Juho Malanin

Welcome to New York (2014)

Ohjaaja:

• Abel Ferrara

elokuva arvostelu

Ohjaus: Abel Ferrara

Welcome to New Yorkin alussa näyttelijä Gerard Depardieu kertoo toimittajille roolistaan tosielämän henkilöön ja oikeudenkäyntiin perustuvassa elokuvassa. Depardieu sanoo "vihaavansa heitä"", siis poliitikkoja, ja kuinka hän ei luota heihin tai heidän työhönsä. Hän kertoo tunteiden puutteesta esittämäänsä henkilöä kohtaan, joka "kykenee nauttimaan kuuden minuutin kestoisesta seksistä"". Toimittajanaiset eivät peittele ällötyksestä kielivää ilmettään. Johdannon lopussa Depardieu kiteyttää asemansa: "olen individualisti ja anarkisti"." Seuraavana alkavaa elokuvaa pohjustavat yksityiskohtaiset tekstiruudut, jotka kertovat taustatapauksen olevan yhtä "tulkinnanvarainen" kuin lähes kaikki muukin suljettujen ovien takana tapahtunut, josta maailma sitten median välityksellä kuulee. Tällä kertaa totuutensa esittää ohjaaja Abel Ferrara.

Devereaux (Depardieu) on Kansainvälisen valuuttarahaston johtaja, fyysisesti vaikuttavan kokoinen mies, jolla on vastustamaton mieltymys prostituoitujen ja bisnesnilkkien kanssa irstailuun "työmatkojen" aikana. Elokuvan alussa hän saapuu hotellille New Yorkissa. Siististi pukeutunut hahmo siirtyy aulasta vastaanottoon kuin kuka tahansa hyvinvoiva ylempi virkamies tai diplomaatti. Maansa ja kaupunkinsa tavoille uskollisena hotellin vastaanotto kommentoi kaikkea tiskillä tapahtuvaa sanalla "wonderful"", ja ystävällinen nainen lähtee vielä opastamaan Devereauxia kohti oikeaa huonetta. Oven takaa löytyy kuitenkin jo asukkaita, muutama virnuileva prostituoitu ja päihtyneitä miehiä. Hotellin ystävällinen vastaanottovirkailija näyttää lievästi järkyttyneeltä ja muuttuu varautuneeksi. Devereaux kysyy, kiinnostaisiko häntä liittyä seuraan. Nainen kieltäytyy selväsanaisesti ja vähän lannistuneena, koska hän samalla ymmärtää valuuttarahaston johtajan aikaisemman lirkutuksen tarkoitusperät.

Seuraa kieltämättä hyvin yksityiskohtainen ja räikeä irstailujakso, jossa miehet piehtaroivat maksullisten daamiensa kanssa, syövät ja juovat hyvin ja alkavat lopulta sotkea itseään ja naisten vartaloita – rintoja, pakaroita, selkää – eri ruoka-aineksilla kermavaahtoa suosien. Siivoojilla lienee masentava työ newyorkilaisissa laatuhotelleissa. Riettaan tuhlailun ja alkukantaisen seksuaalisen sekoilun yhdistelmässä on jotain, minkä Markiisi De Sade tunsi yli 200 vuotta sitten liittäen samanlaisia visioita omiin synkkiin teoksiinsa. Myöhemmin elokuvassa läski Devereaux on kolmestaan kahden upean luksushuoran kanssa, joihin Devereaux soveltaa melko pikaisesti huipentuvia otteitaan. Peittelemättömissä seksikohtauksissa on autenttinen ja kuuma meininki juuri sillä tavalla, joka kiihottaa miehiä ja epäilemättä huvittaa suuresti naisia – mistään herrasmiehen ajantajusta ei Devereauxin kohdalla voi puhua.

Naisten poistuttua setelitukkojensa kanssa astuu uupuneen miehen hotellihuoneeseen afrikanamerikkalainen naissiivooja. Hän säikähtää kylpyhommissa virkistäytyvää Devereauxia, joka kuitenkin hyökkää kauhistuneen siivoojaparan kimppuun välittömästi, sillä homma prostituoitujen kanssa oli ilmeisesti jäänyt jotenkin keskeneräiseksi. Kohtalokas kohtaaminen siivoojan kanssa johtaa tilanteeseen, josta katsojalle jää selvähkö käsitys, mutta josta kukaan elokuvassa (kuten reaalisessa ulkomaailmassa) ei tiedä varmaa totuutta. Siitä alkaa tietysti "tulkinta" ja "sovitus" tositapahtumiin perustuen, ja me pysyttelemme elokuvassa.

Devereaux pidätetään ja kiikutetaan newyorkilaiselle poliisiasemalle leipääntyneiden ja kyynisten konstaapelien vittuilun ja toisaalta suoraan getosta kärrättyjen synkänoloisten miesten mulkoilun ja irvailun kohteeksi. Tässä vaiheessa elokuvaa onkin käynyt selväksi, että Devereauxin sosiaalinen verkosto sijaitsee ns. yhteiskunnan ylemmällä portaalla eikä hän ole tottunut olemaan yhtään sen lähempänä katutasoa. Samasta syystä nämä hetket, kun todellinen putoaminen alkaa, kuuluvat elokuvan kiehtovimpiin aivan kuin David Cronenbergin Cosmopolisissa (2012) päähenkilö-miljardöörin romutettua sijoituksensa ja pudotessa korkealta osaksi sitä todellisuutta, jossa 98% maapallon väestöstä elää; parturipuotien tuolille, koriskenttien kupeeseen, puistoihin, työnsä menettäneiden itsetuhoisten tai muuten kärsineiden tavallisten ihmisten pariin.

