Mikko Koivisto

Love Exposure (2008)

Ohjaaja:

• Sion Sono

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sion Sono

Takashi Miikeltä Japanin mielenkiintoisimman sekopään tittelin jo aikoja sitten varastanut Sion Sono tunnettaneen parhaiten kulttihitistään Suicide Club (2001). Kauhugenreä alustanaan käyttävä kaunis mutta vatsaa vääntävän graafinen yhteiskuntasatiiri pureutui japanilaisten yhteiskuntanormien sekä populaarikulttuurin aiheuttamiin sairaustiloihin, joissa itsemurhakin voi olla muotia. Vuonna 2005 valmistunut, pehmeälle digivideolle kuvattu jatko‑osa Noriko's Dinner Table hylkäsi kauhun kokonaan ja sivusi ensimmäisen elokuvan tapahtumia vain etäisesti. Tarjolla oli lähes kolmetuntinen sukellus identiteettiään etsivän teinitytön surrealistiseen sielunmaisemaan. Sonon tuorein ohjaustyö, 237‑minuuttinen Love Exposure, asettuu näiden elokuvien loogiseksi jatkoksi. Samalla kyseessä on yksi vuosikymmenensä järeimmistä ja taatusti muistettavimmista elokuvista.

Love Exposuressa päällimmäiseksi teemaksi nousee uskonnollisuus. Elokuvan päähenkilö on syvästi katoliseen perheeseen syntynyt Yu Honda (AAA-yhtyeen erinomaisesti näyttelevä jäsen Takahiro Nishijima), jonka elämässä vaikuttaa kaksi tärkeää naista: pyhimysmäisen hyveellinen äiti sekä Neitsyt Maria. Lapsena Yu lupaa äidilleen etsivänsä oman elämänsä Marian ja perustavansa tämän kanssa perheen. Vuosia myöhemmin äidin kuoltua Yun isä (Atsuro Watanabe) ryhtyy papiksi, mutta ajautuu ennen pitkää masennuskierteeseen. Yhä synkkäsävyisemmiksi muuttuvien jumalanpalvelusten ohessa isä purkaa turhautumistaan pakottamalla poikansa jokapäiväisiin synnintunnustuksiin. Hyveellinen Yu ei ole omasta mielestään tehnyt syntiä, minkä isä tulkitsee synnin kieltämiseksi ja täten kaikkein pahimmaksi rikokseksi. Isäänsä rakastava Yu tunnustaa tälle keksittyjä syntejä, mutta jää kiinni valehtelusta. Ainoa ratkaisu tilanteeseen on alkaa tehdä oikeaa syntiä.

Elokuvassa nähtävästä uskonnon synnyttämästä järjettömästä noidankehästä huolimatta Sonon tarkoituksena ei ole suoranaisesti polkea katolisuutta maan rakoon. Kristinuskon lähtökohtia Sono kunnioittaa, mistä yhtenä esimerkkinä elokuvassa kuultava repliikki "Jeesus Kristus oli coolimpi kuin Kurt Cobain". Elokuvan henkilöt ovat yhtä lailla aikojen saatossa vääristyneen uskonnon uhreja kuin sen väärinkäyttäjiäkin; mukaan lukien Yu, joka pyrkii olemaan hyvä uskovainen noudattamalla hänelle opetettuja normeja, mutta ei ymmärrä, että uskon tulisi lähteä omasta sydämestä ja perustua itse tehtyyn päätökseen. Love Exposuren sairaassa maailmassa uskonnot ovat vain yksi osa raiteiltaan suistunutta systeemiä, johon kuuluvat yhtä lailla Suicide Clubin tutkailema populaarikulttuuri sekä Noriko's Dinner Tablen kuvaama murhiin saakka ulottuva identiteetin luominen.

Love Exposuren 17‑vuotias päähenkilö löytää oman kutsumuksensa tosatsusta, eli naisten alushousujen salakuvauksesta. Yun tapaamat katuhuligaanit esittelevät nuorukaisen alamaailman tosatsu-legendalle (Hiroshi Ohguchi), joka hyväksyy Yun oppilaakseen. Tosatsu on Japanissa oikeastikin suosittu underground-ilmiö, jota harrastetaan mitä kekseliäimmin tavoin. Ahkerassa käytössä on muun muassa söpö koiranpentu ‑strategia, jossa kamera kiinnitetään koiran pantaan. Pahaa aavistamattoman uhrin kyykistyessä silittämään pientä koiraa avautuu kameralle esteetön näkymä hameen alle. Sonon käsissä tosatsu-taiteilu on viety vielä monta astetta pidemmälle. Elokuvan esittelemät kungfu-oppeja hyväksikäyttävät tekniikat ovat ällistyttävintä materiaalia mitä valkokankaalla on vähään aikaan nähty.

Yun suunnitelma uskonnollisten paheiden harrastamisesta onnistuu jopa siinä määrin, että synnintunnustusta kuunteleva isä uhkaa käydä poikaansa käsiksi. Yu itse on siitä mielissään, sillä se on henkilökohtaisin reaktio mitä hän on papin kaavun alle piilotuvassa isässään onnistunut synnyttämään pitkään aikaan. Tosatsun harjoittamiselle on kuitenkin toinenkin, vielä tärkeämpi syy. Yu on vakuuttunut, että se on ainoa tapa löytää suurkaupungin miljoonamassojen joukkoon kadotettu Maria. Merkkinä Marian löytymisestä tulisi toimimaan erektio, jota Yu ei ole koskaan aiemmin kokenut. Sitä odotellessa aika kuluu hyvässä kaveriseurassa; Yun uudet ystävät – varkaat, pervot ja yakuzat – muodostavat myötämielisemmän yhteisön kuin Yun todellinen perhe.

