Tatu Piispanen

History of the Shogun's Harem (1968)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Edelleen törmää eriäviin näkemyksiin siitä, onko History of the Shogun's Harem Teruo Ishiin Tokugawa/kidutuksen ilot ‑sarjat ensimmäinen vai toinen elokuva. Kuitenkin kun on katsonut sekä sen että aloituspaikasta kilpailevan The Joy of Torturen (1968) on aivan selvää, että History of the Shogun's Harem on valmistunut kaksikosta ensin ja on täten Ishiin ensimmäinen Tokugawa-aiheinen teos. Kidutus-teemaan sitä puolestaan ei pysty liittämään mitenkään: elokuvassa ei tällaista toimintaa käytännössä harjoiteta.

Järjestystä on todennäköisesti sekoittanut saman valmistusvuoden ohella se, että The Joy of Torture tuotiin "sarjasta" ensimmäisenä laajemmin länsimaihin. History of the Shogun's Harem julkaistiin vasta 80‑luvulla hissukseen videolle ainoastaan Saksassa, eikä ihme, sillä siitä ei löydy mitään shokkiarvoa. Monet kirjoittavat lienevät lätkäisseet sen jatko-osien listaan näkemättä jo pelkän käännösnimen Tokugawa: Women Gynealogy perusteella. Vaihtoehtoiset englanninnokset History of the Shogun's Harem ja Shogun and Three Thousand Women kuvaavat sisältöä osuvammin.

On helppo päätellä, että History of the Shogun's Harem on tuotettu ennen The Joy of Torturea siitä, että jälkimmäisen groteskista graafisuudesta palaaminen ensin mainitun edustamaan rauhalliseen ja suhteellisen kilttiin draamaan olisi ollut äärimmäisen kummallista. Ainoat haaremissa tapahtuvat kidutuksentapaiset ovat käden päälle astuminen sekä sulan steariinin valuttaminen erään naisparan reidelle. Seksinkin kanssa vielä jarrutellaan: aina kun jotain tapahtuu, kuva feidataan herrasmiesmäisesti pois. Tissejä on reilusti esillä monessa joukkokohtauksessa muttei kertaakaan eroottisemmissa yhteyksissä, jotka käsittävät lähinnä reiden hivelyä. Muutamasta seksuaalisesti uhkaavasta tilanteesta leikataan tositoimien alkaessa niin ikään nopeasti muualle.

History of the Shogun's Harem koostuu yhdestä puolitoistatuntisesta tarinasta, joka ei harmillisesti ole kovin kiintoisa. Shogun Tsunayoshilla (Teruo Yoshida) asiat vaikuttaisivat olevan päällisin puolin reilassa: haaremin sadat lordilleen varatut naiset kilpailevat siitä, kuka saa synnyttää hallitsijalle seuraajan. Siitä vaan valitsemaan!

Pian käy kuitenkin selväksi, että shogun on todennäköisesti steriili: yksikään rakastajattarista ei ole pamahtanut paksuksi huolellisesta muhinoinnista huolimatta. Lisäksi naisten tiukan nokkimisjärjestyksen pienoismaailmassa käydään jatkuvasti häikäilemättömiä valtataisteluita ja shogunin suosioon pääsemiseksi kaikki keinot ovat käytössä. Shogunin tapa valita alhaisia palvelijattaria leikkikaluikseen herättää korkeamman statuksen rouvissa vaarallista kateutta. Shogun itse haluaisi vain kokea tosirakkauden, muttei pysty luottamaan mielisteleviin petikumppaneihinsa. Dekadentti yksityiselämä alkaa pian kasaamaan ongelmia myös haaremin muurien ulkopuolella, mikä vastavuoroisesti vaikuttaa shogunin horjuvaan mielenterveyteen.

History of the Shogun's Harem sijoittuu lähes kokonaan haaremiin ja antaa sen armottomasta sisäisestä politiikasta kohtalaisen uskottavan kuvan. Shogunin huvitukset ovat puolestaan aika lepsua toimintaa: naisten kanssa pyöritään patjalla tai heidät laitetaan tanssimaan ja sumopainimaan yläosattomissa. Välillä otteet ovat hieman riuskemmat, mutta suurimmat kärsimykset ovat henkisiä. Kuinka vaikeaa rakkaus onkaan! Menettelevästä näyttelijätyöstä huolimatta tarinan henkilöt jäävät tylsiksi.

Teos on kiehtovien hahmojen ja tilanteiden puutteestaan huolimatta aivan kelvollista katseltavaa, mistä voi kiittää Ishiin tyylitajua ja yhteistyötä kuvaajan kanssa. Leveään scope-kuvaan vangitaan harkittuja kompositioita ja kamera on usein liikkeessä. Teknisesti tuotannosta ei löydy moitittavaa. Shogunin haaremin arkkitehtuuri tulee pian tutuksi ja etenkin ulko-otoksiin on saatu hyvää tunnelmaa. Vaikka Ishii väläyttelee pariin otteeseen tyypillistä huumoriaan (lähinnä seksiin liittyvän tilannekomiikan muodossa) ja shogunin sekoilut on mahdollista nähdä myös parodisena kritiikkinä aikakautta kohtaan, yleissävy pysyy silti enemmän tragedian kuin komedian puolella.

History of the Shogun's Haremia kannattaa lähestyä täysin ilman odotuksia kytköksistä The Joy of Tortureen tai sitä seuranneisiin ero guro ‑aihepiiriä huomattavasti eksploitatiivisemmin ruotineisiin Ishiin teoksiin. Ohjaajansa Tokugawa-debyyttinä se on mielenkiintoinen katselmus aikaan juuri ennen tosissaan uskaliaamman materiaalin haltuunottoa: tapahtumaympäristö, näyttelijät ja tyyli ovat samoja, mutta varsinainen shokkikama puuttuu. Teruo Ishii ‑kompletistien ohella elokuvaa ei voi suositella kuin korkeintaan historiallisessa mielessä shogunin haaremin huvituksista kiinnostuneille.

Mikko Koivisto

Hot Springs Massage Geisha (1968)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

On helppo unohtaa, ettei Teruo Ishiin Epänormaali rakkaus ‑sarjan veristä polkua oltu hakattu kiveen alusta alkaen. Sarja starttasi laimealla periodidraamalla History of the Shogun's Harem ja jatkui pikkutuhmuudet nykypäivään siirtävällä surkealla komedialla Hot Springs Massage Geisha. Kidutuksen ilot keksittiin vasta syksyllä 1968 ilmestyneessä filmissä The Joy of Torture.

Hot Springs Massage Geisha tuntuu ensi alkuun päivittävän shogunin haaremin 60‑luvulle. Linna on vaihtunut kylpylään, palvelusneidot itseään kauppaaviin geishoihin ja shogun monistunut sadaksi pervoilevaksi bisnesmieheksi. Geishoihin kiintynyt yleisö kiitti ja kiirehti elokuvateattereihin.

