Maailmassa on monia epäkohtia ja yksi suurimmista on se, ettei Elitisti ole vielä ehtinyt paneutua Charles Bronsonin (1921–2003), lahjomattoman kovanaaman filmografiaan. Charles Bronsonin värikäs elämä hiilikaivoksien syövereistä B-29-pommikoneen miehistön jäseneksi ja lopulta elokuvamaailman jäljittelemättömäksi auktoriteetiksi kuuluu jo itsessään suuriin tarinoihin. Näin laajaa osiota ei kuitenkaan voida käsitellä hetkessä, joten Elitisti aloittaakin Charles Bronson -artikkelisarjan, jossa käsitellään erityyppisin täsmäiskuin miehen ainutlaatuista uraa. Ensimmäisessä osassa keskitymme vigilantismin ja Väkivallan vihollinen -elokuvien ympärillä liikkuviin juonteisiin.
Henkilökohtaiselta elämältään Charles Bronsonista piirtyy kuva yksinäisestä sudesta ja sosiaalisesti ulkopuolisesta yksilöstä. Sulkeutuneisuus, huumorintajuttomuus ja varautuneisuus ihmisiä kohtaan olivat hallitsevia luonteenpiirteitä ja osa näistä oli epäilemättä tulosta niistä äärimmäisen köyhistä oloista, joissa hän joutui varttumaan nuoruutensa. Toisaalta hänen ehdottomuutensa ja joskus oudotkin periaatteensa aiheuttivat ongelmia ja saattoivat vaikeuttaa uraa. Säännönmukaiseksi muotoutuikin tilanne, jossa luottamuksen ansainnut yhteistyökumppani yleensä teki Bronsonin kanssa useamman produktion. Kolmen ensimmäisen Väkivallan vihollinen ‑elokuvan ohjaaja Michael Winner oli yksi harvoja Bronsonin ystäviä. Hänen mukaansa Bronson oli sisimmässään äärimmäisen epävarma itsestään ja tämä selitti tarpeen tuoda vaimonsa Jill Ireland useimpien elokuvien naisrooleihin sekä varautuneisuuden muita isoja tähtiä kohtaan. Kaiken tämän vastapainoksi fyysiseltä olemukseltaan hän oli sitten täysin omaa luokkaansa, ja Walter Hillin debyyttiohjaus Haastaja (Hard Times, 1975) onkin malliesimerkki siitä kuinka tiukassa kunnossa tuolloin 54‑vuotias näyttelijä oli.
Jokaisen aidosti historiaan jäävän näyttelijän filmografiaan kuuluu yleensä yksi tai useampia jäljittelemättömiä ja ainutlaatuisia valkokangasrooleja – sellaisia joiden esittäjäksi ei voisi kuvitella ketään muuta. Charles Bronsonin yksi avainrooleista on Väkivallan vihollisen vigilantin, Paul Kerseyn hahmo. Ensimmäinen Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) nosti 53‑vuotiaan näyttelijän kerralla supertähdeksi ja synnytti samalla vigilante-genren. Charles Bronsonin ura ja poliittisesti epäkorrekti lajityyppi kulkivat omia polkujaan, kunnes vajaan kymmenen vuoden päästä taas yhdistyivät Cannonin tuotannoissa. Olosuhteet kulttielokuvien sarjalle olivat otolliset. Sarjan myötä Charles Bronsonista muodostui populaarikulttuurissa vigilantin arkkityyppi.
Tämä ei toki ollut sellainen saavutus, josta Charles Bronson itse olisi ollut ylpeä. Henkilökohtaisesti hän ei arvostanut jatko-osia kovinkaan korkealle niiden lähtökohtaisen ilkeyden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Bronson ei käytännössä osallistunut jatko-osien työstämiseen kuvauksien ulkopuolella. Hän toki suoritti roolit asiaan kuuluvalla tavalla – saihan hän samalla työskennellä arvostamiensa ystävien Michael Winnerin ja J. Lee Thompsonin kanssa. Bronson myös ymmärsi hyvin filmitähteyden realiteetit: kukaan ei voi pysyä huipulla ikuisesti ja Bronsonin tähti oli ollut jo vuosia himmenevä. Jälkikäteen voidaan kuitenkin sanoa, että vaikka elokuvallisesti 80‑luku saattoi olla hänen urallaan väheksytyintä aikaa, niin tuolla vuosikymmenellä hän nousi myös uuden sukupolven yleiseen tietoisuuteen.
Jokainen sarjan elokuva kävi valkokangaslevityksessä, mikä on nykyperspektiivistä melko hämmästyttävää. Syyt sarjan menestykselle (ja myöhemmälle kulttimaineelle) ovatkin siinä, että jatko-osat pystyivät aidosti ylittämään paitsi edelliset osat, niin monasti myös kilpailevat lajityypin elokuvat. Ne eivät kopioineet aikaisempia osia suoraan, vaan niissä oli aina jotain uutta – tai ainakin selkeää yritelmää. Sarjan menestynein osa Väkivallan vihollinen 3 (Death Wish 3, 1985), piti jopa kaksi viikkoa katsotuimman elokuvan ykkössijaa lähes 1500 kopion voimin Yhdysvalloissa. Kaikella on kuitenkin loppunsa, ja viides osa Väkivallan vihollinen V: kalman kasvot (Death Wish V: The Face of Death, 1994) oli puolestaan joutsenlaulu monellekin eri asialle. Se oli samalla elokuvasarjan, Menahem Golanin tuotantoyhtiöiden ja Bronsonin itsensä viimeinen valkokangaselokuva. Muutaman sadan kopion lukumäärästä huolimatta se katosi käytännössä parissa viikossa teattereista. 20 vuoden jatkumo päättyi.
Itse sarjan tarina ei kuitenkaan loppunut vielä tähän. Viidennen Väkivallan vihollisen ilmestyessä videolle antoi Golanin 21th Century Films tuotantotiedotteen Death Wish 6: New Vigilante elokuvasta (jonka tarkoitus oli esitellä Bronsonille jatkaja). Yhtiö tosin meni konkurssiin ennen kuin mitään konkreettista ehti seurata. Vuosia myöhemmin Golanin uusi tuotantoyhtiö New Cannon Inc. antoi taas tiedotteen vastaavasta elokuvasta. Kyseessä oli koripalloilun(!) maailmaan sijoittuva vigilante-elokuva Death Game (2001). Pääosaan oli kaavailtu Michael Dudikoffia ja nimikettä mainostettiin avoimesti "Death Wish ‑tuottajan elokuvana" (pienellä hämäyksellä yritetään taas kerran antaa kuva Menahem Golanista alkuperäisen elokuvan tuottajana). Kuvauksien lopulta alkaessa Dudikoff ei enää ollut kuvioissa mukana, vaan pääosanesittäjä oli vaihtunut tuntemattomaan nimeen. New Cannon Inc. on sittemmin vaihtanut jälleen nimeä (tai lopettanut yhtiönä) ja on nykyisin New Generation Film. Uusista vigilante-elokuvista ei ole toistaiseksi tietoa... Enemmän ajankohtainen asia on kuitenkin alkuperäisen Väkivallan vihollisen remake-versio. 90‑luvulta asti on aika ajoin spekuloitu uusintaversiosta, mutta huhut ovat aina kuolleet nopeasti. Viime vuosien aikana sitkein kiinnostus uusintaversion tekoon on tullut Sylvester Stallonelta.[1]
Väkivallan vihollinen ‑elokuvasarjan historia on täynnä erikoisia personallisuuksia, outoja yksityiskohtia ja oppikirjamaisen eksploitaatiomaista otetta. Joka puolelta löytyy arkilogiikan ja järjellisyyden rikkovia yksityiskohtia, kuten vaikkapa elokuvien nimien alati vaihtuva esitysmuoto (Death Wish, Death Wish II, Death Wish 3, Death Wish 4: The Crackdown, Death Wish V: The Face of Death). Cannonilla luettiin (ilmeisesti liian) tarkkaan 80‑luvun puolessa välissä jokin tutkimus, jossa kerrottiin, että ihmiset eivät ymmärrä roomalaisia lukuja. Niinpä kolmas elokuva numeroitiin heti normaalilla numerolla roomalaisten lukujen sijasta. Sama sääntö jatkui myös neljännessä osassa, jota täydennettiin vielä lisäliitteellä: "The Crackdown". Viides osa kirjoitettiin kuitenkin taas roomalaisilla numeroilla ja sisälsi myös neljännen osan tapaan lisätekstin "The Face of Death". Lopputuloksena jokaisen elokuvan nimen esitystapa on toisistaan poikkeava. Viidennestä osasta oli julkaisu myynnissä myös ilman osanumerointia, nimellä Death Wish: The Face of Death. Tällä(kin) ilmeisesti yritettiin erehdyttää alkuperäistä elokuvaa ostavia asiakkaita valitsemaan "väärä" elokuva.
