Ilja Rautsi

Gainsbourg (Vie héroïque) (Gainsbourg (tarina legendasta), 2010)

Ohjaaja:

• Joann Sfar

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joann Sfar

Elämäkertaelokuvien lähtökohtainen ongelma on ihmiselämän muodottomuus syntymän ja kuoleman välillä. Yleinen tapa on aloittaa juuri rääkyvästä vauvasta, näyttää pari kasvattavaa lapsuuden traumaa ja siirtyä sitten aikuisuuden kautta valitun uran kohokohtiin, kunnes ylpeys johtaa lankeemuksen ja rappion kautta vanhuuden viisastumiseen. Kaavana selkeä ja opettavainen, mutta draamana kuiva ja hajanainen, etenkin kun usein elokuvien kohteena olevat suurmiehet seurustelivat ristiin rastiin ja vaimojen tehtävä on olla hysteerisesti "vaimoja".

Ranskalaisen provokaattori-lauluntekijä-näyttelijä-arkkirenttu Serge Gainsbourgin (1928–1991) elämää yritetään mahduttaa hieman tähän muottiin, mutta paremmin sarjakuvistaan tunnetun esikoisohjaaja Joann Sfarin otteessa on tuoreuden tuntua.

Fantasiaelementtien nivominen realismin sekaan aina puhuvista kissoista päähenkilön alter egoon on Sfarin ominta antia ja sitä olisi suonut esiintyvän elokuvassa enemmänkin. Muuten Gainsbourg on melko perinteinen ja tyypillinen suurmieselämäkerta juurikin vaimoineen, suhteineen sekä rappioromanttisine nousuineen ja laskuineen. Rappiofiilistä lisää aiheeseen kuuluva tuhoton tupakoinnin määrä, mitä nykyään harvemmin näkee.

Sentään toisin kuin yleensä, alun lapsuusosio jätetään vapaaksi hahmon aikuistemmellykset selittävästä traumaattisesta kokemuksesta – vaikka natsien miehittämä Ranska sellaista juutalaispojalle tarjoileekin. Isonenäinen juutalaiskuvasto muotoutuu sen sijaan fyysiseksi kaksijakoisuustraumaksi, joka seuraa miestä läpi elämän Doug Jonesin esittämän doppelgangerin muodossa.

Tällä kuvitteellisella Serge-vihulaisella on animaatiohahmon mittasuhteilla karrikoidut jättikorvat ja koukkunokka, sekä pitkäkyntiset sormet. Groteski juutalaisnarri seuraa Gainsbourgia läpi elämän, fyysisenä muistutuksena tämän rumuuden aiheuttamasta itseinhosta. Tosielämän mukaan ruma mies saa kuitenkin kaikki naiset Brigitte Bardot'sta Jane Birkiniin. Laetitia Casta tekee hyvän mutta ohueksi jäävän Bardot-tulkinnan, kun taas elokuvan kuvausten jälkeen itsemurhan tehnyt brittinäyttelijä Lucy Gordon saa enemmän käyttöaikaa Birkininä.

Kaikki muut ovat kuitenkin melkein cameo-tason sivuhahmovierailijoita Gainsbourgin paraatissa, jota fyysisesti muuntautumiskykyinen Eric Elmosnino karismaattisesti johtaa. Parituntinen kokonaisuus jää kuitenkin melko muodottomaksi, kuten elämältä voisi odottaakin. Varsinaista tarinaa edustaa omakuvan muuttuminen, jota lapsuuden ja varhaisaikuisuuden osuudet parhaiten ilmentämät.

Sfar on enemmän kotonaan fantasiaelementtien kanssa kuin draaman kaaressa. Tätä irrottelevampaa tyyliä olisi kaivannut sovellettavaksi myös elokuvan muotoratkaisuihin esim. kronologian suhteen. Alun perin ohjaajan tarkoitus olikin, että näyttelijänuran itselleen luonut Gainsbourgin tytär Charlotte olisi esittänyt isäänsä. Sääli kokeilun kariutumisesta.

Ilja Rautsi

The Killer Inside Me (Tappaja sisälläni, 2010)

Ohjaaja:

• Michael Winterbottom

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Winterbottom

Elokuvissa kohua herättäneitä psykopaattikuvauksia riittää Peeping Tomista (1960) Henry: Portrait of a Serial Killeriin (1986) ja Maniacista (1980) American Psychoon (2000). Moraalittomiksi ja vastenmieliseksi ilmestyessään haukuttuja tuotoksia yhdistää yleensä arvonnousu kohun laantumisen jälkeen – ikään kuin vasta jälkikäteen havaittaisiin, että vastenmielisiä asioita ja hirviömäisesti toimivia ihmisiä esittävien elokuvien ei ehkä sittenkään ole edes tarkoitus tuntua mukavilta.

