spoilattakoon: etsittyään kahden filmin ajan yksikätistä murhaajaa, tajuaa Nami häntä koko elokuvan auttaneelta kumppaniltaan puuttuvan toisen käden! Pyhä Sylvi!
Female Convict Scorpion (2008)
Skorpionin omalaatuisin, mutta siihen asti surkein uudelleentuleminen nähtiin kansainvälisenä tuotantona valmistuneessa honkkarissa Female Convict Scorpion (2008). Täysin käsittämättömässä elokuvassa Nami taistelee lentävää kiinalaista miekkamiestä vastaan samalla kun katsoja vastustaa kiusausta lennättää televisio ikkunan läpi kadulle. Ohjaaja Joe Ma on karsinut filmistä sekä politiikan että eksploitaation; tilalla on vain huonoa mätkintää ja amatöörimäistä taidedraamaa. Namia esittävä Miki Mizuno (Hard Revenge Milly, 2008) myönsi itsekin haastattelussa, ettei tajunnut mistä filmissä oli kyse. Lisäharmina elokuvaan ei ole olemassa tyydyttävää kielioptiota: Hongkong-versiossa Mizuno on dubattu kiinaksi, Japaniprintissä taas filmin ainoa hyvä näyttelijä Simon Yam on jälkiäänitetty japaniksi. Molempien lopussa soi korvavaurioita aiheuttava cover-versio Kajin teemakappaleesta.
Filmisarjan kaksi viimeistä reinkarnaatiota syntyivät digivideolle kuvattuina paskatuotantoina Female Prisoner No. 701: Sasori (2011) ja Joshu 701 go sasori gaiden: dai 41 zakkyobo (2012). Ensimmäisen elokuvan pääosaa esittää pornotähti Asuka Kirara (ei sukua samankuuloiselle avaruushirviölle Girara aka Guilala) ja jälki on odotetunlaista. Nami on tällä kertaa petetty IT‑alan työntekijä. Seksiä on enemmän kuin edeltäneissä viidessä filmissä yhteensä, mikä käy järkeen, olihan kyse Shintohon pink-filmistä. Tämä takasi elokuvalle jälleen teatterijulkaisun, tosin tällä kertaa pornoteattereissa.
Englanninkielistä nimeä vaille jäänyt Joshu 701 go: sasori gaiden – dai 41 zakkyobo on karvan verran edeltäjäänsä siedettävämpi tuotanto. Elokuva siirtää painopistettä enemmän väkivallan suuntaan ja sisältää jopa muutaman gore-tehosteen, mikä voitaneen kreditoida ohjaaja Ken'ichi Fujiwaran (Zombie Hunter Rika, 2008) ansioksi. Ei Fujiwaraa voi silti kutsua kuin korkeintaan amatööriplussaksi, ja hänen käsissään sarjan hengen vaaliminen latistuu Kajin filmeistä varastettujen kohtausten uusintaversioinniksi. Elokuvan tarinassa Nami (kuukauden AV‑tyttö Tsukasa Aoi) on karkuteillä, kunnes kostonhimoinen vartija paiskaa hänet takaisin vankila 41:teen. Elokuvan sellikompleksi näyttää erehdyttävästi hylätyltä koulu‑ tai toimistorakennukselta, mikä on luultavasti oikea havainto Shintohon tuotantoarvot tuntien.
Versioinfo
Loppuun on parasta lisätä varoituksen sana alkuperäisen Female Prisoner Scorpion ‑sarjan (1972–1974) Blu‑ray ‑julkaisusta, jonka Arrow Video onnistui munaamaan pahemman kerran. HD‑julkaisuissa kuva on viritetty modernin sinivihreäksi ja kontrastit ovat niin kaakossa, että joissain kohtauksissa kirkasta taustaa vasten seisovat hahmot katoavat kuvasta kokonaan. Vanhoissa dvd‑julkaisuissa kuvanlaatu on tarkkuutta lukuun ottamatta huomattavasti parempi kauniine väreinen ja luonnollisine kontrasteineen.
Amatööriharrastajien salaliittoteorioista ja julkaisijan omista ympäripyöreistä lausunnoista huolimatta ei ole syytä uskoa, että Arrowin julkaisu vastaisi elokuvantekijöiden tarkoituksia. On ensinnäkin vaikea uskoa, että elokuvantekijät loisivat huikealla pieteetillä kauniin visuaalisen ulkoasun ainoastaan nollatakseen työnsä tuloksen jälkituotannossa. Elokuvien kaikkien aiempien dvd‑julkaisujen presentaatio on myöskin ollut melko yhtenäinen, vaikka eri julkaisujen lähdemateriaali on vaihdellut esimerkiksi Jailhouse 41:n tapauksessa japanilaisesta masterista (Toei, Discotek) kuvaan poltetuilla teksteillä varustettuun yhdysvaltalaiseen teatteriprinttiin (Image, Eureka) ja leikattuun ranskalaiseen teatteriprinttiin (Studio Canal, Pathe). Myöskään filmien japanilaiset teatteriprintit, jotka Elitisti on kaikki katsastanut, eivät kehnosta kunnostaan huolimatta antaneet mitään tukea Arrowin presentaatiolle.
Jailhouse 41: Toein dvd vs. Arrowin Blu‑ray
Alkuperäisen sarjan hyllyynsä halajaville suositeltavimmat julkaisut löytyvät Yhdysvalloista: Media Blastersin dvd:t osista 1, 3 ja 4 ja Discotekin dvd osasta 2. Mainitut julkaisut hyödyntävät Toein japanilaisia mastereita. Arrowin Blu‑ray ‑boksin ainoa meriitti on levyjen erinomaiset lisämateriaalit mielenkiintoisine haastatteluineen.
Beast Stable: Media Blastersin dvd vs. Arrowin Blu‑ray
Myöhempien Female Prisoner Scorpionien saatavuus on sekalaisempi. New Female Prisoner Scorpion ‑kaksikko on julkaistu dvd:llä Japanissa (Toei) ja Ranskassa (Pathen kuuden levyn boksi) ilman englantioptioita. Female Prisoner Scorpion: Death Threat löytyy Japanista Toein dvd:nä. Sasori in U.S.A. on saatavilla yhdysvalloista nimellä Scorpion's Revenge, samoin kuin Scorpion: Double Venom ‑kaksikko. Female Convict Scorpionin löytää helposti esimerkiksi Englannista ja Hongkongista. Female Prisoner No. 701: Sasori ja Joshu 701 go sasori gaiden: dai 41 zakkyobo ‑tuplasta ensimmäinen filmi on saatavilla englantiystävällisenä Hongkong-julkaisuna, jälkimmäinen ainoastaan Japani-dvd:nä.