Sarjan ja etenkin ensimmäisen Väkivallan vihollisen vaikutteet elokuvakulttuurissa ovat valtaisat. Niinpä aloitamme ensin pikakatsauksella vigilante-genreen ja arvioiden jälkeen esittelemme vielä muuta aiheeseen liittyvää materiaalia.
Alaviitteet
^ Remake ilmestyi lopulta vuonna 2018 Eli Rothin ohjaamana, Bruce Willisin näytellessä pääosaa.
Sisällysluettelo
Death Wish (1974)
O: Michael Winner
Death Wish II (1982)
O: Michael Winner
Death Wish 3 (1985)
O: Michael Winner
Death Wish 4: The Crackdown (1987)
O: J. Lee Thompson
Death Wish V: The Face of Death (1994)
O: Allan A. Goldstein
Väkivallan vihollinen (1972)
O: Allan A. Goldstein
Death Wish 3 (1987)
O: Allan A. Goldstein
Bronson's Loose!: The Making of the Death Wish Films (2006)
O: Allan A. Goldstein
Johdanto vigilantismiin
70‑luvulla syntyneen vigilante-genren siemenet kylvettiin vuonna 1966 Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa. Niukalla yhden äänen enemmistöllä syntyi ns. Miranda-päätös, joka määritteli rikoksista epäillyille tiettyjä oikeuksia ja linjasi todisteiden käytölle sääntöjä. Uuden oikeuskäytännön lähtökohdat ja linjaukset sotivat keskiluokan yksioikoista oikeustajua vastaan. Lain popularisointi yhdistettynä 60‑luvun lopun kuohuntaan synnytti runsaasti yhteiskunnallista kritiikkiä (elokuvien tapa kärjistää ja vääristellä asioita ei ainakaan helpottanut asian hyväksymistä). 70‑luvulla suurimmat pelot löytyivät samoista teemoista: väestöräjähdys oli yksi suurimpia tulevaisuuden uhkakuvia, jonka seurannaisvaikutuksissa lisääntyivät rikollisuus, saastuminen ja yhteiskunnalliset häiriöt. Öljykriisi taas toi esiin epäilyt kapitalismin tuhosta. Vigilante-genre syntyi tilaustuotteena 70‑luvun murrokselle, uhkakuville ja yleiselle pessimismille.
70‑luvulla syntyi monenlaisia muitakin kostoon perustuvia draamoja aina suorista väkivaltaeksploitaatioista (I Spit on Your Grave, 1977) rikollisten välienselvittelyihin (Kostaja kiven sisältä, 1973) ja Vietnam-veteraanien raivonpurkauksiin (Tappava salama, 1977). Kosto itsessään ei kuitenkaan vielä riitä vigilante-elokuvan määritelmäksi, vaan sisällössä on oltava poliittis-ideologista sisältöä ja yhteiskunnallista kommentointia. Olennaista myös on, että koston tielle lähdetään vasta siinä vaiheessa kun ollaan ensin turhauduttu ja petytty olemassa olevaan järjestelmään. Vigilantin kasvaessa rooliinsa viha ja kosto kohdistuvat pahantekijöihin ja halveksunta yhteiskuntaan. Asenteesta ja toimeliaisuudesta syntyy eräänlainen moraalinen testamentti vallalla olevaa järjestelmää kohtaan. Arvomaailmaltaan epäkorrekti Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) oli käytännössä koko genren alkuunpanija.
Lajityyppi ei tosin ollut pelkästään amerikkalainen keksintö, vaikka kaikki olennaisimmat suunnannäyttäjät tulivatkin sieltä. Maininnan arvoinen eurooppalainen elokuva on Enzo G. CastellarinStreet Law (Il cittadino si ribella, 1974), joka yhteneväisen sisällön lisäksi ilmestyi samoihin aikoihin Väkivallan vihollisen kanssa. Kosto‑ ja vigilante-teemaisten elokuvien lisäksi syntyi paljon muitakin yhteiskuntajärjestyksen kriisiä peilaavia lajityyppejä, kuten Likaisen Harryn (Dirty Harry, 1971) tyyppiset poliisitarinat sekä erilaiset oikeusjärjestelmän rappiota kuvaavat oikeussalidraamat (Ja oikeutta kaikille, 1979).
Genren perusteesi on yhteiskunnassa olevan moraalisen rappion korostaminen. Moraalittomuus on ikään kuin yhteiskunnan rakenteissa oleva mädännäisyys, joka on siellä, koska sen sallitaan olevan. Sitä ylläpitää poliitikkojen, liberaalien ja byrokraattien vastuuttomuus, välinpitämättömyys ja narsistinen oman edun tavoittelu. Syntynyttä tyhjiötä täyttävät yhteiskunnan loiset ja pahantekijät, jotka haaskalintujen tavoin hyödyntävät järjestelmää tuottamatta mitään vastineeksi. Nihilistisen näkökulman mukaan järjestelmä ei ole enää parannettavissa vaan on oletusarvoisesti mätä.
Läheisiin kohdistunut isku on yleensä lähtökohta, josta tarina alkaa. Oikeuslaitos/virkavalta yleensä hylkää uhrin erilaisten byrokraattisten koukeroiden, yleisen saamattomuuden tai virheellisten toimien vuoksi. Muotoseikkoihin perustuvat lain porsaanreiät ja niitä hyväksikäyttävät lakimiehet antavat yleensä uuden iskun ja nöyryytyksen päähenkilöä kohtaan. Pahimmillaan asia kääntyy päälaelleen ja uhri joutuu jopa itse telkien taakse. Koska laki ei selkeästi olekaan oikeuden synonyymi, niin jossain vaiheessa päähenkilö hylkää yhteiskunnan säännöt ja muodostaa uuden järjestelmän oman moraalinsa pohjalta.
Vaikka lajityypin taustalla äkkiseltään näyttäisi olevan vain halpa oikeistolainen populismi, on sisältö usein moniselitteisempi. Moni näennäisesti omankädenoikeutta avoimesti puolustavaltakin näyttävä elokuva osoittaa usein minne valittu polku vääjäämättä vie: loputtomaan väkivallan kierteeseen, vallankäytön problematiikkaan ja moraalisiin ristiriitoihin. Genren yksi perustanlaatuinen konflikti syntyykin rajan ylityksestä: moraalisestikin ymmärrettävä kosto on silti samalla siirtyminen alkukantaisten yhteisöjen verikostoon perustuvaan oikeuskäsitykseen.
Vietnam-vigilantien taustalla yhteiskuntakritiikki oli pikemminkin puhdasta valtiovastaisuutta. The Exterminatorin (1980), Pahuuden voiman (Vigilante Force, 1976) ja Tappavan salaman (Rolling Thunder) kaltaisissa elokuvissa veteraanit siivoavat saastan kaduilta korkean moraalinsa ja syvän kaunansa ajamina. Näissä tarinoissa mentiin nihilismissä paljon pidemmälle, ja näennäinen pohtivuuskin korvautui välillä pelkällä toiminnallisella väkivaltaeksploitaatiolla. Väkivallan vihollinen 3 (Death Wish 3, 1985) oli kaikenkattavassa yliampuvuudessaan tämän kehityksen päätepiste ja vedenjakaja. Jatkossa tarinoiden perusvire muuttui viihteellisemmäksi ja niistä muotoutui enemmän perinteisiä toimintaelokuvia.
