"Tämä on uskomaton valaistumisen saari!" kommentoi legendaarinen elokuvakeräilijä Jack Stevenson kerran liittyen suomalaiseen elokuvafestivaalien tarjontaan. Tätä huomiota puoltaa jatkuvasti kasvava ja tasoaan kehittävä Night Visions, josta tällä kertaa vuorossa oli editio Maximum Halloween 3014. Yksittäisten näytösten lisäksi koko yön kestävän kinemaattisen kokemuksen jälkeen tajunta on kuin sokerilla kuorrutettu, ja keho kuin selkäsaunan jäljiltä, ja jostain syystä tämän tahtoo kokea aina uudestaan mahdollisuuden tullessa.
Festivaalitarjonnassa oli tälläkin kertaa mukana niin lukuisia tuoreita kuin joitakin vintaaseja nimikkeitä. Tapahtuma järjestettiin poikkeuksellisesti elokuvateatteri Maximin sijaan Kinopalatsin tiloissa.
Kutsuvieraina nähtiin John McNaughton, Simeon Halligan, Rachel Richardson-Jones, Randy Moore, Pablo Larcuen, Jori Hulkkonen, sekä toistamiseen Jimi Tenor. McNaughton ei pysytellyt missään norsunluutornissa, vaan liikuskeli rentona elokuvateatterin alueella festivaalin ajan, ja mielellään jutusteli fanien kanssa. Elitistin udellessa häneltä Night Visionsin ohjelmistosta puuttuneesta irtopää-scifi-horrorista The Borrower (1991), ohjaaja kertoi, etteivät ainoastaan elokuvan oikeudet ole täysin sekavassa limbossa, vaan myöskään minkäänlaisen filmikopion olemassaolosta ei ole tietoa. McNaughton muisteli aiempaa Yhdysvaltalaista festaria, jossa elokuvan vähiten huonoimmaksi esityskopioksi löydettiin vuosikymmeniä aiemmin siitä julkaistu LaserDisc (!). Kysyttäessä The Borroweriin tehdyistä legendaarisista MPAA:n sensuuripoistoista, tirehtööri paljasti naureskellen, että niitä kyllä tehtiin Ratings Boardin katselua varten, mutta kaikki leikattu gore palautettiin salaa takaisin elokuvan saatua R‑ikärajan.
Tuotantoyhtiö Cannon tuntuu nousseen viime aikoina pinnalle kollektiivisen alitajunnan suosta. Pääasiassa b‑toimintapläjäyksistä tunnetun lafkan filmografia on kiehtova sekoitus nautittavaa väkivaltaviihdettä, epätoivoisia yrityksiä valtavirtamenestykseen ja arthousemaisia draamoja aina Jean‑Luc GodardinKing Learin (1987) kaltaisiin avantgardistisuuksiin saakka. Cannon-teemaan liittyen olivat festivaalilla nähtävillä The Go‑Go Boys: The Inside Story of Cannon Films ‑dokumentin lisäksi klassikot 10 to Midnight (josta esitetty filmiprintti paljastui käsittämättömäksi amerikkalaiseksi tv‑versioksi, jossa murhaaja juoksentelee pikkuhoususillaan täysin alastomana olemisen sijaan), täyttä Chuck Norris ‑kamaa oleva lähes juoneton Invasion USA, sekä toki se ainoa oikea Masters of the Universe.
40‑vuotias Texasin moottorisahamurhat esitettiin restauroituna DCP‑kopiona, jossa 16 millimetrisen filmin rakeisuus ja hehkuvat värit iskivät kivuliaan terävinä katsojan silmille, kirskuvasta ääniraidasta puhumattakaan. Digitaalista kopiota katsellessa alkoi mieleen kirkastua, kuinka tuo klassikko on sisarteos Elävien kuolleiden yölle (Night of the Living Dead, 1968) – samanlaista dokumentaarista, cinema veriten tyylistä kauhuelokuvaa, sijoittuen Yhdysvaltojen kartalla Elävien kuolleiden yön ankean Pittsburgin teollisuusmiljöön sijasta etelävaltioihin (ohjaaja Tobe Hooper palasi samaan Amerikan kolkkaan seuraavassa elokuvassaan Death Trap, joka kuitenkin oli tyylinsä puolesta kuin aivan eri maailmasta, muistuttaen "Ghastly" Graham Ingelsin tekemää soille sijoittuvaa EC‑kauhusarjakuvaa).
Klassikko-osastolla oli tarjolla Lucio FulcinThe Beyondin lisäksi myös Troman Toxic Avenger Part II, joka kolmannen osan tavoin on erittäin pitkäveteinen ja mitäänsanomaton elokuva, lukuun ottamatta yksittäisiä pieniä hykerryttäviä hetkiä. Onneksi esitetty versio oli lyhyempi kuin 2000‑luvulla julkaistu Suomi‑vhs, joka sisälsi leikkaamattomimman 110‑minuuttisen version, joka on pitkä kuin nälkävuosi. Päätöselokuva ei pettänyt tälläkään kertaa, nyt nähdyn kaiju X From Outer Spacen muodossa.
Party on!
