Tatu Piispanen

The Executioner (1974)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

The Executioner on Shinichi "Sonny" Chiban ensimmäinen The Street Fighter ‑trilogian (1974) jälkeen valmistunut karate-elokuva. Pienellä budjetilla nopeasti kuvattu toimintapommi jatkaa katutaistelijoiden osoittamalla, veren kyllästämällä tiellä, mutta asenne on vaihtunut huomattavasti viihteellisemmäksi, niin elokuvantekijöiden kuin heidän kuvaamien hahmojenkin osalta.

Älyttömässä juonessa turhautunut huume-etsivä palkkaa kauniin assistenttinsa (Yutaka Nakajima) välityksellä kolme alamaailman asiantuntijaa hajottamaan virkavallan ulottumattomissa operoivan huumeringin. Ensimmäinen näistä miehistä on Koga (Sonny Chiba), Koga Detective Agencyn salapoliisi, joka kuuluu muinaiseen ninjasukuun ja on saanut valkopartaisen isoisänsä hoivissa sadistisen ninjutsu-koulutuksen (takautumassa teini-ikäistä Kogaa näyttelee todella nuori Hiroyuki "Henry" Sanada). Toinen on ison rahan perässä poliisin ammatin palkkamurhaajaksi vaihtanut Hayabusa (Makoto Sato) ja kolmas linnassa istuva, seksinnälkäinen ja äkkipikainen karateka Sakura (Eiji Go). Jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästyään tämä pelottava, mutta lapsellinen poppoo ryhtyy järjestelmällisesti harventamaan huumeliigaa, eliminointien välissä toistensa kustannuksella pilaillen.

The Executioner ei ole kaunista katseltavaa. Itse asiassa se on harvinaisen ruma elokuva harvinaisen rumista ihmisistä. Sonny Chiba näyttää tässä miehityksessä VH1:n vuoden miesmallilta. Teloitettavien pahisten sietääkin olla rumia, mutta erityisen hämmentävä on toisen päähenkilön Makoto Saton ulkomuoto: mies muistuttaa lähinnä turvoksiin piestyä simpanssin ja käytetyn teepussin keski-ikäistä äpärälasta. Tuotantoarvotkaan eivät silmiä hivele: The Executioner on tehty moninkertaisesti halvemmalla kuin esimerkiksi historiallisten karatesankarien seikkailuista kertovat Sonny Chiba ‑elokuvat Killing Machine (1975) ja Karate Bull Fighter (1975). Puutteellisiksi voisi laskea myös tyhjät hahmot, jotka eivät ensiesittelyjensä jälkeen saa lisää persoonallisuutta, kehity mihinkään suuntaan tai kasva ihmisinä, mutta enemmän puutteellisiksi laskettakoon sellaiset henkilöt, jotka päättävät katsoa elokuvan nimeltä The Executioner ja odottavat siltä laadukasta draamasisältöä.

Tarina on siis hölmö, näyttelijätyö lähinnä Chiban (kieltämättä ainutlaatuisten) maneerien esittelyä ja tekninen toteutus huolimatonta, mutta toiminta iskee täysillä nivusille: The Executionerista ei onneksi löydy Chiban karate-elokuvien taistelukohtauksia heti The Street Fighterista lähtien piinanneita heiluvaa kuvausta ja sekavaa editointia. Kun kamera malttaa kerrankin pysyä paikoillaan ja sopivan etäisyyden päässä, tarjolla on komea sarja Chiban uran parhaimmistoon kuuluvia yhteenottoja. Tehokkaasti koreografioituja taisteluja maustetaan toimivaksi havaittuun tyyliin reippaalla kourallisella överiksi vedettyä väkivaltaa: Hayabusa pieksee liikekumppaniltaan silmät päästä ja Koga repii luunkappaleen ulos vastustajan rintäkehästä. Chiban itsensä lisäksi vakuuttavimmat liikkeet pääse heittämään jo ennen Japanin karatebuumia Hongkongin valkokankaita komistanut Yasuaki Kurata, joka The Executioneria aikaisemmin potki ansiokkaasti perseitä mm. Shaw Brothers ‑tuotannoissa Four Riders (1972) ja The Angry Guest (1972). Loppumättö yltyy autokaahauksen jälkeen täysin sekopäiseksi rymistelyksi, jossa Koga roikkuu kallionkielekkeeltä piikkikouralla viholliskaratekan jalkaan pureutuneen ninjaköyden varassa ja huumepomon demonimaisen ruma jättiläiskätyri kiskoo liikennemerkin aseekseen. Matseissa ei ole muuta vikaa kuin että niitä olisi mielellään nähnyt enemmän. 20‑minuuttisen loppurutistuksen lisäksi ainoastaan yksi nujakka on kolmeakymmentä sekuntia pidempi.

