Sakari Määttä

The Borrower (1991)

Ohjaaja:

• John McNaughton

elokuva arvostelu

"Don't lend him anything you can't afford to lose!"

John McNaughton tunnetaan erityisesti esikoisohjauksestaan Henry: Portrait of a Serial Killer (Henry Lee Lucas – sarjamurhaaja, 1986), joka sai positiivisen vastaanoton ja teki ohjaajasta hetkessä tunnetun nimen. Seuraavien vuosien aikana McNaughton sai luettavakseen lukuisia (lähinnä kauhuelokuvien) käsikirjoituksia seuraavaa ohjaustaan varten, mutta kynnys uuden projektin aloittamiseen oli korkea. Lopulta sopiva käsikirjoitus löytyi, ja elokuvaa tuottamaan ryhtyi Atlantic Entertainment Group, joka tunnettiin aikoinaan myös nimellä Atlantic Releasing. Vuonna 1974 perustetun yhtiön tuotantokatalogiin kuului muun muassa psykologinen kauhuelokuva The Attic (Ullakko, 1980), kulttimainetta nauttiva Night of the Comet (Tuhon yö, 1984) sekä Michael J. Foxin tähdittämä Teen Wolf (Teenwolf – eli ihmissusi teini-iässä, 1985).

Runsaasti näyttäviä toimintakohtauksia sisältäneen käsikirjoituksen vaatima budjetti osoittautui liian suureksi Atlantic Releasingille. McNaughtonin hyvä ystävä Richard Fire kirjoitti siitä pienimuotoisemman ja hillitymmän version lisäten mukaan runsaasti komediallisia elementtejä, jolloin alkuperäinen käsikirjoittaja päätti jättäytyä ulos koko projektista. The Borrowerin toiseksi käsikirjoittajaksi kreditoitu Mason Nage on pseudonyymi. Alkuperäisen käsikirjoittajan kimpaantuminen ja nimen poistaminen olivat kuitenkin vasta alkusoittoa elokuvan kohtaamille tuotannollisille vaikeuksille.

The Borrower

Kannibalismista kärähtänyt insektoidi-olento karkotetaan maa‑planeetalle kärsimään rangaistustaan. Mikä pahinta, hänen uusi kehonsa on yksi koko aurinkokunnan alimmista eliömuodoista: ihminen. Jos olennon asuttama ihmiskeho altistuu fyysiselle vauriolle, seuraa mutatoituminen tai jotain vielä kamalampaa, minkä takia keho tarvitsee uuden pään toimiakseen kunnolla. Olennon on siis pyrittävä sopeutumaan ihmisten joukkoon mahdollisimman nopeasti imitoimalla heitä parhaansa mukaan ja pitämällä väkivaltaiset taipumukset kurissa. Helppoa se ei ole, sillä täysin alivertaisessa kehossa majailemiseen turhautuu helposti.

Olento yrittää selvitä vieraassa maailmassa keinolla millä hyvänsä, koska pakomahdollisuutta ei ole. Samoin voidaan ajatella myös Henry: Portrait of a Serial Killerin päähenkilöstä. Henry on etääntynyt reaalimaailmasta traumaattisten kokemustensa kautta, opetellut toimimaan yhteiskunnassa sen sanelemilla ehdoilla ja muuntunut vähitellen klassiseksi pahuuden ilmentymäksi. The Borrowerin olento on vasta matkansa alkutaipaleella opettelemassa ihmisten maneereja ja käytöstapoja. Molempia päähenkilöitä yhdistää väkivaltainen tausta, vieraannuttava käytös ja kontrolloimattoman väkivallan purkautumisherkkyys. Eikä epäilystäkään: molemmat ovat myös sarjamurhaajia.

Yhtäläisyyksistä huolimatta elokuva on McNaughtonilta selkeä ja tietoinen irtiotto Henryn huumorittomasta, kylmästä ja nihilistisestä yleishengestä. Henryssä väkivallan uhka on alati läsnä, ja ohjaustapa pakottaa katsojan elämään hahmojen mukana, kun taas The Borrowerissa valittu linja edustaa selkeästi kevyempää äärilaitaa tuoden väkivallan ja efektien oheen runsaat määrät komediallisia piirteitä. Henry oli useiden aikalaiskriitikoiden suosiossa (muun muassa Roger Ebert piti siitä), mutta The Borrower sai huomattavasti penseämmän vastaanoton. Kriitikot odottivat syystäkin jotain täysin erilaista McNaughtonin väkevän debyytin jälkeen.

