Sallittavuuden rajoja etsiessään eksploitaatioelokuva ei pelännyt tunkeutua mitä visvaisimille lähteille. Eräässä eksploitaation alahaarassa natsit päästettiin alistamaan naisia ja tekemään lääketieteellisiä kokeita. Syntyi halvalla tuotettu lajityyppi, jonka rakennusaineksina toimivat ihmisyyden sadistisimmat halut.
Olipa kerran...
Uhreja, piikkilankaa ja natseja
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Eräs onnellinen videoliikkeen omistaja ihaili Cambridgessa sijaitsevan vuokraamonsa näyteikkunaa alkuvuonna 1982. Lasin takana seisoivat rekvisiitaksi hankitut natsiunivormuihin puetut nuket. Nukkejen vierellä oli elokuvajulisteita, joissa nuori nainen roikkuu rinnat paljaina korkeasta pylväästä pää alaspäin. Hänen käteensä on kahlittu hakaristi. Naisen taustalla, rujokasvoisen natsiupseerin takana, häämöttää keskitysleirin aita.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Edelleen täytyy mennä yli 10 vuotta ajassa taaksepäin, 60‑luvun loppupuolelle, kyseisen ilmiön elokuvallisille alkulähteille. Tuolloin eräs toinen markkinamies Bob Cresse oli tullut siihen tulokseen, että elokuvataide tarvitsi uuden tulokulman. Seksuaalinen eksploitaatioelokuva oli juuri lyönyt itsensä läpi, mutta hän katsoi tulevaisuuteen ja tuumi, etteivät pelkät lakanoiden välissä kiehnäävät alastomat naiset riitä. Alastomien naisten lisäksi tarvittiin jotakin enemmän, tarvittiin natseja, paljon natseja ja seksikeskitysleiri. Tästä visiosta syntyi Love Camp 7 (1969), joka ehkä tekijöidensäkin yllätykseksi aloitti varsinaisen maanvyörymän. Elokuvaa voi pitää laajemminkin yhtenä inspiroijana 70‑luvulla suosioon nousseelle WiP‑genrelle (eli naiset vankilassa), joka on kuitenkin oma tarinansa. Natsisploitaation kehityksen kannalta oleellinen henkilö oli tuottaja David F. Friedman, jo tuolloin kuuluisa eksploitaatioelokuvien veteraani, joka näyttelee elokuvassa yhtä naisia kiusaavista natseista. Hän innostui elokuvan saamasta huomiosta aina siinä määrin, että tuotti sille muutama vuosi myöhemmin ilkeän sisarteoksen Ilsa, She Wolf of the SS (1975). Brutaali Ilsa saavutti valtaisan suosion, mikä herätti joukon italialaisia elokuvantekijöitä. Seuraavina vuosina rakkauden koelaboratorioissa alistettiin ja silvottiin naisia ja miehiä liki kahdessakymmenessä tuotannossa.
Sittemmin natsiploitaatioksi tai Il sadiconazistaksi nimetty genre näytteli omaa osaansa 1980‑luvulla puhjenneessa moraalisessa paniikissa, joka johti liki kahdenkymmenen vuoden mittaiseen videosensuuriin. Oheisessa kuvassa on ote Liverpool Echossa toukokuun 12.pv vuonna 1982 julkaistusta artikkelista. Nyt uudenlaisen moraalisen paniikin kynnyksellä on hyvä hetki muistella menneisyyden maailmaa ja syventyä aikansa tabuja haastaneeseen ja misogynistiseksikin luonnehdittuun genreen, joka sisältää aimo annoksen ehtaa roskaa, mutta myös joitakin aidosti kiinnostavia teoksia.
Ravensbrück: historiallinen "love camp"
Vaikka natsisploitaatio vetikin aiheensa täysin läskiksi ja provosoi minkä kerkesi, oli kyseessä pelkkä heijastus historian aidoista julmuuksista. Natsien hirveydet eivät eläneet pelkissä fiktionaalisissa kauheuksissa. Ei ollut sattumaa, että Bob Cresse sijoitti Love Camp 7:n tapahtumat leirille, joka kantaa lempinimeä "Joy Division". Samaa termiä käytti vuonna 1955 Yehiel De‑Nur kirjassaan The House of Dolls, joka kertoo natsien seksiorjaksi pakotetusta 14‑vuotiaasta juutalaistytöstä. Itsekin Auschwitzin kauheudet kokenut Dinur käytti kirjailijanimeä Ka‑Tzetnik 135633 (keskitysleirin asukas numero 135633), jonka natsit olivat hänelle antaneet.
