Jetro Suni

Dogtooth (Kulmahammas, 2009)

Ohjaaja:

• Giórgos Lánthimos

elokuva arvostelu

Ohjaus: Giórgos Lánthimos

Kreikkalaisen elokuvatuotannon kenttä on laaja ja kirjava; kuin syvä meri, jonka pintavesiä monet ovat kolunneet, mutta jonka syvimpiin syövereihin vain harvat ja uhkarohkeimmat ovat uskaltaneet sukeltaa kimaltavimpien helmien perässä. Useimpien kreikkalaisten elokuvien tuotantoarvot ovat pääsääntöisesti olleet hyvin olemattomia, mutta se mikä budjetissa on hävitty, on omaperäisyydessä voitettu. Suuret näyttelijänimet ja tähdet loistavat kenties poissaolollaan ja kalliit erikoistehosteet on korvattu halvalla alastomuudella, mutta vastapainoksi on aina löytynyt jotain sitäkin aidompaa ja persoonallisempaa.

Paljon vettä on virrannut sitten Nico Mastorakisin Island of Deathin (1975), Giorgos Katakouzinosin transvestiittihomoslasher Angelosin (1982) ja Nikos Nikolaidisin Singapore Slingin (1990), eikä uudempia kulttimainetta nauttivia hittejä ole juuri rantaan pintautunut. Täysin kuivilta kausilta Helleenien tasavallan elokuvakulttuuriosasto on kuitenkin onnistunut välttymään pienten jossain määrin mielenkiintoa herätelleiden tekeleidensä myötä (mm. Dennis Iliadisin Hardcore, 2004). Helmien kalastelu ei edelleenkään ole helppoa, mutta muutamien nimikkeiden kohdalla mediahuomio on viime aikoina auttanut kalastustyötä merkittävästi. Viimeisimpänä valopilkkuna pinnalle on nostettu Cannesissakin valmistumisvuonnaan noteerattu ja Un certain regard ‑esityssarjassa palkittu Giórgos Lánthimosin kolmas kokopitkä, Dogtooth (2009).

On syytä painottaa, että Dogtooth lukeutuu niihin elokuviin, joista kannattaa tietää ennalta mahdollisimman vähän. Eli jos elokuva on vielä näkemättä, on arvostelun lukeminen paras lopettaa tähän.

Lánthimosin Dogtooth on avoin allegoria. On perhe: isä, äiti, poika ja kaksi tytärtä. Perhe viettää arkeaan kotitalossa, jonka pihamaata ympäröi korkea aita. Vain isällä on oikeus poistua aidan toiselle puolelle. Nyt jo aikuisiän saavuttaneet lapset ovat viettäneet koko elämänsä eristyksissä aidan sisäpuolella. Aidan sisäinen maailma on vanhempien yhteistuumin mieleisekseen rakentama "ideaaliympäristö" itselleen ja lapsilleen, sisältäen oman arvomaailmansa omine palkitsemisrutiineineen ja sanastoineen. Aidan ulkopuolelta tarkasteltuna sisäpuolella näyttäytyy irvokas karikatyyri oikean elämän tapatottumuksista.

Elokuva ei turhia selittele, vaan jättää monia asioita tarkoituksella täysin avoimeksi siirtäen tulkintavastuun katsojalle. Aidan sisällä toimivan perheyhteisön keskinäisen kanssakäymisen voi nähdä sellaisenaan – omituisena perversiona totutusta normista, mutta yhtä helposti vertauskuvana mille tahansa järjestelmämuodolle (yhteisö, kulttuuri, valtio tai yhteiskunta).

Dogtooth on käytännössä suoraviivainen modernisoitu versio Platonin luolavertauksesta, sisältäen lähes kaikki sen pääelementit: luola/vankila (aidattu kotipiha), vangit (lapset), valheelliset muodot/varjot (lelulentokoneet, jne.) ja muotojen kantajat (isä ja äiti). Myös luolaan palaava totuuden nähnyt vanki sisältyy tarinaan, jos katsoja haluaa asiat niin tulkita. Vaikka idean oivaltaisikin jo varhain, säilyy elokuvan jännite silti alati yllä.

Kaikkein lähin Dogtoothiin vertautuva filmatisointi löytyy Meksikosta. Luis Buñuelin apulaisohjaajana uransa aloittaneen Arturo Ripsteinin vuonna 1973 valmistunut El castillo de la pureza (The Castle of Purity) pitää sisällään hyvinkin samankaltaisen asetelman, jossa yhtälailla perheen isä eristää vaimonsa ja lapsensa muulta maailmalta ollen itse ainoa ulkomaailmaan kosketuksissa oleva. Vaikka yhteneväisyyksiä on tämän lisäksi muitakin, ei kyse silti ole remakesta saati plagiaatista, sillä sen verran omaperäinen ja erilainen Lánthimosin elokuva on.

Elokuvan näyttelijät suoriutuvat työstään ansiokkaasti perheyhteisön säilyessä aitona ja uskottavana läpi elokuvan hulluimpien hetkienkin. Valtaosa näyttelijöistä on lähtöisin teatteripiireistä ja aiempaa varteenotettavaa elokuvatyötaustaa löytyy vain lasten vanhempia näytelleiltä Christos Stergiogloulta (A Dog's Dream, 2005) ja Michele Valleylta (The Zero Years, 2005). Nuorempaa sisarta näyttelevä Mary Tsoni tunnetaan Kreikassa parhaiten punkbändi Mary and the Boy'n laulajana, mutta on ennen Dogtoothia näytellyt muun muassa myös zombiesplätterissä Evil (2005).

Dogtoothin synkkä teema yhdistettynä hyvin tavanomaisen luonnolliseen visuaalisuuteen tuo mieleen mm. Michael Haneken (Funny Games, 1997) ja François Ozonin (Swimming Pool, 2003) elokuvat. Sisäpihan vehreä ympäristö uima-altaineen luo miellyttävää kontrastia muutoin tummanpuhuvalle sisällölle.

Lánthimosin aiempi Kinetta (2005) onnistui herättämään kokeellisuudellaan enemmän närkästystä kuin kiinnostusta vaipuen lähes tyystin unholaan heti ilmestyttyään, mutta Dogtoothin myötä Lánthimos onnistui viimein kampeamaan itsensä ansaitusti kreikkalaisten ohjaajien kärkikastiin. Tätä kirjoittaessa Lánthimosilla onkin jo seuraava elokuvansa työn alla yhdessä Dogtoothia mukana käsikirjoittamassa olleen Efthimis Filippoun kanssa. Kannattaa seurata mitä tuleman pitää.