Niin, geishanpalvonta, tuo japanilaisten ikiaikainen huvi. Geishat ovat perinteisiä japanilaisia hienostoväen viihdyttäjiä ja taiteiden ammattilaisia, joiden historia kuitenkin on mennyt siinä määrin sekaisin prostituoitujen (sekä korkealuokkaisten oiranien että halpojen feikkigeishojen) kanssa, etteivät japanilaiset itsekään ole aina perillä ammatin määritelmästä. Hämmennystä ovat lisänneet väittämykset geishojen aikuistumisriitistä asiakkaalle myydyn neitsyyden kautta, sekä geishahierarkian pahnanpohjimmaisten naisten gettoutuminen kylpyläkaupunkeihin, joissa on mahdollisesti tarjottu lihallisia iloja lomaileville hillokeisareille. Juuri tähän rakoon iskee Ishiin ideologisesti eksploitatiivinen filmi, jonka halvat kylpylägeishat tappelevat miesten edessä rinnat paljaana, kinastelevat mustasukkaisina keskenään ja kauppaavat itseään piereskeleville asiakkaille.

Hot Springs Massage Geisha voisi toimia näillä eväillä, mikäli Ishii ymmärtäisi keskittyä olennaiseen eli kylpyläkaupungin moderniin haaremiin. Valitettavasti näyttämö kutistuu pelkäksi kulissiksi tarinan harhaillessa tyttöjen siviilielämien pariin. Välillä ollaan pihkassa naistenlääkäriin (Teruo Yoshida), toisinaan etsitään vauvavarasta kaupungin kaduilla tai joudutaan tirkistelijän uhriksi. Siinä missä History of the Shogun's Harem sentään lypsi omaa aihettaan yhden elokuvan tarpeisiin, harhailee Hot Springs Massage Geisha jonnekin geishalaitumien tuolle puolelle.

Eksploitaation saralla filmi ujostelee katsojan niin ikään unten maille. Ishii ja tuottaja Shigeru Okada eivät ole uskaltaneet sisällyttää elokuvaan satunnaista rinnan vilahdusta uskaliaampaa kuvastoa. Saman aikakauden Koji Wakamatsu ‑filmien (mm. Violated Angels, 1967) kuvastosta jäädään kauaksi eikä elokuva vaikuta erityisen rohkealta edes valtavirtastandardein.

Filmin katsomista harkitsevan kannattaa kysyä itseltään, kuinka selvitä seksikomediasta, jossa ei ole seksiä eikä nauruja. Lohtua voi hakea perustasokkaasta teknisestä toteutuksesta, rajallisesta 60‑luvun nostalgiasta sekä lekuriin rakastuvasta Masumi Tachibanasta, josta oli hyvää vauhtia kasvamassa Ishiin neitseellinen muusa ja katsojien päiväunien kohde.

Niin tai näin, aikalaisyleisöihin Hot Springs Massage Geisha upposi: elokuva menestyi ja jatko-osia tuli viisi (niistä jokainen Ishiin filmiä parempi). Japanilaismiehet olivat selvästikin sulaa vahaa geishojen vetovoiman edessä, elokuvalliseen laatuun katsomatta. Voimme myös arvailla kuinka moni teatterista poistunut katsoja tuskasteli itsensä epätoivon partaalle löytääkseen filmin alkuteksteissä nimetyn (oikean) Awazu onsenin Ishikawan prefektuurista. Kaupallista yhteistyötä parhaimmillaan!

Kuten mainittua, minkäänlaisia kidutuksen iloja ei elokuvasta irtoa, ellei kyse sitten ole katsojan kiduttamisesta. Epänormaali rakkaus ‑jatkumossakin filmi on kiistattomasti väärässä sarjassa, sillä geishan rakastamisessa ei ole japanilaisittain mitään epänormaalia. Hot Springs Massage Geishan katsomista kehtaa täten suositella ainoastaan kompletisteille sekä kovimmille klassisen misunpalvonnan harjoittajille.

Mikko Koivisto

The Joy of Torture (1968)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

"Epänormaali rakkaus" ‑sarjan laimeasti aloittaneen History of the Shogun's Haremin jälkeen väkivaltakoneisto saatiin nopeasti käyntiin. Neljä kuukautta myöhemmin valmistuneessa The Joy of Torturessa revitään jo alkutekstijaksossa yhden naisen jalat irti ja teloitetaan toinen iskemällä tämä miekalla kahtia. Tervetuloa todistamaan japanilaisten rangaistusmenetelmien verenpunaista historiaa.

The Joy of Torture lanseerasi Teruo Ishiin useimpien rangaistuselokuvien hyödyntämän episodirakenteen. Elokuvan kolme puolituntista jaksoa seuraavat Tokugawa-aikakaudella kohtalonsa kohdanneiden uhrien koettelemuksia työstään täysin rinnoin nauttivien kiduttajien ja pyövelien kynsissä. Eikä kyse olisi sataprosenttisesta eksploitaatiosta, elleivät kuritettavat olisi lähes poikkeuksetta naisia (filmin alkuperäisnimi Tokugawa onna keibatsu‑shi tarkoittaakin Tokugawa-aikakauden naisten rangaistushistoriikkia). Tästä huolimatta elokuvan kaikkien tarinoiden – samoin kuin Ishiin useimpien muiden saman aikakauden elokuvien – pohjalla kukkii romanttinen pohjavire, jossa tragedian juuret juontavat miehen ja naisen väliseen rakkauteen.

The Joy of Torturen avausepisodi on elokuvan osuuksista romanttisin ja hillityin. Siskoonsa pihkassa oleva köyhä metsuri (Teruo Yoshida) saa tukista päähänsä ja joutuu sairaslomalle. Miehen neitseellinen pikkusisko (Masumi Tachibana) joutuu antautumaan veljensä niljakkaan pomon käsiin kustantaakseen lääkärilaskut. Melodraama voi päätyä vain onnettomasti sisarusten ajautuessa keskinäiseen suhteeseen, mikä on kuolemantuomioon oikeuttava rikos.

Härskiyskertoimet nousevat seuraavassa episodissa, jossa salasuhteet kukkivat nunnaluostarissa. Tarinassa sairaalloisen mustasukkainen papitar (Yukie Kagawa) pyrkii raivaamaan kilpailijan tieltään. Naisten himon kohteena on uskon opeista hairahtanut naapuriluostarin munkki.

Ishii on säästänyt elokuvan kunnianhimoisimman episodin loppuun, jossa mielenvikainen tatuoija (Asao Koike) pyrkii tallentamaan kidutukset ilot naisen selkään. Pesunkestävällä miehen logiikalla ainoastaan neitsyen iho kelpaa mestariteoksen luomiseen, mikä oikeuttaa pesulassa tapahtuvaan tirkistelyjaksoon äijän etsiessä ihmiskangasta työlleen. Lopullisen inspiraation nimissä hän pyytää päästä näkemään (nais)rikollisten kuritusta siitä suurella antaumuksella nauttivien virkamiesten käsissä.

The Joy of Torture eroaa myöhempien vuosikymmenten halvoista väkivaltaelokuvista tukevien tarinoidensa ja erinomaisten tuotantoarvojensa johdosta. Elokuva on ainakin lavasteidensa puolesta täysin toimiva aikakausikuvaus, mikä on eittämättä lisännyt sen eksotiikkaa ulkomaalaisten yleisöjen silmissä. Eurooppalaiset pääsivät nauttimaan kidutuksen iloista muutaman vuoden viiveellä filmin saatua teatterilevityksen muun muassa Saksassa, Itävallassa ja Italiassa. Elokuva olikin edustuskelpoinen tuote tasokkaista näyttelijäsuorituksia ja turhanpäiväisten komediaosuuksien puutetta myöten, pois lukien nunnaepisodin huonosti päässä pysyvät kaljuperuukit.