Tuorein tapaus on brittiohjaaja Michael Winterbottomin sovitus Jim Thompsonin 1952 ilmestyneestä, epäilemättä myös Bret Easton Ellisiä inspiroineesta romaanista The Killer Inside Me. Kirja filmattiin ensimmäistä kertaa 1976 hajanaisin tuloksin. Uusi tulkinta palaa lähemmäs juuriaan.

Lou Ford (Casey Affleck) on pikkukaupunki Central Cityn apulaissheriffi ja kaikkien mielestä mahdottoman mukava mies, aina valmiina auttamaan – Lou ei edes kanna asetta mukanaan. Kun sheriffi kuitenkin antaa Loulle tehtäväksi ajaa prostituoitu Joyce Wakeland (Jessica Alba) ulos kaupungista, lähtee miehen sisällä sykkivä hulluuden sydän ryöpsähdellen purkautumaan. Loun vanhan ajan sanaparsien ja yltäkylläisen teksasilaisen kohteliaisuuden alla piileskelee sosiopaattinen sadisti, jolla ei ole mitään kosketuspintaa muiden ihmisten tunteisiin.

Siinä missä 70‑luvun version ohjaaja Burt Kennedy pitkitti tilanteita ja varsinaisen juonen käynnistymistä, menee Winterbottom nopeasti asiaan. Joycen kanssa syntyvän kiristyskuvion käynnistys ja yksityiskohdat skipataan vauhdilla, keskittyen enemmän ainoastaan tapahtumiin, joilla on merkitystä päähenkilölle.

Affleckin honottavalla äänellä esittämä Ford on loputtoman kiehtova hahmo, jonka ulkokuori ja sisin eivät niinkään ole ristiriidassa keskenään kuin yhteiskunnan normien mahdollistamassa yhteistyössä. Tappaja sisälläni etenee puoleenväliin asti hienosti nyrjähtäneenä kuvauksena siitä, miten tapakulttuurin koodisto voi piilottaa alleen hirviöitä, joissa eläimelliset impulssit yhdistyvät ihmismielen pirulliseen harkintakykyyn. Jännite alkaa kuitenkin kadota John Curranin tekemästä käsikirjoituksesta hieman ylipsykologisoivien lapsuustakaumien tultua peliin.

Lajityypistä toiseen loikkivan Winterbottomin töitä yhdistävä etäännyttämisen elementti ja kaavojen välttäminen tekevät hänestä hyvän ohjaajavalinnan. Väkivalta erityisesti naisia kohtaan on puistattavan kylmäävää katsottavaa, mutta mitä muuta se rehellisesti kuvattuna voisi olla?

Winterbottom kuvaa kohtaukset kliinisen tarkkailevalla otteella. Iskut ja jäljet näytetään kursailematta, mutta myös mässäilemättä. Rujot äänet tehostavat kokonaisuutta. On helppo ymmärtää, miksi toisenlaiseen (viihde)väkivaltakaavaan tottuneet kammoksuvat elokuvan otetta. Se ei tarjoa katsojalle pakotietä teoista, tekijästä tai uhrista. Kieroutuneisuutta lisää toiminnan sadomasokistisuus – katsojalta evätään mahdollisuus samaistua uhreihin, jotka piestynäkin yhä sopertavat rakastavansa Fordia.

Affleck kannattelee kokonaisuutta sympatiaa kerjäämättömällä suorituksellaan. Elokuvassa ei niinkään jännitä sitä, jääkö Ford kiinni vaan mitä hän tekee sen tapahduttua. Huipentuma toimiikin hienosti keräävänä kohtauksena ja summaa hahmon ristiriitaisuudet hyvällä biisivalinnalla.

Ilja Rautsi

Rubber (2010)

Ohjaaja:

• Quentin Dupieux

elokuva arvostelu

Ohjaus: Quentin Dupieux

Monille elokuvissa tapahtuville asioille ei ole mitään järjellistä syytä, tai edes elokuvan sisällön kontekstissa löytyvää motivaatiota. Juttuja vain tapahtuu ja katsojan tehtävä on seurata niitä, poimien täysin omasta persoonastaan riippuen haluamansa merkityksen juuri kokemalleen kuvavirralle. Jos elokuva ei maita, voi lähteä kotiin ja silloin elokuva loppuu. Mutta voiko elokuva silti jatkua katsojasta huolimatta? Ja mitä katsoja tuo kokemaansa elokuvaan?

