Ilja Rautsi

Masters of the Universe (1987)

Ohjaaja:

• Gary Goddard

elokuva arvostelu

"Only the Universe Could Hold Adventure This Big!"

Kunnollisia ison luokan kalkkunaelämyksiä pääsee Hollywoodissa harvoin syntymään. Kun pelissä on montakymmentä (tai parisataa) miljoonaa dollaria, ei aivan mitä tahansa järjettömyyttä päästetä porteista ulos. Jättielokuvien tekijöiden halu miellyttää kaikkia johtaa myös usein siihen, että lopputulokset ovat keskinkertaisuudessaan täysin vailla minkäänlaista persoonallista otetta tai edes sellaista puhtaasta innostuneisuudesta syntyvää luovaa "mitä vittua?" ‑tason mielipuolisuutta jollaiseen parhaissa kalkkunaelokuvissa törmää. Välillä kuitenkin studioiden arvostelukyky pettää ja luovat lahjattomuudet pääsevät toteuttamaan logiikan pakotteista iloisesti vapautuneita visioitaan kunnon budjetilla. Gary Goddardin ohjaama Masters of the Universe on malliesimerkki tästä ilmiöstä, vaikkei sen budjetti ihan tähtitaivaita hiponutkaan.

Masters of the Universe perustuu 80‑luvun puolivälin suosittuun animaatiosarjaan, joka oli olemassa vain ja ainoastaan myydäkseen leluja. Koko juttu sai alkunsa kun Conan barbaari ‑elokuvaan perustuva lelulinja jostain syystä peruttiin ja muoviukoille oli keksittävä jotain käyttöä. Conanin kulmikas pää sai uudet blondit kutrit ja He‑Man oli syntynyt. Leluja piti kuitenkin markkinoidakin, joten niiden pohjalta kehitettiin animaatiosarja, jonka alkupään jaksojen hahmovähyys selittyy sillä, ettei leluja oltu ehditty keksiä tarpeeksi monta. Sarjaan esiteltiin sitä mukaan uusia hahmoja kun leluja suunniteltiin lisää.

Eternia-nimiselle planeetalle sijoittuvan sarjan tapahtumat pyörivät voimamiekan avulla sankarilliseksi He‑Maniksi muuttuvan heiveröisen prinssi Adamin ympärillä. Adam on tosin yhtä lihaksikas omana itsenäänkin kuin fallossymbolinsa avulla tosimieheksi muuttuneena Hän‑Miehenäkin. Lähes jokaisessa jaksossa He‑Man ja "hyvyyden sankarit" taistelivat ilkeän pääkallonaamaisen Skeletorin pahoja suunnitelmia vastaan. Sarjan jaksot ovat älyvapaudessaan edelleen oudolla tavalla viehättäviä, vaikka iso osa hauskuudesta koostuukin loogisten ristiriitojen huomaamisessa kuusivuotiaille tarkoitetuissa lelumainoksissa.

Sarjan suosion alkaessa hiipua joku tuotantoportaassa tajusi, että vielä olisi mahdollista nyhtää rahat pois isiltä ja äideiltä ympäri maailmaa tekemällä kokoillan elokuva aiheesta. Siitähän saisi vielä uusia leluja! Lisää yhteyksiä Conanin maailmaan muodostui kun ohjaajaksi valittiin syystä tai toisesta ensikertalainen Gary Goddard, jonka aiempiin saavutuksiin kuuluu mm. Conan-elokuvaan perustuva huvipuistoajelu. Lopputulos muistuttaa yllättävän vähän itse animaatiota ja leluja – esimerkiksi koko muodonmuutoskäsite on hylätty, eikä prinssi Adamia ole elokuvassa lainkaan. Oman lisänsä tuo sekin, että Goddard halusi samalla tehdä elokuvan Jack Kirbyn tietyissä piireissä klassikkona pidettävän New Gods ‑fantasiasarjakuvan hahmojen ja teemojen pohjalta. Ottaen huomioon kaiken tämän, on oikeastaan pienoinen ihme, että lopputulos ylipäänsä muistuttaa yhtään mitään.

Tällä hetkellä huolestuttavasti valloillaan olevan 80‑lukunostalgian ansiosta Masters of the Universesta on tehty uusi ja tylsällä tavalla johdonmukainen animaatiosarja. Myös uudesta elokuvasta on ollut puhetta. Mutta se taustasta, nyt itse asiaan.

Masters of the Universe ‑elokuva alkaa kauniilla maalauksella animaatiosarjan kuuluisasta Pääkallolinnasta. Kertojanäänen pauhatessa käy kuitenkin ilmi, ettei sen suinkaan olisi tarkoitus näyttää maalaukselta. Opimme että paha keisari Palpatin– eikun siis ilkeä Skeletor (Frank Langella) on vanginnut hyvän Velhottaren (Christina Pickles), ja seuraavan kuunkierron koittaessa, "kun Suuri Silmä avautuu", saa Skeletor tämän voimat.