Tosielämä tarjoaa Dinurin kertomukselle tukea. Ainakin kymmenessä eri keskitysleirissä tiedetään olleen bordelleja, joissa hyvän maineen ansainneet vangit saivat palkintonsa, mutta myös SS:n omien miesten oletetaan käyttäneen tilaisuutta hyväkseen. Naisuhrit tehtävään rekrytoitiin pääasiassa naisille tarkoitetulta Ravensbrückin keskitysleiriltä, joka sain alkunsa vuonna 1938 SS‑valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin käskystä. Sen läpi kulki sodan aikana reilut 130 000 naista, joista liki neljäkymmentä prosenttia menehtyi. Näiden vuosien aikana sadat naiset pakotettiin seksityöhön, loppujen jäädessä leirille nääntymään raskaisiin työtehtäviin. Muutamia leirin naisista käytettiin myös koelaboratorioiden koekaniineina, joissa heitä silvottiin ja steriloitiin, mukaan lukien heidän lapsensa.
Ravensbrückissa koulutettiin myös tosielämän Ilsat, sillä kaiken kaikkiaan sieltä valmistui noin 4000 naisvartijaa Natsi-Saksan koneistoon. Ravensbrückin omissa johtotehtävissä toimi esimerkiksi 19‑vuotiaana leirissä koulutuksen saanut Dorothea Binz, jonka kerrotaan liikkuneen leirissä saksanpaimenkoiran ja piiskan kanssa. Satunnaisesti hän surmasi leiriin sijoitettuja vankeja. 19‑vuotias Irma Grese (kuvassa) puolestaan tunnettiin "kauniina hirviönä". Hänen tapoihinsa kuului usuttaa isokokoiset koiransa puolustuskyvyttömien vankien kimppuun. Lisäksi huhutaan, että hän nylki kolme vankia ja teki nahoista lampunvarjostimia huoneeseensa. Gresen tavoin Maria Mandel, yksi natsisaksan suurimmista naispuolisista sotarikollisista, eteni Ravensbrückissa Auschwitziin, päätyen naistenleirin komendantiksi. Hänen uskotaan vastanneen yli 500 000:n ihmisen kuolemasta.
"Nude Lust Slaves of Hitler's Russian Monster"
Natsieksploitaation nousu alkoi jo 60‑luvulla, eikä suinkaan elokuvissa, vaan miesten seikkailulehdissä (Men's Adventure Magazines), joita Suomessa edusti Nyrkki. Lehdet olivat suoraa jatkoa tuolloin hiipumassa olleelle kioskikirjallisuudelle tavoitteenaan korostaa pulpin eksploitatiivisia elementtejä. Ilmiön huippukautena natsit, kidutukset, raiskaukset, kuumuus, eksotiikka, vaarat ja erotiikka koukuttivat uusia lukijoita menneiltä vuosilta tutuilla miesten seksuaaliseen viettiin vetoavilla pin‑up ‑kuvilla ja lihallisilla tarinoilla.
Miestenlehtien historia ulottui niinkin kauas kuin 30‑luvulle ja parhaimmillaan 60‑luvun lopussa markkinoilla julkaistiin samanaikaisesti noin sataakolmeakymmentä eri nimikettä. Menneiden vuosien hurjat kertomukset kannibaaleista ja hurjistuneista eläimistä saivat tällöin seurakseen lukuisia eksploitatiivisia sotatarinoita, jotka sijoittuivat akselivaltioihin, sekä myöhemmin myös kommunistiselle maaperälle. Kulttuurin vapautuessa kuvista tuli suorasukaisempia ja paljaan pinnan määrä lisääntyi. Vaikka pulp-kirjallisuudessa natseja oltiin nähty aina 40‑luvulta lähtien, nousivat heihin liitetyt eksploitatiiviset piirteet nyt parrasvaloihin.