Julkaistu: 2020-05-18T07:53:23+03:00
Mikko Koivisto
Female Prisoner #701: Scorpion (1972)
Ohjaaja:
Shunya Itō
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Shunya Itō
Female Prisoner #701: Scorpion tuli Japanissa ensi-iltaan elokuussa 1972. Ensikertalaisen Shunya Itōn ohjaama filmi julkaistiin kaksoisnäytöksen B‑elokuvana ilman suurempia menestysodotuksia. Viikkoa myöhemmin Toei joutui vaihtamaan elokuvien esitysjärjestyksen antaakseen yllätyshitille enemmän esityspaikkoja. Naisvankilaelokuvien hiomaton timantti ja lajityypin uusi virstanpylväs oli löytänyt yleisönsä.
Sarjan päähenkilö Nami (Meiko Kaji) on ensimmäisen elokuvan alussa rakastunut huumekyttä Sugimiin (Isao Natsuyagi). Kiero kyttä syöttää naisen huumejengille ja nauraa päälle, kun muun todistusaineiston jatkeeksi saadaan raiskaussyytteet. Nami vastaa yrittämällä fileerata Sugimin poliisilaitoksen edessä, minkä jälkeen nainen on itsekin kalterien takana. Auktoriteettien ja kanssavankien tahtoon alistumaton Nami osoittautuu kuitenkin kiven sisässä yllättävän kovaksi palaksi kostonhimon kirkastaessa mielen.
Female Prisoner #701:n lähdemateriaalina toimi vuonna 1970 startannut Toru Shinoharan sarjakuva Sasori. Toein nuoret käsikirjoittajat Fumio Konami (Wolfguy: Enraged Lycanthrope, 1975) ja Hiro Matsuda (Dragon Princess, 1976) kirjoittivat materiaalin pohjalta Toein Abashiri Prison ‑hittisarjaa (1965–1972) mukailevan, mutta rajumman naisvankilaseikkailun. Ohjaajaksi valittu Shunya Itō heitti käsikirjoituksen saman tien roskiin.
Itōsta välittyy haastattelujen perusteella kuva poliittisesti aktiivisena kulttuurisnobina, jonka mielestä japanilaiset elokuvat olivat roskaa. Ulkomaalaista elokuvaa Itō arvosti jonkin verran, etenkin Luis Bunuelin surrealismia. Itō oli aktiivinen myös taiteen ulkopuolella: hän toimi Toein työläisten unionin lautakunnan jäsenenä ja oli katkerassa taistossa sekä työnantajansa että konservatiivisempien työläisryhmittymien kanssa (J‑Taro Sugisakun haastattelussa Itō kertoi jopa liimanneensa poliittisia bannereita kuvauspaikkojen seinille, minkä jälkeen hänellä itsellään alkoi mennä todellisuus ja fiktio sekaisin). Ohjaajan ajatuksissa kummittelivat eittämättä myös 60‑luvulla väkivaltaisiksi yltyneet opiskelijamielenosoitukset sekä Japanin sotilaspoliittinen kädenvääntö Yhdysvaltojen kanssa maan turvallisuustilanteesta, mitkä muodostivat aikakauden poliittishistoriallisen taustan.
Kaikki edellä mainittu on syytä pitää mielessä, kun elokuvassa yksi nainen nousee kapinaan systeemiä vastaan, verinen veitsi heitetään Japanin lippua vasten, maan kansallislaulu soi kaaokseen ajautuneeessa vankilassa ja vangit linnoittautuvat varastorakennukseen panttivankitilanteessa, joka kaikuu helmikuun 1972 Asama Sanso ‑tapausta (jota käsiteltiin myös Koji Wakamatsun elokuvassa United Red Army, 2007). Itōn käsissä naisvankilafilmistä tuli oman aikansa vihainen eksploitaatiopeili.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Poliittinen pippuri teki hyvää, sillä suljettuun tilaan itsensä rajaava WiP‑genre on lähtökohdiltaan rajoittunut. Filmien perussetti on sama: suihkukohtaus, lesboseksiä, työleiri, ilkeät vartijat ja pari v‑mäistä kanssavankia. Kaikki edellä mainittu löytyy myös Female Prisoner #701:stä. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään siitä mitä, vaan miten.
Female Prisoner #701:n silmäänpistävimmät ansiot ovat visuaalisella saralla. Kamera poimii sellin katosta tippuvat yksittäiset vesipisarat fokukseen ja vankien kapinoidessa taivas värjäytyy apokalyptisen punaiseksi. Siniseksi valaistussa suihkukohtauksessa Namin vihollinen Masaki (Teruo Ishiin 50‑luvun rikoselokuvien seksipommi Yoko Mihara) morfautuu vihan voimasta demoniksi. Lopussa Nami vetää mustan hatun päähänsä ja suuntaa Tokion yöhön teemakappale "Urami bushin" soidessa niin komeasti, että Tarantino laittoi sen molempien Kill Billien lopputeksteihin. Monien muiden naisvankilaelokuvien tuhnuiseen kuvastoon verrattuna Female Prisoner #701 on kuin toiselta planeetalta, hetkittäin liki kirjaimellisesti.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Politiikan ja toismaallisen kuvaston yhdistelmä oli luultavasti se seikka, johon realismia vihaava mutta poliittisesti aktiivinen ohjaaja viittasi kryptisellä ilmaisulla "fiction beyond fiction". Katsojan kannalta oleellista on Itōn viljelemän surrealismin mielekkyys. Hän ei leikkaa irrallisiin vertauskuviin, vaan asettaa symboliikan härskien kuvien taustalle tai sulauttaa sen keskiössä olevaan toimintaan. Aivan jokaiseen kohtaukseen ideoita ei ole silti riittänyt: filmin puolivälissä naiset kaivavat kuoppaa vankilan pihalla yleisön tylsistymiseen saakka.