Näillä putkakohtauksilla Ferrara herkuttelee pitkällisesti ja huolella. Newyorkilaisille (afrikanamerikkalaisille) rivikytille on yhdentekevää onko nilkki piriä alaikäisille myynyt parittaja vai seksuaalirikoksesta ja ahdistelusta epäilty valuuttarahaston johtaja, sillä "mestoilla" raiskaajia kuulemma odottaa yhdenmukainen käsittely. Devereaux suhtautuu kriisiinsä kypsän maltillisesti osittain ehkä siksi, ettei ymmärrä puoliakaan poliisien ja punottavasilmäisten sellitoveriensa kommenteista ja katsojaa viihdyttävästä hyvästä vittuilusta. Katsojan kannalta tämä kaikki on hupaisa muistutus siitä, että vaikka asema ja omaisuus varjelevat tietyiltä epämukavuuksilta kuten tavallisilta ihmisiltä, ruohonjuuritason todellisuudelta tai vastuulta sitä kohtaan, tekevät ne myös vääjäämättömästä putoamisesta tavallista raskaamman. Putoaminen on tarinankerronnan ajattomia aiheita.

Ja valtava Devereaux todellakin on. Gerard Depardieu on vaikuttava, voimakas ja valloittava näyttelijä. Hän on ihminen, jonka uskottavuus ja karisma kasvavat sitä mukaa kun hänen vatsansa paisuu, ja norsumaisen vahva nenä korostaa vaikutelmaa. Depardieun perunasäkkimäinen olemus on kauttaaltaan kuin yhdistelmä mykkäelokuvan suuria miehiä ja tiettyä poikamaista viattomuutta ja turmeltumattomuutta, joka välittyy kasvoista ja joka on jotenkin suojassa kaikelta elämän langettamalta rappiolta ja turmelukselta, pettymyksiltä ja ikääntymiseltä. Depardieun näytteleminen on parhaimmillaan hyvin fyysistä ja vahvaa, toisaalta hän vangitsee huomion hiljaisissa dialogikohtauksissa pelkällä keskittyneellä läsnäolollaan. Kyseinen luonnenäyttelijä sopii rooliinsa hienosti.

Elokuvassa aletaan pian rakentaa oikeudenkäyntiä siitä, mistä hotellin varsin järkyttynyt siivooja Devereauxia syyttää. Mies kiistää raiskaussyytteet ehdottomasti. Vaimo Simone (Jacqueline Bisset) saapuu New Yorkiin ja vaatii saada kuulla totuuden, hänhän tietää että hänen miehensä on seksiaddikti irstailija, jolle tuottaa suuria vaikeuksia jättää "hyödyntämättä" naisvartalon tiettyjä osia aina kun mahdollista. Vaimolle on kuitenkin jonkinlainen selitys hotellihuoneen välikohtauksesta annettava, syyttömyyden vakuuttelu ei riitä. "Runkkasin hänen suuhunsa! Siinä kaikki"", Devereaux selittää. Vaimo näyttää pettyneeltä. Nyt hänen hankkimansa ja järjestelemänsä omaisuuskin on vaarassa, sillä oikeudenkäynti tulee maksamaan miljoonia. Devereaux myös tunnustaa tyttärelleen, ettei ehkä hae enää Ranskan presidentiksi.

On ymmärrettävää, että Dominique Strauss-Kahn loukkaantui elokuvasta, joka perustuu hänen uransa tahranneeseen seksuaalirikossyytteeseen ja oikeudenkäyntiin. Se on ymmärrettävää, jos elokuvan esittämät tapahtumat ovat valhetta ja eksploitaatiota, mutta yhtä lailla se on ymmärrettävää jos ne ovat tosia, ja jos tapahtumat menivät suurin piirtein kuvatun kaltaisesti. Lopulta on yhdentekevää kuinka uskollinen elokuva on todellisuudelle, jonka lopulta vain Dominique ja guinealainen siivooja tietävät. Elokuvana, dekadenssikuvauksena, huipulta putoamisen kuvauksena ja tragikoomisena suurmiehen heikkouden määrittelynä Ferraran teos on hyvin onnistunut ja ansiokas. Ferraralla on hyvä taju mustalle ja kyyniselle huumorille sekä aiheelliselle ironialle dialogin ja oheismerkitysten muodossa.

Elokuva on kaksituntinen mutta kantaa kestonsa hyvin. Mitä enemmän katsoja pohtii yhteiskunnallisia ja globaaleja ongelmia Euroopassa, Yhdysvalloissa tai vaikka Länsirannalla, sitä enemmän elokuva aukenee, eikä asioiden luonto muutu epärealistisemmaksi, vaikka itse konkreettinen (rikos)tapahtuma olisi osin sepitetty. Elokuvassa on samanlaista raakaa huumoria ja irvokkuutta kuin toisessa hienossa rahamiehen revittelyjen kuvauksessa, Brian De Palman Arpinaamassa (1983). Devereaux kuitenkin välttyy aiemmin mainitun elokuvan esittämältä vääjäämättömän tuhon kauheudelta. Molemmissa elokuvissa inhimillisen hauskanpidon ja hedonismin rajat ylitetään rajusti, kun kulutus‑ ja sikailupotentiaali vie kaiken suhteellisuudentajun omistajiltaan. Ferraran elokuva ei moralisoi tai paheksu, ja lopulta Devereaux näyttäytyy pakostakin osin sympaattisena ja harmittomana hölmönä, jota niinkin pitkälle on ehkä kantanut voimakas vaimo, kuten myös esimerkiksi Paul Thomas Andersonin Mestarissa (2012).