Sisällysluettelo
The Guest (2014)
O: Adam Wingard
Escape from Tomorrow (2013)
O: Randy Moore
Romanovin kivet (1993)
O: Aleksi Mäkelä
Starry Eyes (2014)
O: Kevin Kölsch & Dennis Widmyer
WolfCop (2014)
O: Lowell Dean
Late Phases (2014)
O: Adrián García Bogliano
Ruotsalainen hetki (2014)
O: Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Teemu Kaskinen, Elina Knihtilä, Tommi Korpela & Mark Lwoff
Debug (2014)
O: David Hewlett
It Follows (2014)
O: David Robert Mitchell
The ABCs of Death 2 (2014)
O: Rodney Ascher, Julian Barratt, Robert Boocheck, Alejandro Brugués, Kristina Buozyte, Alexandre Bustillo, Larry Fessenden, Julian Gilbey, Jim Hosking, Lancelot Oduwa Imasuen, E.L. Katz, Aharon Keshales, Steven Kostanski, Marvin Kren, Juan Martínez Moreno, Erik Matti, Wolfgang Matzl, Julien Maury, Robert Morgan, Chris Nash, Vincenzo Natali, Hajime Ohata, Navot Papushado, Bill Plympton, Dennison Ramalho, Todd Rohal, Jerome Sable, Bruno Samper, Jen Soska & Sylvia Soska
O: Rodney Ascher, Julian Barratt, Robert Boocheck, Alejandro Brugués, Kristina Buozyte, Alexandre Bustillo, Larry Fessenden, Julian Gilbey, Jim Hosking, Lancelot Oduwa Imasuen, E.L. Katz, Aharon Keshales, Steven Kostanski, Marvin Kren, Juan Martínez Moreno, Erik Matti, Wolfgang Matzl, Julien Maury, Robert Morgan, Chris Nash, Vincenzo Natali, Hajime Ohata, Navot Papushado, Bill Plympton, Dennison Ramalho, Todd Rohal, Jerome Sable, Bruno Samper, Jen Soska & Sylvia Soska
Antologiakauhuiluille tuttuun tapaan myös aakkossarjan toinen osa heittelee laadultaan paljon. Kokonaisuutena se on kuitenkin ehkä hieman vuonna 2012 ilmestynyttä edeltäjäänsä ryhdikkäämpi tapaus. Mukaan on tällä kertaa saatu selkeästi tulevaisuuden kykyinä pidettyjä kauhuohjaajia, joista monilla on vasta vähän tai ei ollenkaan täyspitkiä elokuvia takanaan.
Parhaimpia osuuksia tarjoavat esimerkiksi koko homman avaava, Cheap Thrills (2013) ‑ohjaaja E.L. Katzin kasariestetiikalla ei‑ihan putkeen menevää salamurhakeikkaa esittelevä osuus, Bill Plymptonin taideanimaatio, Manborg (2011) ‑ohjaaja Steven Kostanskin 80‑luvun lelusarjojen karua todellisuutta esittelevä osuus, sekä varsin yllättäen jaksoista parhaiten kauhuna toimiva, Game of Werewolves (2011) ‑ohjaaja Juan Martínez Morenon avuttomuudessaan piinaava ja lopputvistillään hykerryttävä puhelinjännäri.
2.5
(PI)
Yleensä Night Visions ‑ministeriön elokuvavalintoihin on voinut luottaa edes jollain tasolla, mutta nyt on juostu pää edellä päin puuta:
Ö‑luokan tieteiselokuva Debugista on hankala löytää yhtään ansioita.
Todella mälsän näköisessä tietokonetodellisuudessa mäntit henkilöhahmot joutuvat virtuaalisen tekoälyn (Jason Momoa) kiusaamiksi. Malleilta näyttävät ja näyttelijäkyvyiltään olemattomat ääliöt ovat mukamas avaruuden duunareita ja tietokone-eksperttejä, joista kumpikaan määritelmä ei ole lähimainkaan uskottava näille idiooteille. Jos tekoäly olisi vain heti alussa kääntänyt hapen pois avaruusaluksesta, olisivat nämä pällit kuolleet nopeammin, eikä kyllästynyt katsoja olisi joutunut muumioitumaan kiinni elokuvateatterin penkkiin puoleksitoista piinaavaksi tunniksi. Harvakseltaan elokuvassa piipahtava Momoa on tainnut ottaa tukkamuotiinsa mallia Juhan af Grannilta.
Kenties Driven (2011) ansiosta retrohenkinen elektroninen musiikki on nyt erittäin suosittua jännitys- ja kauhuelokuvissa. It Followsissa on pitkään aikaan näistä paras score, Rich Vreelandin karmiva ja tunnelmallinen mallityö. Myös visuaalisesti elokuva on kiinnostava, sijoittaen henkilönsä usein kuvan keskelle, laajan epävarman ympäristön saartamiksi.
Sääli kyllä, elokuva on hieman turhan ihastunut keskeiseen ideaansa, joka on metaforana niin äärimmäisen yksiselitteinen, että se tulee tyhmimmillekin varmasti selväksi. Teinikauhuiluiden perusteemojen pelkistäminen ei sinänsä ole huono idea, mutta keskusidean loputon venyttäminen alkaa nopeasti väsyttää.
Seksin harrastaminen saa olomuotoaan muuttavan vainoajan seuraamaan teinejä kuolemaan asti. Ja olento ei lannistu, vaikka mihin pakenisit. Se seuraa.
Turhan neuvottomiksi jäävät päähenkilöt ärsyttävät, eikä keskeisestä hirviöstä saada aivan kaikkea mahdollista irti, vaikka sen alati erinäköisiksi ihmisiksi muuttuva olomuoto onkin melko näppärä keksintö. Sääli kyllä monia lupaavia ainesosia tarjoava elokuva on lopulta vähemmän kuin osiensa summa.
Kauhuelokuva kuvaa ikäihmisten yhteisöä, jossa sokea veteraani ottaa asiakseen käydä aseisiin paikallisia surmaavia yön hirviöitä vastaan. Teos ottaa selkeimmäksi vaikuttimikseen Väkivallan vihollinen ‑elokuvat. Pääosanesittäjä Nick Damici on vieläpä viiksiään myöten samannäköinen ikääntyneen Charles Bronsonin kanssa.
Kaikkiaan Late Phases etenee turhan hitaasti ja suhtautuu melko hölmöön tarinaansa hieman turhan vakavasti. Ajoittaiselta tylsistymiseltä ei voi välttyä. Toisaalta Damicin erinomaisen roolisuorituksen ansiosta elokuvasta löytyy yllättävääkin haavoittuvaisuutta ja melankolista pohdiskelua ikäihmisten ihmisarvosta ja elämän ehtoovuosien yksinäisyydestä. Vigilantistielokuvien ystävillekin on pari mainiota kohtausta, joissa Damici käy asekaupassa pyytämässä esimerkiksi hopealuoteja ampuvaa haulikkoa ja muuta järeämpää aseistusta.