The Borrower on menevä ja sujuvasti etenevä high concept ‑elokuva. Se on liki täydellistä b‑tason popcorn-viihdettä, joka onnistuu takuulla huvittamaan, vaikkakin melko lapsellisin keinoin. Elokuvaa ei missään tapauksessa kannata tarkastella liian kriittisin silmin, sillä epäkohtien ja epäloogisuuksien bongailu voi viedä maun koko touhusta. Suurimpia ongelmia ovat suorastaan hämmästyttävän löyhä juoni sekä valitettavan yksiulotteiset henkilöhahmot. Selkeä kerrontakin pirstaloituu viimeisen kolmanneksen aikana, kun mukaan tuodaan musiikkivideota kuvaava punk-yhtye ja poliisin kynsistä paenneen raiskaaja-murhaajan pakkomielteeseen liittyvä sivujuoni.

Kitaraa ja syntikkasoundeja yhdistelevä, puhtaasti 80‑lukulainen soundtrack sopii elokuvan henkeen hyvin, ja musiikkia olisi voinut käyttää jopa enemmänkin. Sen sijaan kappaleiden sekaan välillä upotetut ääninäytteet elokuvan aiemmista tapahtumista tai vuorosanoista tuntuvat vääriltä ratkaisuilta. Eräällä raidalla kuullaan James Youngia, joka tunnetaan paremmin Styx-yhtyeen kitaristina. Yksi parhaista kappaleista on teemabiisi, joka on Steven A. Jonesin, Mark Halen ja Robert McNaughtonin (ei sukua ohjaajalle) säveltämä. Jones on myös The Borrowerin tuottaja ja on toiminut samassa roolissa käytännössä jokaisessa John McNaughtonin elokuvassa.

Olentoa jäljittävät etsivät Diana Pierce (Rae Dawn Chong) ja Charles Krieger (Don Gordon). Mittavan uran lähinnä tv:n parissa tehnyt Gordon (Bullitt, 1968; Papillon, 1973) vetää roolinsa rutiinilla, mutta jää syystäkin parinsa varjoon. Nätti ja mieleenpainuva Chong (Commando, 1985; Tales from the Darkside: The Movie, 1990) sen sijaan sopii elokuvaan mainiosti, vaikka hänen näyttelijänlahjansa jättävätkin huomattavasti toivomisen varaa.

Lukemattomista Cheech Marinin kanssa tehdyistä pössyttelykomedioista tunnetun Tommy Chongin tytär Rae Dawn Chong oli 80‑luvun loppupuolella vielä uransa huipulla. Käsikirjoitus pyrkii joillakin kohtauksilla tuomaan Chongin näyttelemän Dianan hahmoon hiukan syvyyttä avaamalla hänen taustojaan, mutta nekin tuntuvat enimmäkseen pakotetuilta ja jopa turhilta. Chongin ja NcNaughtonin välit eivät olleet elokuvaa tehdessä kovinkaan hyvät. Chong onkin myöhemmin haukkunut The Borrowerin käsikirjoitusta kovin sanoin ja McNaughton on vastannut kertomalla, että diivamaisen näyttelijättären kanssa työskenteleminen oli yhtä painajaista.

The Borrowerin oikea päähenkilö on tietenkin itse olento, jonka mentaliteetti pysyy samana, vaikka näyttelijä vaihtuu aina kehon saadessa uuden pään harteilleen. Rooleissa nähdään muun muassa Tom Towles, Antonio Fargas sekä Tony Amendola, joista kaikki kolme suoriutuvat moitteettomasti. Towles nähdään Otisin roolissa Henryssä, ja lisäksi hän on mukana muun muassa Tom Savinin ohjaamassa Elävien kuolleiden yön uusintaversiossa (Night of the Living Dead, 1990), Stuart Gordonin Fortressissa (Linnoitus, 1992) ja myöhemmin myös Rob Zombien House of 1000 Corpsesissa (2003). Pitkän uran tehnyt Fargas tunnetaan ehkä parhaiten Huggy Bearin roolista Starsky and Hutch ‑sarjassa sekä blaxploitaatioelokuvista, kuten Gordon Parksin Shaft (Shaft – kivikova dekkari, 1971), Barry Shearin Across 110th Street (Verinen katu, 1972) ja Jack Hillin Foxy Brown (1974). Amendola on kolmikon vähiten tunnettu (The Mask of Zorro, 1998; The Devil's Candy, 2015), mutta hänen tyylipuhdas suorituksensa jää silti hyvin mieleen.