Tällaisesta kysymyksenasettelusta lähtee Quentin Dupieuxin parodinen metaelokuva, joka kertoo psykokineettisillä voimilla kaikkea eteensä tulevaa tappavasta autonrenkaasta.

Rengas herää autiomaasta ja pyörähtelee parin kaatumisen jälkeen menestyksekkäästi eteenpäin. Rengas törmää pulloon ja rutistaa sen. Rengas törmää kaniin ja räjäyttää sen. Rengas törmää ihmiseen ja räjäyttää tältä pään. Rengas on onnellinen.

Tapahtumia seuraa autiomaahan kärrätty joukko ihmisiä kiikareilla. He ovat tulleet "katsomaan elokuvaa" ja kommentoivat jatkuvasti tapahtumia sekä niiden toimivuutta, kinastellen välillä keskenään. Asiaan sekaantuu myös poliisipäällikkö, joka tietää olevansa elokuvassa ja toivoo sen loppuvan heti kun kiikariyleisö on myrkytetty. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia.

Tai tavallaan ovat. Rubber on yhden metaidean vitsi, joka kestää 85 minuuttia. Osa muotoläpästä on hauskaa, osa vaivaannuttavaa. Välillä renkaan edesottamukset naurattavat ääneen, välillä toivoisi että kirjoittaja-tuottaja-leikkaaja-säveltäjä-ohjaajan kärsivällisyys ei olisi niin pitkäjänteinen renkaan vain rullaillessa ympäriinsä ja jopa kuvauksesta vastaavan auteurin leikkiessä kameran fokuksella.

Paremmin musiikkituottaja Mr. Oizona tunnetun Dupieux'n elokuva on kuitenkin lähtökohtaisesti ota tai jätä –tarjous. Se olisi kompaktimpi, hauskempi ja viihdyttävämpi puolituntisena lyhytelokuvana, mutta kommentaari elokuvan ja katsojan suhteesta "vaatii" laahaavaa muotoa. Jos elokuvaa ei ole ilman katsojaa, se jatkuu niin kauan kuin katsoja sitä kokee. Eli ulos voi kävellä.

Ilja Rautsi

Püha Tõnu kiusamine (Pyhän Tonin kiusaus, 2009)

Ohjaaja:

• Veiko Õunpuu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Veiko Õunpuu

Virolaisohjaaja Veiko Õunpuu jatkaa kotimaansa markkinatalouden saneleman nykymenon ankaraa kritisointia. Esikoispitkä Sügisball (Autumn Ball, 2007) pitäytyi vielä risteytyvine pikkutarinoineen realismissa, mutta tällä kertaa elokuvansa myös kirjoittanut Õunpuu lämää vaikutteensa Bunuelista Pasolininin kautta Roy Andersoniin suoraan peliin ja tekee häpeilemättömän surrealistista modernin maailman painajaista.

Püha Tõnu kiusamine (The Temptation of St. Tony) alkaa Dante-lainauksella elämän keskitiellä synkkään metsään eksymisestä. No, keski-ikäinen päähenkilö, keskitason yritysjohtaja Tõnu (Taavi Eelmaa) eksyy mustavalkoisen eteerisenä avautuvaan luontoon, jossa kuolleen koiran hautaamisen yhteydessä löytyvät irtojäsenet johtavat hänet poliisin kautta koko ajan ahdistavammaksi muuttuvalle matkalle läpi virolaisen ylemmän keskiluokan pimeän puolen. Hukassa oleva vaisu Tõnu on koiran ohella juuri haudannut isänsä. Suhde vaimoon on kylmän muodollinen ja sydämettömän lähipiirin etuoikeutetut kulttuuriharrastukset kumisevat onttouttaan.

Eelmaalla on hieman epäkiitollinen tehtävä esittää passiivisesti tapahtumasta toiseen raahautuvaa jokamiestä, jonka turhauttava kadonneen inhimillisyyden etsintä johtaa symboloimaan pienen köyhän maan ajautumista omasta latteasta vallastaan juopuneiden moukkien haparoivaan otteeseen ihmisyyden jäädessä vikisemään ojanpenkalle.

Õunpuun kuvaus on vakuuttavampaa silloin, kun hän käsittelee ns. todellisen maailman tapahtumia eli Tõnun tuttavapiirin pateettisen banaaleja bakkanaaleja ja hyvien tapojen mahdollistavan luokkaeron rumaa puolta. Kun epämääräisen lynchmäistä pahuutta huokuvasta prostituutiosirkuksesta paloittelua pakeneva Tõnu taas juoksee yksin ja alasti läpi lumisen maiseman, Viron lippuun hytisten kääriytyneenä, ei symboliikka juuri jätä pureskeltavaa.