The Swedish Moment (O: Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Teemu Kaskinen, Elina Knihtilä, Tommi Korpela & Mark Lwoff)
Kotimainen musta komedia Ruotsalainen hetki on kokeilu tehdä elokuva kollektiivisesti. Pääosien Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman sekä Elina Knihtilä ovat myös toimineet elokuvan ohjaajina käsikirjoittaja Teemu Kaskisen kanssa. Lopputulos painottaa vähemmän yllättäen juuri näyttelijäsuorituksia, antaen jokaiselle neljästä pääosanesittäjistä mahdollisuuden rakentaa mentaalisesti epästabiili, arvaamaton hahmo.
Ikävä kyllä kokonaisuus on hajanainen ja toimii vain ajoittain. Tarinan eri osaset eivät tunnu aina sopivan keskenään yhteen. Hauskimmat kohtaukset ovat lähes studiojulmahuvimaisia parodioita narsistisen iskelmälaulajan eläytyen tulkitsemista viisuista, mutta vastapainona muiden hahmojen kajahtaneisuutta alleviivataan, eikä heistä saa oikein revittyä irti haluttua painoa. Elokuvan kuvauksessa on ihmeellisen paljon epätarkkoja otoksia ja sumeutta, joka ei tunnu olevan perusteltu ratkaisu.
Viime aikoina varsin tuotteliaan Abel Ferraran tämän vuosituhannen ohjauksista onnistunein Welcome to New York kertoo dramatisoidun version IMF:n johtajan Dominique Strauss-Kahnin pidätyksestä ja oikeudenkäynnistä, jossa häntä syytettiin hotellinsa siivoojan seksuaalisesta ahdistelusta. Elokuvassa loistavasti roolitetun Gérard Depardieun näyttelemän Strauss-Kahnin nimeksi ollaan vaihdettu Devereaux.
Epätavallisessa prologissa Depardieu nähdään ensiksi omana itsenään puhumassa roolistaan. Alkuosa keskittyy täysillä hedonistisesta elämäntyylistään nautiskelevaan Devereauxiin, jonka arki vaihtelee virallisten tapaamisten ja huorien täyttämien huumejuhlien välillä. Krapula-aamuna tapahtuva siivojan väkivaltainen lähentely on vain yksi tapaus lukemattomien joukossa, mikä kuitenkin johtaa odottamattoman syvällisiin seurauksiin moraalittomalle miehelle, joka on tottunut pääsemään kaikesta pälkähästä asemansa nojalla.
Toisella puoliskolla Welcome to New York kohentuu huomattavasti, ottaen filosofisen vaihteen tapahtumiin ja päähenkilöön. Elokuva ei yritä hurskastella – ollen ristiinnaulitsematta, tai myöskään antamatta minkäänlaista puolustusta Devereuxin käytökselle. Hän on pohjimmiltaan vain oma itsensä. Hänen tuomitsemisensa on lopulta yhtä tyhjän kanssa – kuin paheksuisimme petoeläintä sen väkivaltaisesta käyttäytymisestä.
Night Visions esitti leikkaamattoman version elokuvasta. Ohjaaja Ferraralla on palanut pinna amerikkalaisen levitysyhtiön kanssa, joka on pistänyt ulos Welcome to New Yorkista sensuroidun painoksen. Levittäjän mukaan sopimus, jonka Ferrara allekirjoitti, oli nimenomaan elokuvasta, jolla olisi R‑ikäraja, ja he ovat vain toimineet näiden ennalta sovittujen ehtojen mukaisesti. Tässä ei täysin ole totuuden sointua, koska muutokset elokuvaan eivät tunnu olevan vain alemman ikärajaluokituksen toivossa tehtyjä, vaan mukana on huomattavia mulkkauksia elokuvan kerronnassa (mm. Devereauxin suorittamaa siivojan ahdistelemista ei näytetä sen tapahtuessa, luoden katsojan silmissä mahdollisuuden, ettei sitä koskaan olisi tehtykään). Leikkauksissa on myös outoa poliittista sensuuria (maininta Devereauxin vaimosta suurena Israelin tukijana on poistettu). (MM)
3.5
(MM)
Night Visionsin yleisöpalkinnon voitti ehkä hieman yllättäen Flight Of The Conchords ‑sarjasta tutun Jemaine Clementin vampyyrikomedia What We Do In The Shadows. Mutta palkinto osui sikäli hyvälle kohdalle, että Clementin ja Taika Waititin ohjaama elokuva onnistuu tuomaan jo kalmankankeina pidettyihin verenimijäkliseisiin uutta virettä.
Neljän samassa kämpässä asuvan vampyyrin keskinäisen elon vaikeudesta kertova elokuva tuo mieleen brittiläiset surkeista, toisiaan halveksuvista kämppiksistä kertovat tilannekomediasarjat, kuten The Young Ones (1982–1984), Bottom (1991–1995) tai Peep Show (2003–2015). Kuitenkin elokuva muistuttaa, että sen päähenkilöt ovat paitsi kelvottomia ja itsekeskeisiä yksilöitä, myös toismaailmallisia petoja. Vampyyrien aristokraattinen ja hedonistinen elämäntapa joutuu koetukselle uneliaassa uusiseelantilaisessa pikkukaupungissa.
What We Do In The Shadows onnistuu pitämään hauskaa vampyyrigenreen kuuluvilla troopeilla kaivamatta varsinaisesti maata niiden alta. Tämän vuoksi rinnastukset Shaun of the Deadiin (2004) eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Kyseisen suositun brittizombeilun tavoin What We Do In The Shadows on kenen tahansa helppo katsoa ja sen äärellä huvittua, mutta siinä on samalla yllin kyllin silmäniskuja ja rivien välisiä vitsejä myös alagenren syventyneempien harrastajien bongattavaksi. Mukavan häiritseviä kauhuelementtejäkin on ripoteltu mukaan.
