Ilja Rautsi

The Killer Inside Me (Tappaja sisälläni, 2010)

Ohjaaja:

• Michael Winterbottom

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Winterbottom

Elokuvissa kohua herättäneitä psykopaattikuvauksia riittää Peeping Tomista (1960) Henry: Portrait of a Serial Killeriin (1986) ja Maniacista (1980) American Psychoon (2000). Moraalittomiksi ja vastenmieliseksi ilmestyessään haukuttuja tuotoksia yhdistää yleensä arvonnousu kohun laantumisen jälkeen – ikään kuin vasta jälkikäteen havaittaisiin, että vastenmielisiä asioita ja hirviömäisesti toimivia ihmisiä esittävien elokuvien ei ehkä sittenkään ole edes tarkoitus tuntua mukavilta.

Tuorein tapaus on brittiohjaaja Michael Winterbottomin sovitus Jim Thompsonin 1952 ilmestyneestä, epäilemättä myös Bret Easton Ellisiä inspiroineesta romaanista The Killer Inside Me. Kirja filmattiin ensimmäistä kertaa 1976 hajanaisin tuloksin. Uusi tulkinta palaa lähemmäs juuriaan.

Lou Ford (Casey Affleck) on pikkukaupunki Central Cityn apulaissheriffi ja kaikkien mielestä mahdottoman mukava mies, aina valmiina auttamaan – Lou ei edes kanna asetta mukanaan. Kun sheriffi kuitenkin antaa Loulle tehtäväksi ajaa prostituoitu Joyce Wakeland (Jessica Alba) ulos kaupungista, lähtee miehen sisällä sykkivä hulluuden sydän ryöpsähdellen purkautumaan. Loun vanhan ajan sanaparsien ja yltäkylläisen teksasilaisen kohteliaisuuden alla piileskelee sosiopaattinen sadisti, jolla ei ole mitään kosketuspintaa muiden ihmisten tunteisiin.

Siinä missä 70‑luvun version ohjaaja Burt Kennedy pitkitti tilanteita ja varsinaisen juonen käynnistymistä, menee Winterbottom nopeasti asiaan. Joycen kanssa syntyvän kiristyskuvion käynnistys ja yksityiskohdat skipataan vauhdilla, keskittyen enemmän ainoastaan tapahtumiin, joilla on merkitystä päähenkilölle.

Affleckin honottavalla äänellä esittämä Ford on loputtoman kiehtova hahmo, jonka ulkokuori ja sisin eivät niinkään ole ristiriidassa keskenään kuin yhteiskunnan normien mahdollistamassa yhteistyössä. Tappaja sisälläni etenee puoleenväliin asti hienosti nyrjähtäneenä kuvauksena siitä, miten tapakulttuurin koodisto voi piilottaa alleen hirviöitä, joissa eläimelliset impulssit yhdistyvät ihmismielen pirulliseen harkintakykyyn. Jännite alkaa kuitenkin kadota John Curranin tekemästä käsikirjoituksesta hieman ylipsykologisoivien lapsuustakaumien tultua peliin.

Lajityypistä toiseen loikkivan Winterbottomin töitä yhdistävä etäännyttämisen elementti ja kaavojen välttäminen tekevät hänestä hyvän ohjaajavalinnan. Väkivalta erityisesti naisia kohtaan on puistattavan kylmäävää katsottavaa, mutta mitä muuta se rehellisesti kuvattuna voisi olla?

Winterbottom kuvaa kohtaukset kliinisen tarkkailevalla otteella. Iskut ja jäljet näytetään kursailematta, mutta myös mässäilemättä. Rujot äänet tehostavat kokonaisuutta. On helppo ymmärtää, miksi toisenlaiseen (viihde)väkivaltakaavaan tottuneet kammoksuvat elokuvan otetta. Se ei tarjoa katsojalle pakotietä teoista, tekijästä tai uhrista. Kieroutuneisuutta lisää toiminnan sadomasokistisuus – katsojalta evätään mahdollisuus samaistua uhreihin, jotka piestynäkin yhä sopertavat rakastavansa Fordia.

Affleck kannattelee kokonaisuutta sympatiaa kerjäämättömällä suorituksellaan. Elokuvassa ei niinkään jännitä sitä, jääkö Ford kiinni vaan mitä hän tekee sen tapahduttua. Huipentuma toimiikin hienosti keräävänä kohtauksena ja summaa hahmon ristiriitaisuudet hyvällä biisivalinnalla.