Ishii on myös rytmittänyt elokuvan ovelasti, suosien alussa myötämielisyyttä verenhimon sijaan ja sallimalla Masumi Tachibanan suojella valkokangasneitsyyttään pitämällä rintansa piilossa tungettelevalta kameralta. Vanhanaikaisen pidättäytyvään eksploitaatiodraamaan tuudittava aloitusepisodi ei anna katsojalle mahdollisuutta varautua edessä oleviin julmuuksiin saatikka siihen maailmanlopun kidutustornadoon, joka odottaa filmin viimeisellä kolmanneksella. Elokuva nostaakin vaihdetta aina, kun katsoja luulee päässeensä tilanteen tasalle ja olisi vaarassa pitkästyä.

The Joy of Torture painuu loppupeleissä mieleen parhaiten päätösepisodistaan. Jakso on härski kuin mikä – Ishii ei tyydy pelkkien japanilaisneitojen nöyryyttämiseen vaan marssittaa kameran eteen koko joukon länsimaalaisia naisia kielletyn kristinuskon harjoittajina – mutta myös henkilödraamana elokuvan kiehtovin. Koiken kiiluvasilmäisesti esittämä pakkomielteinen tatuoija on mitä mainioin antisankari. Mies on hullu, mutta katsoja ei voi olla tuntematta pientä sääliä maanpäällisen helvetin keskellä mustetta naisen selkään tökkivää perfektionistia kohtaan sekä mielenkiintoa työn lopputuloksen näkemisen osalta.

Nykykatsoja voi vain arvailla elokuvan alkuperäistä iskuvoimaa sen avauduttua aikalaisyleisöjen silmien edessä syyskuun lopulla vuonna 1968.

Mikko Koivisto

Orgies of Edo (1969)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Teruo Ishii juoni itsensä pulaan Horrors of Malformed Menillä (1969), joka joutui käytännön pannaan julkaisunsa jälkeen. Aiemmin samana vuonna valmistunut Orgies of Edo ei yltänyt samanlaiseen kohuun, mutta yritys oli hyvä. Kolmesta tarinasta koostuvan elokuvan keskimmäinen osa starttaa vähintäänkin muistettavalla tavalla alastoman nymfomaanin ruoskiessa kahta kääpiötä. Juttu menee vielä mehukkaammaksi seuraavan käänteensä myötä, mutta se jääköön katsojan itsensä koettavaksi.

Mainittuja huippuhetkiä lukuun ottamatta Orgies of Edo ei jää erityisesti mieleen. Toein johtoporras lienee säikähtänyt syklin edellisen elokuvan, kolme kuukautta aiemmin julkaistun The Joy of Torturen aikaansaamaa kohua. Edon intohimoja käsitellään täten odotettua hillitymmin ja filmi kallistuu kidutuksen ilojen sijaan epätavallisen rakkauden puolelle. Molemmat teemat esiintyvät Ishiin tuotannossa eikä niiden erottaminen toisistaan ole aina yksiselitteistä.

Orgies of Edo starttaa tarinalla lipeäkieliseen mieheen (Toyozo Yamamoto) hurahtavasta hyväuskoisesta tytöstä (Masumi Tachibana). Tie vie naisen bordelliin miehen syöttäessä hänelle pajunköyttä velkataakastaan. Aivan tarinan lopussa siirrytään hetkeksi kidutuksen pariin. Tarinaltaan ennalta-arvattavan ja eksploitaatioarvoiltaan vaatimattoman "naisen tragedian" saldoksi jää valkokangasviattomuuttaan The Joy of Torturessa suojelleen Tachibanan riisuminen ilkosilleen.

Elokuvan kakkosepisodi on filmin herkullisin ja poliittisesti epäkorrektein. Tarinassa rumuuteen kiintynyt hienostonainen (Mitsuko Aoi) laittaa kateellisen palvelijansa (Akira Ishihama) kärräämään hänelle mitä omituisempia friikkejä rakkaudennälkää tyydyttämään. Palvelijan itsensä on tyytyminen hevosen rooliin – liki kirjaimellisesti.

Ishii ei tässäkään episodissa yliannostele väkivaltaa, mutta nyt erotiikalle on annettu groteskimpi sävy. Nykyään tällaisia skenaarioita ei voitaisi esittää kuin sketsiviihteessä, joka sekin hyllytettäisiin ihmisoikeusryhmien murhapalautteen jäljeen. Ei jaksoa toki voi kovin vakavissaan ottaakkaan, sen verran railakkaasi hyvän maun henkseleitä paukutellaan.

Orgies of Edon viimeinen episodi alkaa hienosti sadistisen lordin (Asao Koike) raahatessa lassoamaansa ohikulkijaa ratsunsa perässä. Saaliin matka tyssää eteen osuvaan ojaan. Menetys ei ole suuri, sillä palatsissa odottaa kymmenittäin uhrattavissa olevia naispuolisia palvelijoita. Paremman tekemisen puutteessa lordi laittaa heidät tanssimaan sisäpihallaan punaisissa kimonoissaan ja yllyttää sitten vihaiset härät naisten kimppuun. Sarvipäät voittavat kamppailun puhtain numeroin.

Päätösepisodin valokeilaan nousee Ishiin aikaisemmissakin genre-elokuvissa esiintynyt ja sittemmin Delinquent Girl Boss ‑sarjassa (1970–1971) nähty Yukie Kagawa. Hän esittää herraansa loukannutta palvelijatarta, jota odottaa häijy rangaistus. Viimeisenä oljenkortena naisella on kuitenkin tieto kiehtovasta salaisesta pelistä, josta hiiskuminen tylsistyneelle lordille voisi pelastaa naisen pulasta. Tähän suunnitelmaan kuuluu oleellisena osana elokuvan aiemmissakin tarinoissa vilahtanut, ruumiinavauksista kiinnostunut lääkäri (Teruo Yoshida). Lopputulos on odotetun groteski, kehnoista lateksiproteeseista huolimatta.

Orgies of Edo tarjoilee viihdyttävää, mutta nopeasti unohtuvaa eksploitaatioviihdettä. Elokuvan englanninkielinen nimi on harhaanjohtava, sillä seksiä on tarjolla rajoitetusti eikä orgioista ole tietoakaan. Kokonaisuus soveltuu parhaiten Ishiin faneille ja lajityypin harrastajille, sillä samat elementit on nähty paremmin toteutettuina muissa elokuvissa. Esimerkiksi musiikkia kierrätetään The Joy of Torturesta (1968) ja keskimmäissä episodissa vilahtava epämuodostunut mies ennakoi aiheelle pyhitettyä Horrors of Malformed Meniä (1969). Kyseiseen elokuvaan päätyi myös Orgies of Edon alkutekstijaksossa tanssiva butoh-taitaja Tatsumi Hijikata, jolla ei ole elokuvan kanssa muuten mitään tekemistä.