Maailman ensimmäinen kokonaan iPhonella kuvattu elokuva on vähemmän yllättäen genreltään found footage ‑selviytymiskauhua. Alkupuolella paino on kahden amerikkalaisklopin sikailuissa Barcelonan reissulla. Etenkin kimeä-äänisempi bro on todella luontaantyöntävän ärsyttävä, joten on lähes ilo, kun elokuvan tyyli kääntyy pakokauhuksi. Panohimoiset dudet houkutellaan nalkkiin noidan taloon ja samoja käytäviä juostaan edestakaisin, kun ulospääsyä ei minkään kulman takaa löydy.
Loppupuoli huvittaa, ehkä tahattomasti, koska se parodioi käsivarakameraelokuvan konventioita. Vuorotellen tajunsa menettävät pojat noukkivat nimittäin aina virotessaan ensi sijassa kamerakännykkänsä maasta ja alkavat kuvata ympäristöään. Kummallekaan ei tule edes mieleen koettaa soittaa iPhonella apua, vaan he joutuvat lainailemaan muilta uhreilta kännyköitä.
"Koko maapallo on vaatassa" — vanhan kotimaisen videokasetin takakansi [sic]
Yksi kaiju-elokuvan historian ikonisempia hirviöitä on itse Iso G ... lyhenne, jolla tietysti viittaan vuoden 1967 tuotoksen The X from Outer Spacen mulkosilmäiseen lautasantennipäähän, Guilalaan.
Maasta lähetetään sekalainen joukko astronautteja matkaan raketilla. Ensimmäinen etappi on avaruusasema, jossa rentoudutaankin reippaasti. Matkan jatkuessa raketin reitille osuu yhtäkkiä ufo, joka jättää jälkeensä erikoisia kiteitä astronauttiemme kulkuneuvon pinnalle, joita sitten toki viedään takaisin Maahan suuren mielenkiinnon saattelemana. Kotiplaneetallamme jouduttuaan kosketuksiin ilmakehän kanssa, kiteistä kuoriutuukin jättimäinen monsteri.
Sitten seuraakin suuri määrä mainiota kaiju-tuhoa, jossa Guilala antennit heiluen meluaa ja talloo kaiken mikä eteen sattuu. Kökköysasteikolla Guilala on monsterina suunnilleen samassa sarjassa kuin Godzilla vs. Mechagodzillan sympaattinen karvaturri King Seesar. Guilalan päihittämiseksi kehitelty aine on nimeltään guilalium.
Kyseessä on yksi niistä aikakautensa kaijuista, jotka olivat jonkin muun studion (=Shochiku) kuin Tohon tuottamia. Tohoa ei silti tarvittu kylvämään tuhoa – The X from Outer Space onnistuu pienoismallien räjäyttelemisessä siinä missä kilpailijakin. Kontrastina Tohon tai myös Daien samoihin aikoihin julkaisemiin monsteri-elokuviin The X from Outer Spacessa ei nähdä yhtään söpöilevää, "hyvien" puolella olevaa hirviötä.
Odottamatta vuonna 2008 The X from Outer Space sai jatkoa – ilmestymisensä aikaan ajankohtaista Japanin G8‑tapaamista pilkkaavan satiirin The Monster X Strikes Back: Attack the G8 Summit muodossa. Mahtimaiden poliitikot ovat hukassa takaisin planeetallemme palanneen Guilalan kanssa, kunnes lopussa myyttinen Takeshi Kitano ‑hirviö (!) päihittää monsterin kaksintaistelussa.
Tarvitseeko kaikkien näiden sanojen jälkeen enää mitään muuta tietoa vakuuttamaan siitä, että Guilala rokkaa? No, tiedätkö mikä instanssi on julkaissut elokuvan Yhdysvalloissa dvd‑levynä...? The Criterion Collection!
3.5
(MM)
(Alla oleva yhteenvetolista sisältää kaikki festivaalilla esitetyt elokuvat)
Julkaistu: 2015-03-23T08:42:54+03:00
Paavo Ihalainen
The Guest (2014)
Ohjaaja:
Adam Wingard
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Adam Wingard
Käsikirjoittaja-ohjaajapari Simon Barrett ja Adam Wingard ovat kovassa nousussa lupaavan (vaikka hieman puolivillaisen) esikoisensa You're Next (2011) jälkimainingeissa. Suursuosioon miehet eivät ole kuitenkaan nousseet, sillä uutuuselokuva The Guest on toistaiseksi jäänyt täysin vaille suomalaista levitystä. Syytä olisi ollut. Onneksi tämän on havainnut myös Night Visions, joka antoi Barrettiin ja Wingardiin kohdistuneet odotukset lunastavalle elokuvalle avajaiselokuvan paikan Maximum Halloween 2014 ‑festivaalilla.
Syrjäiselle Petersonin maatilalle ilmestyy kutsumaton vieras, David (Dan Stevens), joka väittää olleensa Afganistanin sodassa menehtyneen Caleb-pojan paras armeijakaveri. David on paikalla esittääkseen osanottonsa. Koska hänellä ei ole yösijaa, antavat Petersonin äiti ja isä (Sheila Kelley ja Leland Orser) hänen jäädä asumaan toviksi ja auttamaan perhettä näiden askareissa.
Teini-ikäisten lasten, etenkin Annan (Maika Monroe) on hankala suhtautua tulokkaaseen ja tämän suihkunraikkaisiin vatsalihaksiin. Davidilla on selvästi väkivaltainen puolensa, mistä kielii äärimmäinen tapa, jolla hän kostaa Luke-pojan (Brendan Meyer) koulukiusaajille. Samaan aikaan Davidin todellisen taustan tunteva Majuri Carver (Lance Reddick) saa vihiä tämän oleskelupaikasta ja rientää paikalle estämään siviiliuhrien kasautumisen.