Samaten Tõnun loputon vaellus kalsean maiseman halki kaipaisi lisäjäsentylyä ja päähenkilön matka maansa mustavalkoisen kiirastulen läpi tarvitsisi revittelevämpää otetta. Kuvaus on kaunista ja musiikkivalinnoilla Õunpuu osoittaa omaavansa itsenäistä tyylitajuakin vaikutteiltaan lainaamisen ohessa. Myös absurdi musta huumori, jolla eksistentiaalisia kysymyksiä totisella naamalla pohditaan, nostaa kokonaisuuden viehätystä.

Lupaavan Autumn Ballin ja hajanaisen mutta paikoin huikean The Temptation of St. Tonyn jälkeen Õunpuulta näyttäisi kuitenkin olevan odotettavissa se todella kova elokuva.

Ilja Rautsi

Le Donk & Scor-zay-zee (2009)

Ohjaaja:

• Shane Meadows

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shane Meadows

Improvisaatioon nojaavia keittiödraamoja ohjannut Shane Meadows ja intensiivisen ravisuttavista suorituksista tunnetuksi tullut Paddy Considine löivät hynttyyt yhteen ensi kertaa synkässä vigilante-kuvauksessa Dead Man's Shoes (2004). Yhteistyö jatkuu kokeellisemmissa merkeissä viidessä päivässä kuvatussa mokumentissa Le Donk & Scor‑Zay‑Zee.

Considine esittää keski-ikäistyvää roudaria, joka syntymänimensä Nicholas sijaan vaatii itseään kutsuttavan Le Donkiksi. Meadows taasen näyttelee itseään tekemässä dokumenttia miehestä. Paksua pohjoisbrittiaksenttia vääntävä Le Donk yrittää luoda managerinuraa ja tulla toimeen raskaaksi saattamansa eksän ja tämän uuden miesystävän kanssa.

Suojattina on paikallinen wannabe-räppäri Scor‑Zay‑Zee (samalla nimellä myös oikeasti räppäävä Dean Palinczuk), jonka ura olisi tarkoitus saada nousuun suostuttelemalla Manchesterissa 50 000 ihmisen keikan vetävä Arctic Monkeys ottamaan tulokas lämppärikseen.

Meadowsin ja Considinen luoma skenaario kuvataan The Officen käynnistämällä myötähäpeäisellä mokumenttihengellä. Le Donkilla ei ole kaikki muumit laaksossa, mutta hän on täynnä itseään ja ajautuu sitä kautta vaivaannuttaviin tilanteisiin. Scor‑Zay‑Zee hengailee mukana ja tekee mitä käsketään. Meadows parodioi hieman itseään, mutta lopulta elokuva keskittyy ohjaajan ja kohteen välisen keskinäisen manipulaation sijaan lopulta kovin perinteiseen lämminhenkiseen tarinankaareen.

Hahmoja pääsee hyvin lähelle ja näyttelijät vetävät todellisenoloiset roolinsa moitteettomasti, mutta käteen jää pikkukivaa lähes-hauskaa, joka ei sinänsä perustele dokumentaarista kerrontaratkaisua. Viisi päivää on hämmästyttävän lyhyt aika kuvata niinkin toimiva ja rullaava elokuva kuin Le Donk & Scor‑Zay‑Zee, mutta se ei myöskään anna aikaa keskittyä miettimään, mitkä elementit kannattaisi kehittää pitemmälle. Lopulta syntyy tunne, että tekeminen on ollut huomattavasti palkitsevampaa kuin katsominen.

Ilja Rautsi

L.A. Zombie (2010)

Ohjaaja:

• Bruce La Bruce

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bruce La Bruce

Taidepiirien moniottelija ja homoikoni Bruce LaBruce on viime vuosina keskittynyt yhdistämään zombeja ja homopornoa. Ensin elokuvassa Otto; or Up With Dead People (2008) ja nyt samaa menoa jatkavassa L.A. Zombiessa.

Lihaksikas ranskalainen homopornotähti Francois Sagat esittää nimetöntä epäkuollutta kulkuria, joka ilmaantuu Los Angelesiin merestä kuin Ursula Andress Sean Connerylle Dr. Nossa (1962). Sitten sini-ihoinen zombi laahautuu 63 minuutin ajan ympäri kaupungin asfalttiviidakkoa, herättäen tuoreeltaan murhattuja miehiä henkiin naiden heidän haava-aukkojaan jättimäisellä kierolla peniksellään. Lopussa Sagan jää kaivamaan hautaa, jossa lukee "LAW".