Eksploitaatioelokuvan perimmäistä tarkoitusta ei kuitenkaan unohdeta. Vaatteet repeilevät vankien päältä, kuukautiset yllättävät kesken pakoyrityksen ja kuola valuu jokena vartijan suupielestä oikeuslaitoksen marssittaessa alastomia vankejaan portaikossa. Veitsitappelussa Namin kasvoihin tähdätty terä sivuttaa kohteensa ja porautuu vankilanjohtajan silmään. Mieskatsojien tarpeet tulevat täytetyksi, mutta samalla elokuvassa on antipatriarkaalinen vire sankarien ollessa naisia ja jokaisen mieshahmon ollessa halveksuttava limanuljaska. Niin tai näin, sikailun ystäville Female Prisoner #701 on antoisampi kuin jatko-osien avantgardemainen trippailu ja henkilöhahmojen syväanalyysi. Itōn ohjaamista filmeistä se on ainoa, jossa taide tukee eksploitaatiota eikä toisin päin.
Yhden myönnytyksen elokuvantekijät ovat tehneet: Kaji suostui mukaan vasta, kun hänen suuhunsa kirjoitetut hävyttömyydet oli poistettu käsikirjoituksesta. Veto osoittautui neronleimaukseksi sen ajaessa elokuvantekijät entistä visuaalisemman ilmaisun pariin ja synnyttäessä japanilaisen elokuvan vähäpuheisimman kostajahahmon. Avain ratkaisun toimimiseen oli tietenkin karismaattinen ja genrestandardein ylimaalliset näyttelijätaidot omannut Kaji, joka kykeni ilmentämään hahmon tuntemuksia pienin elein ilman dialogia.
Mielenkiintoisena triviana mainittakoon, että Itō piti Kajia alun perin vääränä valintana rooliin. Ohjaaja on sittemmin myöntänyt olleensa väärässä ja katuneensa, kuinka kovasanaisesti hän alussa ilmaisi tyytymättömyytensä Kajin kepeän tyttöenergistä valkokangaspersoonaa (Stray Cat Rock ‑sarja, 1970–1971; Wandering Ginza Butterfly ‑sarja, 1972) kohtaan. Namin rooli loi Kajille uuden ja kovemman näyttelijäimagon, josta myös Lady Snowblood (1973) ammensi kulttimaineen veroisesti.
Female Prisoner #701:n keskeisin heikkous liittyy sen hieman salaattikulhomaiseen koostumukseen, jossa politiikan, taiteen ja eksploitaation painotukset vaihtelevat kohtauksesta toiseen. Visio ei ole yhtä määrätietoinen kuin tiiviimmissä jatko-osissa, minkä lisäksi elokuvalla on taakkanaan päähenkilön menneisyyden sepittäminen. Lone Wolf and Cub ‑sarjan tapaan Female Prisoner Scorpionin päähenkilö on vähäeleisyydessään niin kiehtova, että filmit toimivat paremmin tarkastellessaan häilyvää nykyhetkeä kuin piirtäessään dramaattisia taustatarinoita. Asiasta on kuitenkin turha valittaa sen enempää, sillä omassa lajissaan #701 saattaa lähes kaikki genresiskonsa häpeään.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Joshū 701-gō: Sasori
Lady Scorpion
Sasori – Scorpion
La femme scorpion
Ohjaaja
Shunya Itō
Käsikirjoittaja
Fumio Kōnami
Hirō Matsuda
Tooru Shinohara
producers
Kineo Yoshimine
Näyttelijät
Meiko Kaji
Rie Yokoyama
Yayoi Watanabe
Yōko Mihara
Akemi Negishi
Keiko Kuni
Yumiko Katayama
Emi Jō
Sue Mitobe
Chie Kobayashi
Rie Yuki
Hideo Murota
Saburō Date
Shinzō Hotta
Yōichi Numata
Takeo Kamura
Shirō Hisano
Takashi Hio
Kōji Fujiyama
Kōji Miemachi
Nenji Kobayashi
Toshiyuki Tsuchiyama
Tako Hachirō
Hideko Oda
Kaoru Sono
Sayoko Tanimoto
Keiko Itō
Kiyome Takemura
Midori Yamamoto
Toshie Kokabu
Säveltäjä
Shunsuke Kikuchi
Kuvaaja
Hanjirō Nakazawa
Levittäjä / Jakelija
Toei Company
Maa
Japani
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Naiset vankilassa
Perustuu sarjakuvaan
Pinky Violence
Vankeus
Julkaistu: 2020-05-18T07:53:32+03:00
Mikko Koivisto
Female Prisoner Scorpion: Jailhouse 41 (1972)
Ohjaaja:
Shunya Itō
elokuva arvostelu
arvosana 5/5
Ohjaus: Shunya Itō
Female Prisoner Scorpion ‑sarjan ensimmäisessä osassa päätään nostellut sosiopoliittinen kommentaari jalostui huippuunsa jatko-osassa Jailhouse 41. Seitsemästä vankikarkurista patriarkaalisen yhteiskunnan ikeessä kertova surrealistinen odysseia on yksi 70‑luvun parhaista elokuvista.
Jailhouse 41:n alussa Nami (Meiko Kaji) on lojunut 12 kuukautta eristyssellissä. Yksisilmäinen vankilanjohtaja Goda (Fumio Watanabe) on kuitenkin pakotettu tuomaan hänet päivänvaloon laitoksen juhlaseremoniaa varten. Mies saa mitä tilaa Namin lähes onnistuessa puhkomaan Godan viimeisenkin silmän. Godan viimeiset päivät virassaan menevät muutenkin pieleen seitsemän vangin päästessä pakenemaan, Nami heidän joukossaan.
Naisten murtautuessa miesten asettamista kahleista elokuva puhkeaa kukkaansa. Käynnistyy surrealistinen odysseia, jossa vuoron perään niin kulttuuri, menneisyys kuin instituutiotkin langettavat patriarkaalisen varjon naisten ylle. Loppupuolen bussimatka helvettiin nousee elokuvan huikeimmaksi jaksoksi. Naisten väkivaltaiset patoumat purkautuvat heidän päätyessään kasvotusten sodassa suorittamilla raiskauksillaan rehvastelevan sovinistiporukan kanssa. Bussin kiihdyttäessä pimeään tunneliin ajoneuvon seinät halkeavat kirjaimellisesti kahtia elokuvan leikatessa vuoroperään bussissa kiihtyvään hulluuteen sekä surrealistisiin visioihin patriarkaalisesta yhteiskunnasta tuomitsemassa naisia eri aikakausilla.