Retrohenkinen trilleri lainailee liberaalisti aineksia eri kulttielokuvista, mutta keittää niistä kasaan omanlaistaan hurmehupia. Tekijäpari ei itsekään halua ottaa trilleriään liian vakavasti, joten musta huumori kukkii alituiseen läpi jopa selviytymiskauhua muistuttavien hetkien. Alkupuoli muistuttaa Killer Joe'ta (2011), loppupuoli The Hitcheriä (1986). Mausteena on viittauksia myös kauhuklassikkoihin, kuten Hohtoon (1980), Carrieen (1976) ja Halloweeniin (1978).
John Carpenterin elokuvat ovatkin selkeästi Barrettin ja Wingardin selkein oppimateriaali. Ohjaajamestarin vaikutus näkyy elokuvan sijoittamisesta pellon laidan muusta maailmasta eristäytyneeseen americanaan aina ääniraitaan asti. Steve Mooren syntikkascoren lisäksi The Guestin ääniraidalla kuullaan menneiden vuosikymmenien goottirockbändejä, kuten Love and Rockets, Clan of Xymox ja The Sisters of Mercy. Onpa mukana myös Annien överin haikea diskoballadi "Antonio".
The Guestin ei voi sanoa olevan kovinkaan syvällinen elokuva, mutta genre-elokuvana se on täydellisen viihdyttävä. Jännityksen panoksia ladataan sopivasti kovemmiksi koko elokuvan keston ajan, ja henkilöhahmot tuntuvat luontevilta, vaikka ovatkin pääasiassa yhden piirteen omaavia karikatyyrejä. Etenkin ylimielisen kylmäävä Dan Stevens pääpahiksena sekä Maika Monroe hankalaa murrosikää kokevana, mutta samalla muita nokkelampana Annana tekevät erinomaiset roolisuoritukset. Myös festivaaleilla nähdyssä It Followsissa (2014) nähty Monroe vaikuttaa olevan kovaa vauhtia tulossa uuden ajan entistä vahvemmaksi ja neuvokkaammaksi scream queeniksi.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
El convidat
Le visiteur
Ohjaaja
Adam Wingard
Käsikirjoittaja
Simon Barrett
producers
Simon Barrett
Jess Wu Calder
Keith Calder
Bruce Wayne Gillies
Chris Harding
Thorsten Schumacher
Näyttelijät
Dan Stevens
Sheila Kelley
Maika Monroe
Brendan Meyer
Leland Orser
Lance Reddick
Tabatha Shaun
Chase Williamson
Joel David Moore
Steve Brown
Brenden Wedner
Alex Knight
Ethan Embry
Nancy Jeris
Matthew Page
Katie Anne Mitchell
Frank Bond
Mike Miller
Jesse Luken
Kelsey Leos Montoya
Justin Ramsey
Tyler Riegleman
Justin Yu
Lonnie Lane
AJ Bowen
Chris Ellis
Candice Patton
Chris Harding
Tina Borek
Matthew J. Dye
Säveltäjä
Steve Moore
Kuvaaja
Robby Baumgartner
Levittäjä / Jakelija
HanWay Films
Snoot Entertainment
Maa
USA
Iso-Britannia
Genre
Toiminta
Mysteeri
Trilleri
Julkaistu: 2015-03-23T08:43:11+03:00
Mies Mikkonen
Escape from Tomorrow (2013)
Ohjaaja:
Randy Moore
elokuva arvostelu
arvosana 1.5/5
Ohjaus: Randy Moore
Randy Mooren ohjaaman Escape From Tomorrow'n kutkuttavalta kuulostavassa konseptissa stressaantunut perheenisä menee vaimonsa ja lastensa kanssa Disneylandiin, mutta päivän aikana ympärillä olevat huvipuiston attraktiot ajavat hänet täydelliseen todellisuudentajun menetykseen ja psykoosiin.
Asia, joka on saanut elokuvassa eniten katsojien kiinnostusta osakseen, on sen tekemisen takana oleva tarina. Tietäen enemmän kuin hyvin, ettei ikinä saisi kuvauslupaa tai yhteistyötä Disneyn kanssa projektille, ohjaaja Moore ja kuvausryhmä teeskentelivät olevansa huvipuiston vierailijoita tekemässä kotivideota (prosumer-tasoa olevalla Canonin 5D‑kameralla), vieraillen Disneylandissa uudestaan ja uudestaan – asia, joka ei paikan väenpaljoudesta johtuen lainkaan saanut huomiota osakseen paikan henkilökunnalta.
Päähenkilön mielen järkkymistä esittelevät kohtaukset on tehty lattealla, mielikuvituksettomalla tavalla. Syystä tai toisesta Disneyn ikonisimmat hahmot loistavat niissä yllättäen poissaolollaan – turha toivo siis, jos haluat nähdä torahampaisen Mikin hallusinaatiopainajaisessa. Joko tähän ovat olemassa taiteelliset syyt, tai sitten elokuvantekijät haluavat vain olla ylivarovaisia mammutti-yritystä kohtaan – joka ei ainakaan toistaiseksi ole nostanut minkäänlaisia oikeustoimia elokuvaa vastaan.
Jos katsojalla on esimerkiksi lapsuudenmuistoja kyseisestä huvipuistosta ja sen eri laitteista, tai jos paikka ylipäänsä on syvemmin tuttu, saattaa Escape From Tomorrow tarjota tuttuja asioita odottamattomassa, mielenkiintoisen tuoreessa asiayhteydessä. Mutta jos Disneyland ei sen kuuluisimpia hahmoja lukuun ottamatta ole lainkaan läheinen, on katselukokemus äärimmäisen tyhjänpäiväinen.
On myös suuri ongelma, jos elokuvan tekemisen takana ollut prosessi on todella se kaikkein mielenkiintoisin seikka koko tuotoksessa. Making of ‑dokumentti olisi se pääasiallinen viihdyke, jonka haluaisin nähdä, joskin varsinainen Escape From Tomorrow ‑elokuva olisi valitettavasti sen rinnalla enää pelkkä kuriositeetti.