L.A. Zombie on halvalla digikameralla ontuvasti kuvattu nekrofiilinen fantasia, jonka voi halutessaan kenties lukea myös vertauskuvana seksuaalisen suuntauksensa vuoksi yhteiskunnasta syrjään pakotettujen ihmisten rakkauden aktin kautta tapahtuvalle sielujen elvytykselle.

Toisaalta elokuvan voi myös tulkita olevan rytmitajuton yhden huonon maun vitsin kertauskavalkadi, jonka elokuvakerronnan saralla lahjaton ohjaaja läpisävellyttää ponnettomalla musiikilla. Tyypillisessä kohtauksessa Sagat ensin virtsaa full frontal ‑lähikuvassa ja sitten lampsii paikallaan hitaasti lyllertäen. Taustalla soi kokonaisuudessaan loputtoman pitkä ranskalainen syntikkabiisi. Nähtyään tarpeeksi monta kertaa Sagatin ejakuloivan siirappia kiiltävälihaksisten chippendalesien päälle voi vain miettiä näyttelijäparkojen aivoituksia elokuvan kuvasten jälkeen heidän tuttavapiirinsä erehtyessä kysymään "mitä oot puuhaillu viime aikoina?"

Nykyihmisen keskimääräisellä 67 vuoden elinennusteella elämä sisältää noin 35 118 720 minuuttia, joista 63 tarkoittaa 0.00000179 prosenttia, eli noin kärpäsenpaskassa elävän loiseläimen kokoa edustavan määrän. Vain tämän verran L.A. Zombie vie maallisesta vaelluksesta, mutta pitää ottaa huomioon ihmisten kokevan universumin tarjoamat ärsykkeet subjektiivisesti. Mikä tarkoittaa, että kyseisen kärpäsenpaskan kyseinen loiseläin on yhtäkkiä kerrostalon kokoinen typerryttävä klöntti, joka peittää kaiken hyvän maailmassa alleen.

Subjektiivisuuden käsite toki tuottaa myös oivalluksen siitä, että oma katselukokemuksen aiheuttama tuska lienee pientä verrattuna siihen, miten maailman vähemmistön vähemmistö, eli ne pari nekrofiiliä homoseksuaalia, joutuvat kärsimään, kun se yksi ja ainoa fetissin elokuvatoteutuskin osoittautuu täysin katselukelvottomaksi.

Ilja Rautsi

Outrage (2010)

Ohjaaja:

• Takeshi Kitano

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takeshi Kitano

Lakonisen väkivaltaisilla alamaailman kuvauksilla ohjaajanuransa aloittanut Takeshi Kitano on seilaillut 2000‑luvun epätasaisissa merkeissä. Hitaasti avautuvaan taidedraamaan ja ponnettoman kikkailevaan itseironiaan keskittynyt ohjaaja palaa Outragen kautta juurilleen. Konstailematon yakuza-tarina on suoraviivaisen sadistista ja äkkiväärän humoristista väkivallan loputtoman kierteen kuvausta.

Paluu menneeseen kunniaan kuitenkin harvoin onnistuu. Yhdenlaisen aihepiirin parissa parhaimmat työnsä tehneet ohjaajat eivät aina kykene uudistumaan tekijöinä kaluttuaan sisimpänsä jo tyhjäksi (Tim Burton, Jean-Pierre Jeunet). Jäljelle jää onttoa itseapinointia. Toiset taas onnistuvat kasvamaan henkilökohtaisten pakkomielteiden saran ohella myös taiteilijoina (David Cronenberg).

Outragesta tulee eniten mieleen Woody Allen ja tämän Cassandra's Dreamin (2007) ja You Will Meet a Tall Dark Strangerin (2010) kaltaiset sinänsä sujuvat kierrätykset. Saa nähdä, mitä Kitanosta vielä kuoriutuu, mutta Outragelle jo julistettu jatko‑osa ei ainakaan lähtökohtaisesti kuulosta järin kiinnostavalta suunnalta.

Outrage näyttää parin yakuza-perheen sisäisiä välienselvittelyjä noin kahden tunnin ajan. Pääpomo pyörittää alapomoja, alapomot komentajiaan ja komentajat alaisiaan. Kaikki pyrkivät nallittamaan toisensa ja tasaisin väliajoin joku hakataan, silvotaan, ammutaan tai räjäytetään. Kehä on loputon, eikä siitä pääse irtautumaan.