Ohjaaja Shunya Itō värittää naisten pakomatkaa satuelokuvamaisella pensselillä. Joki värjäytyy punaiseksi viattoman naisen verestä, syysruska hallitsee väripalettia ja vanhasta hökkelitalosta löytyy omaisten hylkäämä noita-akka. Vanhuksen horistessa omiaan siirrytään takkatulen ääreen, jossa hahmot esitellään (jokainen oli päätynyt vankilaan katalan miehen takia) vanhakantaisen joruri-laulun avulla. Jossain muussa asiayhteydessä valinta voisi tuntua väkinäiseltä, mutta tuhkaan hautautuneessa kylässä lapsiaan manaavan vanhuksen seurassa, tuntuu se mitä luontevimmalta ilmaisutavalta.
Dialogia on Jailhouse 41:ssa karsittu entisestään. Päähenkilöllä on elokuvassa kaksi repliikkiä, yhteensä kuusi sanaa. Vähäpuheisuus toimii upeasti Kajin tulkitessa hahmoaan silmiensä avulla. Kajissa olikin poikkeuksellista se, kuinka hän kykeni tekemään sitä vakuuttavampaa työtä mitä vähemmän hänelle suotiin työkaluja sen tekemiseen. Tämän takia häntä on mielenkiintoisempaa seurata Female Prisoner Scorpion ‑sarjan osissa 2 ja 3 kuin laajoin vedoin dramaattista taustatarinaa piirtäneessä aloitusfilmissä.
Puheen sijaan Kajin ääntä kuullaan enemmän elokuvan lauluissa. Kappaleet "Urami bushi" ja "Onna no jyumon" on istutettu todella iskevästi huumaavaan kuvavirtaan. Kappaleet säveltänyt Shunsuke Kikuchi kuului aikakautensa merkittävimpiin nimiin Toshiaki Tsushiman (Battles Without Honor and Humanity, 1973) ohella. Hänen kädenjälkensä on katsojille tuttua Zero Woman: Red Handcuffsin (1974) ja Karate Bullfighterin (1975) kaltaisista elokuvista.
Jailhouse 41n mestariluokkaan nostava seikka on antipatriarkaalisen vision yhtenäisyys. Filmissä ei ole juuri lainkaan miehisiä kuolareaktioita synnyttävää seksploitaatiokuvastoa, eikä se poukkoile muutenkaan eri agendojen välillä. Groteskeja yksityiskohtia tarjoillaan miesten kohdatessa kuolemansa argentomaisen tyylitellyissä kuolinkohtauksissa. Näyttelijävalinnat ovat tälläkin saraa onnistuneita: pirullista vankilanjohtajaa esittävä Fumio Watanabe on filmissä parhaassa pahisroolissaan eivätkä hänen kätyrinsä Hideo Murota (Okinawa Yakuza War, 1976) ja viiksivallu Shinzo Hotta (Criminal Woman Killing Melody, 1973) ole sen kehnompia. Naisten puolella nerokkain sivuosaroolitus on vankien arpista johtajaa esittävä teatterinäyttelijä Kayoko Shiraishi, joka uskaltaa olla kankaalla ruma ja häiriintynyt.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Jailhouse 41 on helppo nimetä Pinky Violence ‑genren timantiksi ja ehkäpä kaikkien aikojen parhaaksi eksploitaatioelokuvaksi. Itō on kumppaneineen rakentanut huikean yhteiskunnallisen allegorian röyhkeää ilmaisua ja ensiluokkaista toteutusta unohtamatta. Ohjaajan paukut eivät kuitenkaan loppuneet tähän, sillä hän onnistui ylittämään itsensä vielä kertaalleen sarjan päätösosaksi kaavailemassaan elokuvassa Female Prisoner Scorpion: Beast Stable (1973).
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Joshū sasori: Dai-41 zakkyo-bō
Female Convict Scorpion Jailhouse 41
Scorpion: Female Prisoner Cage #41
Sasori: Jailhouse 41
Elle s'appelait Scorpion
Ohjaaja
Shunya Itō
Käsikirjoittaja
Shunya Itō
Fumio Kōnami
Hirō Matsuda
Tooru Shinohara
producers
Kineo Yoshimine
Näyttelijät
Meiko Kaji
Fumio Watanabe
Yukie Kagawa
Kayoko Shiraishi
Eiko Yanami
Hiroko Isayama
Kuniko Ishii
Yuki Aresa
Hideo Murota
Kyōichi Satō
Shinzō Hotta
Fudeko Tanaka
Hiroshi Hasegawa
Nenji Kobayashi
Kōji Miemachi
Akira Kuji
Reiko Kasahara
Sakae Itami
Hiroshi Date
Kai Atō
Tadashi Takatsuki
Osamu Yamanouchi
Takayuki Koide
Hideko Konoe
Katsuyo Sunaga
Kōichi Yamada
Kaoru Sono
Midori Yamamoto
Toshie Kokabu
Kiyome Takemura
Säveltäjä
Shunsuke Kikuchi
Kuvaaja
Masao Shimizu
Levittäjä / Jakelija
Toei Company
Maa
Japani
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Naiset vankilassa
Perustuu sarjakuvaan
Pinky Violence
Vankeus
Julkaistu: 2020-05-18T07:53:38+03:00
Mikko Koivisto
Female Prisoner Scorpion: Beast Stable (1973)
Ohjaaja:
Shunya Itō
elokuva arvostelu
arvosana 4.5/5
Ohjaus: Shunya Itō
Yksi Female Prisoner Scorpion ‑sarjan vahvuuksista on filmien keskinäinen erilaisuus. Yksikään elokuva ei toistanut edeltäjänsä kaavaa sellaisenaan. Sarjan kolmas ja aliarvostetuin osa, Beast Stable, on suurkaupunkiin sijoittuva surumielinen henkilötutkielma, joka leikittelee fantasiamytologialla.