Sankarillinen He‑Man (Dolph Lundgren) ja hänen muutamat kumppaninsa taistelevat yhä urheasti Skeletorin Stormtroop– anteeksi, epämääräisiä mustiin haarniskoihin pakattuja tähtäyskyvyistään päätellen enemmän haju‑ kuin näköaistin varassa pelaavia sotilaita vastaan. Yhdessä Man‑at‑Armsin (Jon Cypher) ja tämä tyttären Teelan (Chelsea Field) kanssa He‑Man pelastaa piipittävän kurluttavasti epämääräisyyksiä horisevan kääpiökeksijä Gwildorin (Billy Barty), jonka ulottuvuuksien välisen portin avaavaa Kosmista avainta Skeletor jahtaa – huolimatta siitä, että hänellä on jo toinen samanlainen.

Sirkusryhmää muistuttava (vain parrakas nainen puuttuu) joukkio pakenee Skeletoria avaamalla portin ja päätyy maapallolle, keskelle sykkivää 80‑luvun huumaa. Avain hukkuu, mutta Gwildor löytää humoristisen lehmän. Päättömän juoksentelun jälkeen joukkio tapaa käsikirjoituksen mukaan teini-ikäiset mutta todellisuudessa kaikkea muuta kuin sen näköiset Kevinin (Robert Duncan McNeill) ja Julien (Courteney Cox), jotka ovat puolestaan löytäneet Kosmisen avaimen.

Samaan aikaan Skeletor lähettää maailmankaikkeuden epäpätevimmät palkkasoturit sankarien perään, todennäköisesti vain päästäkseen heistä eroon. Palkkasoturien draamantajua painotetaan kohtauksessa, jossa Skeletorin ilkeä apuri Evil‑Lyn (Meg Foster) esittelee heidät tälle; jokainen seisoo kätevästi varjoissa eri puolilla huonetta, astuen sitten teatraalisesti esiin aina nimensä kuullessaan. Ulkonäöstä päätellen sakki koostuu kaljusta nahkafetisististä, kuparilaatoitetusta liskosta, liima‑ ja turkkitehtaiden läpi peräjälkeen juosseesta ammattipainijasta sekä Mötley Crüen laulajasta.

Roskajoukko löytää sankarit, mutta He‑Man on liian hyvin rasvattu ja pääsee pakoon kuritettuaan palkkasotureita ensin jonkin aikaa. Jatkuvan looginen Skeletor tappaa yhden sotureista kuultuaan epäonnistumisesta ja lähtee itsekin maapallolle. Mukana menossa on myös kovaksikeitetty kaljupäinen kyttä (Paluu tulevaisuuteen ‑elokuvien rehtorina tunnettu James Tolkan), Julien traumoja kuolleista vanhemmistaan sekä ihmeellisiä lentolaitteita.

Loppuelokuva on oikeastaan pelkkää taistelua osapuolien välillä, sekä Skeletorin mahtipontista uhmaa uudessa jumalmuodossaan hänen saatua haltuunsa Velhottaren voimat. He‑Manin ja Skeletorin keskinäistä suhdetta käsitellään myös liikuttavan ruoskintatuokion ja intohimoa tihkuvien repliikkien kautta. "Kohokohtia" kyllä riittää, Kevinin paljastumisesta mestarisäveltäjäksi hetkeen kun Dolph määkii pelkässä lannevaatteessaan: "IIIIII haveee the Poweeeeerrrr!!!" – mutta enpä viitsi paljastaa aivan kaikkea siltä varalta, että tämän joku aikoisi vielä katsoakin.

Dolph Lundgren He‑Manina on jo tarpeeksi uskomaton ilmestys sönköttäessään ympäriinsä punaisen viitan alta höljyvien huolellisesti öljyttyjen muskeliensa kanssa, mutta koko elokuvan varastaa ehdottomasti Frank Langella Skeletorina. Pääkallon ja sulaneen kynttilän yhdistelmää epämääräisesti muistuttava lateksimaski on kertakaikkisen naurettava, eikä tunnelmaa yhtään kohota ohjaajan taipumus kuvata sitä lähikuvissa, jolloin paljastuu, että sierainaukkojen tilalla on vain mustaa maalia. Langella tosin saattaa saada jotain tyydytystä siitä, ettei kukaan taatusti tunnista hänen yrmeitä kasvojaan naamarin alta, mutta mies riehuu niin antaumuksella, että hänen on ollut jo lähes pakko nauttia elämyksestä.

Skeletor on hahmona aivan klassikkopahismateriaalia – epämääräistä rotua oleva muista erottuva friikki, joka on puhtaasti Paha vain siksi, että on Paha. Apurejaan satunnaisesti teloittava, sadistinen Shakespeare-pyrkyri, joka voisi valloittaa maailmankaikkeuden, ellei hänellä olisi epäterve pakkomielle istua valtaistuimellaan ja katsella kun kalju nahkafetisisti ruoskii laserruoskallaan rasvattua, lihaksikasta sekä nuhaista ruotsalaismiestä. Tämän kaiken ilmaiseminen vaatii jo jotain erityistaitoja. Langellalle on myös kirjoitettu ylivoimaisesti hauskin materiaali. Äärimmäisen tosissaan ja dramaattisesti ilmaistut, keskenkasvuisen goottirunoilijan aikaansaannoksia muistuttavat mukasyvälliset mietinnät siitä, onko hyvyyden yksinäisyys samanlaista kuin pahuuden ovat lähes lattialle pudottavaa typerryttävyyttä.