Viimeisen 20 vuoden aikana on säännöllisin väliajoin syntynyt teoksia, jotka ovat yrittäneet päivittää genreä uudelle vuosikymmenelle. Lopputulos ei ole toistaiseksi kovinkaan onnistunut; toisaalta ns. päivitys on usein ollut pelkkää tekonäppärää psykologisointia ja selittelyä. Ehkäpä nykyajan yhteiskunnalla ei ole enää ollut tilausta genren ydinajatukseen (vaikka pelon markkinoinnilla onkin edelleen vankka sija monessa asiassa). Tilanne on hieman sama kuin vaikkapa post-apocalypse ‑genressä. Kun akuutit uhkakuvat eivät realisoituneetkaan, niin lajityyppi menetti terävimmän kärkensä.
80‑luvun vigilante-elokuvista kiinnostuneille listataan vielä muutama maininnan arvoinen ja sisällöltään erityyppinen teos: William LustiginVigilante – yön soturit (1983) tiivistää olennaisimmat lajityypin erityispiirteet yhteen elokuvaan ja vielä erittäin toimivasti. Päiväsi ovat luetut (The Star Chamber, 1983) ‑elokuvassa vigilantismia harrastaa lain porsaanreikiä hyväksikäyttäviin rikollisiin kyllästynyt tuomarien salainen neuvosto. Tylyä naisnäkökulmaa koston saralle löytyy taas Abel Ferraran elokuvasta Ms .45 (1981). The Punisher – rankaisija (1989) on ehkä enemmän toimintaelokuva, mutta tarjoaa aidosti psykoottisen kostajan, jonka kunnianhimo missionsa suhteen on loputon.
Toimintaelokuva omi paljon genren ideoita ja lajityyppi kuihtui lähes olemattomiin kahdeksi vuosikymmeneksi. Nyttemmin vigilante-genre on ollut selvästi elpymässä ja parin viime vuoden aikana onkin ilmestynyt iso nippu tyylipuhtaita nimikkeitä kuten Outlaw (2007), Stranger in You (The Brave One, 2007), Death Sentence (2007) ja Harry Brown (2009). Mukaan kannattaa lukea myös Lainkuuliaisen kansalaisen (Law Abiding Citizen, 2009) toiminnallinen tulkinta aiheesta. Liberalismin tuottamien kriisien vastavoimana vigilantet ovat taas nousseet kaduille korjaamaan yhteiskunnan arvomaailmaa oikeille sijoilleen.
Death Wish (Brian Garfield / Harry N. Abrams & Karisto)
Brian Garfield oli 70‑luvun alussa tuottelias, mutta yleisölle tuntematon kirjailija. Death Wish (suom. Väkivallan vihollinen, Karisto) ei ilmestyessään ollut mikään hitti, vaan se oli pikemminkin pienellä painoksella tuotettua kioskikirjallisuutta. Jostain syystä se kuitenkin herätti filmiteollisuuden huomion, ja mutkien jälkeen käsikirjoittajaksi valikoitui Oscar-ehdokkuuden saanut Wendell Mayes (Erään murhan anatomia, 1959). Prosessin jälkeen Brian Garfieldin nimi ei enää ollut tuntematon.
Kirjan tarina on pääpiirteissään sama kuin elokuvassa. Olennainen ero elokuvaan on se, että kirja käyttää 150 sivua perustellessaan ja kypsytellessään ajatusta oman käden oikeudesta. Käytännössä siis 70% kirjasta on enemmän tai vähemmän päänsisäistä dialogia, joka huipentuu aina välillä suuttumuksen myötä radikaaleihin ajatuksiin. Toisinaan taas Carolin mies toimii keskustelukumppanina tuoden mukaan yhteiskunnan (liberaaleja) perusargumentteja.
Kirjan ja elokuvan loppuratkaisut poikkeavat hieman toisistaan, mutta ovat hengeltään samankaltaisia. Garfieldin eleettömän lopun pointti tosin on aika mitäänsanomaton, ja elokuvassa Charles Bronsonin karisma taas vie katsojaa jopa vastakkaiseen suuntaan. Sisällön parasta antia on 70‑luvun aikalaisnäkökulma, jossa yhteiskunnan uhkakuvat koostuivat lähinnä neekereistä ja narkkareista. Marttyyrimäinen keskiluokan uhrin aseman korostaminen on myös olennainen osa vigilantismin perustelua. Kokonaisuutena kirjan sisältö on epätasainen.
Brian Garfield näki elokuvan ennakkonäytöksessä ja oli tyytymätön lähes kaikkeen: Charles Bronson oli väärä henkilö, Michael Winnerin tapa ohjata väärä, elokuvassa olisi pitänyt olla jokin tietty kohtaus jne. Kirjailija meni kaksinaamaisuudessa jopa niinkin pitkälle, että moralisoi elokuvaa liian väkivaltaiseksi. Teatraalisen närkästyksen takana Garfield oli silti varmasti kovin tyytyväinen tuleviin uusintapainoksiin ja kustannussopimuksiin. Hänellä oli kuitenkin perustavanlaatuisia ideologisia erimielisyyksiä elokuvan sisällön suhteen ja hän kirjoittikin vuonna 1975 Death Sentencen selventääkseen omaa henkilökohtaista kantaansa vigilantismiin (Death Sentence sai vuonna 2007 oman elokuvaversionsa).
Karisto on julkaissut Väkivallan vihollisen suomessa kaksi kertaa, vuosina 1975 ja 1991. Vuoden 1975 painoksen takakannesta löytyy ikivihreä vigilantismia sympatisoiva lause, ilmeisesti kustannustoimittajan kommenttina "[teos] ottaa selvääkin selvempää kantaa siihen turvattomuudentunteeseen, joka tämän päivän ihmisessä kasvamistaan kasvaa". Neljä vuosikymmentä saman väitteen toistoa ei ole vieläkään johtanut oman käden oikeuden lisääntymiseen.
Elokuviin perustuvien lisenssipelien tuotanto pääsi vauhtiin 80‑luvun puolessa välissä. Yksi kuuluisimmista lisenssipelien valmistajista oli Ocean Software, joka kehitti liukuhihnamaisen konseptin kopioida kassahitti aina lähes samankaltaiseksi sivulta kuvatuksi tasohyppelyn ja ampumapelin risteykseksi.
Lisenssipelien sisällöllinen huonous oli yleinen klisee jo 80‑luvulla, mutta tunnettu brändi myi siitä huolimatta aina huimia määriä. Brittiläinen Gremlin Graphics lisensoi kaksi Cannonin tuottamaa elokuvaa ja kokeili siipiään lisenssipelien parissa (toinen lisensiointi oli Dolph LundgreninMasters of the Universe). Huonomaineeseen Oceaniin verrattuna Gremlin Graphics sentään yritti rakentaa elokuville lisäarvoa tuottavan pelikokemuksen. Death Wish 3:n tapauksessa sen voitiin katsoa onnistuneen sangen hyvin – jos kriteerinä on pelkästään elokuvan väkivaltamentaliteetin vangitseminen ruudulle.
Pelissä liikutaan Paul Kerseynä kadulla etsien jengien päälliköitä. Kadulla tulee vastaan poliiseja, siviilejä ja jengiläisiä. Kerseyllä on apunaan elokuvasta tutut aseet: .457 Wildey Magnum, konepistooli, pumppuhaulikko ja sinko. Jengiläisten lisäksi peli antoi mahdollisuuden ampua myös sivullisia. Death Wish 3 nosti kohun liiallisesta "realismista". Saksassa se kiellettiin kokonaan ja Iso‑Britanniassakin kuului äänekästä kritiikkiä mm. bazookan synnyttämästä goresta ja konepistoolien laukauksien tahtiin "hytkymisestä". Kuten nykyäänkin, tällaiset lauseet olivat ilmaista markkinointia ja kääntyivät pikemminkin kehotteeksi ostaa peli.
Death Wish 3 vangitsee elokuvan hengen olemalla esikuvansa tapainen väkivaltainen putkijuoksu ja keskittyen kuvaamaan pelkästään eri aseiden osumisefektejä. Peli muistetaan edelleenkin paitsi väkivallastaan, myös retrokulttimuusikoksi nousseen Ben Daglishin tekemästä melodiasta. Valitettavasti kannen mainos ("You are Bronson in...") Bronsonin housuihin hyppäämisestä jäi pelihistoriassa ainoaksi laatuaan.
