Jari Mustonen

Alice in Wonderland (Liisa Ihmemaassa, 2010)

Ohjaaja:

• Tim Burton

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tim Burton

Viime vuosien box office ‑tilastojen kärkisijoilla ei ole juuri laatua nähty. Parhaimmillaankin yleisön suosimat, tai heille myydyt, elokuvat ovat olleet keskinkertaisia, ja usein suurimpana kärsijänä on ollut tarina, kauniin kiiltokuvan taatessa yleisön mielenkiinnon. Jossain määrin kulttuurin taaperoituminen, paluu lastentarhojen jänniin pyöriviin helistimiin, onkin vihdoin saanut täyttymyksensä.

Tim Burtonin Liisa ihmemaassa on kiva esine. Satu, joka kertoo tyhjän tarinan ja jota niin moni tuntuu rakastavan. Film‑o‑holicin, Mesta.netin, Plaza.fin, Iltalehden ja Helsingin Sanomien neljä tähteä elokuvalle lienevätkin alkuvuoden suurimpia kusetuksia, tai sitten arvostelijoiden harkintakyky on vain pahemman kerran pettänyt. Mukavaa kun on osallistua kaupalliseen menestystarinaan, olkoonkin että yleisö maksaa arvostelijoiden leväperäisyyden hinnan.

Kaikessa ytimessään Burtonin Liisa on kuin päivitys Lewis Carrollin alkuperäisistä tarinoista tummanpuhuvan, aikoinaan pienoiseksi hitiksikin nousseen American McGee's Alice ‑nimisen tietokonepelin (Rogue Entertainment, 2000) suuntaan. (American) James McGeen luoma visio oli kylmä ja suorastaan synkkä. Myös Burtonin ihmemaa on tulen ja pahuuden kaitsema. Liisa itse on vanhentunut, eikä muista enää aiempia seikkailujaan.

American McGee's Alice oli toki hyvä peli ja onnistunut päivitys. Sen sijaan elokuvan puutteista kertoo jotain yllä mainittujen julkaisujen halu ylistää sen visuaalista maailmaa, ja olla hiljaa kun puhe siirtyy tarinan sisältöön. Poikkeuksiakin tietysti löytyy.

Burtonin elokuvan sanoman on yrittänyt tiivistää muun muassa Iltalehden kriitikko Tuomas Riskala seuraavasti: "Mykistävän pinnan alta paljastuu nuoren naisen koskettava kasvukertomus, jollaista tarinan yksikään aiempi sovitus ei ole kyennyt tarjoamaan." Siis oikeasti. Se on paljon sanottu, uskokaa pois. Pinta toki on mykistävä, hyvin mallinnettu 3D‑maailma, mutta itse kasvutarinan koskettavuudessa onkin jo perustelemista.

Burtonin helistinfilosofian kaksiulotteiset, tutut hahmot eivät sinällään ole ongelma, mutta kun alun persoonallisesta Liisastakin kuoriutuu seikkailun aikana omaa – elokuvassa moneen otteeseen alleviivattua – kohtaloaan toteuttava sivuhahmo, jää tarttumapinta tarinaan häpeällisen ohueksi. Alusta loppuun tarina luoviikin yhtä suurella mielikuvituksella kuin lähijuna Keravalta Helsinkiin, päätepysäkiltä toiselle. Koskettavasti junan seinältä löytyvän kartan mukaan.

Tarinan heikon rakenteen vuoksi kohtaukset ovat irrallisia. Välietappeja vailla kliimakseja.

Mia Wasikowska, joka sinällään tekee sympaattisen roolin Liisana, olisi ansainnut käyttöönsä onnistuneemman tunneskaalan. Tällaisena elokuvan sense‑of‑wonder kuihtuu ristiriitojen puutteessa jonkinlaiseksi out‑of‑wonderiksi, ja viimeisenä myös itse päähenkilö lipuu ulos elokuvan kontekstista. Alun mielenkiintoinen Liisakin on lopussa enää muista viimevuosien kassamagneeteista pöllitty peltinen klisee.

Oliko Burtonin ajatuksena sitten luoda peilikuva Avatarista (2009), jonkinlainen Pandoran lipas, jonka kohdatessaan katsoja herää tajuamaan nykyisen kaupallisen elokuvan aallonpohjan ja nousee kapinaan, kuka tietää. Elokuvaa katsoessa tuli kuitenkin ikävä jopa Bud Townsendin 70‑luvulla ohjaamaa, "hieman" pornahtavaa pienen budjetin musikaalia Alice in Wonderland: An X‑Rated Musical Fantasy (1976). Saavutus kai sekin.