Nihilistisen kierteen osallisten nimillä ei ole elokuvassakaan sen suurempaa merkitystä. Kitano kuvaa neuvotteluja ja tappo-operaatioita samalla välinpitämättömällä otteella, joka saa kyllä näkemään itseään toistavan loputtoman kamppailun turhuuden – mutta samalla se tekee kiinnostumisen tai välittämisen mahdottomaksi, satunnaisia absurdeja mustan huumorin hetkiä lukuun ottamatta.

Elokuva tarjoaa noin ensimmäisen tunnin ajan mielenkiintoa jengien keskinäisiä suhteita ja varpaille astumistilanteiden monipolvisia vaikutuksia hahmottaessa. Toinen tunti vain jatkaa samaa rataa. Hahmot ovat kylmiä ja sadistisia, kuten kuuluukin, mutta vailla mitään erityistä, joka oikeuttaisi kokonaisen elokuvan omistamisen heille. Ohjaaja itse murahtelee yhdessä roolissa lähes parodisesti. Jos yakuza-elämä on tätä, ilmentää Kitano sen pohjattoman typeryyden erittäin hyvin. Se taas ei tarkoita, että Outrage tarjoaisi elokuvana mitään kovin sykähdyttävää.

Ilja Rautsi

Mother (Äiti, 2009)

Ohjaaja:

• Bong Joon-ho

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bong Joon-ho

Eteläkorealaisen elokuvan nousukausi kansainvälisten festivaalien lemmikkinä 2000‑luvun alussa kesti pari vuotta. Tulokkaista Kim Ki‑duk näyttää sortuneen liian tuotteliaisuuden kautta keskeneräisiin liukuhihnatöihin ja Kim Ji‑woon onttoon pastissileikkiin. Oldboylla (2004) säväyttänyt Park Chan-wook löysi kiinnostavan tasapainon pateettisen synkistelyn ja absurdin komedian välillä Thirstissä (2009). Kaikkia yhdistää kiinnostuksen väkivaltaan ohella genrejen ja sävyjen villi yhdistelyhalu, joka usein johtaa epätasaisen ylipitkiin elokuviin, mutta tuottaa myös odottamattomia helmiä.

Joukkoon kuuluu myös Bong Joon‑ho. Sarjamurhaajan vaikutusta kyläyhteisöön tutkineen Memories of Murderin (2003) ja jättihirviön vaikutuksella perheen yhdistymiseen The Hostissa (2006) irrotellut ohjaaja sekoittaa tällä kertaa kipeää perhedraamaa ja etsiväjuonta, riemastuttavin tuloksin.

Kim Hye‑jan esittämä, nimettömäksi jäävä äiti elää ja nukkuu kahden kesken jälkeenjääneen aikuisen poikansa Do‑joonin (Won Bin) kanssa. Do‑joon joutuu vaikeuksiin jäätyään auton alle ja pahoinpideltyään yliajajansa golfkentällä. Sitten lukiolaistyttö löytyy brutaalisti murhattuna, vierellään Do‑joonin sormenjäljillä varustettu golfpallo. Kommunikoinniltaan sekava poika ei muista mitään ja lentää vankilaan. Äidille ei jää muita vaihtoehtoja kuin todistaa poikansa syyttömäksi löytämällä oikea murhaaja.

Mother avautuu Bongin muun tuotannon tapaan säästeliään hitaasti, näkökulmasta ja kärsivällisyydestä riippuen joko antaen hahmoille kunnolla tilaa tai pitkittäen jokaista otosta. Rytmi pelaa kuitenkin tällä kertaa hyvin yksiin päähenkilön kanssa. Äiti on melko säikky, eikä sulaudu tuosta vaan etsiväksi. Rakkaudesta kumpuava määrätietoisuus pakottaa kuitenkin jatkamaan.

Bong hyödyntää asetelmaa sekä pingotettuihin jännitysjaksoihin, joissa saa jännittää heiveröisen pikku kotiäidin puolesta, että samasta hahmoristiriidasta ponnistavaan komediaan. Kuvallisesti Mother luottaa kasvoihin keskittyvien lähikuvien ja vaikuttavien, todella laajojen sumuisten vuorimaisemien ja niitä vasten vaeltavien pikku ihmishahmojen kontrastiin.

Kuvakieli on muutenkin oivaltavaa, esim. murhatun tytön perässä läähättäneiden lukiolaispoikien kuulustelukohtauksessa, jossa uhri tuodaan tilanteeseen fyysisesti kameranliikkeitä hyödyntäen. Bong ei kuitenkaan sorru päälle liimattuun kikkailuun.