Sonon elokuvissa perhe on usein ollut keskeinen teema. Noriko's Dinner Tablessa isä yritti epätoivoisesti jäljittää kotoa karannutta tytärtään, Strange Circusin (2005) puolestaan sukeltaessa insestin maailmaan. Kyse on siis varsin erilaisista perhe-elokuvista kuin mistä maailmalla rakastettu mutta Sonon vihaama ohjaaja Yasujiro Ozu tunnetaan. Sono itse on nimittänyt Ozua peräti antikristukseksi. Sonoa voitaneen perustellusti kutsua anti-Ozuksi. Perhehelvettien kuvauksessa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä japanilaisia elokuvatraditioita kohtaan koetusta angstista, vaan se pohjaa jossain määrin ohjaajan omaan elämään. Nämä ainekset löytävät tiensä myös Love Exposureen, jonka inspiraationa on toiminut paitsi tosatsua harrastava ohjaajan ystävä, myös kotoaan karanneen Sonon omat nuoruudenkokemukset uskonnollisen kultin parissa.

370‑sivuisen käsikirjoituksen pohjalta koostettu Love Exposure on tarinaltaan niin massiivinen, että tässä arvostelussa esitelty juonitiivistelmä on pelkkää pohjustusta elokuvaan. Katolisuuden ja tosatsun käsittelyn saapuessa näennäiseen lakipisteeseensä kuviin ei vielä ole ilmaantunut miehien turpaanvetoa rakastavaa teinityttö Yokoa (Hikari Mitsushima), pakettiautolla kaupunkia tyttöjenginsä kanssa kiertävää Koikea (Sakura Ando), tai mustaan takkiin ja Meiko Kaji ‑hattuun naamioituvaa neiti Skorpionia, jotka kaikki näyttelevät tarinassa merkittävää roolia. Vasta näiden henkilöiden esittelyn jälkeen, noin 58 minuutin kohdalla, ruutuun iskeytyy elokuvan nimilaatta, ja ensimmäinen tarinan viidestä näytöksestä päättyy.

Neljän tunnin kestoa ei kannata pelästyä. Väliaika saattaa tulla tarpeeseen kipeytyvien istumalihasten takia, mutta tylsä Love Exposure ei ole hetkeäkään. Tarina etenee loogisesti kaukaiseen päätepisteeseensä, ollen kuitenkin matkan varrella täysin arvaamaton. Kuvaamiensa henkilöiden vaihtuvan psyyken mukaisesti myös elokuva muuttaa tyyliään muutamaan otteeseen. Vaikutteita on mukana aina klassisesta japanilaisista eksploitaatiosta taide-elokuviin ja hongkongilaisiin toimintarymistelyihin. Pitkän keston ansiosta vaihtelu on pelkästään tervetullutta eikä tee elokuvasta mitenkään epäkoherentimpaa. Lyhyemmässä muodossa kokonaisuus muuttuisi eittämättä sekavaksi, minkä ohjaaja sai itsekin kokea leikattuaan elokuvasta tuottajien aneleman kaksituntisen testiversion. Toisaalta Sonon ensimmäinen leikkaus oli peräti kuusituntinen, ja ohjaajan omien sanojen mukaan huomattavasti eksplisiittisempi. Elokuvan nelituntisessa versiossa, joka on myös Sonon lopullinen leikkaus, esimerkiksi seksuaalisuus on jatkuvasti läsnä, mutta enemmän henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Mukana ei ole yhtäkään graafista seksikohtausta eikä lainkaan paljasta pintaa.

Hieman nurinkurisesti Love Exposuren suurin ongelmakohta saattaa olla sen puoliväliä edeltävä osio. Sen sisältämät kohtaukset edustavat niin huikeaa audio-visuaalista täydellisyyttä, ettei loppuelokuva mitenkään voi yltää samalle tasolle. Etenkin elokuvan soundtrack, josta on ollut vastuussa mm. punk‑pop ‑bändi Yura Yura Teikoku, ansaitsee kiitosta. Aihepiirin mukaisesti myös kristillistä musiikkia käytetään runsaasti läpi elokuvan, paikoitellen jopa yhtäaikaisesti pop‑musiikin kanssa. Sonon elokuville tyypillisesti kuvaus nojaa vahvasti käsivaratyöskentelyyn, mikä sopii teoksen tyyliin saumattomasti. Kokonaisuutena Sonon visio toimii kuitenkin enemmän tarinan kuin teknisen tyylittelyn varassa, ja täten kaikkein villeimpiä osioita seuraava paluu astetta arkisempaan ilmaisuun sujuu varsin kivuttomasti. Katsojan kannattaa kuitenkin varautua siihen, että puolivälin jälkeen elokuva hidastaa tahtiaan jonkin verran, eikä enää tarjoile aivan yhtä pöyristyttäviä käänteitä tai huumaavia tunnelmointijaksoja kuin ensimmäiset kaksi tuntia.

Enemmän kuin mitään muuta, Love Exposure on kokemus. Sellaisena se saattaa olla epätäydellinen, mutta se on myös loputtoman kiehtova ja lähes varmasti erilainen kuin mikään muu tuotos mitä liikkuvan kuvan historiassa on aiemmin luotu. Elokuvan lopulta saavuttua huipennukseensa päällimmäinen ajatus katsojan mielessä on, että kunpa Sono olisi kuvittanut tapahtumaketjua vielä hieman pidemmälle. Tarinan jatkoa on hyvä pohtia katselua seuraavina päivinä, sillä Love Exposure ei taatusti poistu katsojan mielestä vähään aikaan.