Mikko Koivisto

Shameless: Abnormal and Abusive Love (1969)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Abnormal Love ‑elokuvasarjan dokumentaarisessa viitososassa kohdataan nykymaailman kummajaisista kieroutunein: neitimäinen homomies.

Shameless: Abnormal and Abusive Love sijoittuu geishojen kauniiseen kaupunkiin Kiotoon. Baarityttö Noriko (Masumi Tachibana) on nuori nainen uuden ritarinsa Yoshiokan (Teruo Yoshida) kainalossa. Onnea varjostaa kuitenkin kahjoksi osoittautunut entinen poikaystävä Fukahata (Eiji Wakasugi), joka ei malta päästää aarteestaan irti. Tarina avautuu takaumien ja nykyhetken vuorottelulla.

Fukahata ei ole mikään keskiverto mustasukkainen ex‑rakastaja. Äijä vakoilee Norikoa yötä päivää ja hänen suuriin elämäniloihinsa kuuluu nähdä nuoren naisen pissaavan edessään. Miehessä on kuitenkin jotain pahemminkin pielessä.

Menneiden vuosikymmenten japanilaisen elokuvan harrastajat tunnistanevat homomieheen viittaavan, sittemmin loukkaavana käytöstä poistuneen termin okama. Elokuvissa okamat mellestivät yleensä koomisina kevennyksinä (esim. Teruo Ishiin omat Abashiri Prison ‑filmit) ja olivat liki poikkeuksetta yliampuvan neitimäisiä ja rajattomalla rakkaudenkaipuulla varustettuja ristiinpukeutujia (ajatus siitä, etta homomies voisi haluta pukeutua miehen vaatteisiin, ei ollut vielä iskostunut japanilaisiin kaaleihin). Abnormal and Abusive Loven antisankari haiskahtaa piilo-okamalta jo ensisilmäyksellä, eikä havainto ole väärä. Tultuaan tyttönsä torjumaksi ukon päässä napsahtaa ja hän painuu kuin uuden persoonallisuuden riivaamana homoklubille bailaamaan. Seuraavana päivänä tuliaisina on sukupuolitauti.

Niin pölkkypäistä kuin elokuvan homomaailman tutkailu onkin, on filmissä selvä mondo-dokumenttimainen pohjavire. Lajityyppi oli japanilaisille tuttu. Harmonisen etusivun takana julmuuksia ahminut kansakunta oli ottanut italialaiset shokkidokkarit avosylin vastaan 60‑luvun alussa. Maassa oli julkaistu jokseenkin kaikki saatavissa oleva kama Mondo canesta (1962) Malamondon (1964) kautta Mondo Bizarroon (1966), The Teenagersiin (1968) ja Sweden: Heaven and Helliin (1968). Japanilaiset saivat myös oman pienimuotoisen mondo-tuotantonsa käyntiin 60‑luvun mittaan, nimekkäimpänä esimerkkinä Sadao Nakajiman Toeille luotsaama seksidokumenttitrilogia. Niistä ensimmäinen, Nippon 69 Sexual Curiosity Seeking Zone (1969, julkaistu 5 viikkoa ennen Abnormal and Abusive Lovea) piti sisällään korkokengillään ja piiskallaan masokistimiestä alistaneen SM‑hepun. Tismalleen sama kohtaus löytyy fiktiivisenä versiona Ishiin filmistä, jossa alistajan roolia esittää Japanin tunnetuin transvestiittinäyttelijä, pallinsa pari vuotta myöhemmin poistattanut Maki Carrousel.

Ishiin omissa elokuvissa oli nähty dokumentaarisia kosketuksia 60‑luvun taitteen Line-filmeistä lähtien, The Joy of Torturea (1968) unohtamatta. Kuitenkin juuri Abnormal and Abusive Lovessa dokumenttihenkisyys on vahvimmillaan modernin näyttämön ja näytön halua kaikuvan pienimuotoisuuden johdosta. Varsinkin homoklubin omituista asiakaskuntaa tarkastellaan suurella mielenkiinnolla.

Dokkarointi on myös filmin akilleen kantapää. Elokuva tuntuu homokammoisine asenteineen vanhentuneelta, jopa oman aikansa kontekstissa. Esimerkiksi Nakajiman dokumenttitrilogian päätösosassa Twisted Sex (1971) homomiehet nähtiin (filmin vulgaarista kaupallisuudesta huolimatta) ymmärtäväisessä, jopa romanttisessa valossa. Ishiin näkemyksellä on toki huumoriarvoa, mutta sekoilu venyy liikaa ollakseen pidemmän päälle hauskaa.

Ishii ei onneksi laske pelkän homostelun varaan. Ohjaajan kanssa usein työskennellyt kirjoittaja Masahiro Kakefuda (Inferno of Torture, 1969) on kertonut Ishiin tilanneen häneltä shokkialoituksella käynnistyviä käsikirjoituksia. Myös Abnormal and Abusive Love starttaa näyttävästi zoomailemalla roistonsa sieraimiin ja kitalakeen kasvoja paljastamatta, veren roiskuessa taustalla valkoisille höyhenille ja ääniraidan täyttyessä eläimellisestä karjunnasta. Jakso on tehokas ja enteilee kuvastoltaan tulevien vuosien italialaisia gialloja (lajityypin varhaistöistä Blood and Black Lace ja Death Laid an Egg olivatkin jo ennättäneet Japanin teatterijakeluun). Tämänkaltaista kuvastoa olisi katsellut enemmänkin.

Hieman yllättäen filmi toimii parhaiten Norikon ja Yoshiokan romanssia värittäessään. Ishii kuvaa rakastavaisia aamuauringon suloisia säteitä ja illankoiton oransseja sävyjä vasten. 60‑luku hehkuu nostalgisena tarinan taustalla. Eikä silmänilostakaan ole puutetta, olihan ihastuttava Tachibana joka pojan unelma suloisine kasvoineen ja trendikkään lyhyine hiuksineen. Rintansa hän oli ennättänyt paljastamaan jo edellisessä Ishii-filmissä Orgies of Edo (1969), ja lisää on luvassa Abusive and Abnormal Lovessa.

Aivan täysillä ei katsoja pääse uppoutumaan Tahibanan lumoihin, sillä Ishiin naiskuva tökkii. Noriko on tarkoitettu modernin naissukupolven edustajaksi, mutta hänen luonteensa on kuin konservatiivin tietosanakirjasta. Naisen liiallinen hoivavietti ja miesten herroittelu muodostuu tarinalliseksi riippakiveksi Norikon ollessa kyvytön päästämään karmivasta ukostaan irti. Vasta lopussa eroaikeet pistetään toimeen giallomaisin lopputuloksin.

Vaikka aika on jättänyt Abusive and Abnormal Lovesta pahastikin, on filmissä oma 60‑lukulainen viehätyksensä etenkin esteettisellä saralla. Aiheita ja lajityyppeja mondoista giallohin ja seksuaaliseen vallankumoukseen sivuava filmi toimii vähintäänkin ajoittain. Lisäksi on annettava tunnustusta elokuvalle, jonka jakomielitautisen antagonistin molemmat persoonat ovat pervoja!