Erityisenä historiallisena triviana 60‑luvun alussa koettiin lyhytaikaiseksi jäänyt ilmiö, jossa keskitysleiritarinoista tuli suuren suosion saanutta pornografista fantasiakirjallisuutta Israelissa. Kyseisiä "Stalags"-nimisiä taskukirjoja (kuva) myytiin kioskeista ja ne sisälsivät yleensä suoraviivaisen juonen uhkeiden ja sadististen seksuaalisuutta tihkuvien naiskomendanttien vangiksi joutuvasta liittoutuneiden sotilaasta, joka lopulta taistelee itsensä vapaaksi ja raiskaa ja surmaa kiduttajansa. Tunnetuin kirjanen kantoi nimeä "I Was Colonel Schultz's Private Bitch", jonka jokaisen kappaleen Israelin poliisilaitos pyrki tuhoamaan.
Myös yhdysvaltalaisissa miestenlehdissä tarinat olivat seksuaalissävytteisiä. Esimerkiksi joulukuussa 1964 julkaistiin Men's Illustratedin numero, jonka täkynä toimi tarina nimeltä "Nude Lust Slaves of Hitler's Russian Monster". True Dangerin heinäkuun 1967 numeroa mainostettiin otsikolla "Blood Orgy for the Swastika". World of Menin syyskuun 1966 numerossa joukko naisia on sommiteltu eroottisesti vihjaaviin asentoihin, kun SS‑upseerit kiduttavat heitä kertomuksessa "Inside the Nazis' Hell Prison for Girls". World of Menin tammikuun 1970 numerossa uhkea pelkkiin mustiin alusvaatteisiin pukeutunut nainen heiluttaa ruoskaa hakaristisymbolin edessä. Tarinan nimi on "My Incredible Escape from the She Demons' Lash of Lust". Kaiken kaikkiaan natsiaiheisia fantasioita ilmestyi kymmeniä. 70‑luvulla tuli vihdoin elokuvien vuoro hyödyntää aihetta.
Natsisadistit valloittavat elokuvateatterit
Cressen ideoima ja Lee Frostin ohjaama Love Camp 7 perustui yksinkertaiseen synopsikseen: joukko alempiarvoisia naisvankeja tuodaan leiriin, jotta taistelukentillä katkeroituneet sotilaat voivat maata heidän kanssaan, ja niitä daameja, jotka tähän eivät suostu, kidutetaan. Saman kohtalon kokevat leirille soluttautuneet liittouman agentit. Käytännössä tämä tarkoitti muutamaa kidutuskohtausta sekä runsaasti likaista natsiseksiä. Elokuva hyödynsi paitsi tosielämän kauheuksia myös natsismin tuottaman populaarikulttuurin ilmiöitä. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen aiheeseen paneutunut elokuvallinen teos. Ensimmäinen natsisploitaation prototyyppi nähtiin nimittäin jo 40‑luvulla. Oman aikansa mittapuissa suorasukainen "nazi noir" Women in the Night (1948) sisälsi jo suuren osan Cressen elokuvan provokaatioista, joskin peitellysti.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Ilsa: She Wolf of SS (1975, kuvat) edelleen rankisti teemoja ja lisäsi Cressen 60‑luvun pehmoeroottiseen drive‑in ‑mentaliteettiin ja muutamiin kidutuskohtauksiin mengelemäisen nosteen. Elokuva suorastaan rypee natsiestetiikassa, alkaen Hitlerin puheella, jota säestävät tunteikkaat "sieg heil" ‑huudot. Seuraavat minuutit katsellaan seksiä ja rintoja ennen kuin Ilsan paha luonne tulee esiin. Pian naarasnatsit hakkaavat alastomia vankeja ja tästä meininki vain kiihtyy. Osansa Ilsan käsittelyssä saavat niin miehet kuin naiset. Mukaan genreen tulivat nyt lukuisat ja äärimmäisen brutaalisti jäljennetyt ihmiskokeet. Ilsan tarjoaman esimerkin jälkeen naisia mm. jäädytettiin elävänä ja syötettiin rotille, unohtamatta silpomisia, neuloja ja lukemattomia raiskauksia. Miehiä puolestaan mm. steriloitiin leikkaussaleissa. Erityisen pitkäkestoisen kidutuksen kohteeksi joutuivat rakastuneiden – ja vertauskuvauksellisesti impotenttien – natsikomentajien kauniit ihastuksen kohteet. Heidän kokemiinsa kauheuksiin ei enää pelkästään viitattu, vaan ne haluttiin näyttää katsojille niin inhottavina kuin kulloisenkin budjetin puitteissa oli mahdollista. Usein siis varsin halvasti toteutettuina. Toisinaan teemat lyötiin täysin läskiksi. Esimerkiksi SS Experiment Campissä (1976) elokuvan miessankarin seksin kaipuu kokee ikävän yllätyksen, kun hän huomaa kadottaneensa kiveksensä. Luigi BatzellanThe Beast in Heatissä (1977) jalostetaan häkkiin suljettua karvaista ihmispetoa ja vauva ammutaan seulaksi rynnäkkökiväärillä.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
