Mikko Koivisto

Girl Boss: Escape from Reform School (1973)

Ohjaaja:

• Sadao Nakajima

elokuva arvostelu

Girl Boss -sarjan parhaassa osassa tyttöenergia päihittää misogynian.

Girl Boss ‑sarjan viides osa ilahduttaa pirteydellään tunkkaisen Girl Boss Revengen (1973) jälkeen. Edellisosaa riivannut misogynia on poissa ja tilalla energisiä tyttöjä ja eskapismia ripauksella realismia.

Girl Boss Revengen tähti Miki Sugimoto jatkaa pääosassa koulukotiin paiskattuna tyttöpomona. Elokuvan nimen lupaama pako suoritetaan puolen tunnin kohdilla noin 30 sekunnin valmistelulla, jonka jälkeen Sugimoto ja mukaan tarttuvat tytöt hajaantuvat omille teilleen jahtaamaan unelmiaan. Sugimoto kaipaa merten taakse, Hiroko Isayamalla on vauva jemmassa, Yuko Kano kuvittelee sugar daddynsä (Hiroshi Nawa, joka esitellään naama teinitytön tissien välissä) odottavan häntä ja Fujika Omori sekä Rika Sudo haluavat vain pitää hauskaa.

Ohjaaja Sadao Nakajima (Memoir of Japanese Assassins, 1969) ja käsikirjoittaja Tatsuhiko Kamoi (Terrifying Girls' High School: Lynch Law Classroom, 1973; Graveyard of Honor, 1975) luotsaavat vauhdikkaan filmin aiempaa maanläheisemmille poluille. Tytöt ovat aidontuntuisia ja heidän mielenmaisemaansa kuvataan kipinöiden mutta suurempia ylilyöntejä vältellen, ikään kuin tyttöjengifilmiä japanilaisen nuorisoelokuvalinssin läpi suodattaen. Mainiossa porukassa on niin pippuria kuin elämänmakua, vaikka tarina onkin keskivertokatsojan näkökulmasta puhdasta todellisuuspakoa.

Nuorisoelokuvista, etenkin sodanjälkeisestä kapinallissukupolvesta kertovista taiyozoku-filmeistä (Crazed Fruit, 1956: Wet Sand in August, 1971), muistuttaa myös Uchinadan merenrantamaisemien sitominen osaksi tarinan psyykettä. Majapaikka löytyy avomeren rannasta hökkelitalosta ja vapauden realisoitumista kuvitetaan otoksilla tukka hulmuten moottoripyörän takapenkillä ratsastavista tytöistä. Kontrasti edellisfilmin Osakan ahdistaviin teollisuuskatuihin on selvä.

Kontrastia on myös elokuvan naiskuvassa. Girl Boss Revengeen pesiytynyt tunkkainen näkemys naisista helposti pompoteltavina koripalloina loistaa poissaolollaan. Tilalla on psykologisesti mielenkiintoinen tasa-asettelu Sugimoton ja mukaan tarttuvan murtomies Tsunehiko Watasen välillä, joista kumpikaan ei oikein handlaa ihmissuhteiden kenttää (aliarvostettu Watase oli karkeiden mutta sympatiaa herättävien nuorten rikollishahmojen erikoismies).

Todistaapa elokuva myös olevan mahdollista tehdä pinky violence ‑filmi, jossa ketään ei raiskata. Siitä tuoppi käsikirjoittaja Kamoille.

Rajansa kuitenkin kaikella. Alussa Sugimoto paiskataan koulukodin eristysselliin yläosattomana koska, niin, olihan kyseessä 70‑luvun Toei-filmi. Elokuvan muillakin viehättävillä nuorilla naisilla on tapana hukata vaatetuksensa tai menettää ne tappelussa. Ei voi valittaa, vaikka joku voisi ehkäpä vetää esineellistämiskortin esiin valikoitujen kohtausten kohdalla. Voitaneen kuitenkin kysyä, onko tuota (slapstick-komediasta toiminnan kautta erotiikkaan ulottuvaa) elokuvaviihteen kivijalkaa mielekästä kritisoida, kun taustalle ei kirjaudu pahantahtoista viestiä siitä, kuinka sukupuolisten punttien tulisi olla. Viihdekuvasto sallittakoon tyttöpomofilmissä, jopa keskimääräistä realistisemmassa sellaisessa.

Viihteen saralla lienee myös tarpeen huomauttaa, ettei lisääntynyt realismi latista filmin toiminta-antia, vaan päinvastoin lisää kierroksia. Poliisijoukkojen jäljitettyä tytöt merenrantamaisemiin elokuvan lopetuksessa, on intensiteetti astetta kovempi pakoyrityksen tapahtuessa suhteellisen realistisissa puitteissa.

Kun päälle lisätään vielä Ichiro Arakin säveltämät musiikit ja rantakohtauksessa kuultava umpihullu, kääntäjän painajaisesta käyvä biisi, on koossa viihdyttävää eskapismia normaalia todentuntuisemmassa kontekstissa tarjoileva helmi. Kokonaisuus on Girl Boss ‑sarjan paras elokuva, joka vain paranee uusintakatseluilla.