Hieman rakeinen mustavalkokuva tuo mieleen 1990‑luvun indie-hitit, kuten Clerks (1994) tai Man Bites Dog (1992). Mooren elokuva olisi kuka ties saattanut olla vähemmän huono yhtenä niistä elokuvista, joita Suomen televisiossa 1990‑luvulla näytettiin osana Ylen FST:n Horrorburken-ohjelmaa. Venytetyltä lyhytelokuvalta tuntuva Escape From Tomorrow on sen sijaan niitä filmejä, joiden aikana silmät alkavat harhailla tutkimaan elokuvateatterin seinien muodostelmia ennemmin kuin mitään valkokankaalla näkyvää.
Teoksen tiedot:
Ohjaaja
Randy Moore
Käsikirjoittaja
Randy Moore
producers
Soojin Chung
Don Hahn
Gioia Marchese
Näyttelijät
Roy Abramsohn
Elena Schuber
Katelynn Rodriguez
Jack Dalton
Danielle Safady
Annet Mahendru
Lee Armstrong
Kimberly Ables Jindra
Trey Loney
Amy Lucas
Alison Lees-Taylor
Jakob Salvati
Mark Able
Anthony Oporta
Alexis Ottier
Clifton Perry
Rebekah Cobaugh
Gina Groce
Eli Jane
Amy Bloom
Kurt Yamamoto
Mike Fujimoto
David Oh
Justin Shilton
Zach Pierce
Douglas Vanlaningham
Zan Naar
Stass Klassen
Marcell Rentemeister
Noa Geller
Säveltäjä
Abel Korzeniowski
Kuvaaja
Lucas Lee Graham
Levittäjä / Jakelija
Mankurt Media
Maa
USA
Genre
Komedia
Draama
Fantasia
Kauhu
Scifi
Trilleri
Julkaistu: 2015-03-23T08:43:28+03:00
Paavo Ihalainen
Romanovin kivet (The Romanov Stones, 1993)
Ohjaaja:
Aleksi Mäkelä
elokuva arvostelu
arvosana 2/5
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Etenkin 80‑luvulla valmistuneita Spede-tuotannon elokuvia ei tunnetusti erota amatöörituotannoista muuten kuin siinä, että mukaan on jollakin ilveellä (kenties viinapalkalla) saatu houkuteltua tunnistettavia, jopa teatterikorkeakoulun käyneitä ammattinäyttelijöitä. Ulkoisilta puitteiltaan myöskään Aleksi Mäkelän esikoiselokuva Romanovin kivet ei sisällä kovinkaan paljon mitään, mitä ei tavallinen pyöräkellarin videoklubin kaveripiiri pystyisi tekemään nykypäivänäkin.
Juoni, sikäli kuin sellaista on, kertoo kahdesta mafiaan soluttautuvasta agentista (Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann). Keikalla, jonka tarkoituksena on noutaa mafiapomolle kalliita jalokiviä, heidät petetään ja jätetään kuolemaan. Toverukset kuitenkin pelastuvat raahautumalla henkihieverissä ulos mökistä, kuntoutuvat paikallisten naisten hyysäämisellä ja päättävät tämän jälkeen kadota maan päältä. Kivet piilotetaan poron pääkalloon keskellä korpea sijaitsevan mökin edustalle.
Vuosien päästä agentit palaavat lomareissultaan etsimään kiviä ja kun niitä ei löydy, päättävät he lähinnä vittuillakseen kostaa mafiapomolle kokemansa kohtelun. Tässä vaiheessa elokuvaa on jo unohtunut, etteivät he olleet pomon käskyläisiä alun alkujaankin, vaan tehtävään soluttautunut kyttäpari. Asioita tapahtuu ja helytkin unohdetaan pitkäksi aikaa kunnes lopussa kekataan niiden sijoituspaikka. Se sijaitsee paikallisessa huvipuistossa, jota varten ollaan ilmeisesti koluttu korpimaita satunnaisten poronkallojen toivossa.
Elokuvassa on jotain hyvin hellyyttävää, onhan se ensimmäisiä pyrkimyksiä emuloida alusta loppuun amerikkalaisen toimintaelokuvan henkeä suomalaisissa maisemissa. Höhlät ajattelivat tehdä jotain Bond-elokuvien tai John Woon asebalettien kaltaista vailla rahaa tai taitoa. Kuitenkin noista toimintaelokuvista on opittu väärät läksyt. Vaikka hyvissä elokuvissa saattaa olla kaikkien kalliiden stunttien ja erikoisefektien lomassa hyvinkin toverillinen ja huoleton tunnelma, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että elokuvan tekeminen olisi pelkkää viinanjuontia ja läpän heittoa kavereiden kesken.
Kuitenkin tuollainen tekemisen mantra on Romanovin kivissä sekä kiinnostavin että pahin asia. Mukaan on esimerkiksi saatu muutama hullunrohkea stunttikohtaus, joissa tehdään vaikuttavia surmanhyppyjä korkealta vaarallisien näköisiin vesiin. Mutta toisaalta paljon elokuvasta käytetään siihen, että uusia kavereita ilmestyy porukkaan hengaamaan ilman mitään kunnon syytä. Mitenkään muuten ei Kari Hietalahden tai Kari-Pekka Toivasen rooleja voi käsittää. Sekopäisimmän roolin tekee Esko Hukkanen täysin yli laidan vedetyllä tulkinnallaan vanhasta Lapin ukosta, joka osoittelee ihmisiä haulikolla.
Kaikki elokuvassa tapahtuva on jokseenkin sattumanvaraista ja elokuvassa on tuntuma, että se on oikeastaan saatu kasaan vasta leikkauspöydällä. Toinen käsikirjoittaja Kalle Chydenius myönsi Night Visionsin näytöksen keskustelusessiossa, että tarkoituksena oli alusta saakka toteuttaa pelkkä lista toimintaelokuvien kliseistä, jotka sitten toteutettiin mikäli tuottaja Spede Pasanen suostui myöntämään niihin rahaa.