Mikko Koivisto

Inferno of Torture (1969)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

The Joy of Torturen henkinen seuraaja Inferno of Torture saapui kankaille kohun saattelemana. Ishiin aiemmista elokuvista pillastunut lehdistö oli valmiina lynkkaamaan uutukaisen. Toei Kioton studiolla firman omat vanhoilliset työntekijät protestoivat filmin julkaisua. Sisäpiiriläiset tiesivät myös elokuvan tuotannon keskeytyneen kertaalleen naispääosaan palkatun Teruko Yumin otettua hatkat liian rankaksi käyneen sisällön takia. Tilalle oli haettu 19‑vuotias Yumiko Katayama, joka ei olisi edes halunnut esiintyä elokuvassa.

Inferno of Torture laajentaa The Joy of Torturessa nähdyn, hullusta tatuoijasta kertoneen episodin kokoillan elokuvaksi. Mustemestareita on tällä kertaa kaksi (Teruo Yoshida ja Asao Koike), toinen heistä kunniallinen ja toinen kelvoton. Molemmat miehet ovat rakastuneet samaan naiseen (Masumi Tachibana), joka on luvattu naittaa shogunin organisoiman tatuointikilpailun voittajalle. Lisäksi pelissä on henkilökohtainen kunnia Edon kovimpana artistina.

Tatuoijat saavat ihmiskankaansa eliitti-yakuzaporukalta, joka koulii naisia kovakouraisesti geishoiksi ja diilaa osan naisvarastostaan hollantilaisten seksiorjiksi. Naisten kauneus laittaa myös oman henkilökunnan päät siinä määrin pyörälle, että aina välillä on tarvetta jonkun ukkoparan sekä hairahduksen aiheuttaneen kaunottaren veriselle teloitukselle. Erityisen kohtalokkaaksi osoittautuu nuori Yumi (Katayama), jonka täyteläinen iho houkuttaa molempia tatuoijia.

Elokuvaa vastustaneiden moraalinvartijoiden huolta on helppo ymmärtää elokuvan startatessa teloitusmontaasilla, jossa muun muassa sahataan kuolemaantuomitun pää irti. Vielä hurjempaa on luvassa tarinan lopetuksessa. Ishii annostelee shokkeja kuitenkin pelkkänä mausteena; tarinan oleellisin anti löytyy trollikohtausten välistä. Pelkästä verenlennätyksestä kiinnostuneiden kannattaa siirtyä mieluummin vaikkapa The Joy of Torturen semijatko-osan Shogun's Sadism (Yuji Makiguchi, 1976) pariin, josta ei juuri muita meriittejä löydykään.

Ishii on Inferno of Torturessa liki parhaassa vedossaan. Visio suljettujen ovien takaisesta Tokugawa-aikakaudesta väritetään romantiikalla ja painajaismaisella uhalla. Kamera pujottelee salaperäisillä käytävillä poimien kuviin kahlittuja naisia ja järkensä menettäneitä tatuoijia, kuvaten milloin lasilattian alta, milloin väritettyjen ikkunoiden läpi. Kuvien estetiikka vetää helposti vertoja Seijun Suzukin aikalaistöille tai Dario Argenton tuleville filmeille. Kuvien kanssa täydellisesti resonoivat Masao Yagin musiikit viimeistelevät Ishiin tunnelmallisen fantasiamaailman.

Tatuointiteema antaa Inferno of Torturelle sen oleellisimman identiteetin. Helvetin visiota kuvaavat kokoselän tatuoinnit erottavat elokuvan halvasta bulkkikamasta ja ovat itsessään kiehtovia, vaikkei katsoja tajuaisi mustetaiteesta tuon taivaallista. Teema antaa myös mainion tekosyyn lykätä katsojan silmien eteen kankaan täydeltä paljasrintaisia naisia – sekä Ishiin matalaotsaisen huumorin ilmentymänä kolme peruukkiin pukeutunutta mieskoomikkoa himokkaina homoina.

Inferno of Torturen ainoa ongelma on ajoittain tuulen mukana seilaava juoni. Yoshidan ja Koiken esittämät tatuointisankarit unohtuvat hetkittäin taustalle Ishiin eksyessä sivujuonteiden pariin, ja muutamaan otteeseen filmi törmää komediakarikkoon. Tiukempi juonivetoisuus ei olisi heikentänyt kokonaisuutta.

Toukokuun alussa 1969 teattereihin saapunut Inferno of Torture oli neljäs Ishiin seitsemästä samana vuonna ohjaamasta ja kirjoittamasta elokuvasta. Onkin suorastaan hämmentävää kuinka komean, kiehtovan ja yhä tänä päivänä shokeeraavan elokuvan Ishii on saanut aikaiseksi tiukkojen aikaraamien sisällä. Kokonaisuus on ohjaajan vuoden 1969 elokuvista inspiroitunein yhdessä syklin päättäneen Horrors of Malformed Menin kanssa.

Ishiin filmografiassa viimeistään tässä vaiheessa katsojan mielenkiinto kiinnittynee elokuvassa nähtävään, länsimaalaisella pärstäkertoimella varustettuun teinityttöön. Sama näyttelijä vilahti The Joy of Torturessa kidutuksen uhrina. Kyseessä on japanilainen alastonmalli Honey Lane, oikealta nimeltään Mariko Yamaguchi, jonka vanhemmista jommankumman täytynee olla ulkomaalainen. Lanella oli elokuvassa esiintyessään ikää 17 vuotta ja muutama kuukausi, The Joy of Torturessa ei sitäkään.

Palataanpa lopuksi vielä pääosan Katayamaan, jonka muisteli keväällä 2017 Tokiossa järjestetyssä Teruo Ishii ‑retrospektiivissä ensimmäistä päärooliaan. Tuohon aikaan 19‑vuotias näyttelijänalku sai käsikirjoituksen luettavakseen hyvissä ajoin, vastauksen työtarjoukseen ollessa napakka "ei helvetissä!". Katayama sivuutti roolin sen sisältämään alastomuuteen vedoten filmin mennessä lopulta tuotantoon eri näyttelijän kera. Katayama löysi tällä välin uusia tulonlähteitä suostumalla miestenlehti Heibon Punchin bikinikuvaussessioon, jossa kameramies ylipuhui naisen kuitenkin alastonkuviin. Toein pomot löysivät kuvat lehden sivuilta ja totesivat, etteivät kootut selitykset mene enää läpi. Katayama asetettiin kuvauspaikalta karanneen Teruko Yumin rooliin.

Katayama kuittasi Inferno of Torturesta runsaasti huomiota, eikä ainoastaan positiivista. Ishiin elokuvia vihannut vanhoillinen tähtinäyttelijä Tomisaburo Wakayama (Lone Wolf and Cub, 1972–1974) järjesti näyttelijättären seuraavaan elokuvaansa ja laittoi tämän ilmeisesti nöyryytysmielessä toimimaan ekstrana. Katayaman nähtiin elokuvassa "maanviljelijänä, jolla on likaiset kasvot" 70 ihmisen joukkokohtauksessa. Tämän kaltaisista vastoinkäymisistä huolimatta Katayama kertoi olevansa nykyään ylpeä osastaan Ishiin kulttielokuvassa, olkoonkin, ettei hän ole filmiä koskaan nähnyt. Katayama ei nimittäin heikon vatsan omaavana kykene katsomaan väkivaltaelokuvia.