Beast Stable starttaa sarjan hurjimmalla johdannolla. Siviiliasuinen etsivä Kondo (Mikio Narita) sujauttaa junassa käsiraudan Namin (Meiko Kaji) ranteeseen. Skorpioni vastaa upottamalla veitsen ukon käsivarteen ja riuhtaisemalla koko raajan irti. Alkutekstijaksossa Nami juoksee Shibuyan juna-aseman halki etsivän verinen irtokäsi ranteestaan roikkuen, Kajin kaunis teemakappale taustalla soiden. Jossain muussa elokuvassa kohtaus voisi tuntua naurettavalta, mutta ohjaaja Shunya Itō tekee siitä julkeaa runoutta, jonka kaltaista löytää vain eksploitaatioelokuvan parista.
Johdannon jälkeen elokuva rauhoittuu. Nami hankkii itselleen henkensä pitimiksi ompelijan viran, jossa kukaan ei kiinnitä häneen huomiota. Samoilla kaduilla pyörii nuori ilotyttö Yuki (Yayoi Watanabe), jonka kanssa syntyy sanaton ystävyys. Puheelle ei ole tarvetta, sillä naiset ymmärtävät toisiaan artikuloimattakin.
Kuvatessaan näitä kahta ristiriitojen repimää naista, löytää elokuva teemansa. Namista on muodostunut yhteiskunnan varjoihin vetäytynyt hylkiö ja lainsuojaton, jota ei määritä enää kosto, vaan hiljaisesti hyväksytty kohtalo. Ajatus normaalista elämästä riipii aika ajoin mieleen ainoastaan todistaakseen oman mahdottomuutensa. Namin vastakohta on Yuki, joka seisoo iltaisin kaupan näyteikkunan edessä tuijottaen omaa peilikuvaansa ja pohtien kuka hän voisi olla. Yuki hankkii prostituutiolla rahaa elättääkseen henkisesti jälkeenjäänyttä veljeään, sillä yhteiskunta on heidät unohtanut. Yukilla saattaa Namista poiketen olla vielä oman elämänsä avaimet käsissään.
Tutkaillessaan Namin ja Yukin elämän lipumista omalla painollaan syntisen suurkaupungin varjossa, Itō luo joitain sarjan lyyrisimmistä ja intiimeimmistä hetkistä. Politiikkaan ja patriarkaalisuuden kritiikkiin keskittyneiden edeltäjiensä sijaan Beast Stable on puhdasverinen henkilötutkielma.
Tom Mesin kirja Unchained Melody: The Films Of Meiko Kaji tarjoaa tätä seesteisyyttä vasten hieman yllättävän tiedon: ohjaajan alkuperäinen aikomus oli sijoittaa elokuvan tarina helvettiin. Ajatus käy kuitenkin järkeen, mikäli sitä tutkaillaan vertauskuvallisella tasolla.
Itō leikittelee japanilaisella mytologialla jo elokuvan aloitusjaksossa, jossa Namin hahmo rinnastuu traagiseen demoniin. Myöhemmin hahmoon liitetään jumalallisia piirteitä Namin kasvaessa sorretuille naisille oikeutta tuovaksi koston tuuleksi. Jumalten ja demonien tapaan Nami on tuomittu omaan rooliinsa, josta hän ei voi murtautua irti. Mytologiset vivahteet ulottuvat myös Yukin hahmoon. Seksisuhteessa elävän siskon ja veljen tragedia on tuttu vanhasta luomistarinasta, jonka mukaan Japanin saaret syntyivät kahden jumalan, Izanagin ja Izanamin insestisestä suhteesta. Elokuvan syntinen ja neo noir ‑henkinen Tokio taas esittäytyy toismaallisena, maanpäällisenä helvettinä, mikä korreloi hienosti hahmojen mielenmaiseman kanssa.
Kaupallisemmalla tasolla elokuvan fantasiatematiikka luo myös aasinsillan eksploitaatiokuvastoon villeine puvustuksineen (elokuvan roisto, linnun höyheniin pukeutuva ilkeä Samejima (Raisen Lee), on kuin satujen noita-akka) ja verisesti alistettavine uhreineen. Akira Kurosawan Yojimbosta (1961) pöllityssä, mutta sitäkin tehokkaammin toteutetussa jaksossa kulkukoira kipittää kaupungin kaduilla maasta esiin kaivamansa etsivä Kondon irtokäsi suussaan. Itse naisvankilointi jää tällä kertaa yhteen loppupuolen jaksoon. Osuus uhmaa kaikkea uskottavuutta, mutta Itōlla on tässä vaiheessa jo niin tiukka ote yleisöstä, että katsoja sulattaa melkein mitä tahansa.
Avain jutun toimimiseen löytyy siitä, kuinka upeasti kaikki keskeiset elokuvantekijät pelaavat yhteen. Esteettisesti Beast Stable on ehkäpä sarjan vakuuttavin suoritus sisältäen tuskin ainuttakaan kuvaa, joka ei uhkuisi surumielisyyttä tai harmaata kauneutta. Musiikit tukevat kuvia täydellisesti, ja Kaji on virtuoosimaisessa harmoniassa roolihahmonsa kanssa. Suurin kunnia menee kuitenkin ohjaaja Itōlle. Hän ei ole luonut ainoastaan vakuuttavaa henkilötutkielmaa, vaan kokonaisvaltaisen maailman, joka sykkii hahmojensa psyykettä jokaisen kuvansa kautta. Beast Stable on alun perin kolmiosaiseksi tarkoitetun Female Prisoner Scorpion ‑sarjan luonnollinen päätös, jossa kaikki tähänastinen kehitys konkretisoituu loogisella tavalla. Ei ole ihme, että elokuvan jälkeen ohjaaja laittoi pillit pussiin ja totesi sarjan olevan hänen osaltaan loppuun käsitelty.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Joshuu sasori: Kemono-beya
Sasori: Den of the Beast
La tanière de la bēte
Ohjaaja
Shunya Itō
Käsikirjoittaja
Hirō Matsuda
Tooru Shinohara
producers
Kineo Yoshimine
Näyttelijät
Meiko Kaji
Mikio Narita
Reisen Ri
Yayoi Watanabe
Kōji Nanbara
Seiya Satō
Takashi Fujiki
Tomoko Mayama
Mitsuru Mori
Chie Kobayashi
Kōji Fujiyama
Kōji Sekiyama
Nobuo Yana
Toshiyuki Tsuchiyama
Hiroshi Date
Tako Hachirō
Emi Jō
Kazuko Kamei
Osamu Kimura
Kōji Sawada
Bun'ei Shō
Masami Sōda
Takashi Takano
Tomotaka Ueda
Kōichi Yamada
Säveltäjä
Shunsuke Kikuchi
Kuvaaja
Masao Shimizu
Levittäjä / Jakelija
Toei Company
Maa
Japani
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Naiset vankilassa
Perustuu sarjakuvaan
Pinky Violence
Vankeus
Julkaistu: 2020-05-18T07:53:46+03:00
Mikko Koivisto
Female Prisoner Scorpion: Grudge Song (1973)
Ohjaaja:
Yasuharu Hasebe
elokuva arvostelu
arvosana 2.5/5
Ohjaus: Yasuharu Hasebe
Markkinatalous moukaroi Female Prisoner Scorpion ‑sarjan neljännen osan kankaille joulukuussa 1973. Beast Stable oli tarkoitettu sarjan päätökseksi, mutta Toei ei malttanut olla lypsämättä lehmäänsä kuiviin. Ohjaajaksi hankittiin Meiko Kajin vanha kamu, Nikkatsulla uriensa välissä jumittanut entinen toimintaohjaaja Yasuharu Hasebe (Stray Cat Rock: Girl Boss, 1970), joka ei ollut vielä siirtynyt Roman Porno ‑suuntauksen (Assault! Jack the Ripper, 1976) pariin.