Elokuvan tekoprosessi on toisin sanoen ollut keskenkasvuinen ja keskenkasvuisille katsojille lopputulos on suunnattukin. Katsojan odotetaan pitävän makeana sitä, kun kurvataan Bond-tyylillä kasinoon smokki päällä ja putsataan automaattisesti koko paikka glamournaisten huokaillessa perään. Siksi tällainen kohtaus esiintyy samanlaisena elokuvassa kahdesti – vieläpä samassa kasinossa. Naisten rooli on lähinnä toimia esineinä, joiden omistusoikeudesta kiistellään.
Epätasainen elokuva on toisinaan mukiinmenevää hupailua, joskin pahimmillaan lähes sietämätön. Leffalla on kyllä ystävänsä, jotka ihailevat sen hälläväliä-asennetta, mutta esimerkiksi Yön saalistajien (1984) tasoista kulttisuosikkia siitä ei kuitenkaan saa. Syynä on liian selkeä kieli poskessa ‑mentaliteetti, mälsähköt henkilöhahmot ja kajahtaneimpien ylilyöntien vähäisyys. Repliikeissäkin on turhan harvassa sellaisia helmiä kuin auton takapenkillä hänelle vittuilevasta naisesta valittavalle Toivaselle huikkaistu: "Turpa kiinni tai saat kävellä ja rotat syö sun aivot!"
Teoksen tiedot:
The Romanov Stones
Elokuvan muut nimet
Romanovs juveler
Ohjaaja
Aleksi Mäkelä
Käsikirjoittaja
Kalle Chydenius
Santeri Kinnunen
Aleksi Mäkelä
producers
Spede Pasanen
Näyttelijät
Samuli Edelmann
Santeri Kinnunen
Stig Fransman
Kari-Pekka Toivonen
Katariina Kaitue
Minna Sanchez
Kari Hietalahti
Juha Veijonen
Pekka Valkeejärvi
Esko Hukkanen
Jani Volanen
Petteri Sallinen
Juha Muje
Mauri Rosendahl
Mauno Kontto
Ivar Rosenblad
Matti Rasila
Minna Pirilä
Viktor Drevitsky
Eero Aho
Matti Onnismaa
Tommi Raitolehto
Janne Virtanen
Pekka Milonoff
Tomi Salmela
Minna Turunen
Jorma Huhtala
Toni Wahlström
Pekka Huotari
Aleksei Kettunen
Säveltäjä
Hannu Korkeamäki
Kuvaaja
Kari Sohlberg
Levittäjä / Jakelija
Spede-Tuotanto Oy
Maa
Suomi
Genre
Toiminta
Trilleri
Rikos
Kategoria
Kosto
Julkaistu: 2015-03-23T08:43:46+03:00
Paavo Ihalainen
Starry Eyes (2014)
Ohjaaja:
Kevin Kölsch
Dennis Widmyer
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Kevin Kölsch, Dennis Widmyer
Postmodernissa kauhuelokuvassa nähdään tätä nykyä turhan harvoin teoksia, jotka osaavat kierrättää vanhoja kikkoja toimivaksi kokonaisuudeksi. Onneksi käsikirjoittaja-ohjaajapari Kevin Kolsch ja Dennis Widmeyer ovat hoksanneet sopivan miljöön ja henkilöhahmojen luomisen tärkeyden jännityksen aikaan saamisessa. Starry Eyes toimii, koska se osaa keskittyä päähenkilö Sarahin (Alex Essoe) tarinaan. Vanhatkin kauhuelokuvan kliseet saavat uutta elämää, kun niitä osataan käyttää oikeassa viitekehyksessä.
Sarah työskentelee hanttihommissa naistarjoilijoitaan piukalla univormulla esineellistävässä pikaruokaravintolassa. Hän unelmoi pääsevänsä Hollywoodin uudeksi tähtinäyttelijättäreksi, mutta rooleja jakavat agentit eivät ota häntä huomioon. Ystäväpiiri koostuu rikkaista ajelehtijoista, itsekkäistä mänteistä, joiden luona Sarah joutuu vastentahtoisesti asumaan.
Sitten lykästää: Astraeus Pictures kutsuu Sarahin koe‑esiintymiseen. Hän odottaa haastatteluaan niin hanakasti, että päivätyötkin kärsivät. Sarahille rooli on kaikki kaikessa, mutta hermostuneisuus tuntuu pilaavan mahdollisuuden. Haastattelun jälkeinen raivokohtaus kuitenkin vakuuttaa haastattelijat antamaan Sarahille toisen mahdollisuuden. Roolia varten hän tosin joutuu todella antamaan kaikkensa, mikä tarkoittaa myös monien epämiellyttävien asioiden tekemistä.
Starry Eyes on rakennettu niin, että kaikki sen esittämät kauhut kumpuavat Sarahin omista neurooseista, jotka joutuvat törmäyskurssille elokuvabisneksen välinpitämättömän armottomuuden kanssa. Tähdeksi halajavan pitää kestää loputtomasti nöyryytyksiä, myydä ruumiinsa ja hankkiutua eroon vanhoista ystävistään. Hollywood-satiirina se on vielä ilkeämpi kuin David CronenberginMaps to the Stars. Hohdokas menneisyys on yhtä korruptoitunut, sillä Starry Eyesissa unelmatehtaan taustalla on aina ollut karmeita suunnitelmia hautovia tahoja.
Pääosan Alex Essoe on todellisuudessakin antanut roolinsa eteen kaikkensa. Hän esimerkiksi tunki hyönteisiä suuhunsa, jotta pystyi oksentamaan niitä kylpyammeeseen. Hän luo Sarahista päämäärätietoisen, mutta loputtoman haavoittuvaisen ja neuroottisen hahmon. Roolisuoritus on vaikuttavin kauhuelokuvan pääosa miesmuistiin. Toivottavasti Essoe saa taitojaan vastaavia töitä jatkossakin.