Mikko Koivisto

Love and Crime (1969)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

"Meiji, Taisho ja Showa ‑aikakaudet: bisarrien naisrikosten historia". Love and Crimen alkuperäisnimi tiivistää filmin sisällön oivallisesti. Dokumentaarishenkinen elokuva rekonstruoi seitsemän naisiin liittyvää tosielämän rikosta unohtaen kuitenkin kertoa, että faktoja on hieman venytetty viihteen nimissä ja mukaan ympätty pari fiktiivisistä murhaa. Kertojana toimiva Tokion oikeuslääketieteellisen instituution tutkija (Teruo Yoshida) näkee oleellisemmaksi informoida katsojaa murhaajan sukuelinten kehitysasteesta.

Edellä mainitut sukuelimet kuuluivat Oden Takahille, joka oli viimeinen Japanissa mestattu nainen. Vuonna 1879 teloitetun naisen sukuelimet todellakin säilöttiin lääketieteellistä tutkimusta varten. Kuolemantuomionsa Takahashi oli saanut rakastajansa murhasta. Elokuvan kertoman mukaan naisen kaulan katkaisu ei mennyt käsikirjoituksen mukaan miekkamiehen (Horrors of Malformed Menin Tatsumi Hijikata) sohiessa kaulavaltimon ohi ja jättäessä kohteen kitumaan uuden iskun valmistelun ajaksi.

Odenin tarina oli kuin kirjoitettu eksploitaatioelokuvan raakamateriaaliksi. Groteskiudet eivät rajoittuneet murhiin ja teloituksen munaamiseen, vaan nainen oli myös naimisissa leprasairaan miehen kanssa. Ei tule aivan heti mieleen parempaa määritelmää termille "ero guro" kuin spitaalinen äijä käpälöimässä kylpevää kaunista naista. Faktoissa ei silti ole maltettu pysyä, sillä elokuva sepittää aviomiehen murhan katsojien iloksi. Todellisuudessa ukko kuoli sairauteensa. On vaikea sanoa onko huijaus tahallinen vai vahinko, sillä Odenin tarinaan on vuosien mittaan usein liitetty seikkoja, joilla ei ole todellisuuspohjaa.

Love and Crimen muut tarinat eivät ole yhtä herkullisia. Skaalana on 1800‑luvun loppu – 1900‑luvun puoliväli. Modernia laitaa edustavat 1960‑luvulle sijoittuva, seksillä ja väkivallalla herkutteleva kertomus hotellin omistajuutta himoinneesta nuoresta vaimosta ja tämän rakastajasta, sekä mustavalkoisena kuvattu nihilistinen tarina sarjamurhaaja Yoshio Kodairasta (Asao Koike). Kodaira raiskasi ja murhasi (tosinaan myös päinvastaisessa järjestyksessä) seitsemän naista vuosina 1945–1946, tosin joidenkin väittämien mukaan uhreja olisi ollut moninkertainen määrä ja teot olisivat käynnistyneet jo 1920‑luvulla Kodairan palvellessa Japanin armeijassa Kiinassa.

Länsimaalaisille katsojille tutuin tarina on rakastajansa sukukalleudet irti leikanneen Abe Sadan (roolissa Yukie Kagawa) tapaus, joka on tosin elokuvan kehnoin episodi. Tylsähkö draamatilitys jää myöhemmin valmistuneiden Noboru Tanaka (A Woman Called Abe Sada, 1975) ja Nagisa Oshima (Aistien valtakunta, 1976) ‑sovitusten varjoon. Ohjaaja Teruo Ishiin ansioksi tosin voidaan laskea 64‑vuotiaan tosielämän Aben raahaaminen kameran eteen lyhyttä haastattelua varten. Aben kohtaus jouduttiin kuvaamaan nopeasti ja etäältä, sillä baariemäntänä uuden elämän aloittanut nainen kammoksui kameroita. Filmausten jälkeen Abe katosi omille teilleen tuntemattoman miehen kanssa. Historia ei tiedä kertoa kuinka äijän perhekalleuksien kävi.

Synkän kuvaston vastapainona elokuvan puolivälissä päätään nostaa Ishiille ominainen idioottihuumori, jota revitään niin ikään tositapauksista. Abe Sadan tarinan perään on liitetty kaikki muutkin elokuvantekijöiden tietoon tulleet kastraatiotapaukset, sillä mikäpäs sen hupaisampaa kuin vanha mummo leikkaamassa komedianäyttelijä Akita Oizumin palleja saksilla irti. Peräjälkeen esitettävistä kahdesta huumorijaksosta jälkimmäinen ei kestä kuin 40 sekuntia.

Love and Crimen keskeisin ongelma on kokonaisuutta vaivaava tunkkaisuus. Ishii on haastatteluissa valitellut budjettien kutistuneen filmisarjan edetessä, mikä näkyy Love and Crimessä varsin ankeina tapahtumaympäristöinä ja studiokulisseina. Ishii ei muutenkaan vaikuta suhtautuneen projektiin kovin suurella intohimolla, sillä inspiraatio rajoittuu muutamiin ylilyönteihin ällöttävyyksien saralla.

Love and Crime on kokonaisuutena perushyvää 60‑luvun lopun eksploitaatiota, jonka henkistä niljakkuutta tositapahtumien härski hyväksikäyttö vain lisää. Samalla aika on kuitenkin puraissut elokuvaa sen verran, että osa sen groteskiuksista näyttäytyy nykykatsojalle nurinkurisesti varsin sympaattisessa valossa. Ohjaajan ero guro ‑filmien ystäville kyseessä on varma nakki; muille on tarjolla parempiakin elokuvia.

Triviana mainittakoon, että Love and Crime tähdättiin alun perin Toein uuden "tositarinalinjan" avauselokuvaksi (tieto selviää filmin trailerista). Suosio lienee ollut vaatimatonta, sillä yritys jäi yhteen elokuvaan. Teema heräsi uudelleen eloon vasta 70‑luvun puolivälissä Ishiin entisen apulaisohjaaja Yuji Makiguchin (Torn Priestess, 1977) luotsatessa Love and Crimelle kehnon jatko-osan Bizarre Crimes of Post‑War Japan (1976). Makiguchi laajensi myös Love and Crimessä nähtävän Oden Takahashi ‑episodin onnistuneeksi kokoillan elokuvaksi nimeltä Decapitation of an Evil Woman (1977). Muita tunnettuja Takahashi-filmatisointeja ovat Nobuo Nakagwan Wicked Woman Oden Takahashi (1958) ja Shogoro Nishimuran kohtalainen Roman Porno ‑filmi Crimson Night Dream (1983).

Mikko Koivisto

Horrors of Malformed Men (1969)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Teruo Ishiin legendaarisimmassa elokuvassa mielisairaalasta paennut mies jäljittää sukujuurensa syrjäiselle saarelle. Saarella Tohtori Moreau ‑henkinen kaltoin kohdeltu visionääri on luonut oman yhteiskuntansa, jossa epämuodostuneet miehet hallitsevat mikrokosmostaan ja valmistautuvat maailmanvalloitukseen.