Paul Talbotin 2006 ilmestynyt kirja Väkivallan vihollinen ‑elokuvien historiasta kuuluu yhteen niistä populaarikulttuurin merkkipaaluista, joita ei realismin nimissä osannut odottaa tai edes toivoa. Kymmenkuntaan haastatteluun ja erityyppiseen lähdeaineistoon tukeutuva opus tunkeutuu Väkivallan vihollinen ‑elokuvasarjan tuotantoihin, ympäröiviin tapahtumiin ja elokuvien samaan palautteeseen. Dokumentaari valottaa hienosti myös Cannonin historiaa ja elokuvantekoa yleensäkin.
Monen asianosaisen ollessa jo manan majoilla, Talbot on joutunut tukeutumaan vanhoihin haastatteluihin ja elämänkertoihin. Tietojen koostaminen eritasoisista lähteistä tekee kirjasta väistämättä hieman hajanaisen, mutta lopputuloksen ollessa tämänkaltaista anekdoottien juhlaa, ei tilanteesta voi juuri valittaa. Sisällön suhteen harmittavin seikka on Menahem Golanin / Cannonin edustajien näkökulman puuttuminen (ei mukana haastatteluissa). Ainoa varsinainen valittamisen aihe kohdistuu kirjan pituuteen (n. 120 sivua), tällaistä materiaalia kun voisi lukea vaikka kuinka paljon.
Paul Talbotin pienipainoksista ja marginaaliselle yleisölle suunnattua kirjaa on vielä saatavilla, joten kiinnostuneiden kannattaa tilata se mitä pikimmiten. Näistä harvemmin otetaan uusintapainoksia.
Julkaistu: 2011-01-12T10:30:59+03:00
Jarkko Lehtola
Death Wish (Väkivallan vihollinen, 1974)
Ohjaaja:
Michael Winner
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Michael Winner
70‑luku oli elokuvakulttuurissa äärimmäisyyksiin menemistä. 60‑luvun puolivälistä 70‑luvun loppuun oli koettu kaikki spagettiwesternien nihilistisestä väkivallasta Cannibal Holocaustin (1980) äärimmäiseen provokaatioon. Tänä aikana moraaliarvoja oli kyseenalaistettu, tabuja rikottu ja graafista väkivaltaa ryöpytetty silmille lähtötasoonsa nähden enemmän mitä koskaan muiden vuosikymmenien aikana. Yksi tähän arvomaailmaa ja moraaliarvoja kyseenalaistavaan joukkoon kuulunut elokuva oli 1974 valmistunut ja Charles Bronsonin supertähteyteen nostanut Väkivallan vihollinen.
Nykynäkökulmasta kesyltä tai jopa kliseiseltä tuntuva elokuva ei ollut 70‑luvulla mikään itsestäänselvyys. Brian Garfieldinkirjasta tehty käsikirjoitus hylättiin useasti poliittisesti liian epäkorrektina. Ajatus kansalaisen aseeseen tarttumisesta oli liian rankka ja epäuskottava ajatus – moista oltiin nähty korkeintaan westerneissä. Omia polkujaan tallaava tuottaja Dino De Laurentiis halusi kuitenkin ehdottomasti tuottaa elokuvan ja sai sen kaupattua Paramountille, yhtiölle, joka oli jo kertaalleen hylännyt käsikirjoituksen.
Tuotantoprosessissa sisällön kehittäminen oli edelleenkin eräänlaista nuorallakävelyä. Mustia ei haluttu käyttää rikollisina rotustereotypioiden vahvistamisen pelossa (vaikka itse kirjassa rähinöitsivät olivat nimenomaan "neekereitä"). Charles Bronsonin kiinnittäminen pääosaan herätti vastalauseita: kritisoijien mielestä katsojat olettaisivat automaattisesti Bronsonin olevan elokuvan roisto. Aina viimeisiin viikkoihin asti Death-sana elokuvan nimessä epäilytti jopa Dino De Laurentisia, ja se säilyi loppuun vain Michael Winnerin päättäväisyyden vuoksi (elokuvasta ehdittiin painaa jo julisteet nimellä Sidewalk Vigilante).
Tarinassa arkkitehti Paul Kerseyn (Charles Bronson) vaimo ja tytär joutuvat ostosreissulta tullessaan järjettömän väkivallan uhreiksi. Vaimo menehtyy ja tytär saa pahan trauman. Rikos jää silminnäkijöiden puutteessa selvittämättömäksi. Paul Kersey jatkaa päivästä toiseen pyöritellen päässään tapahtunutta ja ajautuu eräänä iltana vaaratilanteeseen. Hän selviää kohtaamisesta voittajana ja kokee myöhemmin selittämättömän hyvänolontunteen. Kersey alkaa hakeutua vastaaviin tilanteisiin ja uskaltautuu aina vain pidemmälle. Lehdistö kiinnostuu tapahtumista ja esivalta alkaa huolestua kadulla liikkuvasta kostajasta.
Juonen olennaisin vahvuus on nimenomaan hahmon kehittymisen kuvaus pasifistisesta arkkitehdista vigilanteksi. Hahmo ei varsinaisesti lähde hakemaan kostoa vaimonsa pahantekijöille vaan ajautuu aluksi tekoihin sattumalta. Ensimmäiset tilanteet tulevat yllättäen, ja niistä selviäminen on suurimmaksi osaksi hyvää onnea. Jokaisen tilanteen jälkeen jännitys purkautuu hyvänolontunteena. Kysymys onkin toimiiko Kersey lopulta koston, oikeuden toteutumisen vai pelkästään itsensä vuoksi? Hahmolle kehittyy käytännöllinen halu tappaa, kun sivilisaation opettamat moraaliarvot katoavat järjestelmän oikeudenmukaisuuden kyseenalaistuksen myötä.
Tietyllä tavalla kostajan evoluutio on samankaltainen prosessi kuin sarjamurhaajalla. Katsojien kannalta vigilanten uhrit ovat toki moraalisesti hyväksyttävämpiä, eikä vigilante näytä päällepäin tekevän tekoja omista mielihaluistaan. Mutta mikä on ero? Hiuksenhienon eron näiden kahden välillä tekeekin lopulta tekojen lopulliset motiivit. Paul Kerseyn toimien vaikutin ei kuitenkaan välttämättä ole lopussa enää sama kuin alussa. Henkilökohtaisen silmä silmästä motiivin puute asettaakin pohtimaan, mikä on se liikkeellepaneva voima, joka Kerseyä ajaa yhä syvemmälle vigilantismiin. Tyynen pinnan alla oleva raivo ei näytä laantumisen merkkejä – pikemminkin päinvastoin.
Tekoprosessin aikana ajatus Kerseyn väkivallasta nauttimisesta johti ristiriitaan myös Winnerin ja Bronsonin välillä. Bronson ei suostunut aluksi loppukohtauksen kuvaamiseen, koska tulkitsi sen kertovan hahmonsa pitävän väkivallasta. Tämä on sinällään outo kommentti, koska elokuvasta löytyy mm. kohtaus, jossa Paul Kersey on selkeästi euforisessa tilassa päästyään vauhtiin ja suhtautuu pelkästään humoristisesti vävynsä huolestuneisuuteen vaimonsa tilasta. Avoimeksi jäävä loppu oli kuitenkin onnistunut siirto; se sopi hyvin elokuvan kapinalliseen ja provosoivaan sisältöön ja ajan kaavan rikkomiseen (Monet nykyajan elokuvien perusteella menneisyyttä tulkitsevat kuvittelevat lopun olevan jatko‑osan petaamista. Kysymys oli vain ajan standardiin nähden poikkeuksellisesta tavasta päättää elokuva).