Perusjännite kantaa melko pitkälle, mutta juuri lauhkean rytmin alkaessa väsyttää kääntää Bong tilanteen päälaelleen orgaanisella tavalla. Draaman kautta trilleriksi muuttuva Mother kasvaa ennen kaikkea luonnekuvaksi epätoivoisesta äidistä, joka on valmis tekemään mitä tahansa poikansa eteen. Kim Hye‑ja loistaa roolissa, joka paikoin herättää raivostuneisuutta katsojassa – onhan kyseessä tyypillinen äiti.

Mikko Sirenius

Little Big Soldier (2010)

Ohjaaja:

• Ding Sheng

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ding Sheng

Little Big Soldier sijoittuu taistelevien sotaherrojen vallassa olevaan Kiinaan ennen vuotta 221 eaa, jolloin Qin‑dynastia yhdisti maan. Jackie Chan on Liang-valtion joukkojen rivisotilas, joka on keksinyt erinomaisen tavan pärjätä taistelussa: esittämällä kuollutta. Wei‑valtion kanssa käydyn verisen taistelun jälkeen Jackie löytää ruumiskentältä toisen eloonjääneen, vihollisjoukkojen kenraalin (Wang Leehom).

Jackie huomaa mahdollisuuden lyödä rahoiksi: viholliskenraalin vangitsijalle on luvattu palkkio. Rimpuileva kenraali taas haluaisi mieluummin kuolla saappaat jalassa kuin lähteä mokoman veijarin vankina Liangiin teloitettavaksi. Jackiellekin on tosin hieman epävarmaa, otetaanko hänet vastaan sankarina vai karkurina, ja matka on pitkä ja vaarallinen. Edessä odottavat paitsi Wein sotilasaatelin juonikkaimmat päänmetsästäjät, myös metsässä asuva barbaariheimo, villi karhu ja eräs voimakastahtoinen nainen.

Synopsiksesta voi päätellä, että Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat sekä Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalo (Human Condition, 1959–1961) ovat Little Big Soldierin esikuvia. Elokuva ei yritäkään olla vastaavanlainen uusi mestariteos, eikä toisaalta tyydy väsyneen pinnallisiin kunnianosoituksiin. Se keskittyy sovittamaan legendaariset tarinaelementit kunniallisesti kevyempään seikkailukontekstiin ja tähän perustuukin suuri osa elokuvan viehätyksestä. 70‑luvun lopulla kungfu-elokuvan uudistanut Jackie palaa itse käsikirjoittamassaan elokuvassa juurille, aikaan ennen suuria läpimurtojaan.

Ei liene mikään yllätys, että näin perinnetietoista elokuvaa katsoessaan alkaa toivoa konservatiivisempia kameran liikkeitä ja cgi‑ ja värimäärittelyosastolle kenkää. Tuntuu huvittavalta, että elokuvan promokuvista on tehty väreiltään paljon itse elokuvaa luonnollisempia. Kuvat ovat onneksi melko selkeitä ja mitään itsetarkoituksellista tehostekikkailua ei ole. Värimäärittelyäkin on sentään yritetty käyttää tarinankerronnan elementtinä, vaikkei lopputulos ihan vakuutakaan sen hyödystä.

Elokuvan hahmot ovat itsessään hyvin muistettavia, mutta päähenkilöparin hyväntuulisesta kilvoittelusta olisi voinut tehdä aavistuksen mieleenjäävämpää. Jackien sanailu tuntuu välillä vain lapselliselta ja hiljainen kenraali hieman persoonattomalta. Dramaturgian puolesta käsikirjoitus on onnistunut. Hahmojen kehitys on saatu luontevasti mahdutettua 96 minuutin kestoon.

Jackien akrobatia on elokuvan toiminnassa luonnollisesti pääosassa. Pasifistisuudestaan ja hauskoista puolustautumiskeinoistaan huolimatta Jackien hahmo ottaa kuitenkin toiveissaan osaa kunnon mies miestä vastaan ‑tappeluunkin. Tilaa jää toiminnan lisäksi tyylikkäille suvantokohdille, joissa päähenkilön unelmat ja painajaiset saavat kuvallisen muodon. Viimeinen kohtaus on lievästä pateettisuudestaan huolimatta nykyelokuvassa täysin poikkeuksellinen.

Little Big Soldier ei ole täydellinen tai ikimuistoinen teos, mutta hämmästyttää sympaattisuudellaan. Kunhan 2000‑luvun alun tomut saataisiin karisteltua pois visuaalisesta ilmeestä, tällaisesta katsojaa aliarvioimattomasta seikkailuelokuvasta toivoisi uutta trendiä.