Sivuosanäyttelijöistä maininnan arvoisia ovat lukuisista eksploitaatioelokuvista tutun Christopher Mitchumin poika Bentley Mitchum, raiskaaja-murhaajaa näyttelevä Tony Giuntoli sekä sairaanhoitajan roolissa esiintyvä Tracy Arnold. Sivuosista positiivisimman pilkahduksen katsojan silmäkulmassa aiheuttaa kuitenkin kuvausten aikaan vielä käytännössä täysin tuntematon, 18‑vuotias Mädchen Amick, eli Twin Peaks ‑sarjan (1990–1991 & 2017) diner-tarjoilija Shelly Johnson.

Elokuva sisältää kohtauksia, joiden kautta katsojalle avautuu mahdollisuus päästä kurkistamaan olennon ajatusmaailmaan. Tällöin katsoja saa jonkinlaisen käsityksen ihmiskehon sisällä nalkissa olevan hyönteismäisen olennon hämmentävästä yksinäisyydestä ja kuulumattomuuden tunteesta. Tämä ulkopuolisuuden tunnelukko välittyy ehkä parhaiten kohtauksesta, jossa verinen Tom Towles kävelee Los Angelesin keskustan öisellä kadulla aurinkolasit päässään, kenenkään välittämättä. Ohi kulkevien ihmisten reaktiot ovat aitoja, eikä kukaan tunnu juurikaan piittaavan. Jopa poliisit jättävät hänet oman onnensa nojaan. Pari muutakin olennon henkiseen tilaan porautuvaa hetkeä löytyy, kuten Antonio Fargas yksin rannalla aamun sarastaessa tai Tony Amendola tuijottamassa peiliin ja puhumassa itselleen.

The Borrowerin erikoisefektit ovat Kevin Yagherin ja hänen tiiminsä aikaansaannosta. Yagher oli 80‑luvun lopussa vielä suhteellisen tuntematon, vaikka hän olikin ehtinyt tehdä Freddy Kruegerin maskeeraukset ja erikoisefektit Jack Sholderin A Nightmare on Elm Street Part 2: Freddy's Revengeen (Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto, 1985) sekä suunnitella ikonisen Chucky-nuken Tom Hollandin kauhuklassikkoon Child's Play (1988). The Borrowerin taidokkaat efektit edustavat vanhaa koulukuntaa ennen tietokoneteknologian mukanaan tuomaa visuaalisesti tuhoisaa vaikutusta. Yksi asia, jolle edes Yagher ei voinut mitään, on olennon pään vaihtamiseen liittyvä jatkuvuusongelma. Näyttelijän vaihtuessa vaihtuvat nimittäin myös kehon ruumiinrakenne sekä ihonväri.

Tuotantovaikeudet

Suhteellisen niukalla, noin 2 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu The Borrower saatiin valmiiksi käytännössä jo vuonna 1988. Rahoitusvaikeuksissa ollut tuotantoyhtiö Atlantic Releasing ajautui kuitenkin viime hetkellä konkurssiin.

Atlantic Releasingin puolelta tuotannosta vastasi William Tennant, jota voidaan pitää myös The Borrowerin useiden tuotanto-ongelmien arkkitehtina. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata McNaughtonin kotikaupungissa Chicagossa, mutta Tennant yritti saada sille enemmän näkyvyyttä siirtämällä tuotannon Los Angelesiin. Yhdessä vaiheessa Tennant päätti hetken mielijohteesta antaa Kevin Yagherille potkut henkilökohtaisten erimielisyyksien takia. McNaughton sai lepyteltyä Tennantin ja efektiguru Yagher palkattiin takaisin, mutta kaikki Tennantin silmätikuksi joutuneet eivät olleet yhtä onnekkaita.