Elokuva on erityisen paljon velkaa Roman Polanskin tuotannolle, erityisesti Inholle (1965) ja Rosemaryn painajaiselle (1968). Kuitenkaan näihin klassikoihin viittaaminen ei tapahdu itsetietoisesti naureskellen, vaan sopii luontevasti elokuvan aiheeseen. Elokuva ei myöskään ota itseään liian vakavasti, vaan säilyttää koko ajan mustan huumorin kieron virneen.
Aivan kaikille kauhufaneille elokuva ei kuitenkaan sovi. Verkkainen etenemistahti ja hitaasti hiipivän karmivuuden tunteen painottaminen varmasti toimii osalle, mutta jättänee osan kylmäksi. Kukaan ei silti voi kiistää, etteikö juonenkuljetuksessa olisi tehoja ja varsinkin, etteikö Essenin vaikuttava tulkinta kantaisi koko elokuvaa.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Starry Eyes – Träume erfordern Opfer
Ohjaaja
Kevin Kölsch
Dennis Widmyer
Käsikirjoittaja
Kevin Kölsch
Dennis Widmyer
producers
Badie Ali
Hamza Ali
Malik B. Ali
Giles Daoust
John Jarzemsky
Aaron B. Koontz
Greg Newman
Travis Stevens
Jon D. Wagner
Gena Wilbur
Näyttelijät
Alex Essoe
Amanda Fuller
Noah Segan
Fabianne Therese
Shane Coffey
Natalie Hauck
Pat Healy
Nick Simmons
Maria Olsen
Marc Senter
Louis Dezseran
Danny Minnick
Michelle Alvarado
Spencer Baik
Denis Bolotski
Leonel Claude
Bridget Colella
Burt Culver
Brent Deibel
Amanda Dollinger
Elissa Dowling
Brian James Fitzpatrick
Emilie Germain
Patrice Gibbs
Danika Gould
Trent Haaga
Bradley Hawkins
Emma Julia Jacobs
Dane Michael Jensen
Samantha Ketcherside
Säveltäjä
Jonathan Snipes
Kuvaaja
Adam Bricker
Levittäjä / Jakelija
Snowfort Pictures
Parallactic Pictures
Dark Sky Films
Title Media
Maa
USA
Belgia
Genre
Kauhu
Mysteeri
Julkaistu: 2015-03-23T08:46:34+03:00
Mies Mikkonen
WolfCop (2014)
Ohjaaja:
Lowell Dean
elokuva arvostelu
arvosana 2.5/5
Ohjaus: Lowell Dean
Tällä hetkellä eksploitaatiossa tuntuu huomattavana trendinä olevan post-modernististen, itsetietoisten roskaelokuvien luominen – trendi, jonka lähtölaukauksena epäilemättä toimi Tarantinon ja RodriguezinGrindhouse (2007). Tokikaan elokuva ei ollut ensimmäinen, joka konseptin lanseerasi. Varhaiset vastaavat tuotokset – eli eksploitaatioelokuvien fanien luomat kinemaattiset teokset, joilla viitataan, tai luodaan kunnianosoitusta aiemmille filmeille, ovat olleet olemassa jo vähintään 80‑luvulta asti.
Yksi niistä oli esimerkiksi Basket Case (1982), joka onnistui olemaan yllättävän erilainen kuin ne lukuisat 42nd Streetin tuotokset, joista teos itse ammensi inspiraationsa – onnistuen silti samalla saamaan ytimeensä jotain aivan olennaista noista autenttisen räkäisistä grindhouse-rappion ilmentymistä. Kunnianosoitus ei tapahtunut ainoastaan pastissin loihtimisen kautta, joka loppujen lopuksi useimmiten johtaa varsin pinnallisiin lopputuloksiin, kopioiden ruumiin, muttei sielua – kuten on laita muun muassa Tarkovski-kopioissa, joiden tekijät luulevat automaattisesti saavuttavansa syventävän metafyysisen tunnelman vain sillä, että kuvataan virtaavaa vettä, lepattavia liekkejä ja ääniraidalla kuuluu tippuvien pisaroiden kaikua.
WolfCopin idea lykantrooppisesta kytästä on vallan nautittava, tuoden mieleen vaikkapa sellaiset grindhouse-aikakauden genre-hybridit, kuten Werewolves on Wheels (1971), jossa biker-kovikset muuttuvat (aivan liian lyhytaikaisesti) ihmissusiksi. Idea on mielenkiintoinen, jos ei täyspitkään elokuvaan, niin ainakin jonkinlaiseen feikki-traileriin. Aamuyön synkkien varjojen laskeuduttua WolfCopista tarjottiinkin Night Visionsissa maistiaista aivan epätoivoisen huonon trailerin muodossa aiempien esitysten alussa. Onneksi paljastui, että WolfCop on niitä elokuvia, joiden traileri saa ne näyttämään paljon huonommilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat.
Pikkukaupungin sheriffi Lou on alkoholisoitunut, työmoraalinsa puolesta hunningolla oleva poliisi, joka henkilöhahmona on jossain Tappaja sisälläni ‑elokuvan Casey Affleckin ja Simpsonien päällikkö Wiggumin välimaastossa. Eräällä hälytyskutsullaan Lou yllättää salamyhkäiset okkultistit kesken rituaalinsa, ja menettää kahakan aikana tajuntansa. Herättyään hän pian tajuaa joutuneensa kirouksen alle, joka saa hänet muuttumaan ihmissudeksi. Kyttäluonteensa säilyttäen Lou susimaisessa olomuodossaan tulee toki silponeeksi muitakin kuin täysin viattomia kansalaisia.
Mukavasti eteenpäin soljuva ja viihdyttävä WolfCop on hyvin halpojen post-modernististen eksploitaatioelokuvien suossa tavallista siedettävämpi tekele, vaikkakin elokuvan esitysajankohta Night Visionsissa haastoi useamman kuin yhden katsojan hereillä pysymisessä. Amatöörimäisyys ja liika pituus saattavat tosin olla este elokuvan varsinaiselle suosittelemiselle.
