Ilja Rautsi

Drive (2011)

Ohjaaja:

• Nicolas Winding Refn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nicolas Winding Refn

Intiimin räjähtävällä ja säälimättömällä pikkurikolliskuvauksella Pusher (1996) uransa aloittanut itseoppinut tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn on viime vuosina puskenut ulos itse kirjoittamiaan genrekokeiluja. Bronson (2008) ja Valhalla Rising (2009) ovat molemmat yksittäisten kohtausten tasolla iskeviä ja paikoin komeita suorituksia, joissa molemmissa kokonaisuus antaa hakea itseään – kuin kronologisesti kuvaava ohjaaja keksisi vasta puolen välin jälkeen, mihin suuntaan tarinan oikeastaan pitäisi painottua.

Sama vaivasi Refnin Fear X:ää (2003), jonka flopattua hänen oli pakko palata Pusherin maailmaan pystyäkseen jatkamaan urallaan. Pusher II (2004) on kuitenkin Refnin paras elokuva, joka ei hetkeäkään tunnu pakkopullalta. Saman vapautuksen paineista Refn tuntuu nyt kokeneen Hollywood-debyytissään Drive, jonka käsikirjoituksesta vastaa Hossein Amini – jättäen Refnin tekemään sen mitä parhaiten osaa, eli loihtimaan esiin pitkitetyn jännitettyjä kuumotusjaksoja sekä hypnoottisen tehokasta musiikinkäyttöä.

Ryan Goslingin vangitsevan eleettömästi ilmentämä nimetön päähenkilö työskentelee päivisin autokorjaamolla sekä keikkapohjalta elokuvien stunt-kuskina. Öisin hän taas tarjoaa toisenlaisia keikkapalveluksia ryöstäjien pakoauton ajajana. Miehen naapuriin muuttaa yksinhuoltajaäiti Irene (Carey Mulligan) pienen poikansa kanssa. Satunnaiset kohtaamiset johtavat suhteeseen Irenen kanssa. Samaan aikaan autokorjaamon pomo anoo lainaa paikalliselta piengangsterilta Bernieltä (Albert Brooks). Sitten Irenen aviomies vapautuu yllättäen vankilasta ja erinäiset sattumukset johtavat kuskin tilanteeseen, jossa hänellä on urheilukassillinen toisille kuuluvaa rahaa ja paljon ruumiita tilillään.

Urbaanina neo‑noirina avautuva Drive on yhdistelmä kaihoisan puhdasta romantiikkaa ja yllättäen purkautuvia äärimmäisen brutaaleja väkivallan hetkiä. Kumpikaan ei iskisi niin armottomasti ilman toisen läsnäoloa. Pää elokuvien luomassa haavemaailmassa kulkeva kuski ei puhu juuri mitään, paljastaen halunsa tekojen kautta ja päästäessä tunteensa valloilleen ainoastaan yksin yössä auton ratissa, pop‑biisien kautta.

80‑lukulaisiin syntikkasaundeihin ja niiden ympärille rakennettuun utuisaan äänimaisemaan nojaava Drive on osin kunnianosoitus William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) ja Walter Hillin The Driverin (1978) kaltaisille rikoselokuville, joissa kaupunki ja autot ovat yhtä lailla päähenkilöitä kuin näyttelijät. Taustalla kummittelee myös Michael Mann, jonka tehokkaiden miesten yksinäiseen sielunelämään Refn on ruiskuttanut annoksen David Lynchin naiivin puhtaan romanssin ja surrealistisen groteskin väkivallan yhdistelmää – joka toimii tässä kontekstissa huomattavasti paremmin kuin onton yritteliäässä Fear X:ssä.

Tulos on lopulta sekoitus kaikkea tätä, mutta omalla itsenäisellä tavallaan. Tyylivaikutteet ovat päällekäyvän selkeitä, mutta hahmot ja kerronta niin puhtaaksi rakennettua, ettei saumoja näy. Gosling, Mulligan ja Brooks ovat kaikki odottamattomia valintoja tällaiseen elokuvaan ja Refn hyödyntää epäsuhtaa. Joviaaleja paskanjauhajia usein esittänyt Brooks on erityisen tehokas näennäisen empaattisena miehenä, joka ei kuitenkaan epäile hetkeäkään ajaa omaa etuaan vailla mitään armoa.

Gosling ilmeikkäine silmineen kuitenkin kannattelee koko elokuvaa hiljaisen huolettomalla olemuksellaan. Hän vain lipuu kaiken läpi, omassa päässään pyörivän elokuvan sankarina jonka soundtrack ei koskaan petä. Oikeastaan kokonaisuuden ainoa tyylirike on hieman liian karrikoidusti irrotteleva Ron Perlman Brooksin partnerina. Perlman on hauska, mutta eri elokuvasta kuin muu joukko. Siitä huolimatta Drive on vuoden piristävimpiä tapauksia, naiivissa rujoudessaan häpeilemättömän nautiskeleva aikuisten satu unelmien kaupungista, jossa harva saa mitä haluaa ja loput maksavat hengellään.