Elokuvahistorian monien muiden Graalin maljojen tapaan Horrors of Malformed Menin maine on edeltänyt filmiä. Vuosikymmenien ajan elokuvaa oli mahdoton nähdä Japanin ulkopuolella, ja sitkeän huhun mukaan se olisi asetettu myös kotimaassaan esityskieltoon. Ishiin aiempien elokuvien väkivaltavisiot huomioiden, lienevät katsojien mielissä syntyneet kuvitelmat Horrors of Malformed Menin groteskiudesta olleet vertaansa vailla.

Totuus ei ole yhtä lennokas. Horrors of Malformed Men saapui japanilaisiin teattereihin lokakuussa 1969, mutta katosi kankailta jo runsaan viikon jälkeen. Osasyyllinen tähän oli filmin katastrofaalisen huono lippuluukkumenestys, mutta isoin ongelma oli elokuvan poliittinen epäkorrektius. Kitka kiteytyi elokuvan japaninkieliseen nimeen, jonka oikeaoppinen käännös on "Kammottavat epämuodostuneet miehet". Nagasakin ja Hiroshiman muistoja harteillaan kantaneet ihmisoikeusjärjestöt eivät ottaneet elokuvaa sympatialla vastaan. Toei päätyi vetämään filmin pois levityksestä oman julkisuuskuvaansa varjelemiseksi.

Horrors of Malformed Men nousi Japanissa sittemmin kulttiklassikoksi, jonka saattoi nähdä paikallisten Night Visionsien ja Teruo Ishii ‑maratonien ohjelmistoissa, mutta jota ei ollut mahdollista ostaa omakseen videokasetilla saatikka nähdä televisiossa. Kansainvälisen ensi-esityksensä elokuva sai vasta vuonna 2003, kun The Japan Timesin kriitikko Mark Schilling toi sen Italian Udineen osana Teruo Ishii ‑retrospektiiviä. Yhdysvaltalainen dvd‑julkaisu seurasi neljä vuotta myöhemmin. Osa yleisöstä ilmaisi avoimesti pettymyksensä elokuvaan sen nähtyään: filmi ei ollutkaan maineensa mukainen splattervisio, vaan monien italialaisten giallo-elokuvien verkkaisella rytmillä etenevä jännitysmysteeri.

Horrors of Malformed Menin pohjalla vaikutti erotiikkaa ja kauhua viljellyt jännärikirjailija Rampo Edogawa. Ishii oli saanut vuoden 1969 lopulla Toeilta vapaat kädet seuraavan elokuvansa suhteen, ja valinta osui 1900‑luvun alkupuoliskolla varttuneiden japanilaismiesten laajalti rakastamaan mysteerikirjailijaan. Ishii ja käsikirjoittaja Masafumi Kakefuda loivat mielikuvituksellisen tarinan, jonka pääjuoni on yhdistelmä sarjaromaaneja Strange Tale of Panorama Island (1926–1927) ja The Demon of the Lonely Isle (1929–1930), mutta johon on istutettu myös palasia muista Rampon tarinoista, kuten The Human Chair (1925). Epämuodostuneita miehiä valmistava hullu tohtori oli elokuvantekijöiden oma idea. Filmin täyspitkäksi nimeksi tuli – hieman harhaanjohtavasti – Kyofu kikei ningen: Edogawa Rampo zenshu eli "Rampo Edogawan yhteen kootut tarinat: Kammottavat epämuodostuneet miehet".

1920‑luvulle sijoittuvassa tarinassa muistinsa menettänyt lääkäriopiskelija Hirosuke (Teruo Yoshida) pakenee mielisairaalasta jouduttuaan ensiksi murhayrityksen kohteeksi. Öisellä kujalla hän tunnistaa naisen hyräilemän laulun, jonka ei kuitenkaan pitäisi olla tuttu kenellekään Tokion alueella asuvalle, Hirosukelle itselleen vähiten. Sanomalehdestä Hirosuke löytää itsensä kanssa identtiseltä näyttävän hienostomiehen kuolinilmoituksen. Hirosuke päättää omaksua vainajan identiteetin yrittäessään selvittää, mitä on meneillään. Tutkimus johdattaa miehen salaperäiselle saarelle, jolla vallitsee uusi maailmanjärjestys.

Horrors of Malformed Men etenee rauhallisesti, vanhanaikaiseen mysteeritunnelmaan panostaen, pieniä eksploitaatioherkkuja sinne tänne pudotellen (mielisairaala vilisee paljasrintaisia naisia, ja hienostotalossa epämuodostuneet miehet yllättävät naisväen kesken iltakylvyn). Katsojan kärsivällisyys palkitaan filmin päästessä saarelle, jossa elokuva puhkea groteskiin kukkaansa. Saaren intro-osuudet, jossa epämuodostuneet asukit ja heidän hämmentävät rituaalinsa esitellään, kuuluvat Ishiin uran kohokohtiin.

Saaren syrjitty populaatio luo tehokkaan ja ymmärrettävästi närää aiheuttaneen analogian atomipommin jälkeiseen yhteiskuntaan, jossa sodan tappiosta muistuttavat raajarikot on pyritty siivoamaan pois katukuvasta. Visiot toimivat myös puhtaana kauhufantasiana, jossa lääketieteellisesti silvottujen kummajaisten eläimellinen liikkuminen ja ääntely luovat toismaallista tunnelmaa. Otusten käytös ammentaa Butoh-tanssiperformanssitaiteesta, jonka kehittäjä Tatsumi Hijikata esittää saaren jumalaa. Muissakin Ishii-elokuvissa (Orgies of Edo, 1969; Blind Woman's Curse, 1970) vilahtanut Hijikata on tarinan roistona ikimuistoinen: traaginen ja suuruudenhullu kummajainen, joka suoltaa mahtavia repliikkejä uusien ja ylväämpien epämuodostuneiden miesten luomisesta.

Jos Horrors of Malformed Menistä haluaa jotain kritisoitavaa keksiä, niin omituisten otusten kipsimaskeeraus on toisinaan halvannäköistä, eikä elokuvan loppuun olisi tarvinnut istuttaa loputtoman pitkää selittelyjaksoa. Väkivaltashokkien puutteestakin joku voisi nillittää. Moiset valitukset tuntuvat kuitenkin kovin epäoleellisilta elokuvan tunnelmallisen vision (Masao Yagin musiikeille on pakko antaa erikoismaininta) viedessä mukanaan. Kiehtova ja rikas fantasiamaailma onkin se seikka, mikä yhdistää Horrors of Malformed Menin Ishiin filmografian luuytimeen ja tekee sitä yhden ohjaajansa parhaista elokuvista.

Horrors of Malformed Men on yksi niistä elokuvista, joita voidaan oikeutetusti kuvailla legendaarisiksi. Elokuva on säilyttänyt kiehtovuutensa vielä 50 vuotta ensi-iltansa jälkeenkin. Maailma on sillä välin muuttunut useaan otteeseen. Vuonna 2017 Toei julkaisi Horrors of Malformed Menin vihdoin Japanissa dvd:llä. Ironian huippu oli, että elokuvatarkastamolla uudelleen käytetty filmi sai nyt ikärajakseen pg‑12 ja takakanteen varoitustekstin, jonka mukaan ala‑asteikäisten tulisi nauttia elokuvasta ainoastaan huoltajan seurassa. Brittiläinen BBFC oli vuoden 2018 linjauksessaan konservatiivisempi: ikärajaksi paukahti 18.