Pahasti haavoittunut Nami (Kaji) on Grudge Songin alussa jälleen karkuteillä. Poliiseja vihaava strippiklubin valaistusmies Kudo (Masakazu Tamura) ottaa skorpionin suojiinsa piilopaikkaansa autokaatopaikalle. Namia jäljittävä etsivä Hirose (Hiroshi Tsukata) haravoi samaan aikaan kaupunkia.
Grudge Songista löytyy kameran takaa suurin piirtein sama Toei-porukka kuin ennenkin. Haseben mukana elokuvaan on kuitenkin tullut 70‑luvun taitteen Nikkatsu Outlaw ‑vivahde, jolle oli ominaista nykynuorison ymmärtäväinen mutta kovaotteinen kuvaus rikoselokuvakontekstissa. Grudge Songissa elementti näyttäytyy Namin kumppaniksi ryhtyvän Kudon muodossa, joka on yhteiskunnalle kaunaa kantava kapinallinen ja entinen opiskelijaradikaali. Samalla elokuva lipuu edeltäjiään enemmän rikoselokuvan puolelle.
Kudon ja Namin välille syntyvä arastava luottamussuhde on elokuvan parasta antia, tunnelmallista rikosdraamaa, jolle ruostuvat autonromut antavat asiallisen taustan. Hahmojen puoliplatoninen romanssi saattelee päähenkilön myös totuttua inhimillisemmälle polulle ja tekee tilaa koko sarjan ainoalle sympaattiselle mieshahmolle. Ongelmallista on vain se, ettei uusi suuntaus tahdo istua Female Prisoner Scorpionin kehityskulkuun saati antipatriarkaaliseen teemaan – johan sarjan teemakappaleessakin lauletaan mieheen luottamisen olevan naisen pahin virhe!
Grudge Songin toinen kompastuskivi on tekninen hutilointi. Filmin leikkaus ja toimintajaksojen toteutus ovat usein hieman sinne päin. Esimerkiksi alussa ei ota selvää mihin Nami loukkaa itsensä, ja lopussa katsoja joutuu kompensoimaan hirttoköyden ja silmukkaan itsensä kompuroivan hahmon epäsynkkaa mielikuvituksellaan: köysi ei ole lähelläkään uhriaan.
Ongelmallisinta Haseben elokuvassa on kuitenkin sen hukkunut identiteetti. Visuaalisesti Grudge Song vastaa elokuvantekijöiden tavoittelemaa ruskeanrujoa maailmankuvaa, mutta ei katsojan odotuksia. Edeltäjiensä surrealistisesta tyylittelystä ei ole jäljellä kuin rippeet. Viimeisen puolituntisen aikana siirrytään pakollisen vankilaosuuden pariin. Tuhoon tuomittu pyrkimys kurottaa uusiin suuntiin pitäen kuitenkin toinen jalka tutulla mantereella käy ilmeiseksi. Vankilajakson ainoa twisti on korruptoitunut naispuolinen henkilökunta, mikä on jälleen vastakarvassa sarjan teeman kanssa.
Hasebe muisteli elokuvan hektistä tuotantoa Chris D:n haastattelussa. Filmin kuvaukset oli ajoitettu joulukuulle, julkaisupäivä saman kuun viimeiselle viikolle. Ylitöihin ei ollut lupaa, sillä Toein työläisten unioni oli paraikaa kiivaissa neuvotteluissa palkanmaksajien kanssa (ironista kyllä, edelliselokuvien ohjaaja Shunya Itō oli liiton komitean jäsen). Budjetitkin olivat ilmeisesti kuihtuneet elokuva elokuvalta. Tuotannon taustat tiedostaen on ehkä helpompi ymmärtää, miksi markkinatalouden jyräämästä elokuvasta tuli nykyisen muotoinen raakile.
Mikäli Grudge Songia kykenee tutkailemaan itsenäisenä teoksena, tarjoaa se toimivaa 70‑luvun lainsuojatonta viihdettä useimpien kohtauksiensa osalta. Erikseen mainittakoon Hajime Kaburagin (The Executioner, 1974) musiikit, jotka svengaavat parhaimmillaan todella mukaansatempaavasti. Niistä filmi ansaitsee pisteensä.
