Matti Erholtz

The Housemaid (1960)

Ohjaaja:

• Kim Ki-young

elokuva arvostelu

Ilman The Housemaidia ei olisi Parasitea. Eksentrisen hammaslääkärin 1960- ja 1970-luvuilla ohjaamilla elokuvilla on ollut käänteentekevä vaikutus korealaiseen nykyelokuvaan.

Taiteellisesti suuntautuneen opettajapariskunnan kuopus Kim Ki‑young (1919–1998) kiinnostui jo koulupoikana musiikista, maalaustaiteesta ja kirjoittamisesta. 1940‑luvulla kiinnostus laajeni teatteriin ja elokuvaan. Opiskellessaan yliopistossa lääketiedettä Kim tutki Stanislavskin teorioita näyttelemisestä ja esitti perustamansa näyttelijäseurueen kanssa länsimaisen teatterin klassikkonäytelmiä. Korean sodan aikaan Kim pääsi ohjaamaan dokumenttielokuvia USA:n armeijan informaatio-osastolle ja kuvasi armeijan välineistöllä ensimmäisen kaupallisen elokuvansa Box of Deathin vuonna 1955. Se ja sitä seurannut Yangsan Province osoittautuivat niin suosituiksi, että hammaslääkärin ura sai jäädä ja Kim heittäytyi kokopäivätoimiseksi elokuvantekijäksi.

Kahta yllämainittua filmiä lukuun ottamatta Kimin 1950‑luvun elokuvat ovat kadonneet, joten emme pysty kovin hyvin seuraamaan hänen kehittymistään ohjaajana. Yhdeksännessä elokuvassaan The Housemaidissa Kim osoittaa joka tapauksessa jo täydellistä välineen hallintaa. Se on kuvakerronnaltaan niin täsmällistä työtä, että voisi olettaa ohjaajan siinä jo käyttäneen myöhemmin tavaramerkikseen tullutta huolellisten storyboardien tekemistä etukäteen kaikista elokuvan kohtauksista. The Housemaidin tarina keskiluokkaiseen kotiin pestatusta palvelustytöstä, joka täydellisesti tuhoaa kyseisen perheen, kiehtoi ohjaajaa niin että hän palasi aiheeseen myöhemmin ainakin kolmesti (Woman of Fire, 1971; Insect Woman, 1972; Woman of Fire '82, 1982).

Etelä-Korean nykyohjaajista Kim Ki‑youngin opetuslapseksi on tunnustautunut erityisesti Bong Joon‑ho, joka valitsi The Housemaidin maailman kymmenen parhaan elokuvan listalleen Sight and Sound ‑lehden äänestyksessä. Parasitessa The Housemaid ‑vaikutteet ovat niin vahvoja, että sitä voisi pitää Housemaid-syklin viidentenä elokuvana tai vähintään epäsuorana kunnianosoituksena varhaiselle mestarille.

The Housemaid on häiritsevä elokuva edelleen, 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Häiritsevyys ei perustu niinkään ulkoiseen shokeeraavuuteen kuin ohjaajan omintakeiseen aiheenkäsittelyyn, jossa katsojan ennakko-odotuksia koko ajan sabotoidaan. Kaavamaisuuden täydellinen puuttuminen juonenkuljetuksesta ja henkilöhahmoista aiheuttaa tietynlaista epävarmuutta elokuvien tulkinnassa. Onko The Housemaidin nimihenkilö, piika Myung-sook, onnellisen ydinperheen tuhoava demoninen femme fatale vai päinvastoin taloudellisen ja seksuaalisen hyväksikäytön uhri? Onko hänen ihastumisensa työnantajaansa aitoa rakkautta vai mustasukkaista omistamisenhimoa? Vaikea sanoa. Tulkintavaikeuksia lisää vielä Kimin taipumus viedä elokuviensa melodramaattisuus absurdin rajoille ja ylikin. The Housemaidin aina vain mielipuolisemmille kierteille vääntyvä intohimodraama saavuttaa arvoisensa kliimaksin kohtauksessa, jota Teuvo Tuliokin olisi luultavasti pitänyt turhan yliampuvana.

The Housemaid sisältää erittäin suggestiivisia kuvia ja kohtauksia, jotka tuntuvat vetoavan joihinkin muihin mielen osiin kuin rationaaliseen ymmärrykseen, tyyppiesimerkkinä kuva portaikossa pää alaspäin retkottavasta Myung-sookista elokuvan lopussa. Surrealisti Kim ei kuitenkaan ollut, vaan hänen välillä groteskissa kuvastossaan on tietynlaista logiikkaa. Jotain hänen elokuvallisesta ajattelustaan siis voi sanoa, vaikka kiveenhakattuja tulkintoja kannattaakin välttää.

