Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


The Guest (2014)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Adam Wingard

Käsikirjoittaja-ohjaajapari Simon Barrett ja Adam Wingard ovat kovassa nousussa lupaavan (vaikka hieman puolivillaisen) esikoisensa You're Next (2011) jälkimainingeissa. Suursuosioon miehet eivät ole kuitenkaan nousseet, sillä uutuuselokuva The Guest on toistaiseksi jäänyt täysin vaille suomalaista levitystä. Syytä olisi ollut. Onneksi tämän on havainnut myös Night Visions, joka antoi Barrettiin ja Wingardiin kohdistuneet odotukset lunastavalle elokuvalle avajaiselokuvan paikan Maximum Halloween 2014 ‑festivaalilla.

kuvituskuva

Syrjäiselle Petersonin maatilalle ilmestyy kutsumaton vieras, David (Dan Stevens), joka väittää olleensa Afganistanin sodassa menehtyneen Caleb-pojan paras armeijakaveri. David on paikalla esittääkseen osanottonsa. Koska hänellä ei ole yösijaa, antavat Petersonin äiti ja isä (Sheila Kelley ja Leland Orser) hänen jäädä asumaan toviksi ja auttamaan perhettä näiden askareissa.

Teini-ikäisten lasten, etenkin Annan (Maika Monroe) on hankala suhtautua tulokkaaseen ja tämän suihkunraikkaisiin vatsalihaksiin. Davidilla on selvästi väkivaltainen puolensa, mistä kielii äärimmäinen tapa, jolla hän kostaa Luke-pojan (Brendan Meyer) koulukiusaajille. Samaan aikaan Davidin todellisen taustan tunteva Majuri Carver (Lance Reddick) saa vihiä tämän oleskelupaikasta ja rientää paikalle estämään siviiliuhrien kasautumisen.

kuvituskuva

Retrohenkinen trilleri lainailee liberaalisti aineksia eri kulttielokuvista, mutta keittää niistä kasaan omanlaistaan hurmehupia. Tekijäpari ei itsekään halua ottaa trilleriään liian vakavasti, joten musta huumori kukkii alituiseen läpi jopa selviytymiskauhua muistuttavien hetkien. Alkupuoli muistuttaa Killer Joe'ta (2011), loppupuoli The Hitcheriä (1986). Mausteena on viittauksia myös kauhuklassikkoihin, kuten Hohtoon (1980), Carrieen (1976) ja Halloweeniin (1978).

John Carpenterin elokuvat ovatkin selkeästi Barrettin ja Wingardin selkein oppimateriaali. Ohjaajamestarin vaikutus näkyy elokuvan sijoittamisesta pellon laidan muusta maailmasta eristäytyneeseen americanaan aina ääniraitaan asti. Steve Mooren syntikkascoren lisäksi The Guestin ääniraidalla kuullaan menneiden vuosikymmenien goottirockbändejä, kuten Love and Rockets, Clan of Xymox ja The Sisters of Mercy. Onpa mukana myös Annien överin haikea diskoballadi "Antonio".

kuvituskuva

The Guestin ei voi sanoa olevan kovinkaan syvällinen elokuva, mutta genre-elokuvana se on täydellisen viihdyttävä. Jännityksen panoksia ladataan sopivasti kovemmiksi koko elokuvan keston ajan, ja henkilöhahmot tuntuvat luontevilta, vaikka ovatkin pääasiassa yhden piirteen omaavia karikatyyrejä. Etenkin ylimielisen kylmäävä Dan Stevens pääpahiksena sekä Maika Monroe hankalaa murrosikää kokevana, mutta samalla muita nokkelampana Annana tekevät erinomaiset roolisuoritukset. Myös festivaaleilla nähdyssä It Followsissa (2014) nähty Monroe vaikuttaa olevan kovaa vauhtia tulossa uuden ajan entistä vahvemmaksi ja neuvokkaammaksi scream queeniksi.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


Escape from Tomorrow (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Randy Moore

Randy Mooren ohjaaman Escape From Tomorrow'n kutkuttavalta kuulostavassa konseptissa stressaantunut perheenisä menee vaimonsa ja lastensa kanssa Disneylandiin, mutta päivän aikana ympärillä olevat huvipuiston attraktiot ajavat hänet täydelliseen todellisuudentajun menetykseen ja psykoosiin.