Lopuksi palattakoon vielä elokuvan poliittiseen aspektiin. Grudge Songissa nähdään muun muassa japanilaisen elokuvan yliampuvimpiin lukeutuva poliisibrutaaliuden kritiikki kohtauksessa, jossa tinanapit ruoskivat kiinni otetun opiskelijamielenosoittajan henkihieveriin kuulusteluhuoneessa! Omien sanojensa mukaan Hasebe ei kuitenkaan pyrkinyt ottamaan kantaa yhtään mihinkään. Ohjaajan tavaramerkiksi muodostuikin poliittissävyisten filmiensä (rotuteemoja raastavasti käsittelevä Stray Cat Rock: Sex Hunter, 1970; viihdeteollisuuden rappiota mm. elokuvateatteriin sijoitetulla raiskauksella kommentoiva Rape! 13th Hour, 1977; jne.) poliittisen kontekstin kieltäminen kaikissa haastatteluissa, ainoastaan käsikirjoittajien mahdolliset tarkoitusperät tunnustaen. Omituinen mies.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Joshū sasori: 701-gō urami-bushi
Female Prisoner Scorpion: #701's Grudge Song
Sasori – Grudge Song
Mélodie de la rancune
Ohjaaja
Yasuharu Hasebe
Käsikirjoittaja
Yasuharu Hasebe
Fumio Kōnami
Hirō Matsuda
Tooru Shinohara
Näyttelijät
Meiko Kaji
Masakazu Tamura
Yumi Kanei
Hiroshi Tsukata
Yayoi Watanabe
Sanae Nakahara
Akemi Negishi
Toshiyuki Hosokawa
Junko Andō
Kotoe Hatsui
Hiroshi Hijikata
Hiromi Kishi
Toshie Kokabu
Akiko Kuji
Kaoru Kusuda
Akiko Mori
Masumi Nadachi
Fumie Shō
Kiyome Takemura
Yuko Tazawa
Midori Yamamoto
Rie Yoshida
Tetsuya Ōshita
Säveltäjä
Hajime Kaburagi
Kuvaaja
Hanjirō Nakazawa
Levittäjä / Jakelija
Toei Company
Toei Tokyo
Maa
Japani
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Naiset vankilassa
Perustuu sarjakuvaan
Pinky Violence
Vankeus
Julkaistu: 2020-05-18T07:53:56+03:00
Mikko Koivisto
New Female Prisoner Scorpion: #701 (1976)
Ohjaaja:
Yutaka Kohira
elokuva arvostelu
arvosana 2.5/5
Ohjaus: Yutaka Kohira
Japanilaisilla menestyssarjoilla ei ollut tapana pysyä pitkään haudoissaan. Jatko-osia tuotettiin hurjalla vauhdilla (Abashiri Prison, 10 filmiä 1965–1967; Battles Without Honor and Humanity, 5 filmiä 1973–1974), uusintaversioita ilmestyi vuoden sisällä alkuperäisen julkaisusta (Bohachi Bushido: Code of the Forgotten Eight, 1973; Bohachi Bushido: The Villain, 1974) ja uusintastartit täyttivät kankaat (New Abashiri Prison, 1968–1972; New Battles Without Honor and Humanity, 1974–1976). Ei ollut yllättävää, että myös Female Prisoner Scorpion palasi kankaille pian alkuperäisen sarjan päättymisen jälkeen.
New Female Prisoner Scorpion: #701 on sarjan uudelleenaloitus ja ensimmäisen elokuvan löyhä uusintaversio. Ohjaajaksi nostettiin originaalien apulaisohjaaja Yutaka Kohira ja pääosaan School of the Holy Beastissä (1974) debytoinut Yumi Takigawa. Tarinan runko pöllittiin sarjan ensimmäisestä elokuvasta. Samaa vanhaa uusissa vaatteissa siis.
Nami (Takigawa) on tällä kertaa häihinsä valmistautuva nuori nainen, jonka sisko on korruptoituneen poliitikon sihteeri. Ei mene aikaakaan, kun poliittisista lehmänkaupoista perille päässyt sisko on hengiltä ja Nami kiven sisässä sisarmurhasta tuomittuna. Kyse on tietenkin poliitikon ja petollisen sulhon operoimasta lavastuksesta, jolla liika tietävä Nami lakaistaan maton alle. Loppufilmi mukailee vuoden 1972 elokuvaa dialoginsäästömoodiin menevää päähenkilöä myöten.
"Hän ei ole tavallinen nainen", lausuu sellitoveri Namin poltettua toisen vangin elävältä. Kohtauksessa manifestoituu New Female Prisoner Scorpion: #701'n keskeiset ongelmat: typeryys ja uskottavuuden puute. Takigawa oli neiti paikallaan Norifumi Suzukin nunsploitaatioklassikossa School of the Holy Beast, mutta Skorpionin sanatonta karismaa häneltä ei löydy. Takigawa ei missään vaiheessa vaikuta uitettua kissanpentua uhkaavammalta ilmestykseltä.
Ohjaajan pallille nostettu Kohira kärsii samankaltaisesta potenssiongelmasta. Politiikka loistaa poissaolollaan eikä elokuvasta löydy kovin kirpeätä sukupuolijännitettä. Naisten kanssa hän tuntuu olevan täysin hukassa, tietämättä mitä näyttelijöillä pitäisi tehdä. Surrealismi rajoittuu muutamaan jaksoon, joista ensimmäisessä savukoneet pukkaavat punaista höyryä talkilla valeltujen ukkojen tuomitessa Namin vankeuteen. Iton elokuvat olisivat voineet olla samankaltaisia, mikäli ohjaajalta olisi puuttunut visio ja taito.
Kaikesta huolimatta New Female Prisoner Scorpion: #701'issa on positiivista sen elokuvallinen peruslaadukkuus. Naisvankilagenressä on usein luotettu alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään, eli halpaan seksikuvastoon. New Female Prisoner Scorpion: #701'n kehtaa kuitenkin luokitella oikeaksi elokuvaksi, jota katsotaan jonkin muun kuin irstailun takia. Eksploitaatioanti rajoittuukin muutamaan paljaan rinnan vilahdukseen sekä vankilanjohtajan silmään porautuvaan veitseen.