On kuitenkin todennäköistä, ettei genreä olisi syntynyt koko laajuudessaan ilman taiteellisesti laadukkaampaa eksploitatiivisia alavireitä sisältävää elokuvatuotantoa, kuten Pier Paolo Pasolinin elokuvataiteen rajoja venyttänyttä Salò o le 120 giornate di Sodomaa (1975). Niin ikään Tinto Brassin korkeamman profiilin elokuva Salon Kitty (1976) eittämättä antoi inspiraation moneen natsisploitaatioon kertomuksellaan vakoilemaan koulutettavista prostituoiduista. Sen inspiraationa toimivat tositapahtumat, sillä natsit rekrytoivat Berliinin kaduilta parhaimman näköisiä prostituoituja ja kouluttivat heidät miellyttämään korkea-arvoisia miehiä ja urkkimaan näiden mielipiteitä ja mahdollisia salaisuuksia. Kyseisen vakoiluorganisaation takana hääri itse Reinhard Heydrich, joka tunnetaan myös "lopullisen ratkaisun" eli holokaustin arkkitehtina. Salon Kittyn kaltaista alkutarinaa hyödyntävät muun muassa Bruno Mattein SS Girls (1977) ja Alain Payetin Train spécial pour SS (1977). Viimeisinä korkeamman profiilin elokuvista on syytä huomioida Luchino Viscontin valtarakenteita pohtiva The Damned (1969) sekä Liliana Cavanin The Night Porter (1974), jossa keskitysleiriltä selviytynyt Lucia kohtaa 13‑vuotta myöhemmin alistajansa ja päätyy suhteeseen tämän kanssa.
Natsisploitaatio jakautuu kahtia
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Valtaisaan suosioon nousseen Ilsan ohjannut Don Edmonds toi vuonna 1976 markkinoille elokuvan jatko-osan: Ilsa, Harem Keeper of the Oil Sheiks. Samana vuonna markkinoille ehti vielä sleazystä ihmissusielokuvastaan La lupa mannara (1976) tuttu Rino Di Silvestro haikealla teoksellaan Kuoleman komendantin naisleiri (Le deportate della sezione speciale SS), joka on paitsi taiteellisesti myös sisällöltään kunnianhimoinen. Suuri kiitos tästä kuuluu siihen kauniin musiikin säveltäneelle Stelvio Ciprianille[1]. Elokuvassa näkyy edellisellä sivulla mainitun Liliana Cavanin vaikutus. Tarinan keskiössä oleva naisvangin ja häntä alistavan komendantin sadomasokistinen suhde muodostuikin yhdeksi genren alalajiksi. Etenkin pienen budjetin elokuville seksuaalisuus ja alastomuus olivat halvin tapa houkutella katsojia. Kun ei ollut rahaa, saattoi aina yrittää provosoida. Ylipäätään 70‑luvulla tehtiin ympäri maailmaa kymmeniä toiseen maailmansotaan sijoittuvia elokuvia, joista natsisploitaatio edustaa vain murto-osaa.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Kaiken kaikkiaan vuosi 1977 osoittautui lajityypin kannalta merkittäväksi, sillä liki kaksi kolmasosaa genren elokuvista sai tuolloin ensi-iltansa. Garrone palasi jälleen puhdasveriseen eksploitaation kyseisenä vuonna elokuvallaan SS Camp 5: Women's Hell (SS Lager 5: L'inferno delle donne, mustavalkokuva), joka jatkoi sen kanssa päällekkäin kuvatun SS Experiment Campin teemoja. Genrelle ominaisesti provosoiden, alkaa elokuva otoksilla oikeista keskitysleireillä kuvatuista ruumiista. Päivänvalon näkivät myös legendaarisen Bruno Mattein Salon Kitty ‑rip-off Natsi nuket (Casa privata per le SS, keskimmäinen kuva) sekä Women's Camp 119 (KZ9 – Lager di Sterminio, alakuva) – hänen vastineensa Garronen keskitysleirielokuville. Garronen ja Mattein elokuvat ovat sinällään arvokkaita. Halpoine shokkiarvoineen ja suoraviivaisella estetiikallaan ne edustavat eksploitaation ideaa likaisimmillaan ja ehkä siksi rehellisimmillään. Natsi nuket esimerkiksi sisältää runsaasti dekadenttia pehmoerotiikkaa. Women's Camp 119 puolestaan on huomattavan vakavamielinen kuvaus naistenleirillä suoritetuista lääketieteellisistä kokeista ja se päättyy tietoiskuun Etelä-Amerikassa tuolloin asuneen Mengelen kiinnijäämisestä luvatusta palkkiosta. (Mengele joka tapauksessa kuoli kaksi vuotta myöhemmin). Elokuvaan loi depressiivisen musiikin omanlaisensa genreikoni Alessandro Alessandroni*.