Elokuvan moraalisille kyseenalaistukselle näytti olevan selkeä tilaus ja se tavoitti yhteiskunnassa jotain mikä uinui pinnan alla. Yleisö kauhistui alun raiskauskohtauksesta, mutta riemuitsi näytöksissä avoimesti Paul Kerseyn ensimmäiselle tapolle. Katsojien reaktiot hämmensivät kirjan kirjoittanutta Brian Garfieldia, joka koki tulleensa väärinymmärretyksi. Elokuvan menestyskulku jatkui myös ulkomailla. Vigilante-genre syntyi. Charles Bronsonista tuli supertähti. Turkissa valmistui seuraavana vuonna Cellat (1975), joka oli suora plagiaatti identtisellä juonella ja varastetuilla avainkohtauksilla. Brian Garfieldin epävirallinen jatko‑osa/kirjallinen testamentti Death Sentence (1975) käväisi kyllä Dino De Laurenteesilla arvioitavana, mutta hän hylkäsi sen. Jatko‑osa tulisikin ilmestymään melko epätodennäköisestä suunnasta lähes vuosikymmenen päästä.
Ironisesti, tänä päivänä Väkivallan vihollinen edustaa sarjassa kaikkea sitä oikeaa ja salonkikelpoista elokuvaa vastapainona Cannonin tuotannoille. Kysymys on pitkälti elokuvan tasaisesta laadukkuudesta. Winnerin kuvaus, Bronson ja rytmitys osuvat nappiin. Kokonaisuuden yleinen sujuvuus jättää varjoonsa sen seikan, että vuosien saatossa juoni kokonaisuutena on muodostunut melkoiseksi kliseeksi (mikä ei tietenkään ole Väkivallan viholliselle häpeäksi vaan kunniaksi).
Versioinfo (20.11.2025):
Elokuvasta löytyy Paramountin kotimainen dvd‑julkaisu anamorfisella laajakuvalla. Ei ekstroja.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Väkivallan vihollinen
Elokuvan muut nimet
Våldets fiende
Death Wish – Våldets fiende nr. 1
Ein Mann sieht rot
Un justicier dans la ville
Il giustiziere della notte
El justiciero de la ciudad
Ohjaaja
Michael Winner
Käsikirjoittaja
Brian Garfield
Wendell Mayes
Gerald Wilson
Michael Winner
producers
Dino De Laurentiis
Hal Landers
Bobby Roberts
Michael Winner
Näyttelijät
Charles Bronson
Hope Lange
Vincent Gardenia
Steven Keats
William Redfield
Stuart Margolin
Stephen Elliott
Kathleen Tolan
Jack Wallace
Fred J. Scollay
Chris Gampel
Robert Kya-Hill
Edward Grover
Jeff Goldblum
Christopher Logan
Gregory Rozakis
Floyd Levine
Helen Martin
Hank Garrett
Christopher Guest
Marcia Jean Kurtz
Ken Ackles
Marshall Anker
John G. Becher
Robyn Blythe
William Bogert
Bruce Brown
Robert Dahdah
Paul Dooley
Olympia Dukakis
Säveltäjä
Herbie Hancock
Kuvaaja
Arthur J. Ornitz
Levittäjä / Jakelija
Dino De Laurentiis
Landers-Roberts Productions
Scimitar Films
Maa
USA
Iso-Britannia
Italia
Genre
Toiminta
Rikos
Draama
Kategoria
Antisankari
Ilkivalta
Katujengi
Kosto
Omankädenoikeus
Perustuu kirjaan
Raiskaus
Julkaistu: 2011-01-12T10:31:14+03:00
Mika Helminen
Death Wish II (Väkivallan vihollinen 2, 1982)
Ohjaaja:
Michael Winner
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Michael Winner
Ehti kulua noin kahdeksan vuotta Michael Winnerin ohjaaman Väkivallan vihollisen (Death Wish, 1974) ensi-illasta siihen, kun vuosien saatossa jopa neljä jatko-osaa kirvoittaneen alkuperäisen elokuvan seuraaja ja vigilante-saagan toinen tulokas Väkivallan vihollinen 2 materialisoitui elokuvateattereihin vuonna 1982.
Israelilaisserkukset Menahem Golan ja Yoram Globus olivat 70‑luvun lopulla hankkineet uudesta kotimaastaan omistukseensa pienen newyorkilaisen elokuvien tuotanto‑ ja levitysfirman nimeltä Cannon Group, josta oli sittemmin tuleva laadun tae tietynlaisen genre‑ ja action-elokuvan harrastajille. Lafkan puitteissa lähdettiin muutamien mutkien kautta toteuttamaan kuningasideaa: jatkoa jo kulttistatuksen, modernin klassikon maineen ja vieläpä kaupallisen menestyksen saavuttaneelle Väkivallan viholliselle. Elokuvabisnes ei ollut täyttä hepreaa näille israelilaismiehille.
Kun Menahem Golan saatiin lempattua ohjaajan pallilta ja erimielisyydet käsikirjoituksen suhteen sovittua, koomisiakin piirteitä sisältänyt oikeuksien hankkiminen tuotti vihdoin tulosta. Golan-Globus-parivaljakolla oli vuoden 1981 alkaessa käsissään jatko-osan kuvausoikeudet, ensimmäisestä elokuvasta tutut ohjaaja Michael Winner ja tuottajakaksikko Hal Landers-Bobby Roberts sekä ennen kaikkea pääosanesittäjä Charles Bronson.
Bronsonista oli tullut todella iso ja hyvin palkattu elokuvatähti ensimmäisen Väkivallan vihollisen ja sitä seuranneen muutaman muun kassamenestyksen, kuten Haastaja (Hard Times, 1975) ja Särkyneen sydämen sola (Breakheart Pass, 1975) myötä, joten Paul Kerseyn hahmon toisintaminen jatko-osan merkeissä ei tuntunut kunnianhimoisimmalta vaihtoehdolta. Winnerin palaaminen ohjaajan puikkoihin ja runsaskätinen puolentoista miljoonan dollarin šekki saivat karismaattisen puunaaman kuitenkin esittämään läheisiään liukuhihnamaisesti menettävää kostavaa arkkitehtiä uudelleen.
Jatko-osan lähtöasetelmassa Paul Kersey on karistanut New Yorkin saastan ja omankäden oikeuden toteuttamisen mielihalut itsestään ja muuttanut aurinkoiseen Los Angelesiin. Kuten tunnettua, Kerseyn vaimo tapettiin ja tytär Carol raiskattiin ensimmäisessä Väkivallan vihollinen ‑elokuvassa jengihörhöjen toimesta. Los Angelesissa Kerseyllä on jo kierroksessa hemaiseva vaaleaverikkö, journalisti Geri (Jill Ireland, eli tosielämän Mrs. Bronson), jonka läsnäolo on tehnyt Kerseylle ja raiskauksen jäljiltä puhumattomaksi traumatisoituneelle Carolille hyvää. Aikaa New Yorkin tapahtumista on elokuvan sisäisestä logiikasta riippuen 2–5 vuotta ja tappotuomioita katujen eläimille jakanutta vigilante-Kerseyä ei vaikuta enää olevan olemassa.
Vaan näinhän asiat eivät tietenkään Väkivallan vihollinen 2 ‑nimisessä elokuvassa voi mennä. Uusioperheensä kanssa puistossa jäätelöostoksilla olevan Kerseyn kimppuun hyökätään keskellä kirkasta päivää värikkäästi pukeutuneiden jengikriminaalien (mm. nuori Laurence Fishburne) toimesta. Kerseyn lompakko varastetaan ja nilkit tekevät tämän kotiin invaasion lompakosta löytyneiden osoitetietojen avulla. Seuraa yksi siihenastisen länsimaisen elokuvahistorian brutaaleimpia (ja sensuroiduimpia) raiskauskohtauksia, jonka seurauksena sekä Kerseyn taloudenhoitaja että vähän myöhemmin tytär Carol päätyvät ruumishuoneelle. Poliisi pyytää Kerseyn apua tappajien tunnistamisessa, mutta turhaan. Hän on päättänyt hoidella nämä tyypit omakätisesti, eikä mikään enää voi pidätellä kostajan paluuta kaduille.