Asia, joka on saanut elokuvassa eniten katsojien kiinnostusta osakseen, on sen tekemisen takana oleva tarina. Tietäen enemmän kuin hyvin, ettei ikinä saisi kuvauslupaa tai yhteistyötä Disneyn kanssa projektille, ohjaaja Moore ja kuvausryhmä teeskentelivät olevansa huvipuiston vierailijoita tekemässä kotivideota (prosumer-tasoa olevalla Canonin 5D‑kameralla), vieraillen Disneylandissa uudestaan ja uudestaan – asia, joka ei paikan väenpaljoudesta johtuen lainkaan saanut huomiota osakseen paikan henkilökunnalta.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Päähenkilön mielen järkkymistä esittelevät kohtaukset on tehty lattealla, mielikuvituksettomalla tavalla. Syystä tai toisesta Disneyn ikonisimmat hahmot loistavat niissä yllättäen poissaolollaan – turha toivo siis, jos haluat nähdä torahampaisen Mikin hallusinaatiopainajaisessa. Joko tähän ovat olemassa taiteelliset syyt, tai sitten elokuvantekijät haluavat vain olla ylivarovaisia mammutti-yritystä kohtaan – joka ei ainakaan toistaiseksi ole nostanut minkäänlaisia oikeustoimia elokuvaa vastaan.

Jos katsojalla on esimerkiksi lapsuudenmuistoja kyseisestä huvipuistosta ja sen eri laitteista, tai jos paikka ylipäänsä on syvemmin tuttu, saattaa Escape From Tomorrow tarjota tuttuja asioita odottamattomassa, mielenkiintoisen tuoreessa asiayhteydessä. Mutta jos Disneyland ei sen kuuluisimpia hahmoja lukuun ottamatta ole lainkaan läheinen, on katselukokemus äärimmäisen tyhjänpäiväinen.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

On myös suuri ongelma, jos elokuvan tekemisen takana ollut prosessi on todella se kaikkein mielenkiintoisin seikka koko tuotoksessa. Making of ‑dokumentti olisi se pääasiallinen viihdyke, jonka haluaisin nähdä, joskin varsinainen Escape From Tomorrow ‑elokuva olisi valitettavasti sen rinnalla enää pelkkä kuriositeetti.

Hieman rakeinen mustavalkokuva tuo mieleen 1990‑luvun indie-hitit, kuten Clerks (1994) tai Man Bites Dog (1992). Mooren elokuva olisi kuka ties saattanut olla vähemmän huono yhtenä niistä elokuvista, joita Suomen televisiossa 1990‑luvulla näytettiin osana Ylen FST:n Horrorburken-ohjelmaa. Venytetyltä lyhytelokuvalta tuntuva Escape From Tomorrow on sen sijaan niitä filmejä, joiden aikana silmät alkavat harhailla tutkimaan elokuvateatterin seinien muodostelmia ennemmin kuin mitään valkokankaalla näkyvää.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


Romanovin kivet (The Romanov Stones, 1993)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2/5

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

Etenkin 80‑luvulla valmistuneita Spede-tuotannon elokuvia ei tunnetusti erota amatöörituotannoista muuten kuin siinä, että mukaan on jollakin ilveellä (kenties viinapalkalla) saatu houkuteltua tunnistettavia, jopa teatterikorkeakoulun käyneitä ammattinäyttelijöitä. Ulkoisilta puitteiltaan myöskään Aleksi Mäkelän esikoiselokuva Romanovin kivet ei sisällä kovinkaan paljon mitään, mitä ei tavallinen pyöräkellarin videoklubin kaveripiiri pystyisi tekemään nykypäivänäkin.