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Huolimatta lyhytikäisyydestään Il sadiconazista ‑genre sai omat alateemansa ja sen voi jakaa kahtia; toisaalta keskitysleirikuvauksiin ja toisaalta yksilökeskeisiin "Ilsa"-elokuviin. Siinä missä suurin osa elokuvista paneutui mitä erilaisimpien leirien elämään, toisessa alagenressä povekas Ilsa-trio käytti valtaansa. Ilsa sai nimittäin kilpailijoikseen sekä Gretan että Elsan. Nämä naiset eivät tyytyneet elämään enää vain Saksan maaperällä, vaan terrorisoivat koko maailmaa. Greta (Greta – Haus ohne Männer aka Ilsa, the Wicked Warden, Jesus Franco, 1977) esimerkiksi perusti toimipisteensä mielisairaalaan Etelä-Amerikassa. Aikansa elokuvamarkkinoita kuvaavasti sama elokuva tuotiin pian kuitenkin uudestaan markkinoille, tällä kertaa "Ilsan jatko-osana", jotta myisi paremmin. Sinällään elokuva ei sisällä juuri mitään muuta kuin pehmoista alastomuutta. Patrice Rhommin ohjaama "Natsi-Elsa" – tai kuten häntä mainostettiin katsojille, "kolmannen valtakunnan suurin huora" – puolestaan lastasi bordellinsa junaan ja kuljetti naisiaan pitkin rintamaa (Elsa Fräulein SS, 1977). Elokuvaa markkinoitiin myös nimellä Fraulein Kitty. Lisäksi maininnan ansaitsee Alain Payetin natsisploitaation teemoja sivuava Helga, la louve de Stilberg (1978), jossa naisia alistaa ilkeä Helga (Payet teki mittavan uran myös porno-ohjaajana). Itse Ilsakin palasi vielä kerran virallisesti valkokankaille, tällä kertaa kiduttaen ihmisiä stalinistisessa Siperiassa (Ilsa the Tigress of Siberia, Jean LaFleur, 1977). Ominaista näille elokuville oli uhkea ja sadistinen naispääosa sekä runsas alastomuus.
Suomikosketus ja genren kuolema
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Keskitysleireihin keskittyvässä alalajissa erääksi teemaksi vakiintui kahden ihmisen – herran ja alistetun – sadomasokistisen suhteen kuvaaminen, jolle eittämättä Cavanin The Night Porter antoi esimerkin. Kyseiselle teemalle tarjosi Suomikin jotain, nimittäin turkulaissyntyisen Sirpa Salon (myöhemmin Sirpa Lane). Hän esittää Mario Caianon elokuvassa Nazi Love Camp 27 (La svastica nel ventre, 1977) saksalaisten huoraksi joutuvaa nuorta juutalaistyttöä. Caianon elokuva on onnistunut toisinto Di Silvestron Kuoleman komendantin naisleirin teemoista, joskin huomattavasti sadistisemmin kerrottuna. Persoonallisen siitä tekee elokuvaan liitetyt hardcore-insertit, joskin elokuvasta on olemassa myös ns. pehmeämpi versio ilman niitä. Vakavampisävyisemmin saman tarinan kertoo Cesare Canevarin kompleksinen ja kylmäverinen Gestapo's Last Orgy (L'ultima orgia del III Reich, 1977), jossa pitkän kidutusjakson läpi käynyt Lise palaa sodan jo loputtua leirin liepeille kohdatakseen häneen perverssin suhteen muodostaneen komendantti von Starkerin. Toisin kuin Cavanin säyseä The Night Porter, upottaa Canevarin teos katsojan naaman syvälle keskitysleirin törkyyn. On hyvä tiedostaa, että myös Cavanin teosta pidettiin aikanaan kontroversiaalina asetelmansa takia, vaikka se ei sisällä juuri ainuttakaan kauheutta. Siten voi ymmärtää miten paljon radikaalimpaa oli sijoittaa sama tarina keskitysleiriin ja heittää seksi ja raakuudet katsojien silmille.