Arvostelun alussa luvatut uudet vaatteet puetaan päälle viimeisen vartin kostoepisodissa. Namin mustassa viitassa on nyt sisäpuolella leopardikuviot, mikä tekee sankarittaresta paitsi petoksen, myös muotivirtauksen uhrin. Muutoin lopetus on yllättävän iskevä, tarjoillen väkivaltaa, villin tyyliteltyjä kuvia ja elokuvan parasta näyttelijätyötä. Takigawa äänitti filmiin myös uuden teemakappaleen, joka on parempi kuin myöhempien vuosikymmenten (Female Prisoner Scorpion: Death Threat, 1991; Female Convict Scorpion, 2008) kammottavat cover-versiot Meiko Kajin alkuperäisestä teemakappaleesta. Onnistunut lopetus jättää muutoin keskinkertaisesta elokuvasta hyvän maun suuhun.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Shin joshū Sasori: 701-gō
La nouvelle femme scorpion – prisonnière n° 701
Ohjaaja
Yutaka Kohira
Käsikirjoittaja
Tooru Shinohara
Tatsuhiko Kamoi
Näyttelijät
Yumi Takigawa
Yūsuke Natsu
Yoko Konno
Ichirō Nakatani
Mitsuyo Asaka
Ryōko Ema
Bunjaku Han
Shingko Jō
Nobuo Kaneko
Yūko Kanō
Genji Kawai
Flower Kiss
Nenji Kobayashi
Ryūko Koyama
Yōko Kōno
Yoshiko Maki
Toshie Negishi
Luna Takamura
Tadashi Takatsuki
Kinji Takinami
Toshiyuki Tsuchiyama
Midori Yamamoto
Rin'ichi Yamamoto
Nobuo Yana
Säveltäjä
Masaaki Hirao
Kuvaaja
Masahiko Iimura
Levittäjä / Jakelija
Toei Company
Toei Tokyo
Maa
Japani
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Naiset vankilassa
Perustuu sarjakuvaan
Pinky Violence
Remake
Vankeus
Julkaistu: 2020-05-18T07:53:59+03:00
Mikko Koivisto
New Female Prisoner Scorpion: Special Cellblock X (1977)
Ohjaaja:
Yutaka Kohira
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Yutaka Kohira
New Female Prisoner Scorpion ‑sarja saatiin yllättävän hyvään päätökseen elokuvalla Special Cellblock X. Vauhdikas filmi keksi itselleen uuden identiteetin, joka ei liittynyt kostoon eikä naisiin.
Nami (Yoko Natsuki) on tällä kertaa sairaanhoitaja, joka joutuu kissa-asuisten miesten (!) joukkoraiskaamaksi. Syylliset pistetään päiviltä takaumajaksossa jo ennen elokuvan päätarinan alkua. Filmin aloituskohtauksessa Namia talutetaan vankilaan – tyylikkäästi aurinkolasit kasvoillaan.
Surrealismi on taitolaji, muistuu jälleen mieleen edellisosasta tutun ohjaaja Yutaka Kohiran tunaroidessa kissamiesten parissa. Special Cellblock X onnistuu kuitenkin hoitamaan rutiinit kiitettävän nopeasti alta pois, minkä jälkeen loppufilmi on noususuhdanteinen. Kohira on tällä kertaa tajunnut keskittyä hallitsemiinsa asioihin: toimintaan ja miehiseen nokitteluun.
Kurituslaitoksen kipinöivä henkilökuntadynamiikka on Special Cellblock X:n vahvinta antia. Uusi vankilanjohtaja Kuroiwa (Sonny Chiba ‑filmien karatepahis Masashi Ishibashi) ei saa naisista otetta ja ajautuu arvovaltataisteluun nuoremman, ruohonjuuritasolla kokeneemman vartija Kajikin (Nikkatsun nuoriso‑ ja rikoselokuvien pippurinen Takeo Chii) kanssa. Kuroiwan vastaisku on tilata Abashirin vankilasta oma luottomiehensä, jeepillä kruisaileva kuumakalle Tamura (elokuvaurallaan odotukset ylittänyt nahkahousurokkari Hiroshi Tachi) avukseen. Nöyryytetty Kajiki pakotetaan arestiin Kuroiwan valmistautuessa edessä häämöttävään, paikallisen ison kihon suorittamaan vankilan tarkistuskäyntiin.
Rautainen äijäkööri pumppaa testosteronia kankaalle siinä määrin, että katsoja unohtaa olevansa naisvankilaelokuvan parissa. Veto on omituinen, mutta parempi näin kuin kolmannen elokuvan munaaminen putkeen. Kohira ei ollut mikään sosiaalisen kanssakäymisen mestari naisten kanssa, mitä kuvastaa hänen kommenttinsa heidän hankaluudesta alastonkohtauksia kuvatessa: eivät mokomat halua riisuutua (Arrowin haastattelu). Kohiran parhaat työt syntyivätkin ohjaajan leikkiessä miesten kanssa (Detonation! 750CC zoku, 1976) tai sivuuttaessa sukupuolikysymyksen kokonaan (Dragon Princess, 1976). Special Cellblock X:ssä ohjaaja viettää suurimman osan ajasta miehisen munanmittailun parissa ja heittää päälle kasan vauhdikasta takaa-ajotoimintaa Namin paetessa vankilasta.
Naisten parissa Kohira on jälleen hukassa, tosin ei täysin omaa syytään. Pääosaan valittu Yoko Natsuki (Karate for Life, 1977) on karismaltaan pahvin luokkaa, ja Namin roolissa edelliselokuvan Yumi Takigawaakin isompi floppi. Ei ihme, että hän katosi pian filmin julkaisun jälkeen televisiotuotantojen pariin.
Naisten riisumisongelman Kohira on ratkaissut täyttämällä keskeiset sivuroolit Roman Porno ‑esiintyjillä. Kaori Ono (samaisen vuoden mainio A Girl's Pleasure: Man Hunting) on Namin naiivi ja alituiseen paljasrintainen kumppani ja Moeko Ezawa sarjan perinteinen ilkeä vanha akka. Heidän funktionsa on toimia mekaanisina elokuvapelin muttereina ja silmänruokana. Pahemminkin voisi eittämättä olla.
Kohiran kädettömyys naisten parissa ei lopulta vahingoita elokuvaa paljoakaan, sillä painopiste on niin vahvasti miehissä sekä sukupuolineutraalissa toimintarymistelyssä. Näillä saroilla filmi toimii yllättävän hyvin, ja on sarjan selvästi toimintapainotteisin osa. Lisäbonuksena katsojalle avautuu harvinainen mahdollisuus nähdä Masashi Ishibashi kerrankin lain oikealla puolella – vaikka toki lajityypin perinteiden mukaisesti vankilanjohtaja on se kaikista isoin konna.
Special Cellblock X jäi viihdyttävyydestään huolimatta New Female Prisoner Scorpion ‑sarjan viimeiseksi osaksi. Se oli myös pinky violence ‑genren joutsenlaulu. Aika oli ajanut ohi Toein seksin ja väkivallan täyteisestä genreviihteestä (samana vuonna haudattiin myös karate-elokuvat sekä oleellisissa määrin yakuza-revittelyt). Skorpioni nähtiin kostonsa parissa seuraavan kerran vasta vuonna 1991, suoraan videolevitykseen tehdyssä uusintastartissa Female Prisoner Scorpion: Death Threat.