Juoni, sikäli kuin sellaista on, kertoo kahdesta mafiaan soluttautuvasta agentista (Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann). Keikalla, jonka tarkoituksena on noutaa mafiapomolle kalliita jalokiviä, heidät petetään ja jätetään kuolemaan. Toverukset kuitenkin pelastuvat raahautumalla henkihieverissä ulos mökistä, kuntoutuvat paikallisten naisten hyysäämisellä ja päättävät tämän jälkeen kadota maan päältä. Kivet piilotetaan poron pääkalloon keskellä korpea sijaitsevan mökin edustalle.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Vuosien päästä agentit palaavat lomareissultaan etsimään kiviä ja kun niitä ei löydy, päättävät he lähinnä vittuillakseen kostaa mafiapomolle kokemansa kohtelun. Tässä vaiheessa elokuvaa on jo unohtunut, etteivät he olleet pomon käskyläisiä alun alkujaankin, vaan tehtävään soluttautunut kyttäpari. Asioita tapahtuu ja helytkin unohdetaan pitkäksi aikaa kunnes lopussa kekataan niiden sijoituspaikka. Se sijaitsee paikallisessa huvipuistossa, jota varten ollaan ilmeisesti koluttu korpimaita satunnaisten poronkallojen toivossa.

Elokuvassa on jotain hyvin hellyyttävää, onhan se ensimmäisiä pyrkimyksiä emuloida alusta loppuun amerikkalaisen toimintaelokuvan henkeä suomalaisissa maisemissa. Höhlät ajattelivat tehdä jotain Bond-elokuvien tai John Woon asebalettien kaltaista vailla rahaa tai taitoa. Kuitenkin noista toimintaelokuvista on opittu väärät läksyt. Vaikka hyvissä elokuvissa saattaa olla kaikkien kalliiden stunttien ja erikoisefektien lomassa hyvinkin toverillinen ja huoleton tunnelma, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että elokuvan tekeminen olisi pelkkää viinanjuontia ja läpän heittoa kavereiden kesken.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Kuitenkin tuollainen tekemisen mantra on Romanovin kivissä sekä kiinnostavin että pahin asia. Mukaan on esimerkiksi saatu muutama hullunrohkea stunttikohtaus, joissa tehdään vaikuttavia surmanhyppyjä korkealta vaarallisien näköisiin vesiin. Mutta toisaalta paljon elokuvasta käytetään siihen, että uusia kavereita ilmestyy porukkaan hengaamaan ilman mitään kunnon syytä. Mitenkään muuten ei Kari Hietalahden tai Kari-Pekka Toivasen rooleja voi käsittää. Sekopäisimmän roolin tekee Esko Hukkanen täysin yli laidan vedetyllä tulkinnallaan vanhasta Lapin ukosta, joka osoittelee ihmisiä haulikolla.

Kaikki elokuvassa tapahtuva on jokseenkin sattumanvaraista ja elokuvassa on tuntuma, että se on oikeastaan saatu kasaan vasta leikkauspöydällä. Toinen käsikirjoittaja Kalle Chydenius myönsi Night Visionsin näytöksen keskustelusessiossa, että tarkoituksena oli alusta saakka toteuttaa pelkkä lista toimintaelokuvien kliseistä, jotka sitten toteutettiin mikäli tuottaja Spede Pasanen suostui myöntämään niihin rahaa.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Elokuvan tekoprosessi on toisin sanoen ollut keskenkasvuinen ja keskenkasvuisille katsojille lopputulos on suunnattukin. Katsojan odotetaan pitävän makeana sitä, kun kurvataan Bond-tyylillä kasinoon smokki päällä ja putsataan automaattisesti koko paikka glamournaisten huokaillessa perään. Siksi tällainen kohtaus esiintyy samanlaisena elokuvassa kahdesti – vieläpä samassa kasinossa. Naisten rooli on lähinnä toimia esineinä, joiden omistusoikeudesta kiistellään.