Genren kukoistuksen aikana valmistuivat vielä Payetin Hitlerin pikajuna (Train spécial pour SS, 1977), Fabio De AgostininGestapon veriset yöt (Le lunghe notti della Gestapo, 1977) ja Luigi Batzellan tupla: Aavikkotiikerit (Kaput lager – gli ultimi giorni delle SS, 1977) sekä sitä seurannut mielipuolinen ja suoraan silmille käyvä The Beast in Heat (La bestia in calore, 1977, kuvassa Macha Magall sadistisena SS‑upseerina).
Seuraavana vuonna ilmestyi kenties genren huonoin elokuva, Jesús Francoon liitetty Convoy of Girls (Convoi de filles, 1978). Vuonna 1978 Payet toi markkinoille vielä elokuvan Nathalie: Escape from Hell (Nathalie rescapée de l'enfer), mutta käytännössä genre oli jo kuollut. Angelo Pannacciòn teos Polttouhrien kosto (Holocaust parte seconda: i ricordi, i deliri, la vendetta, 1980) muistetaan usein sen viimeisenä edustajana.
Syitä genren nopealle hiipumiselle ei ole juurikaan esitetty. 1970‑luvun lopun Italiassa moni perinteinen lajityyppi (mm. giallo, poliziesco) eli elinkaarensa loppua, eikä sisällöltään suppealla natsisploitaatiolla ollut esittää mitään uutta. Alun perinkin nopeaksi rahastukseksi tarkoitettu genre oli myös temaattisesti hankala.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Holocaust "pornografia"
Nykysilmin tarkasteluna natsieksploitaatio tarjoaa jokaiselle jotakin: kuvauksen menneestä maailmasta ja ehkä syyn pahoittaa mielensä. Se toimii esimerkkinä naisia seksualisoivista 1970‑luvun genre-elokuvan rakenteista, joskin rekonstruoi myös naisten ja miesten kohtaamia historiallisia vääryyksiä. Toisaalta genren elokuvat tarjoavat myös tabujen rikkomista, verta ja alastomuutta, absurdeja kalkkuna-arvoja, onnistuneita ja naurettavia erikoistehosteita, sadistisia asetelmia ja ylipäätään ihmismielen pimeää puolta. Jokainen poimikoon elokuvista sen mitä haluaa. Etäältä tarkasteltuna elokuvat kertovat omasta ajastaan. Eksploitaatioelokuviin erikoistunut tutkija ja Worcesterin yliopistossa luennoiva Mikel J. Koven on todennut Il sadiconazistan genrenä tekevän sen, mitä eksploitaatioelokuva on aina tehnyt: se supistaa hyvin hankalan aihealueen sen kaikista oleellisimpaan (ja kiehtovimpaan) ytimeen. Asian voi ilmaista niinkin, että eniten ihmisiä kiinnostaa keskitysleireissä niiden tuottama kauheus toisille ihmisille.
Natsieksploitaatio, mukaan lukien pulp-kirjallisuus, sarjakuvat, julisteet, kansikuvataide ja elokuvat ovat aina velloneet perverssissä kaipuussa käsitellä ihmisyyden traumaa ja tekevät niin yhä. Keskeisenä elementtinä natsismin ja keskitysleirien pornografioimisessa vaikuttaa seksuaalisten kauheuksien lisäksi monenlainen natsismiin liitettävä eroottinen symboliikka. Esimerkiksi Suomessa 80‑luvun videomarkkinoilla vuokravideoiden kansitaide sisältää poikkeuksetta hakaristejä ja natsiasuja. Usein kansikuvat olivat jopa tyylikkäämpiä ja provosoivampia kuin niiden takaa löytyvä elokuva.
