Mikko Koivisto

Okinawa Yakuza War (1976)

Ohjaaja:

• Sadao Nakajima

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sadao Nakajima

Kirveellä vihollisiaan hakkaava raivopäinen rikollinen (Sonny Chiba) yhtenä elokuvan päähenkilöistä tiivistää 70‑luvun puolivälin japanilaiset yakuza-elokuvat. Edellisen vuosikymmenen ninkyo-elokuvia (Game of Chance, 1966) hallinneista kunniallisista lainsuojattomista oli siirrytty toisen maailmansodan synnyttämiin häikäilemättömiin väkivaltarikollisiin. Uuden aikakauden henki välittyi jo Battles without Honor and Humanity: Hiroshima Death Matchin (1973) ja Graveyard of Honorin (1975) kaltaisten elokuvien nimistä.

Monet 70‑luvun yakuza-elokuvista ammensivat sodanaikaisista traumoista ja tuhon jälkeensä jättämistä lohduttomista oloista. Okinawalla ei ollut yakuzoja ennen sodan päättymistä, vaan järjestäytynyt rikollisuus kumpusi sodan raunioista. Okinawan siirtyminen Yhdysvaltojen hallinnan alaisuuteen sodan jälkeen väritti tilannetta entisestään. Erityishallinto, sotilastukikohdat sekä taivaalla pauhanneet hävittäjät nostattivat vihaa paikallisten keskuudessa, mutta synnyttivät samalla suojamuurin paikalliselle rikollisuudelle, jonka ei tarvinnut kamppailla Japanin pääsaaren yakuza-klaaneja vastaan.

Okinawan siirryttyä Japanille 70‑luvun alussa myös pääsaaren ammattirikollisuus levittäytyi saarelle. Okinawa Yakuza War kuvaa okinawalaisten yakuza-klaanien aseman murtumista. Elokuvan tarina ammentaa kuvausten aikaan käynnissä olleesta niin sanotusta neljännestä Okinawan konfliktista (1973–1981), jossa rikollisjärjestö Kyokuryu‑kai otti yhteen pääsaarelta saapuneen Yamaguchi-klaanin kanssa.

Okinawa Yakuza Warissa tarinan tosipohjaisuutta on fiktiivisistä hahmoista ja tapahtuma-ajan muuttamisesta huolimatta hädin tuskin verhottu. Pääsaarelta tuloaan tekevät Yamamoto-gangsterit (tosielämän Yamaguchi-klaani) ovat ajaneet paikalliset yakuzat ahtaalle. Useaan ryhmittymään jakautuneet okinawalaiset yakuzat pyrkivät jonkinasteiseen yhteiseloon, mutta eivät kykene päättämään kuinka ulkopuoliseen uhkaan tulisi reagoida. Erityisen ongelmalliseksi muodostuu omissa joukoissa vaikuttava patrioottinen Kunigami (Chiba), joka jääräpäisyydessään ja väkivaltaisuudessaan aiheuttaa päänvaivaa niin vihollisille kuin kumppaneilleen.

Hurjassa vedossa oleva Chiba luo roolissaan yhden yakuza-elokuvahistorian pelottavimmista hahmoista: täysin hallitsemattoman rikollisen, joka räjähtää pienestäkin ärsykkeestä silmittömään väkivaltaan. Karatetaitoinen psykopaatti on kuin yhdistelmä Chiban uran kahta aiempaa hahmoa: Battles without Honor and Humanity: Hiroshima Death Matchin (1973) raakalaismaista tappajaa ja kyseisen hahmon inspiroimaa The Street Fighterin (1974) karatesankaria. Chiba ei ole Okinawa Yakuza Warin päähenkilö, mutta varastaa jokaisen kohtauksen jossa esiintyy.

Tarinan muiden hahmojen noustessa valokeilaan tasossa tapahtuu pakostakin pienoinen notkahdus. Ohjaaja Sadao Nakajima on kuitenkin näyttelijöineen niin hyvässä vedossa, ettei katsojan mielenkiinto katoa. Hiroki Matsukatan vetämä näyttelijäkaarti on täynnä vanhan koulukunnan kovanaamoja, jotka eivät pelkää näyttää rumilta ja riutuneilta. Etenkin nuorta tappajaa esittävä Tsunehiko Watase (Aesthetics of a Bullet, 1973), narkkarilta näyttävä kalpea Hideo Murota (Karate for Life, 1977) sekä häikäilemättömän pyrkyrin roolissa nähtävä Takeo Chii (Retreat Through the Wet Wasteland, 1973) välittävät kuumottavaa tunnelmaa.

Laatunäyttelijät saavat mielenkiintoiset kulissit okinawalaisista tapahtumaympäristöistä sekä aika ajoin sivuttavasta sotateemasta, jotka vahvistavat hikistä vaikutelmaa. Ainoastaan loppuun olisi kaivannut sinänsä viihdyttävää toimintakliimaksia omaperäisempää huipennusta.

Okinawa Yakuza Waria ei nähty valmistumisensa yhteydessä Okinawalla lainkaan, sillä väkivaltaisuuksien lisääntymisestä huolestunut paikallishallinto asetti elokuvan saman tien esityskieltoon. Päätöstä on helppo ymmärtää Chiban uhotessa isänmaallisesti tappavansa kaikki Yamamotot viimeiseen mieheen. Jo elokuvan aloituskohtauksessa liikutaan tosielämän gangstereita mahdollisesti inspiroivan materiaalin rajoilla Chiban astellessa baariin ja ottaessa paikan haltuunsa karatepotkuin ja ‑iskuin. Taustalla soi Kenjiro Hirosen mukaansatempaava teemamusiikki, jonka Tomoyasu Hotei muokkasi Kill Bill Vol.1:ssä (2003) kuulluksi "Battle without Honor and Humanity" ‑kappaleeksi.

Okinawa Yakuza Warin poliittinen tulenarkuus on karissut vuosikymmenten mittaan, mutta sen räjähtävä teho ei ole kadonnut. Tästä suurin kiitos kuuluu Chiballe. Näyttelijä palasi samoihin maisemiin vielä kaksi vuotta myöhemmin toisessa yakuza-elokuvassa Okinawa 10 Year War (1978), jossa Chiba nähtiin tyystin erilaisessa roolissa.