Yksi heistä oli McNaughtonin valitsema kuvaaja Julio Macat, jolla oli selkeä käsitys kyvyistään sekä siitä, miten elokuva olisi järkevintä kuvata. Macat suhtautui työhönsä ammattimaisesti ja intohimoisesti pyrkien luomaan jotain aivan erityistä. Muutaman päivän myöhässä olevan tuotannon takia turhautunut Tennant ei pitänyt siitä, että kuvaaja kuunteli mieluummin ohjaajaa kuin häntä, joten Macat sai potkut. Tilalle palkattiin Robert C. New, joka oli kuvannut pari vuotta aiemmin nykyisin kulttimaineessa olevan Night of the Creepsin (Lötköjen yö, 1986). The Borroweria katsoessa on helppo nähdä mitkä kohtaukset ovat kenenkin kuvaajan aikaansaannosta. Macat tunnetaan tänä päivänä lukuisten suosittujen komedioiden (Home Alone, 1990; Ace Ventura: Pet Detective, 1994; Wedding Crashers, 2005) kuvaajana. Robert C. New on useimmille täysin tuntematon.

Atlantic Releasingin rahojen loppuessa koko tuotantotiimi katosi kuvioista kirjaimellisesti hetkessä. Positiivista oli, että McNaughton sai vapaat kädet elokuvan loppuun viemiseksi vakuutusyhtiöltä saaduilla rahoilla, eikä kukaan tuotantoportaasta ollut enää laittamassa kapuloita rattaisiin. Haitta puolestaan oli, ettei kukaan ollut tarkistamassa lopputulosta tai julkaisemassa elokuvaa, joka jäi kolmeksi vuodeksi hyllylle lojumaan. Oikeudet päätyivät lopulta Cannon Filmsille, ja elokuva näki päivänvalon vuonna 1991.

Valmista elokuvaa kierrätettiin MPAA:n (Motion Picture Association of America) nähtäväksi useita kertoja, ja heiltä kuultiin, mitkä kohtaukset olisivat mahdollisesti ongelmallisia. McNaughton teki kommenttien jälkeen aina pieniä leikkauksia ja palautti uuden version takaisin sensoreille. Lopulta elokuvan saadessa K‑18‑leiman (R‑rating), hän päätti palauttaa useimmat aiemmin pois leikatuista kohtauksista takaisin. Aikoinaan elokuva löysi fanikuntansa muun muassa genre-elokuvalehtien avulla. Erityisesti Fangoria ja Gorezone julkaisivat käytännössä kaikki verisimmät kohtaukset sivuillaan, faniensa ihastukseksi.

Lopuksi

The Borrower on paljon velkaa Jack Sholderin The Hiddenille (1987), jossa Dale Cooper ‑maneereja jo harjoitteleva Kyle McLachlan jahtaa ihmiskehoa vaihtavaa avaruusolentoa. Sholderin elokuva on tehty yli kaksi kertaa suuremmalla budjetilla ja ottaa itsensä tosissaan, vaikka sekin toki sisältää paljon mustaa komediaa. McNaughtonin elokuvaa voidaan pitää jopa eräänlaisena parodiana esikuvastaan, ja se on hyvin tietoinen heikkouksistaan yrittämättä juurikaan edes peitellä niitä. The Hiddenin juoni pysyy myös selvästi paremmin kasassa, ja on suoranainen ihme, ettei se ole aikojen saatossa saanut itselleen vahvempaa mainetta muutoin kuin genrefanien keskuudessa.

Samalta ajalta löytyy muitakin yhtäläisyyksiä omaavia elokuvia, kuten Craig R. Baxleyn Dark Angel (Musta enkeli, 1990), jossa Dolph Lundgrenin vastassa on ulkoavaruudesta saapunut huumekauppias ja Tobe Hooperin Lifeforce (Tappava yhteys, 1985), jossa avaruusvampyyrit rellestävät Lontoon kaduilla. Myöhäinen esimerkki ja varmasti yksi tunnetuimmista saman kaltaisista elokuvista on Gregory Hoblitin Fallen (Kadotettu, 1998). Hoblitin elokuvassa teloitettu sarjamurhaaja jahtaa hänet alun perin pidättänyttä Denzel Washingtonin näyttelemää etsivää liikkumalla ihmiskehosta toiseen pelkän kosketuksen avulla. Mikään edellämainituista ei pärjää viihdyttävyydessä The Borrowerille, tai varsinkaan The Hiddenille.