Tahattomalta vaikuttavan huumorin lisäksi The Executioner on täynnä härskiä, poliittisesti epäkorrektia vitsailua. Naiset ovat jälleen pelkkiä objekteja ja yleensä alasti: sankarit yllättävät vihollisensa jatkuvasti sänkypuuhista, jonka jälkeen esimerkiksi Koga ei saa katsettaan irti aktin kauniimman sukupuolen (kauneus on tosin viimeinen sana joka tulee mieleen kohtauksen riipputissistä lehmää katsellessa) häpykarvoituksesta ja Hayabusa päätyy coolisti rakastelemaan juuri tappamansa miehen naista ruumiin vielä maatessa vieressä. Huumeliigan pomon ei tarvitse edes itse vaivautua riisuutumaan, sillä hänen länsimaalainen hoitonsa hinkkaa paljasta varttaan tämän kalliita pukuja vasten tilanteessa kuin tilanteessa. Ainoastaan operaation alulle pannut Yutaka Nakajima jää lääppimistä lukuun ottamatta vaille sen kummempaa seksuaalista alistamista ja onkin koko naiskatraan ainoa hyvännäköinen edustaja.

Kidutuseepoksillaan (The Joy of Torture, 1968, Yakuza's Law, 1969) kansainväliseen kulttimaineeseen kohonnut Teruo Ishii saatiin vastahakoisesti ottamaan elokuvan ohjaajan pesti. Patrick Macias kertoo kirjassaan TokyoScope: The Japanese Cult Film Companion (VIZ LLC, 2001) hauskan tarinan siitä, kuinka Ishii ei ollut lainkaan kiitollinen joutuessaan ohjaamaan Toei-studioiden kanssa tekemänsä sopimuksen velvoittamana karatehalpiksia ja täytti tarkoituksella The Executionerin anarkistisella hupailulla ja silkalla typeryydellä. Läskiksi lyömisellä oli kuitenkin täysin Ishiin suunnitelmia päinvastaiset vaikutukset: kun The Executionerista tuli hitti, ohjaaja sai käskyn tehdä jatko‑osa Executioner 2: Final Upset (1974, aka The Karate Inferno), joka vedettiin tietysti vielä enemmän leikiksi (elokuvassa Sonny Chiba mm. sammuttaa palavan miehen virtsaamalla tämän päälle).

The Executioner on todella rujo pamaus äärimmäistä, eksploitatiivista väkivaltasaastaa, joka on voinut siitä ainoastaan siinä kauan sitten kadotetussa maailmassa, joka oli 70‑luvun japanilainen elokuvateollisuus. Onneksi harvempi itse elokuvista on mihinkään kadonnut ja The Executionerkin saapuu muutaman hiirenklikkauksen saattelemana laatuviihteen ystävien dvd‑hyllyyn amerikkalaisen Crash Cineman julkaisuna. Leikkaamattomuus ja alkuperäinen kuvasuhde jäävät valitettavasti levyn ainoiksi positiivisiksi ominaisuuksiksi, mutta hyvä että edes perusasiat ovat kunnossa. Printti on tumma, väreiltään haalea sekä todella roskainen ja äänipuolella on pärjäiltävä suhisevan enkkudubin kanssa. Ainoana saatavana versiona Crashin The Executioner on silti Sonny Chiba ‑faneille pakko-ostos, vaikka saa toivomaan että elokuvan levitysoikeudet olisivat päätyneet teknisesti huippulaadukkaita Chiba-kiekkoja julkaisevan Adnessin käsiin.

Likaisenbrutaalin toiminnan lisäksi The Executionerilla ei oikeastaan ole muuta tarjottavanaan, mutta juuri sitä etsiville se toimii kuin kylmä aamukalja sunnuntaisin. Jotain elokuvan viehätyksestä kertoo sekin, että olen katsonut sen kuluvan viikon sisällä kolme kertaa.