Epätasainen elokuva on toisinaan mukiinmenevää hupailua, joskin pahimmillaan lähes sietämätön. Leffalla on kyllä ystävänsä, jotka ihailevat sen hälläväliä-asennetta, mutta esimerkiksi Yön saalistajien (1984) tasoista kulttisuosikkia siitä ei kuitenkaan saa. Syynä on liian selkeä kieli poskessa ‑mentaliteetti, mälsähköt henkilöhahmot ja kajahtaneimpien ylilyöntien vähäisyys. Repliikeissäkin on turhan harvassa sellaisia helmiä kuin auton takapenkillä hänelle vittuilevasta naisesta valittavalle Toivaselle huikkaistu: "Turpa kiinni tai saat kävellä ja rotat syö sun aivot!"

Teoksen tiedot:

The Romanov Stones

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Starry Eyes (2014)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Kevin Kölsch, Dennis Widmyer

Postmodernissa kauhuelokuvassa nähdään tätä nykyä turhan harvoin teoksia, jotka osaavat kierrättää vanhoja kikkoja toimivaksi kokonaisuudeksi. Onneksi käsikirjoittaja-ohjaajapari Kevin Kolsch ja Dennis Widmeyer ovat hoksanneet sopivan miljöön ja henkilöhahmojen luomisen tärkeyden jännityksen aikaan saamisessa. Starry Eyes toimii, koska se osaa keskittyä päähenkilö Sarahin (Alex Essoe) tarinaan. Vanhatkin kauhuelokuvan kliseet saavat uutta elämää, kun niitä osataan käyttää oikeassa viitekehyksessä.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Sarah työskentelee hanttihommissa naistarjoilijoitaan piukalla univormulla esineellistävässä pikaruokaravintolassa. Hän unelmoi pääsevänsä Hollywoodin uudeksi tähtinäyttelijättäreksi, mutta rooleja jakavat agentit eivät ota häntä huomioon. Ystäväpiiri koostuu rikkaista ajelehtijoista, itsekkäistä mänteistä, joiden luona Sarah joutuu vastentahtoisesti asumaan.

Sitten lykästää: Astraeus Pictures kutsuu Sarahin koe‑esiintymiseen. Hän odottaa haastatteluaan niin hanakasti, että päivätyötkin kärsivät. Sarahille rooli on kaikki kaikessa, mutta hermostuneisuus tuntuu pilaavan mahdollisuuden. Haastattelun jälkeinen raivokohtaus kuitenkin vakuuttaa haastattelijat antamaan Sarahille toisen mahdollisuuden. Roolia varten hän tosin joutuu todella antamaan kaikkensa, mikä tarkoittaa myös monien epämiellyttävien asioiden tekemistä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Starry Eyes on rakennettu niin, että kaikki sen esittämät kauhut kumpuavat Sarahin omista neurooseista, jotka joutuvat törmäyskurssille elokuvabisneksen välinpitämättömän armottomuuden kanssa. Tähdeksi halajavan pitää kestää loputtomasti nöyryytyksiä, myydä ruumiinsa ja hankkiutua eroon vanhoista ystävistään. Hollywood-satiirina se on vielä ilkeämpi kuin David Cronenbergin Maps to the Stars. Hohdokas menneisyys on yhtä korruptoitunut, sillä Starry Eyesissa unelmatehtaan taustalla on aina ollut karmeita suunnitelmia hautovia tahoja.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Pääosan Alex Essoe on todellisuudessakin antanut roolinsa eteen kaikkensa. Hän esimerkiksi tunki hyönteisiä suuhunsa, jotta pystyi oksentamaan niitä kylpyammeeseen. Hän luo Sarahista päämäärätietoisen, mutta loputtoman haavoittuvaisen ja neuroottisen hahmon. Roolisuoritus on vaikuttavin kauhuelokuvan pääosa miesmuistiin. Toivottavasti Essoe saa taitojaan vastaavia töitä jatkossakin.