Väkivallan vihollinen 2 on monta astetta edeltäjäänsä väkivaltaisempi, likaisempi ja suoraviivaisempi tekele. Mustassa kalastajapipossa inkognito tyttärensä ja kodinhoitajansa tappajia yksitellen listivän Bronsonin näyttelijätyö on yksitotista, mutta ehdottoman tehokasta ja elokuvaa sekä simppeliä kostotarinaa palvelevaa. Samaa voi oikeastaan sanoa Michael Winnerin ohjauksesta. Ensimmäisen elokuvan jatsimmin svengaavan soundtrackin tehnyt Herbie Hancock on vaihtunut Led Zeppelin ‑kitaristi Jimmy Pageen ja tämän 80‑lukulaisemmin maalailevaan äänimaisemaan. Useamman kuin yhden ilmeen taitava näyttelijä Vincent Gardenia tekee paluun ensimmäisestä Väkivallan vihollisesta tuttuna, Kerseyn henkilöllisyydestä selville pääsevänä newyorkilaisetsivä Frank Ochoana. Vihiä seikasta saa myös Jill Irelandin esittämä Geri, ja lopputuloksena onkin ryppyjä rakkaudessa. Kersey tuntuu olevan tuomittu synkkään kostajamissioonsa.
Väkivallan vihollinen 2 dumattiin laajalti itseään kunnioittavien elokuvakriitikoiden toimesta, jotka sentään löysivät sen edeltäjästä oikeita elokuvallisia arvoja ja antoivat tunnustusta Winnerin ohjaukselle. Suureneva järjestysnumero Death Wish ‑saagan elokuvien perässä tuntuikin tarkoittavan automaattisesti pienempää arvosananumeroa. Se ei kuitenkaan estänyt kakkososan hyvää menestystä lippuluukuilla, tai sitä, että Väkivallan vihollinen 2 otti ikään kuin löysät pois ja loi edellytykset menestyksekkäälle elokuvasarjalle, jolle ilmaantui paljon jäljittelijöitä. Elokuvan tuomitsijat tuskin odottivat näkevänsä enää jatkoa, kuten kolmatta osaa, jossa överikertoimia lisättiin ja kelmien terminointiin löydettiin vielä mielikuvituksellisempia tapoja. Body countista puhumattakaan.
Versioinfo (20.11.2025):
Columbia TriStarin julkaisema suomalainen dvd on leikkaamaton (unrated) ja yhteneväinen muiden euroalueen julkaisujen kanssa, sensorin kynsiin joutunutta brittilevyä lukuun ottamatta. MGM:n R1‑jenkkikiekko puolestaan on leikattu R‑versio, ja lisäksi 4:3 (open matte) ‑kuvalla.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Väkivallan vihollinen 2
Elokuvan muut nimet
Death Wish 2
Våldets fiende 2
Un justicier dans la ville II
Un justicier dans la ville N°2
Der Mann ohne Gnade - Death Wish II
Il giustiziere della notte 2
Yo soy la justicia
Ohjaaja
Michael Winner
Käsikirjoittaja
David Engelbach
Brian Garfield
Michael Winner
producers
Yoram Globus
Menahem Golan
Hal Landers
Bobby Roberts
Näyttelijät
Charles Bronson
Jill Ireland
Vincent Gardenia
J.D. Cannon
Anthony Franciosa
Ben Frank
Robin Sherwood
Silvana Gallardo
Robert F. Lyons
Michael Prince
Drew Snyder
Paul Lambert
Thomas F. Duffy
Kevyn Major Howard
Stuart K. Robinson
Laurence Fishburne
E. Lamont Johnson
Paul Comi
Frank Campanella
Hugh Warden
Jim Begg
Melody Santangello
Robert Snively
Steffen Zacharias
Don Moss
Charles Cyphers
Peter Pan
David Daniels
Don Dubbins
Jim Galante
Säveltäjä
Jimmy Page
Kuvaaja
Thomas Del Ruth
Richard H. Kline
Levittäjä / Jakelija
Golan-Globus Productions
Landers-Roberts Productions
City Films
American-European Productions
Maa
USA
Kanada
Genre
Toiminta
Rikos
Draama
Kategoria
Katujengi
Kosto
Omankädenoikeus
Julkaistu: 2011-01-12T10:31:23+03:00
Jarkko Lehtola
Death Wish 3 (Väkivallan vihollinen 3, 1985)
Ohjaaja:
Michael Winner
elokuva arvostelu
arvosana 4.5/5
Ohjaus: Michael Winner
Vuosikymmenen puolessa välissä Cannon oli päässyt vauhtiin. 80‑luvun alun onnistuneiden vetojen jälkeen (joihin kuului myös Väkivallan vihollinen II, 1982) alkoi aggressiivinen ja nopea laajentuminen. Kunnianhimoisena päämääränä oli nousta B‑luokan elokuvien tuottajasta isojen studioiden joukkoon. Mutta sitä ennen tarvittiin rahaa. Oli siis aika lypsää menestyskonseptia lisää. Kolmannen osan tarinaan piti lisätä konekivääreitä, väkivaltaa ja sotaisaa toimintaa Rambo – taistelija 2:n (Rambo: First Blood Part II, 1985) menestyksen innoittamana. Elokuva juuttui aluksi sensuurin kynsiin, mutta onnistui lopulta saamaan R‑ikärajan ilman leikkauksia.
Paul Kersey (Charles Bronson) palaa New Yorkiin tapaamaan armeijatuttavaansa. Kesken puhelinsoiton jengiläiset mukiloivat veteraanikaverin kuoliaaksi ja Kersey heitetään tyrmään murhasta epäiltynä. Poliisipäällikkö (Ed Lauter) tunnistaa Kerseyn vuosikymmenen takaiseksi vigilantiksi ja vetelee lättyyn. Kersey makaa tyrmässä ilman syytettä kun oikeat rikolliset vapautetaan nopeasti lipevien lakimiesten toimesta. Rauhoituttuaan poliisipäällikkö antaa Kerseylle epävirallisesti vapaat oikeudet toimia tahtonsa mukaan tietyin reunaehdoin. Moraalisella tasolla peli on avattu. Järjestelmän rakenteellinen mädännäisyys ja edessä siintävä tuho (poliisikin hylkää edustamansa järjestelmän) on näytetty.
Jengiläisten piinaamassa lähiössä vallitsee vielä kaoottisempi tilanne. Sentimentaalisine, jankuttavine kohtauksineen todistetaan rikollisten harrastamaa terroria: jatkuvia varkauksia, päällekarkauksia ja raiskauksia. Virkavaltaa avuksi pyytävät asukkaat saavat kokea järjestelmän äärimmäisen epäoikeudenmukaisuuden: häikäilemättömät jengiläiset osaavat kaikki lain porsaanreiät ja saavat poliisitkin toimimaan kostonsa välineinä. Paul Kerseyn ryhtyessä toimiin alkaa solidaarisuus syntyä asukkaiden keskuudessa ja sen näkyvin muoto on kollektiivinen ja mielipuolinen riemu kadulla seulaksi ammutuista jengiläisistä. Pahantekijät vastaavat väkivaltaan ja kierre on valmis. Ruumisluku kasvaa kierros kierrokselta, kunnes edessä on täysimittainen kaupunkisota, jossa satojen ruumiiden jälkeen lähiö itsessään on täysin raunioina.
Normaalisti vigilante-elokuvat päättyvät joko tekijän moraalisiin ristiriitoihin ja sitä kautta toiminnan lopettamiseen taikka kiinnijäämiseen. Väkivallan vihollinen ‑saaga vastaa mainiosti kysymykseen mitä tapahtuu vigilantille, joka ei jää kiinni. Kolmanteen osaan tullessa selviää, että Korean sodan aseistakieltäytyjästä ja arkkitehdista on vuosien mittaan kasvanut ehta sosiopaatti ja väkivaltanarkkari. Ansoja viritellään, syöttejä asetellaan ja luoteja ladataan käsin perverssi virne huulilla. Jokaisen ansoihin verta jättäneen tai ammutun pahantekijän jälkeen hymy on entistä leveämpi. Väkivallan käyttö ei enää vaadi minkäänlaista pohtimista ja rangaistusasteikkokin on muotoutunut teloitukseksi rikoksesta riippumatta.
Väkivallan vihollinen 3:n sisällöllinen teema onkin eräänlainen äärimmäisyyksiin meneminen ja sen myötä myös ristiriitaisuus. Vanhan ajan moraalia korostetaan, vaikka elokuvan sanoma itsessään on kaukana siitä. Jengiläiset luokitellaan jopa perusteettoman pahansuoviksi ja demonisointi korostuu myös ulkomuodossa: näyttelijävalinnoissa ollaan haettu mahdollisimman friikkejä kasvoja. Jengiläisten pukeutumisessa näkyy suora rinnastus vastakulttuurien vahingollisuudesta vallitsevia (työväenluokkaisia) moraaliarvoja vastaan. Myös liberaalit pohjoismaat saavat osansa: käsikirjoituksessa joukkiossa oli ryhmä nimeltä "White Scandinavian Punks".