The Housemaidin alkutekstien alla pyörivässä jaksossa lapset leikkivät "kissan kehto" ‑nimistä leikkiä, jossa sormien väliin pingotetun langan avulla muodostetaan erilaisia kuvioita. Seuraavassa kohtauksessa naiset ahertavat kutomossa: langoilla leikkimisestä on tullut puuduttavaa työtä. Elokuvan keskiössä olevan perheen isä Kim Dong‑sik on musiikinopettaja, joka pitää tehtaan naisille musiikkikerhoa rasittavan työn vastapainoksi. Musiikkiakin voi pitää eräänlaisena "kissan kehto" ‑leikkinä, jossa sävelistä muodostetaan abstrakteja kuvioita. Dong‑sik laulattaa tehtaan tytöillä sentimaalisia iskelmiä, mutta päästyään Dong‑sikin rakastajattareksi Myung-sook alkaa luoda tämän pianolla aivan omaa musiikkiaan. Myung-sookin maaninen, atonaalinen koskettimien takominen toistuu elokuvan pahaenteisellä ääniraidalla.

Viettelykohtauksessa Myung-sook kietoo käsivartensa Dong‑sikin ympärille ja ristii sormensa tämän selän takana. Siitä muodostuu visuaalinen linkki aloituskohtauksen lankaleikkiin. Leikkisällä erotiikallakin on vakava puolensa: lasten tekeminen. "Kaikki lapset ovat samanarvoisia" julistaa raskaaksi tullut ja sitten lapsensa menettänyt Myung-sook alkaessaan vainota kostonhimoisesti Dong‑sikin jälkikasvua. Kolmiodraamana alkanut The Housemaid muuttuu loppupuolella kahden naisen väliseksi taisteluksi, jossa taistelun alkuunpanija, onneton musiikinopettaja-parka, häipyy vähitellen taka-alalle (The Housemaidin myöhemmissä versioissa tämä puoli vielä korostuu). Langat, leikki, kutominen, työ, ompelukone, piano, musiikki, erotiikka, seksi, lapset: The Housemaidin läpi kulkee siis eräänlainen assosiaatioiden tai rinnastusten ketju, jolla ei kuitenkaan ole mitään selkeää alku‑ tai päätöspistettä. TÄMÄ on ehkä elokuvan häiritsevyyden varsinainen syy.

Jos on kuvakerronta täsmällistä on sitä näyttelijätyöskentelykin. Ohjaajan kokemus näyttelijöiden ohjaamisesta teatterissa on selvästi ollut hyvässä käytössä. Unohtumattoman pääroolin vetävä Lee Eun‑shim on haastattelussa paljastanut, että Kim näytteli hänelle kaikki kohtaukset "eteen" ja hän vain seurasi ohjaajan esimerkkiä. Kim lisäsi valmiiseen elokuvaan lyhyet alku‑ ja loppukohtaukset ikäänkuin pehmentämään sisällön rankkuutta. Loppukevennys ei vähennä elokuvan taiteellista arvoa, mutta on sisänsä täysin tarpeeton, eikä sitä olekaan enää mukana The Housemaidin myöhemmissä versioissa.

Korean jakautumista kommunistiseen pohjoiseen ja kapitalistiseen etelään kommentoidessaan Kim on sanonut, että ideologiat kiinnostavat häntä vähemmän kuin ne asiat, jotka erottavat sukupuolia toisistaan. Yhteiskuntaa Kim tarkasteli aina yhteiskunnan pienimmän yksikön, miehen ja naisen muodostaman parin, läpi. The Housemaid on tehty historiallisessa tilanteessa, jossa Etelä-Korea teollistui nopeasti ja maaseudulta siirtyi paljon nuoria tyttöjä kaupunkiin töihin, mutta sen sosiaalinen kommentaari ei rajoitu 1960‑luvun Etelä-Koreaan. Tätä arvostelua kirjoitettaessa suomalaisia yritetään patistella tekemään enemmän lapsia, toisaalta myös naisia palaamaan synnytyksen jälkeen entistä nopeammin takaisin työelämään. The Housemaidin teemat yhteiskunnallisesti välttämättömän työn asettamista vaatimuksista parisuhteelle ja lasten tekemiselle tuntuvat vuoden 2021 Suomessa täysin ajankohtaisilta.