Skeletor onnistuukin nousemaan kiinnostavimmaksi hahmoksi tässä sekasotkussa – hän on ainoa hahmo, jolla on jotain etäisesti samaistuttavia haluja ja päämääriä. Persoonattomia sankareita ei kiinnosta muu kuin Skeletorin voittaminen, kun taas omassa ylinäyttelemisen todellisuudessa asuva Skeletor havittelee koko maailmankaikkeuden herruutta sekä hyvin todennäköisesti myös He‑Manin rakkautta. Lopputekstien jälkeen tulevassa yllätyskohtauksessa Skeletor saakin viimeisen sanan, ja tuntuu kuin olisi katsonut Frank Langella ‑show'ta 100 minuutin ajan. Mukana on muutama muukin hölmöydessään kiinnostava näyttelijäsuoritus, mutta ei niitä kannata oikeastaan edes mainita.

Ohjaus ei ole aivan toivotonta, mutta ei myöskään missään nimessä pätevää. Goddard on selvästikin luullut tekevänsä aivan oikeaa elokuvaa – huimaa seikkailua kaikenikäisille, josta ei vauhti lopu kesken. En ole miehen huvipuistoajeluita testannut, mutta ehkä hänen lahjakkuutensa puhkeaa sujuvammin kukkaan niiden keskellä.

Käsikirjoitus on Skeletor-osuuksia lukuun ottamatta hengetön sarja toinen toistaan seuraavia kliseitä, mutta kiehtovia idioottimaisuuksia on siroteltu tasaisin väliajoin pitkin juonta niin, ettei mielenkiinto pääse herpaantumaan ainakaan kovin pahasti. Kirjoittaja David Odell on ilmeisesti budjettisyistä joutunut sijoittamaan suurimman osan kohtauksista maapallolle, mitä voisi pitää isona virheenä mikäli elokuvassa olisi jotain oikeasti toimivaa. Mielenkiintoista kyllä, ilmeisesti myös budjettisyistä, maapallolla ei muutaman päähenkilön ja heidän tuttujensa lisäksi tunnu asuvan ketään. Talot ovat kyllä pystyssä, mutta kukaan ei edes ilmesty ikkunoihin kurkkimaan saati sitten tule kadulle katsomaan kun toisesta ulottuvuudesta saapuu ihmeellinen kumipääkallomies armeijansa kanssa.

Yllättäen elokuvan lavastukset ovat paikoitellen ihan komeita. Tosin tuon lauseen kirjoitettuani tajusin, ettei niitä komeita ole kuin yksi, eli Pääkallolinnan sisus, mutta ehkä tällainen yksinäinen valopilkku keskellä ammottavaa kykyaukkoa ansaitsee erityismaininnan. Itse Jean "Moebius" Giraud on ollut mukana tuotantosuunnittelussa, mutta joko hänen ideoitaan ei ole käytetty tai sitten mies on ollut krapulassa. Ohjaaja Goddard on kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen ja muistelee dvd‑julkaisun kommenttiraidalla kuinka kuvauksissa kaikki oli kivaa ja asiat toimivat kivasti, vaikkei rahaa ollutkaan niin paljon ja kuinka kiva Dolph Lundgren oli ja kuinka lopputulos on hänestä edelleen aika onnistunut.

Masters of the Universeen oli tarkoitus tehdä jatko‑osa (johon loppukin harvinaisen selvästi viittaa), mutta elokuva floppasi pahasti. Jo kirjoitettu käsikirjoitus muokattiin raskaasti uudestaan ja lopputulos on, uskomatonta kyllä, Albert Pyunin ohjaama ja Jean-Claude Van Dammen tähdittämä tulevaisuusvisio Cyborg (1989).

Kaiken kaikkiaan: Masters of the Universessa ei siis ole mitään järkeä. Sen "Star Wars kohtaa fantasian" ‑maailma ei ole vakuuttavasti luotu, teinihahmojen draamaelementit vain ärsyttävät, kaikki hahmot pelkästään pomppivat paikasta toiseen, juoni vilisee epäloogisuuksia, huumoriyritelmät aiheuttavat myötähäpeää, efektit eivät vakuuta, pääosassa on Dolph Lundgren... silti minä uskallan tunnustaa suorastaan rakastavani tätä kuvotusta. Ehkä koska se on niin mahdottoman hölmö elokuva. Tai sitten tönkösti esitetyt absurdit ja värikkäät luonnonoikut kipinöivien laserpistooliensa kanssa mätkimässä toisiaan oudossa 80‑lukulaisessa tyylityhjiössä vetoavat minuun omalla kömpelön selittämättömällä otteellaan. Eikä minun tarvitse kuin ajatella Frank Langellaa Skeletorina niin päiväni jo piristyy. Maailma on suunnattoman paljon parempi paikka lahjattomien mutta luovien ihmisten ansiosta. Kiitos ahneet lelutehtailijat, kiitos Gary Goddard, olette ihania.