Elokuva pyrkii myös ylittämään populaarikulttuurissa tunnetut ja ikonin asemaan nousseet aseet. Magnum .44 korvataan astetta rankemmalla .475 Wildey Magnumilla. (Aseesta jopa tehtiin markkinointivideo Cannonin kanssa yhteistyössä, ja valmistajan mukaan elokuvan synnyttämä suosio pelasti yhtiön aikoinaan konkurssilta.) M60‑konekiväärille löytyi vastine astetta isommasta .30 kaliiberin raskaasta konekivääristä.
Vaikka elokuva näennäisesti ottaakin itsensä tosissaan, tapahtumien yliampuvuus ja Kerseyn hahmon veijarimaisuus luovat elokuvaan komediallisen perusvireen, joka erottaa elokuvan The Exterminatorin (1980) kaltaisista urbaaneista, saastaisuutta tihkuvista vigilante-dystopioista. Mustasta huumorista huolimatta, arvomaailmallisella tasolla se on hurskasteleva, tarkoitushakuinen ja populismissaan myötähäpeää herättävä sekä moraalisilta yksinkertaistuksiltaan vastenmielinen.
Jos luotaimiin päätettäisiin koskaan pakata elokuvia (Voyager 1 & 2:n mukaan sisällytettiin mm. musiikkia) antamaan kuvaa ihmiskunnasta, niin Väkivallan vihollinen 3 täytyisi ehdottomasti sisällyttää tuohon joukkoon. Se ei ehkä symbolisoi 80‑lukua suoraan, mutta on enemmänkin edustamansa vuosikymmenen mentaliteetin kääntöpuolen ikoni ja vastakkainasetellullinen oksennus. Se on surrealistinen ja ilmestyskirjamainen väkivaltatrippi, jota orkestroi Paul Kersey norsupyssy kädessään ja murskatut laintaulut jaloissaan. Hengästyttävä tekele, jonka arvioinnissa superlatiivit loppuvat ja jonka liioittelevuuteen Cannonkaan ei enää yltänyt yhdessäkään elokuvassaan. Elokuvan eeppisen sisällön pohtimisessa lähtöpisteeksi kannattaa ottaa Menahem Golanin kommentti: "It's World War III! It's the most violent movie I've ever seen, but don't misunderstand me, it's an anti-violence film!"
Versioinfo (päivitetty: 13.10.2023)
Elokuvasta löytyy useita eri Blu‑ray-julkaisuja, joista Umbrella Entertainmentin ja Scorpion Releasingin versiot sisältävät eniten ekstroja. Soul Median ekstraton skandinaavijulkaisu sisältää suomitekstit.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Väkivallan vihollinen 3
Elokuvan muut nimet
Våldets fiende 3
Death Wish 3 – Die Rächer von New York
Le Justicier de New York
Il giustiziere della notte 3
El justicier de la nit
El justiciero de la noche
Ohjaaja
Michael Winner
Käsikirjoittaja
Don Jakoby
Brian Garfield
producers
Yoram Globus
Menahem Golan
Michael J. Kagan
Michael Winner
Näyttelijät
Charles Bronson
Deborah Raffin
Ed Lauter
Martin Balsam
Gavan O'Herlihy
Kirk Taylor
Alex Winter
Tony Spiridakis
Ricco Ross
Tony Britts
David Crean
Nelson Fernandez
Alan Cooke
Bob Lee Dysinger
Topo Grajeda
Barbie Wilde
Ron Hayes
Jerry Phillips
Joe Gonzalez
Francis Drake
Leo Kharibian
Hana Maria Pravda
John Gabriel
Mildred Shay
Kenny Marino
Birdie M. Hale
Marina Sirtis
Hayward Morse
Ronald Fernee
Sandy Grizzle
Säveltäjä
Jimmy Page
Kuvaaja
John Stanier
Levittäjä / Jakelija
The Cannon Group
Golan-Globus Productions
Maa
USA
Genre
Toiminta
Rikos
Draama
Kategoria
Katujengi
Kosto
Omankädenoikeus
Raiskaus
Julkaistu: 2011-01-12T10:31:31+03:00
Tatu Piispanen
Death Wish 4: The Crackdown (Väkivallan vihollinen 4, 1987)
Ohjaaja:
J. Lee Thompson
elokuva arvostelu
arvosana 2/5
Ohjaus: J. Lee Thompson
Väkivallan vihollinen 3:n (Death Wish 3, 1985) jälkeen Charles Bronson ehti tehdä Cannonille kaksi mielikuvituksetonta toimintaelokuvaa, viihdyttävän Jack Murphyn lain (Murphy's Law, 1986) ja hutiloidun Salamurhaajan (Assassination, 1987), ennen kuin Paul Kerseyä tarvittiin takaisin valkokankaille tahkoamaan rahaa taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneelle tuotantoyhtiölle. Menestys jäi kuitenkin edellisiin osiin nähden pettymykseksi: Yhdysvaltain lippuluukuilta kerätty vajaa 7 miljoonaa dollaria ei pistänyt paljoa esimerkiksi Salamurhaajaa paremmaksi. Mm. Suomessa ja Ruotsissa Väkivallan vihollinen 4 julkaistiin suoraan videolle, täällä tietysti leikattuna.
Itse elokuvan ensimmäiset minuutit pyöräyttävät ruutuun kuitenkin lupaavan vahvatunnelmaisen vigilante-skenaarion. Hämärässä autotallissa naamioituneet konnat hyökkäävät brutaalisti autoonsa yksin yrittävän naisen kimppuun. Avuton uhri revitään ajoneuvostaan, pakotetaan maahan ja saa nyrkistä kasvoihin. Tilanne näyttää perin epäonniselta kunnes varjoista astuu esiin tumman kostajan pahaenteinen hahmo. Hallin kolkot valot paljastavan pitkän mustan nahkatakin ja pistoolin hahmon ottaessa askeleen kohti yllätettyjä rikollisia. "Who the fuck are you?""Death." Blam blam blam!
Mutta tämä olikin vain unta! Katsoja herää Kerseyn tavoin karuun todellisuuteen: Väkivallan vihollinen 4 ei ole millään muotoa edeltäjiensä veroinen järjestyksenvalvontaklassikko. Väkevän aloituksen lisäksi elokuvassa on vain muutama olemassaolonsa oikeuttava Kersey-hetki. Syy tason tippumiseen on ilmeinen: Michael Winner on tiessään (hän ei ollut kiinnostunut palaamaan ohjaajanpallille kuultuaan Bronsonin tyytymättömyydestä kolmososaan), tilalla Jack Murphyn laistakin vastanneet käsikirjoittaja Gail Morgan Hickman ja ohjaaja J. Lee Thompson. Lisäksi tuotantoyhtiö Cannon oli rahallisesti heikoilla, mikä näkyy elokuvan halvanoloisena esillepanona.
Alkuperäisistä kostomotiiveista ajaudutaan vielä edellistä osaa yleispätevämpään tuhoamiseen, kun Kersey ryhtyy hävittämään kotikaupunkinsa huumeorganisaatioita. Kimmoke toiminnalle syntyy uuden naisystävän (Kay Lenz) tyttären yliannostuskuolemasta, jonka jälkeen käydään tietysti listimässä aineet välittänyt diileri. Varsinainen juoni käynnistyy salaperäisen ison kihon Nathan Whiten (John P. Ryan) ottaessa Pauliin yhteyttä ja opastaessa häntä tuhoamaan levittämisestä vastaavat gangsterit, sillä Whitekin on menettänyt läheisensä "noille kirotuille huumeille".
