Mikko Koivisto

Wolfguy: Enraged Lycanthrope (1975)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Elokuva, jossa Sonny Chiba esittää rikoksia tutkivaa karate-taitoista ihmissutta, kuulostaa enemmän genreharrastajan päiväunelta kuin oikealta elokuvalta. Kazuhiko Yamaguchin (Sister Street Fighter, 1974; Karate Bull Fighter, 1975) ohjaama Wolfguy: Enraged Lycanthrope on kuitenkin täyttä totta ja Chiban filmografian ehkäpä mielisairain saavutus. Sen vuosikymmeniä jatkunut harvinaisuus niin Japanissa kuin ulkomailla on ollut pahimman luokan rikos ihmisyyttä kohtaan. Asiaan on onneksi vihdoin saatu muutos Arrown julkaistua elokuvan Blu‑ray:llä nimellä Wolf Guy toukokuussa 2017.

Chiba esittää hyperväkivaltaisessa fantasiadekkarissa ihmissusiheimon viimeistä jäsentä, Inugamia. Ihmisten seassa elävä Inugami ei päällisin puolin eroa tavallisesta kaduntallaajasta ja hankkii elantonsa reportterina. Susimies alkaa tutkia hämäräperäistä murhasarjaa, jossa psyykkisiä voimia omaavan naisen (Etsuko Nami) uskotaan tappaneen roistomaisen rock-bändin jäseniä. Ensimmäinen näytös naisen voimista saadaan elokuvan aloituskohtauksessa, jossa umpisekaisin oleva rokkari (Rikiya Yasuoka) syöksyy Inugamin auton eteen ja hieman myöhemmin likipitäen räjähtää yliluonnollisen voiman raadellessa häntä.

Hurja introjakso on vain alkusoittoa Wolfguyn vyöryttämälle uskomattomien skenaarioiden sarjalle. Elokuvan mittaan nähdään muun muassa kahden ihmissuden välinen karate-taistelu, ihmissusi ampumassa miehiä konepistoolilla sekä susivoimilla varustettu Chiba repimässä sellin kalterit paljain käsin. Visiot kumpuavat suoraan Kazumasa Hirain Adult Wolfguy ‑sarjakuvista (1969–1979), joiden tarinoita on sekoitettu keskenään elokuvan tarpeisiin. Hirai itse oli tiettävästi vähemmän kuin tyytyväinen elokuvasovitukseen ja käveli näytöksestä ulos jo vartin jälkeen. Asiaan lienee vaikuttanut tuottaja Toru Yoshida, joka ei ollut perehtynyt lähdemateriaaliin lainkaan, ja ohjaaja Yamaguchi, joka hädin tuskin tiesi mitä ihmissudet ovat. Objektiivisemmasta näkökulmasta on tosin helppo todeta miesten tietämättömyyden toimineen vain elokuvan eduksi.

Wolfguy: Enraged Lycanthrope on itse asiassa jo toinen kerta kun Hirain kynänjälkeä nähdään valkokankaalla. Kilpaileva studio Toho ennätti materiaalin pariin kaksi vuotta aiemmin elokuvalla Crest of the Wolf (1973), jonka pohjana toimi Hirain hieman kesympi rinnakkaismanga Wolfguy (1971–1995), joka seurasi kouluikäisen ihmissuden seikkailuja. Tohon sovitus ei ollut sekään mikään lastenelokuva, mutta Toein versiossa haluttiin mennä vielä pidemmälle. Elokuvaan sisällytettiin paljasta pintaa vartin välein ja väkivaltakohtaukset ovat livetä splatterin puolelle.

Toein elokuvasovituksessa on kuitenkin lopulta uskomattominta se, kuinka sen tarina muodostaa erittäin toimivan kaaren. Elokuva alkaa mielettömän sähkökitarasoundtrackin rytmittämänä dekkarina, joka vie sankarinsa Tokion psykedeelisille strippiklubeille ja likaisille sivukujille. Puolivälissä ruuvi kiristyy Japanin tiedustelupalvelun miesten kiinnostuessa susimiehen ja tämän jäljittämän mysteerinaisen yli‑inhimillisistä voimista. Tapahtumat siirtyvät käänteen myötä salaiseen tutkimuskeskukseen ja elokuva kurvaa sci‑fin puolelle.

Tarinan lähestyessä loppuaan juttu nostetaan vielä kerran uudelle tasolle. Viimeisessä näytöksessä palataan ihmissuden synnyinseuduille vuoristokylään, jossa tavataan Inugamiin ihastunut toisen metsäheimon edustaja (The Bodyguardissa söpönä pikkusiskona vilahtanut Yayoi Watanabe, joka sai roolin isojen rintojensa ansiosta). Elokuvaa siihen asti rytmittänyt funkkaava ääniraita tekee tässä vaiheessa tilaa myyttisempiä tunnelmia hakeville sävelille sekä omituiselle äitisyndroomalle Inugamin hangatessa kasvojaan äidistään muistuttavan nuoren naisen rintoja vasten. Huipennus saa Wolfguyn tuntumaan pitkän matkan taittaneelta kokonaisuudelta sen sijaan, että elokuva loppuisi samankaltaisena kuin oli alkanutkin.

Wolfguyn toimintakohtaukset ovat melko hyvin purkitettuja vaikka eivät Chiban parhaimmistoa edustakaan. Muista saman aikakauden Chiba-elokuvista poiketen painopiste ei ole suoranaisesti karate-toiminnassa, sillä rinnalla on myös ammuskelua, autokaahausta ja jopa tankilla räiskimistä, joskaan itse panssarivaunua ei koskaan nähdä kuvissa. Susimiehen kohtaaman vihamielisyyden vastapainona lähes kaikki vastaantulevat naiset kellistyvät sankarin edessä ja vannovat tälle ikuista rakkautta jo muutaman tunnin kanssakäymisen jälkeen.

Wolfguy on liki täydellinen kulttielokuva, jonka parissa on vaikea säästellä ylisanoja. Elokuva kestää uusintakatseluja kuin häkä ja saattaa aiheuttaa katsojassaan äkillisesti ilmaantuvaa mielenvikaisuutta, kuten nähtiin elokuvan näytöksessä Sonny Chiba ‑festivaalilla Tokiossa vuonna 2014. Elitisti oli paikalla todistamassa kuinka yleisössä istunut japanilaismies käyttäytyi asiallisesti koko elokuvan ajan, kunnes välittömästi filmin päätyttyä repesi hallitsemattomaan huutonauruun. Miehen sekopäinen hirnunta kaikui teatterin käytävillä ja portaikossa usean minuutin ajan. Elokuvan nostattama mielihyväkäyrä oli selvästikin saatellut poloisen katsojan mielisairauden porteille.