Mikko Koivisto

Crows Zero II (2009)

Ohjaaja:

• Takashi Miike

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Miike

Takashi Miiken kaikkien aikojen tuottoisimmaksi elokuvaksi Japanissa noussut Crows Zero (2007) saa odotettua jatkoa parin vuoden viiveellä. Lähdemateriaalista ei ainakaan ole puutetta, sillä sarjakuvafilmatisointien innoittajana on toiminut Hiroshi Takahashin 1990‑luvulla peräti kahdeksan vuoden ajan jatkunut ja runsaat 30 miljoonaa kappaletta myynyt manga. Miiken elokuvasovitukset eivät silti toista alkuperäisteosten tarinoita, vaan kuvittavat niiden taustat ensimmäistä kertaa. Hieman huvittavan numerosekamelskan nimessään aikaan saanut Crows Zero II jatkaa tarinaa edellisen elokuvan lopusta.

Ensimmäinen Crows Zero ei suosiostaan huolimatta ollut kovin tyydyttävä elokuva, vaan se kärsi tylsän tarinan ja pahvisten hahmojen ohella monien toimintajaksojen surkeasta leikkauksesta ja kuvauksesta. Hienon loppumätön ohella elokuvasta ei jäänyt käteen muuta kuin The Street Beats ‑yhtyeen punk-rockilla varustetut komeat, Sogo Ishii ‑henkiset alku‑ ja lopputekstijaksot. Kuvaajaa lukuun ottamatta identtisellä tekijäporukalla ja jokseenkin samalla kaavalla valmistettu Crows Zero II on yllättäen edeltäjäänsä huomattavasti parempi, likipitäen erinomainen elokuva.

Lähestulkoon peittelemättömän homoeroottinen Crows Zero II parantaa Miiken edelliseen tunarointiin verrattuna kaikilla osa‑alueilla. Jatko‑osa on paremmin kuvattu, toimintajaksoiltaan iskevämpi, ja yleislaatuisesti homompi. Väkivaltaisten poikamallien kansoittaman Suzuran-lukion sisäiset voimakamppailut on saatu pois päiväjärjestyksestä, ja uusi suoraviivainen tarina keskittyy koulun johtohahmojen sekä kaljupäisten Housen-jengiläisten väliseen nokkapokkaan.

Miehistä komeutta ylistävä Crows Zero II jakaa panoksensa niin, että pahikset ovat paljasrintaisia muskelikimppuja sekä puhtaan homohtavia pukumiehiä, sankarien päästessä pätemään poptähtimäisen komeilla kampauksillaan. Näyttelijäkaarti koostuukin lähes yksinomaan Shun Ogurin, Takayuki Yamadan ja Haruma Miuran kaltaisista nuorisoidoleista. Kuvallinen hekumointi saa tuekseen kovin vähän mielikuvituksen varaan jättävää dialogia, joka vilisee viisauksia miehisestä kunniasta ja tosimiehen tuoksusta.

Elokuvan naisroolit rajoittuvat yhteen romanttiskomedialliseen koulutyttökohtaukseen sekä ensimmäisestä elokuvasta periytyviin Meisa Kuroki -R&B ‑esityksiin. Ilmeisesti naisyleisön kalasteluun tähtäävä veto luo muuten kovismaiseen poikasirkukseen hämmentävän epäkohdan koulun kovanaamojen tanssiessa teinitähden tahtiin kuin kyseessä olisi itäisen pallonpuoliskon kovin rock-yhtye. Huomautettakoon kuitenkin, etteivät Kurokin musiikkinumerot ole suinkaan lajityypin sietämättömimmästä päästä, eikä niistä viitsi pahoittaa mieltään The Street Beatsin ja monien muiden asiallisempaa linjaa vetävien rokkareiden täyttäessä loput elokuvan loistavasta ääniraidasta.

133 minuuttisen elokuvan pitkä kesto selittyy osittain sen venähtäneellä loppuhuipennuksella: massiivinen turpaanvetomaraton kestää yksijaksoisesti peräti 27 minuuttia. Esiintyjät eivät ole taistelulajien ammattilaisia, mutta mätkivät toisiaan niin huikealla sadomasokistisella antaumuksella ettei katsomon puolella voi olla herkistymättä. Japanilaisesta PG‑12 ‑ikärajasta huolimatta kyse olisi ainakin muutaman vuosikymmenen takaisin Suomi-standardein puhtaasta K‑18 ‑pieksennästä. Mielikseen sitä katselee jos elokuvan konsepti kolahtaa. Crows Zero II on täsmälleen sitä mitä lupaakin, ja mitä sarjan ensimmäisen elokuvan olisi pitänyt olla.