Vigilanttikonsepti on siis hukattu lähes täysin: Kersey on syrjäkatujen saastan siivoamisen sijaan sliipattujen pukumiesten johtaman järjestäytyneen rikollisuuden perässä, taviskansan kärsimysten korostaminen unohtuu, eikä toimintaa edes käynnistä läheiseen kohdistuva raaka rikos (tytärpuoli ottaa huumeita vapaaehtoisesti). Jonkun muun asialla juokseva Kerseykään ei oikein ole oma itsekäs itsensä. Virkavallan avuttomuutta omin asein oikaiseva vigilantismi kääntyy drugs are bad mmmkay ‑tason huumevalistukseksi enemmän kuin hieman tyhmästi. "Kaikki huumekauppaan sekaantuneet ansaitsevat kuolla" on Kerseyn tämänkertainen missio.
Väkivallan vihollinen 4 alkaa toivoa herättävästi sekä tapahtumiensa että J. Lee Thompsonin eloisan ohjauksen osalta, mutta pian molemmista katoaa puhti. Suhteellisen runsas toiminta käy nopeasti tylsäksi, sillä vaikka ase kostavan arkkitehdin kourassa välillä vaihtuukin, yhteenotot rakentuvat aina samalla tavalla: kuvataan kun Kersey ampuu, sitten kun viholliseen osuu. Välillä jotain räjähtää. Siinä se, mitään mielikuvituksellisempaa tai ovelammalla tavalla väkivaltaisempaa ei ole luvassa. Viinipulloon piilotettu pommi – melko tylsä temppu – on Kerseyn ainoa erikoisviritys. Väkivallan vihollinen 3:n nerokkaita ansoja tulee totisesti ikävä.
Iso ongelma on myös tykinruokana toimivien rivimiesten ohella vain mafiosokarikatyyreistä koostuva konnagalleria, josta uupuu kohtalokas määrä uhkaavuutta, vastenmielisyyttä ja vittumaisuutta. Tähän on saattanut osaksi vaikuttaa itse Bronson, joka ei pitänyt kahden edeltävän elokuvan ultraväkivaltaisesta sävystä, ja jonka takia Hickman joutui käytännössä laatimaan käsikirjoituksen kokonaan uusiksi sitä mukaa kun teosta kuvattiin. Moniin aikalaisiinsa Bronson-elokuviin verrattuna Väkivallan vihollinen 4 ansaitsee kuitenkin tunnustusta siitä, että se älyää hyödyntää vetreää 65‑vuotiasta tähteään suhteellisen monipuolisesti ja pitää tämän ruudussa niin ettei täysi turhautuminen pääse missään vaiheessa iskemään.
Elokuvan päättävä rullaluisteluhalliin sijoittuva väijyntä on sarjan surullisin näyttö Kerseyn totaalisesta pihalla olemisesta, kun tämä hämmentyneesti pälyillen kyykkii neonväreissä vilkkuvien peliautomaattien väleissä rynnäkkökivääriään puristaen. Vaikka Kersey lopulta tietysti tappaa kaikki, vaikuttaa pääkonna silti olevan viimeiseen asti ainakin henkisesti niskan päällä. Yhden miehen sota huumeita vastaan kun vain tuntuu aivan pölvästiltä touhulta – ensimmäiset osat onnistuivat perustelemaan Kerseyn toiminnan paljon uskottavammin. Matalillakin ennakko-odotuksilla Väkivallan vihollinen 4 ei pysty täyttämään tehtäväänsä edes tyydyttävästi ja jää sarjan huonoimmaksi suoritukseksi.
Death Wish V: The Face of Death (Väkivallan vihollinen 5 – kalman kasvot, 1994)
Ohjaaja:
Allan A. Goldstein
elokuva arvostelu
arvosana 2.5/5
Ohjaus: Allan A. Goldstein
80‑luvun lopulla Cannon oli kriisissä ja serkukset Menahem Golan ja Yoram Globus riidoissa. Taloudellisesti ja tapahtumallisesti sekavien vuosien aikana Cannon osti 21th Century Filmsin (joka oli ilmeisesti vain ns. pöytälaatikkoyhtiö) ja antoi kontrollin siihen Menahem Golanille. Golan aikoi toistaa Cannonin menestystarinan samalla konseptilla kuin aikaisemmin ja siihen tarvittiin uutta Väkivallan vihollinen ‑elokuvaa. Golanilla oli valmis käsikirjoitus viidenteen osaan, joka oli kirjoitettu neljännen osan tekijöiden, 80‑luvun lopulla J. Lee Thompsonin ja Gail Morgan Hickmanin toimesta. Yhtiön senhetkisissä olosuhteissa elokuva olisi kuitenkin ollut liian kallis kuvata. Niinpä koko tuotantoprosessi piti aloittaa alusta ja ennen kaikkea Charles Bronson saada suostutelluksi elokuvaan.
Väkivallan vihollinen V – kalman kasvot liikkuu paljon vähemmän kunnianhimoisissa teemoissa kuin kaksi aiempaa osaa. Tapahtumat sijoittuvat mallimaailmaan ja erityisesti toimistoa johtavaan naiseen jota Paul Kersey (Charles Bronson) tapailee. Tilannetta mutkistaa naisen ex‑mies, mafiapomo Tommy O'Shea (Michael Parks), joka häiriköi parin elämää. Väkivallanteot johtavat toisiin ja lopulta oikeudenkäyntien jälkeen Paul Kersey huomaa taas ainoan keinon olevan oman käden oikeus. Viidennessä osassa Paul Kersey on kaikista kärsivällisin – hän kestää suorastaan häiritsevän paljon epäoikeudenmukaisuutta ennen ryhtymistään toimeen.
Viides osa on aikaisempia osia itsenäisempi teos, eikä sen skaala ole yhtä mahtipontinen kuin aikaisemmissa osissa. Paul Kerseyn hahmo on paljon seesteisempi ja hän jopa jatkuvasti ehdottaa asian jättämisestä poliiseille. Juoni on tv‑tuotantotasoinen ja kuvaushetkellä 72‑vuotias Charles Bronson suhteellisen väsyneen oloinen. Bronson oli tiukasti mukana tuotantovaiheessa ja hän halusi tuoda mukaan enemmän hahmoa syventävää materiaalia. Tämänkaltainen pyrkimys olisi kuitenkin vaatinut paljon enemmän resursseja käsikirjoitusprosessiin, kuin mitä 21th Century Filmsin kaltainen tuotantoyhtiö pystyi saamaan. Lopputuloksena onkin suhteellisen laiskalla tavalla tehty vigilante-elokuva, jonka keskushenkilön nimi voisi olla mikä tahansa muukin kuin Paul Kersey.
Kuten aiemmin mainittiin, Bronson ei koskaan pitänyt aikaisempien osien väkivaltaisuudesta ja hänellä oli hieman jännitteitä Golanin kanssa muutenkin : Kuvauksien aikoihin hän ei jostain periaatteellisesta syystä suostunut kommunikoimaan tuottajansa kanssa millään tavoin. Viidennessä osassa hänellä oli kerrankin neuvotteluissa ylilyöntiasema, tarvitsihan Menahem Golan uusine tuotantoyhtiöineen Bronsonia enemmän kuin Bronson häntä. Niinpä hänen täytyi suostua kaikkeen, mitä Bronson vaati. Näitä oli mm. mahdollisuus vaikuttaa käsikirjoitukseen. Kaiken kukkuraksi hänelle maksettiin miljoonia pääosasta, minkä varjoon jäi koko elokuvan budjetti. Huhutaan jopa niinkin käsittämättömästä summasta kuin viisi miljoonaa dollaria. Elokuvan teatterikierros tuotti 1,7 miljoonaa taalaa ja 21th Century Films meni konkurssiin vain vähän sen jälkeen kun Väkivallan vihollinen V – kalman kasvot oli julkaistu videolle.
Olivatpa Golanin ja Bronsonin keskinäiset ongelmat sitten mitä tahansa, ehkäpä jollain tasolla vigilante sai viimein kostonsa.
Versioinfo (20.11.2025):
Elokuvasta löytyy Suomesta kaksi erillistä dvd‑julkaisua. Bellevue Entertainment julkaisi heikon täyskuvallisen levyn 2000‑luvun alkupuoliskolla. Yleisempi on MGM:n/FS-Filmin laadukas julkaisu anamorfisella laajakuvalla. Kummallakaan dvd:llä ei ole ekstroja.