Ishii palasi Rampo Edogawan tarinoiden pariin 32 vuotta myöhemmin halpana videoproduktiona toteutuneella elokuvalla Blind Beast vs. The Killer Dwarf (2001), joka kannattaa kuitenkin jättää omaan arvoonsa. Vanhassa on vara parempi vielä viiden uusintakatselun jälkeenkin.

Mikko Koivisto

Bohachi Bushido: Code of the Forgotten Eight (1973)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

"Kuolema on helvettiä, mutta niin on elämäkin."

Pinky Violence ‑genren hävyttömiin mestariteoksiin lukeutuvassa Bohachi Bushidossa moraalin ja myötätunnon haudannut miekkamies Shino (Tetsuro Tamba) vaeltaa Edon kaduilla viljellen epämääräisiä mietteitä elämän ja kuoleman kurjuudesta. Vihamiehet saavat maistaa terästä, kunnes äijä tylsistyy ja heittäytyy jokeen. Virran toisessa päässä salaperäinen Bohachi-miesten joukkio onkii ruhon vedestä ja pumppaa samurain takaisin elävien kirjoihin.

Bohachi-klaanin arki koostuu seksistä ja kidutuksesta, mikä kustannetaan prostituutiobisneksillä. Uusille jäsenille järjestetään pääsykoe, jolla varmistetaan inhimillisten ominaisuuksien puute. Shino reputtaa kokeen, sillä paatunutta nihilistiä ei kiinnosta sen enempää hyvä kuin pahakaan. Tulokas värvätään tästä huolimatta pahisklaanin avustajaksi, sillä porukka tarvitsee taitavan miekkamiehen raivaamaan alueen muut prostituutioyrittäjät pois markkinoilta. Tarkoitus on tappaa heidän asiakkaansa ja häpäistä naiset.

70‑luvun japanilaista genre-elokuvaa vaivasi usein tarinan koostaminen lajityypin ideapankista varastetuista kohtauksista. Juoni unohtui monessa elokuvassa ja kohtaukset saattoivat olla missä järjestyksessä tahansa. Bohachi Bushido on toista maata. Vaikka filmissä ei ole täysin yhtenäistä juonta, se toimii koskenlaskulogiikalla vetäen päähenkilöään hirveällä vimmalla ojasta yhä syvempään alikkoon. Jokainen kiipeli on välitöntä seurausta sitä edeltäneelle konfliktille, joista puolestaan jokainen on edellistä hurjempi. Turhia sivujuonia ei ole, eikä 81‑minuuttisessa filmissä ole ylimääräistä rasvaa kuin naishahmojen rintamuksissa, joita ohjaaja Teruo Ishii esittelee antaumuksella.

Visuaalisesti Bohachi Bushido on genrensä kärkeä. Kuvasto muuttuu sitä yliampuvammaksi, mitä syvemmälle Bohachi-klaanin syntiseen mutta kutkuttavan omaperäiseen maailmaan sukelletaan. Auringonlaskua vasten käytävästä alkuteurastuksesta edetään kidutuskammioiden kautta psykedeeliseen värien ilotulitukseen samuraiden altistaessa kehonsa toismaallisille nautinnoille. Metsässä ninjat hiippailevat varjoja vasten ja lumisade iskee kesken taistelukohtauksen. Jokaisen nurkan takana odottaa uusi yllätys.

Toimintasektori tarjoilee elokuvan mielikuvituksellisimpia jaksoja. Eräässä huippukohdassa luonnenäyttelijä Ryuhei Uchidan esittämä Kurokawa-ninja (sama porukka, joka vainoaa Ogami Ittoa Lone Wolf and Cub ‑elokuvissa) ottaa yhteen Bohachi-klaanin alastomien naishenkivartijoiden kanssa kanssa öisellä pellolla. Jakso tasapainoilee jossain naurettavuuden ja sanoinkuvaamattoman viileyden välimaastossa, toki viimemainitun puolelle kallistuen. Toiminnan tasossa ei ole muutenkaan valittamista: kuvasto on hillittömän veristä ja miekka pysyy erinomaisesti antisankaria esittävän Tamban käsissä. Samuraielokuvien veteraanille ei tuota vaikeuksia kahdenkaan miekan samanaikainen käyttö.

Karismaattinen ja nasevia repliikkejä laukova Tamba (Elät vain kahdesti, 1967) on harvinaista herkkua tämänkaltaisessa elokuvassa. Aikansa suosituimpiin kuulunutta japanilaisnäyttelijää ei suinkaan huijattu härskin eksploitaatioelokuvan pääosaan, vaan kyse oli Tamban omasta lemmikkiprojektista. Näyttelijä oli ostanut elokuvan pohjana toimineen sarjakuvan filmatisointioikeudet ja suostutteli ystävänsä Ishiin tarttumaan elokuvan ohjaksiin. Kovin moni muu saman profiilin tähti tuskin haluaisi itseään elokuvaan, jonka japaninkielinen nimi on Porno jidaigeki: Bohachi bushido.

Bohachi Bushidon lähdemateriaalina toimii 70‑luvun alussa kovassa huudossa olleen Kazuo Koiken (Lone Wolf and Cub; Lady Snowblood) sarjakuva. Kuvasto on Koiken härskimpien töiden (Hanzo the Razor) tapaan pöyristyttävän seksististä, mutta osittain sen takia niin huvittavaa. Yhdessä jaksossa saadaan aikaiseksi kissatappelu, kun naiset eivät osaa päättää kuka pääsee rakastelemaan kaapattua ulkomaalaista tyttöä ensimmäisenä. Sankarin ei hänenkään tarvitsisi elää puutteessa, mikäli häntä vain naiset kiinnostaisivat. Koiken useimpien muiden sarjakuvasankarien seikkaillessa populaarikulttuurin värittämässä tosimaailmassa voidaan Shinon todeta vaeltavan jossain tämän maailman tuolla puolen, taivaan ja helvetin välimaastossa.

Bohachi Bushido ei suoranaisesti liity Ishiin epänormaali rakkaus ‑sarjaan, mutta sen sisältämä ero guro ‑kuvasto sekä temaattiset yhtäläisyydet puoltavat elokuvan käsittelyä samassa artikkelissa. Japanin historiaa eksploitaation ja huikean mielikuvituksen kautta sivuava Bohachi Bushido edustaa juuri sen kaltaista materiaalia, jonka parissa lahjakas mutta helposti tylsistyvä Ishii oli parhaimmillaan. Ohjaaja on jaksanut keskittyä koko elokuvaan ja saa vahvaa tukea tiukasta käsikirjoituksesta sekä säveltäjä Hajime Kaburagin tunnelmallisista musiikeista, jotka antavat kokonaisuudelle viimeisen silauksen. Lopputulos kuuluu ohjaajan omastakin mielestä hänen parhaisiinsa.