80‑luvun moraalipaniikki
80‑luvun alun moraalinen paniikki alkoi sekin mielikuvista. Keskeisenä syynä viranomaisten huomion heräämiselle oli Television and Video Retailer ‑lehdessä julkaistu iso mainos jo mainitusta SS Experiment Campistä, joka aiheutti runsain määrin tuohtunutta lukijapalautetta. Moraalinen paniikki sai alkunsa monen näkemättä itse – sisällöllisestikin toki haastavaa mutta elokuvallisesti heikkoa – teosta. The Sunday Timesin artikkelin (kuva) toukokuun 23. päivä vuodelta 1982 katsotaan laittaneen tapahtumat liikkeelle. Negatiivisten mielikuvien muodostumisen jälkeen aikakautensa lehdistö The Daily Mail etunenässä keksi lisää shokeeraavia otsikoita ja paniikki vyöryi paineena kohti poliitikkoja. Lopputuloksena syntynyt elokuvasensuuri käänsi tapahtumat kuitenkin teosten eduksi, sillä ne saivat huomattavaa markkinointiarvoa. Kopioita tuhottiin ja niiden maahantuonti estettiin, elokuvia leikattiin ja levittäjiä uhattiin oikeudella, mutta vastapainona kasvoi sensuuria vastustava juuri näitä elokuvia etsinyt sukupolvi. Tietyn provosoivan estetiikan liittäminen elokuvien kansitaiteeseen teki niistä sisältöään suurempia.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Suomessa 80‑luvun videomarkkinoille ehti noin kymmenisen elokuvaa riippuen siitä, miten genren rajoja venyttää. Myöhemmin videosensuurin taituttua julkaistiin dvd:llä joitakin genren pahamaineisimmista nimikkeistä, kuten esim. The Beast in Heat suomenkielisellä tekstityksellä. 80‑luvun kauheuksista tuli hetkeksi lähikauppakeskusten visuaalista estetiikkaa, kun elokuvia myytiin tavaratalojen hyllyiltä.
Ilsan saadessa Suomessa dvd‑julkaisunsa 2000‑luvun alkupuolella kuvaili muuan toimittaja osuvasti kuinka: "Edmondsin elokuva on alkutahdeistaan alkaen äärimmäisen häiriintynyt ja vaikuttaa siltä, että se on tehty aivan tosissaan. ... Nimestään huolimatta kuvittelin Ilsan olevan läpeensä hauskaa campia. Satunnaisella tahattomalla komiikallaan se onnistuu muutaman kerran repäisemään hulluun nauruun, mutta koska jutussa on enemmän väkivaltaa ja sadismia kuin seksiä ja huumoria, homma liukuu kouristavan puolelle."
Lainaukseen tiivistyy hyvin natsisploitaatioelokuvien kiero vetovoima. Huolimatta usein heikoista tuotantoarvoista, pääsevät ne toisinaan ihon alle. Tänä päivänä genreen voikin sukeltaa muistona menneisyydestä, tai tarinana taiteen kykyjen moninaisuudesta. Parhaimmillaan näiden elokuvien katsominen merkitsee menneisyyden ja nykyisyyden kulttuurien vaikeaa yhteentörmäystä, jonka tapahtuessa katsoja kohtaa usein myös itsensä.
Lähdeluettelo
Ernest Mathijs, Xavier Mendik (koonnut, 2004). Alternative Europe: Eurotrash and Exploitation Cinema Since 1945. Wallflower Press, London.
Max Allan Collins, Rich Oberg, George Hegenauer, Steven Heller (2004). Men's Adventure Magazines. Taschen, Köln.
Francis Brewster, Harvey Fenton, Marc Morris (2005). Shock! Horror!: Astounding Artwork From The Video Nasty Era. FAB Press, Surrey.
Isabel Kershner (6. syyskuuta, 2007). "Israel's Unexpected Spinoff From a Holocaust Trial". The New York Times.
Eero Tammi (6.5.2005). "Kastroiva natsiemo synnyttää ruumiita". Film‑o‑holic.
Liverpool Echo (12.5.1982)
Alaviitteet
^ Cipriani kuuluu italialaisen elokuvamusiikin suuruuksiin. Alessandro Alessandroni puolestaan soitti eri instrumentteja monissa legendaarisissa elokuvissa eri säveltäjien alaisuudessa, kuten Once Upon a Time in the Westissä (1968) ja Five Dolls for an August Moonissa (1970).
Täydennetty ja suurilta osin uudelleenkirjoitettu versio alkujaan Blood Ceremony Magazineen kirjoitetusta artikkelista.