Elokuva on erityisen paljon velkaa Roman Polanskin tuotannolle, erityisesti Inholle (1965) ja Rosemaryn painajaiselle (1968). Kuitenkaan näihin klassikoihin viittaaminen ei tapahdu itsetietoisesti naureskellen, vaan sopii luontevasti elokuvan aiheeseen. Elokuva ei myöskään ota itseään liian vakavasti, vaan säilyttää koko ajan mustan huumorin kieron virneen.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Aivan kaikille kauhufaneille elokuva ei kuitenkaan sovi. Verkkainen etenemistahti ja hitaasti hiipivän karmivuuden tunteen painottaminen varmasti toimii osalle, mutta jättänee osan kylmäksi. Kukaan ei silti voi kiistää, etteikö juonenkuljetuksessa olisi tehoja ja varsinkin, etteikö Essenin vaikuttava tulkinta kantaisi koko elokuvaa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


WolfCop (2014)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Lowell Dean

Tällä hetkellä eksploitaatiossa tuntuu huomattavana trendinä olevan post-modernististen, itsetietoisten roskaelokuvien luominen – trendi, jonka lähtölaukauksena epäilemättä toimi Tarantinon ja Rodriguezin Grindhouse (2007). Tokikaan elokuva ei ollut ensimmäinen, joka konseptin lanseerasi. Varhaiset vastaavat tuotokset – eli eksploitaatioelokuvien fanien luomat kinemaattiset teokset, joilla viitataan, tai luodaan kunnianosoitusta aiemmille filmeille, ovat olleet olemassa jo vähintään 80‑luvulta asti.

Yksi niistä oli esimerkiksi Basket Case (1982), joka onnistui olemaan yllättävän erilainen kuin ne lukuisat 42nd Streetin tuotokset, joista teos itse ammensi inspiraationsa – onnistuen silti samalla saamaan ytimeensä jotain aivan olennaista noista autenttisen räkäisistä grindhouse-rappion ilmentymistä. Kunnianosoitus ei tapahtunut ainoastaan pastissin loihtimisen kautta, joka loppujen lopuksi useimmiten johtaa varsin pinnallisiin lopputuloksiin, kopioiden ruumiin, muttei sielua – kuten on laita muun muassa Tarkovski-kopioissa, joiden tekijät luulevat automaattisesti saavuttavansa syventävän metafyysisen tunnelman vain sillä, että kuvataan virtaavaa vettä, lepattavia liekkejä ja ääniraidalla kuuluu tippuvien pisaroiden kaikua.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

WolfCopin idea lykantrooppisesta kytästä on vallan nautittava, tuoden mieleen vaikkapa sellaiset grindhouse-aikakauden genre-hybridit, kuten Werewolves on Wheels (1971), jossa biker-kovikset muuttuvat (aivan liian lyhytaikaisesti) ihmissusiksi. Idea on mielenkiintoinen, jos ei täyspitkään elokuvaan, niin ainakin jonkinlaiseen feikki-traileriin. Aamuyön synkkien varjojen laskeuduttua WolfCopista tarjottiinkin Night Visionsissa maistiaista aivan epätoivoisen huonon trailerin muodossa aiempien esitysten alussa. Onneksi paljastui, että WolfCop on niitä elokuvia, joiden traileri saa ne näyttämään paljon huonommilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Pikkukaupungin sheriffi Lou on alkoholisoitunut, työmoraalinsa puolesta hunningolla oleva poliisi, joka henkilöhahmona on jossain Tappaja sisälläni ‑elokuvan Casey Affleckin ja Simpsonien päällikkö Wiggumin välimaastossa. Eräällä hälytyskutsullaan Lou yllättää salamyhkäiset okkultistit kesken rituaalinsa, ja menettää kahakan aikana tajuntansa. Herättyään hän pian tajuaa joutuneensa kirouksen alle, joka saa hänet muuttumaan ihmissudeksi. Kyttäluonteensa säilyttäen Lou susimaisessa olomuodossaan tulee toki silponeeksi muitakin kuin täysin viattomia kansalaisia.

Mukavasti eteenpäin soljuva ja viihdyttävä WolfCop on hyvin halpojen post-modernististen eksploitaatioelokuvien suossa tavallista siedettävämpi tekele, vaikkakin elokuvan esitysajankohta Night Visionsissa haastoi useamman kuin yhden katsojan hereillä pysymisessä. Amatöörimäisyys ja liika pituus saattavat tosin olla este elokuvan varsinaiselle suosittelemiselle.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria