Ilja Rautsi

Jennifer's Body (Cheerleader helvetistä, 2009)

Ohjaaja:

• Karyn Kusama

elokuva arvostelu

Ohjaus: Karyn Kusama

Käsikirjoittaja Diablo Cody nousi hetkessä pinnalle Jason Reitmanin ohjaaman Junon (2007) ansiosta. Juno erottui maksavan yleisönkin silmissä edukseen jo tavaramerkiksi muodostuneiden pikkunokkelien ja lämminhenkisen nyrjähtäneiden amerikkalaisten nykypseudoindie-elokuvien massasta. Pieni yllätys on, että työstään Oscarin pokannut Cody ei seuraa palkittua teinirakkaustarinaansa salonkikelpoisella draamalla, vaan pirullisella kauhukomedialla.

Cody kuitenkin toi kauhumieltymyksensä ilmi jo Junossa, jossa päähenkilö bondaa pliisun perheenisän kanssa gore-innostuksen kautta. Lopputulos on kauhun, komedian ja kieli poskessa tehtyjen kunnianosoitusten suhteen tyylillisesti kohtuullisen lähellä James Gunnin Slitheriä (2006), joskin enemmän Codyn moneen otteeseen turhan tekonokkelan dialogifiltterin ("That's like, freaktarded") läpikäyneen teinidraaman muodossa.

Jennifer's Bodyssä Transformers-beibe Megan Foxin esittämä nimihenkilö on pikkukaupunki Devil's Kettlen kuumin pimu, joka hengaa yhä nörtähtävän lapsuuskaverinsa Needyn (Amanda Seyfried) kanssa. Kun "ison kaupungin" emobändi Low Shoulder tulee keikalle, raahaa Jennifer Needyn mukaansa. Keikkapaikka palaa maan tasalle ja bändi vie Jenniferin mukaansa. Kotiin päästyään traumatisoitunut Needy saa elämänsä säikähdyksen yltä päältä veressä olevan Jenniferin odottaessa häntä. Ja eipä aikaakaan kun kaupungin nuoria miehiä alkaa löytyä auki revittyinä pitkin metsiä, samaan aikaan kun Low Shoulderin törkypojat nousevat onnettomuuden varjolla tähdiksi. Miten Jennifer liittyy kaikkeen?

Kysymys ei ole suuri mysteeri elokuvan sisälläkään. Fox saa kirjaimellisesti tulkita naispaholaista ja tilanteesta irrotetaan muutamat hyvät naurut, lähinnä itseään alfauroksiksi luulevien jätkien piikkiin. Puhtoisia tyttöystävän rooleja tehneellä Foxilla ja muovisesta Mamma Miasta (2008) tutulla Seyfriedillä onkin silmin nähden hauskaa itselleen epätyypillisten rooliensa kanssa.

Ohjaaja Karyn Kusama muistetaan yhä parhaiten esikoisestaan Girlfight (2000) ja yritetään aktiivisesti unohtaa sitä seuranneesta scifianimaatiosovituksesta Æon Flux (2005). Kusama jatkaa vahvojen naispäähenkilöiden linjaansa, mutta Codyn käsikirjoitus kaivaa maata halutun kuvan jalkojen alta. Jennifer (sekä Needy elokuvan edetessä) on hyökkäävän seksuaalisuutensa ja pohjattoman pahuutensa takia kävelevä kauhuklisee, itsenäisen naisen vääristynyt varjopuoli, jonka ainoa tehtävä on kastroida miehiä (enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti) ja tuhota ystävyyksiä.

Isoin hupi irtoaa melkeinpä emobändin odottamattomasta saatanallisuudesta. Vitsi paranee, koska siitä ei tehdä suurta numeroa. Tällaisia näiden bändin vain on oltava, sitä ei mikään muu selitä. Varsinaisen kauhuirrottelun veren vähyyttä sen sijaan saa ihmetellä, etenkin Codyn gore-fiilistelyn valossa.

Codyn teksti on dialogitasolla paikoin häiritsevän näppärää – näin itsetietoisten ihmisten kohtaloita on vaikea myötäelää. Juonen tasolla hänellä ei ole kuitenkaan mitään omaperäistä tai edes nokkelaa tarjottavaa, mitä Kusaman peruspätevä kerronta ei ainakaan piilota. Lopun käänne on sitä edeltäneen sisällön kannalta tuulesta temmattu ja viimeisen vitsin alleviivaaminen lopputeksteihin asti melko freaktarded.

Ilja Rautsi

Død snø (Dead Snow, 2009)

Ohjaaja:

• Tommy Wirkola

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tommy Wirkola

Jylhän lumisiin maisemiin sijoittuva Dead Snow alkaa turhankin rennosti. Hahmojen lopulta liian vaisuksi jäävän karikatyyrimaisuuden huomioiden heidän esittelyynsä tuhlataan aivan liikaa – melkein puolet kestosta. Sekalainen ja himokas pari-kolmekymppisten sakki sisältää muun muassa verta kammoksuvan lääkäriopiskelijan sekä näille enemmän genren fanitukseen kuin elokuvakerrontaan keskittyville tapauksille pakollisen leffanörtin.

Ohjaaja Tommy Wirkola sai mainetta Tarantino-parodialla Kill Buljo: The Movie (2007), jonka hän Dead Snown tapaan myös kirjoitti Stig Frode Henriksenin kanssa. Juoni on genrensäkin huomioiden melko olematon, mutta meno paranee puolen välin jälkeen zombitoiminnan kiihtyessä ja yrityksen tehdä "oikeaa elokuvaa" väistyessä toimivan dorkan veri-irrottelun tieltä.

Wirkolalla ei ole kummoista kuvallista tai kerronnallista lahjakkuutta, mutta hyvää silmää absurdeille yksityiskohdille. Alan perusteoksiin Evil Deadistä Braindeadiin tehdään tunnollisesti viittauksia ja suoranaisista varkauksista käyviä kunnianosoituksia. Tarkoitus lienee tiedostaa Vanhat Mestarit, mutta kuten usein käy, myös Dead Snown tapauksessa se tuo mieleen, että tämä on tehty ennenkin ja paremmin. Jos vie joukon nuoria teurastettavaksi mökkiin keskelle ei‑mitään ja tuo koko ajan esille Evil Deadin olemassaolon, olisi parempi olla jotain omaakin tarjottavaa, tai edes Raimin lanseeraamaa hullun tehokasta kameratyötä.

Dead Snow'lla onkin yksi oma iso ässä: natsizombit. Melkein mikä tahansa elokuva on lähtökohtaisesti parempi, mikäli siinä on joko natseja tai zombeja. Silti toivoisi kantavasta ideasta irrotettavan edes jotain uutta sen esittelyn jälkeen, ei pelkästään ratsastavan sen varjolla muiden elokuvien hetkistä toisiin.

Jylhät maisemat, univormulliset epäkuolleet ja paikoin rehevän mielikuvituksellinen veriläträys tekevät Dead Snowsta kertapuraisun arvoisen, mutta ikävä kyllä mehevimmät suolet uupuvat.

Ilja Rautsi

Yön saalistajat (Hunters of the Night, 1984)

Ohjaaja:

• Visa Mäkinen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Visa Mäkinen

Suomielokuvan oman polun outolintu Visa Mäkinen tehtaili videolevityksen ohella kotikaupungissaan Porissa parikymmentä elokuvaa alkaen vuoden 1980 Voi juku – mikä lauantaista ja päättyen 1992 ilmestyneeseen Video Bingoon.

Eri lajityyppeihin kuin pikaisesti sovitettaviin shortseihin tarttunut Mäkinen ei uransa aikana nauttinut kriitikkojen suosiota. Eikä mikään ihme. Jopa Suomen mittakaavassa äärimmäisen halvalla tehdyt elokuvat edustavat hyväksytyksi taiteenlajiksi nousseelle muodolle samaa kuin nakit ja ranskalaiset kulinarismille. Kansa osoitti kuitenkin tarpeeksi usein suosiotaan ja Mäkinen sai rauhassa revitellä omassa karsinassaan, paikoin mielisairain tuloksin, kuten kokeiluluontoiseen yrittäjyyteen kuuluu.

Yön saalistajat edustaa Suomessa aina harvinaisena pysynyttä viihdetrilleriä. Lajityyppi ei ole meillä koskaan ottanut tuulta alleen. Mäkisen elokuva näyttää omalla kajahtaneella tavallaan, miksi. Etsivätarinat vaativat usein suurkaupungin miljöön, jossa anonyymit kasvot voivat hukkua betoniviidakon varjoihin. Syntyy hämmentävä ja skitsofreeninen vaikutelma, kun alamaailman slangia vääntävät lapsenomaiset karikatyyrikovikset säntäilevät pitkin aurinkoista Poria.

Yön saalistajien juoni pyörii kultaryöstön ympärillä. Alussa rikollisliigaan soluttautunut Pete (Ilmari Saarelainen) estää kultalastia kuljettavan auton ryöstön. Samalla hän tulee tajuamattaan paljastaneeksi liigalle olevansa likainen kyttä. Seppo Kulmalan hervottoman maanisesti esittämä rikollispomo nimeltä Pomo päättää kuitenkin olla paljastamatta tietävänsä myyrästä. Mäkisen levittämien ninjaelokuvien malliin heittotähdellä porukkaa listivä taparikollisnarkkari Reuna (Matti Mäntylä) ei innostu kytän pitämisestä niin lähellä, etenkään Peten ryhtyessä naiskentelemaan liigan naisjäsenen Velman (Sari Sarmas) kera. Peten ja Reunan ajautuessa koko ajan pahemmalle törmäyskurssille muut poliisit jahtaavat jengiä ja kultaa.

Suoraan suomen kielen töksähtelevään muotoon "käännetty" dekkaridialogi kuulostaa pääosin odotettavan naurettavalta, vähän samaan malliin kuin elokuvaan satunnaisesti popsahtavan (ohjaajan itse esittämän) juoppoelostelijan suljettuun suuhun dubatut ronskit röyhtäykset. Kari Levolan käsikirjoitus sisältää kuitenkin tavalla tai toisella mieleenpainuvia lausahduksia niin tiuhalla tahdilla, että sitä voisi lainata loputtomasti.

Yön saalistajien todellisuus liikkuu jossain Aku Ankkaa lukevan seikkailunhaluisen pikkupojan fantasiassa. Rikollisliigaa johtaa mies, jota kutsutaan vain pomoksi. Hänellä on kaksi hölmöilevää apuria nimeltä Otto ja Yrjö. Naiset ovat kauniita ja yksinkertaisia tai älykkäitä ja luotaantyöntäviä ("Hän on hyvin naisellinen – kaunis ja tyhmä."). Seksiä on mukana, mutta se näyttää lähinnä siltä, että isä halaa äitiä tavallista pidempään lauantaisaunassa. Rikoksetkin ovat kultaharkkoryöstöjä, kuin Roope-sedän pankista. Kun taas kohtaus, jossa Reijo Kokko keskeyttää jenkkifutistreeninsä ja lähtee peliasu päällään ajelemaan, vain kirjaimellisesti törmätäkseen naamioituneeseen ryöstäjään, tuo mieleen Juan Piquer Simonin teokset, etenkin Piecesin (1982) käsittämättömän Bruce Lee ‑kloonin.

Ainoa ja outo rikkomus tästä spedemaailmasta on pääpahikseksi nouseva Reuna, jonka psykoottista olemusta antaumuksella tulkitseva Matti Mäntylä luonnehti Mäkistä leikkisästi Porin Felliniksi, joka antoi näyttelijöiden tehdä omat päätöksensä hahmoistaan. Reuna on synkkä varjo muuten lapsellisen hölmöilevän rikosseikkailun yllä. Ulkoisesti Mäntylä näyttää kikkaratukkansa ja viiksiensä kanssa Maniacin Joe Spinelliltä. Hikikin virtaa ja ilme on jatkuvan maaninen. Kun Reuna ei tapa ihmisiä tai jahtaa kamaa, viettää hän myös Spinellin lailla vapaa-aikaansa yksin kynttiläalttarihuoneessa, hourien oidipaalista monologia kuolleelle äidilleen. Ja ajautuen maaniseen vaiheeseen pilveä polttaen – tässä maailmassa huume on huume, tai suoraan lainaten "kama".

Kuvallisesti Yön saalistajat on yllättävän dynaamisesti kerrottu. Suoraan auringonvalossa tallennetut kuvat ovat toki rosoisia ja rumia, mutta kuvakulmat ja kameran eloisuus pitää tarinan hyvin rullaamassa silloinkin kun hahmot jorisevat joutavia minuuttitolkulla. Musiikkina toimii käytännössä koko ajan deja vuna palaava loputon ja loputtoman geneerinen funk-biisi, jota kuunnellessa ei yhtään ihmetytä Reunan tarve saada lisää kamaa.

Jos Spede olisi tehnyt kovaksikeitetyn rikoselokuvan parhaassa italocrime-hengessä ja sijoittanut sen Ankkalinnaan, lopputulos saattaisi muistuttaa Visa Mäkisen Yön saalistajia.

Tatu Piispanen

Hanuman – The White Monkey Warrior (2008)

Ohjaaja:

• Sakchai Sribonnam

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sakchai Sribonnam

Tony Jaa ja Ong‑bak (2003) murjoivat thaimaalaisen taistelulajielokuvan suuremman yleisön tietoisuuteen 2000‑luvun alussa. Vaikka itse elokuva oli heikko, siinä esitellyt brutaalit ja monelle ennennäkemättömät Muay Thai ‑liikkeet kasvattivat ilman sijaisnäyttelijöitä polvea naamaan tarjoilleen Jaan suosion ilmiöksi asti.

Heti aluksi on siis todettava, että Hanuman: The White Monkey Warrior munaa osa‑alueella, jolla Ong‑bak ja vanhemmatkin thai-toimintaelokuvat ovat loistaneet: stunt-työskentely ei kertaakaan hätkähdytä riskaabelin tai satuttavan näköisellä heittäytymisellä, eikä pääosan Sornram Theppitakin taituruudesta vakuutu. Viimeistään älytön määrä cgi:tä riistää yhteenotoilta kaiken vaarallisuuden tunnun.

Hanuman: The White Monkey Warrior alkaa piirretyllä esittelyjaksolla, jossa kerrotaan kantajilleen yliluonnollisia voimia antavista taikatatuoinneista. Sankarimme, nuoren hyväntekijän nimeltä Yod (Theppitak) selkään on hakattu kuva, jonka avulla hän saa tukalassa tilanteessa käyttöönsä Hanuman-jumalhahmon apinakamppailutaidot. Saman tien tutustumme myös länsimaalaiseen viholliskolmikkoon (Damian Mavis, Dean Alexandrou ja Anton Kalinitchenko), joilla kullakin on oma eläinaiheinen tatuointinsa.

Konsepti on potentiaalisesti kiinnostava, mutta sekä Hanuman‑ että tatuointimytologia jää rangaistavan alihyödynnetyiksi. Lopputaistelussa Yod ottaa muutaman kerran välähdysenomaisesti itse Hanumanin hahmon – ja siinä se.

Varsinaista juonta on hankala sen tarkemmin referoida, sillä siitä ei jää mieleen oikein mitään. Alussa Yod saa mestariltaan pussukan, jonka sadistiset pahikset myös haluavat. Takautumissa kerrotaan kuinka nämä valkolaiset perkeleet ovat jo aiemmin murhanneet Yodin mestarin sekä rampauttaneet söpön pikkutytön. Välillä mäiskitään irrallisen oloisissa toimintajaksoissa ja päästään ihailemaan komeita thai-viiksiä sekä kenties elokuvahistorian surkeimpia cgi‑liekkejä. Puolen välin paikkeilla alkaa tosissaan ihmetellä milloin jonkinlainen tarinantapainen potkaistaisiin vauhtiin.

Roolituksessa on töpeksitty kahdella päinvastaisella tavalla: ilkeät länkkärit on pestattu stunt-osaamisen ansiosta, ja näyttelemisen puolella edes yksinkertaisimman kasvonilmeen muodostaminen tai repliikin lausuminen ei onnistu uskottavasti. Yodin taas pitäisi olla fyysisesti iskussa, mutta ruipelo Theppitak on toiminnassa täysin hukassa. Kuvakulmat, editointi sekä aurinkolasit ja syvälle päähän vedetty lippis saavat epäilemään, ettei tietokone ole ainoa keino, jolla Theppitakin osaamista on kohennettu. Tästä herää myös kysymys millä avuilla mies on roolin sitten saanut, sillä draamakohtauksissakin suoritus jää valjuksi.

Jos Hanuman: The White Monkey Warriorista pitää jotain hyvää sanottavaa keksiä, niin valkokangasdebyyttinsä tekevä malli Yardthip Rajpal on erittäin kaunis roolissa, jossa hänen tehtävänään on ainoastaan näyttää kauniilta. Valitettavasti joistakin elokuvan julisteista löytyvä kuva asetta pitelevästä Rajpalista on silkkaa markkinamiesten fantasiaa.

Tarinankerronnan junnaavuudesta huolimatta koko roskan myös katsoo yllättävän vaivattomasti. Teoksen anti jää muutamaan luultavasti tekijöiden tarkoittamattomista syistä purkautuvaan naurahdukseen, mutta puupäinen meininki on värikkyydessään jotakuinkin siedettävää turhuutta. Taistelulajielokuvana käsissä on kuitenkin floppi, ja poliittisesta epäkorrektiudestakaan on hankala ilahtua kun se sisältää ulkomaalaisvihan ohella lähinnä koomisena kevennyksenä lanseeratun vammaisen hakkaamista sekä orpolasten elävältä polttamista.

Kalle Karinen

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009)

Ohjaaja:

• Yoshihiro Nishimura
• Naoyuki Tomomatsu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura, Naoyuki Tomomatsu

Eri elokuvagenrejä huolettomasti yhdistelevä Vampire Girl vs. Frankenstein Girl perustuu eksentrisen artistin Shungiku Uchidan mangaan, mutta naisen hengentuote toimii lähinnä etäisenä inspiraation lähteenä elokuvan tarinalle. Romanttinen lähtökohta, huomaamattoman vampyyritytön ja koulun johtavan gootti-lolitan kilpailu koulun ainoan siedettävän pojan suosiosta ystävänpäivänä muuntuu nopeasti yliampuvan veristen yhteenottojen ja outojen mutaatioiden sarjaksi, etenkin kun oppilaitoksen vararehtori kokee olevansa tohtori Frankensteinin seuraaja ja kyhäilee omia hirviöitään koulun kellarissa. Salaman sijaan ne herätetään henkiin vampyyritytön verinäytteellä.

Jos pitäisi osoittaa yksi henkilö, joka on vastuussa Japanissa nyt kukoistavassa viihteellisten gore-elokuvien buumista, sormi kääntyisi epäröimättä kohti Yoshihiro Nishimuraa. Hänen tunnetuin efektityönsä on lännessä paljon huomiota kerännyt The Machine Girl (2008), mutta miltei kaikki lähivuosien tärkeimmät hätkähdyttäviä gore-efektejä sisältäneet Japani-leffat sisältävät hänen tai hänen efektipajansa Nishimura Eizon maskeerauksia, roiskauksia, proteeseja ja cgi:tä: esim. Meatball Machine (2005), Suicide Club (2001), Love Exposure (2008), Robo-geisha (2009) ja tietenkin ällistyttävä Tokyo Gore Police (2008) – joka myös osoitti Nishimuran päteväksi ohjaajaksi.

Toinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Naoyuki Tomomatsu sen sijaan ei ole vakuuttanut samalla lailla. Tomomatsun halpuutta huokuvat tuotokset kuten Zombie Self-Defense Force (2006) ja Stacy: Attack of the Schoolgirl Zombies (2001) ovat lähinnä kömpelön sekavaa improvisaatiota. Niin huonoja kuin ne ovatkin, niistä silti löytyy kiistämättömiä nerouden hetkiä. Toisaalta halutessaan hän osaa tehdä kohtuullisen koherenttiakin elokuvaa kuten pinku-kummittelugoreilu Yami no manimani: Hitozuma – Ayano no futei na mōsō (2009), joka sekin perustuu Shungiku Uchidan mangaan.

Tekijätiimin yhteinen sävel on onneksi löytynyt, ja se on rento, kepeä ja kipeä. Vampire Girl vs. Frankenstein Girlillä ei ole juurikaan tekemistä kauhun kanssa. Pikemminkin se on tyypillinen aasialainen koulukomedia, jonka huumori on over‑the‑top tasoa Stephen Chow'n tuotosten tyyliin. Parhaat naurut irtoavat elokuvan törkeistä irvailuista Japanin kapinoivan nuorison alakulttuureille. Ruskettunutta ihoa tavoittelevat ganguro-tytöt muokkaavat piirteitään afrikkalaisiksi kirurgialla ja tökkivät vihollisiaan zulu-keihäällä. Rujoimmat kohtaukset liittyvät Tokyo Gore Policesta periytyvään vitsiin, koulun ranteidenviiltelykerhoon, jonka aneemiset jäsenet harjoittelevat lukiolaisten vuotuisia ranteidenviiltelyskaboja varten (helposti ohi menevä vitsi: pinaatti edistää veren hyytymistä).

Vampyyrimyyttejä ei kumarrella turhan tarkasti; vampyyrityttö Monami Alucard (Yukie Kawamura) pystyy kyllä olemaan auringonvalossa, mutta mieluummin vetäytyy auringon porottaessa päiväunille koulun kinkyn terveydenhoitajan vastaanotolle. Huvittavasti vampyyrit näkevät ihmiset kävelevinä verisuonistoina. Takaumajaksossa nähdään Monamin äiti (Eihi "Audition" Shiina) taistelemassa eurooppalaista vampyyrinmetsästäjää ja tämän "sumo helvetistä" apuria vastaan, mutta lupaavasta lähtökohdasta huolimatta jakso on melko juosten kustu ja elokuvan unohdettavimpia hetkiä. Toinen heikompi osuus on harmillisesti loppumatsi koululla ja Tokyo Towerilla, joka tuntuu turhankin improvisoidulta ja pitkitetyltä. Pelastaviakin tekijöitä on, kuten Monamin uskollinen kyttyräselkä-apuri Igor, joka tukee valtiatartaan nappailemalla päitä häijyllä luisella versiolla "lentävä giljotiini" ‑aseesta.

Frankensteinia ja hänen hirviötään on Japanissa käsitelty aiemminkin perin vapaasti, esim. Frankenstein Conquers the Worldissa (1965) mellastaa monikymmenmetrinen "Frankenstein". Frankenstein-tyttö (Eri Otoguro) on sentään söpö ilmestys – jopa senkin jälkeen, kun gootti-loli Keikon raatoon liitetään afrikkalais-wannaben jalat, emo‑viiltelijän kädet ja paatuneen tupakoitsijan rautakeuhkot. Lopussa hän mm. lentää päästään kasvavan raaja-propellin avulla. Tämä olio haastaa Monamin kissatappeluun, jossa vanhat kaunat ja poikaystävän omistussuhteet selvitetään väkivalloin.

Vaikka Nishimura pääasiassa suosiikin perinteisiä käsityöefektejä ja animatronicsia, on tällä kertaa mukana myös reilusti cgi:tä, eikä sitä ole erityisen vakavasti yritetty sulauttaa kuvaan. Tokyo Gore Policen yltäkylläisyyteen ja hulluuteen ei tällä kertaa efekteissä ylletä. Normaalien ylipaine-verisuihkujen lisäksi löytyy mm. kallon kuorimista, repeytyneitä naamoja, irtisahattuja raajoja ja Bride of Re‑animatorin (1990) mieleen tuovat groteskit ruumiinpaloista koostetut uudet elämänmuodot, joita koulun vararehtori rakentelee kellarissaan. Nishimuralle iso peukku siitä, ettei hän ikinä ole kavahtanut "mahdottomiakaan" efektejä, vaan näyttää kaiken reilusti valaistuna ja kameran edessä sen sijaan, että piilottelisi maskeerauksia ja pienoismalleja varjoilla ja salamaleikkauksilla.

Mukana näyttelemässä on nättejä mallityttösiä, mutta tekijät ovat innostuneet maskeeraamaan ja puvustamaan heidän kauneutensa piiloon frankenstein-arvilla, afronaamoilla ja muilla hauskuutuksilla. Huvittavimpia sivuhahmoja on kiinalainen professori, joka koettaa väkisin kääntää oppituntinsa sisällön aasinsiltojen kautta hehkuttamaan Takashi Shimizun ohjaamia Ju‑on (Kauna) ‑elokuvia. Ikävä kyllä kohtaus ei lainkaan aukea, jos katsoja ei tiedä kiinalaista näyttelevän juurikin Takashi Shimizu itse.

Soundtrack on miellyttävää kuultavaa. Tokyo Gore Policessakin kuulijaa säväyttänyt Blood-Stained Fellow (Koh Nakagawa) tavoittelee nyt 60‑luvun henkistä, hyväntuulista funk/go‑go‑soundia. Etenkin elokuvan teemabiisi sekä Metalmousen esittämä lopputekstibiisi "Liquid Sunshine" jäävät soimaan päähän.

Maailma alkaa olla täynnä halpoja gore-elokuvia. Tämä Japanin uusi aalto erottuu massasta kolmen tekijän kautta: rento asenne, erillisten efektien valtava määrä ja villi mielikuvituksen käyttö. Sen sijaan, että tehtäisiin muutama vaikuttava efektikohtaus, ahdetaankin elokuva täyteen suuria ja pieniä efektejä ilman pelkoa, että katsoja edes ehtisi jumittua harmittelemaan jonkin yksittäisen lentävän cgi‑pääkallon huonoutta – toisaalta tiukkapipot ja puristit lienevät jo muutenkin oppineet välttämään tätä rakastettavaa roskaa.

Ilja Rautsi

The Forbidden Door (2009)

Ohjaaja:

• Joko Anwar

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joko Anwar

Indonesialaista David Lynch ‑vaikutteista kauhudraamaa näkee harvoin, joten on vaikea sanoa mitä The Forbidden Doorilta odotti. Festivaalikatalogissa elokuvaa hehkutetaan liittämällä ohjaaja Joko Anwar arvovaltaiseen joukkoon nimiä Hitchcockista Lynchiin ja Takashi Miikeen. Elokuva on kieltämättä äärimmäisen häiriintynyt ja paikoitellen tunnelmaltaan vahva, mutta kokonaisuutta vaivaa keskeneräisyys etenkin ajatustasolla ja lopetus on taitaa olla tyhmin tänä vuonna nähty.

Gambir (Fachry Albar) on menestyksekäs kuvanveistäjä, jonka erikoisuus on raskaana olevia naisia kuvaavat veistokset. Levottoman miehen vaimo ja äiti yrittävät töykeällä tavallaan kannustaa tätä lapsentekoon. Raskaaksi päästyään vaimo kuitenkin tekee abortin ja Gambir sinetöi sikiön naispatsaansa vatsaan. Taiteilijan menestys kasvaa, mutta avioliitto rakoilee. Sitten Gambir törmää ystävänsä kautta outoon salaseuraan, joka näyttää kummallista salakameroilla kuvattua tosi‑tv‑viihdettä kerhollaan. Gambir saa pakkomielteen yhdestä "kanavasta", joka näyttää hirviömäisten vanhempien riivaaman pikkupojan kärsimyksiä.

Polveileva juoni on jaoteltu kummallisesti. Ensin seurataan melkein puoli elokuvaa Gambirin aviokriisiä. Salaseuran tullessa kuvaan vaimo ja perhekuvio putoaa kokonaan pois pitkäksi aikaa eikä vaikuta mitenkään Gambirin toimiin. Elokuvan sitoo yhteen ainoastaan painostava tunnelma, joka huokuu tuntemattoman uhkaa paikoin varsin ansiokkaasti. Moni kohtaus kuitenkin laahaa joutavan dialogin varassa, eikä jälkipuoliskolla jaksa enää oikein uskoa lankojen yhdistyvän tyydyttävällä tavalla.

Tuntuu kuin Anwar olisi päätynyt samaan lopputulokseen, sillä The Forbidden Door päättyy typerimmällä kuviteltavissa olevalla kikalla. Varsinainen kliimaksi, jossa Gambir selvittää halvaustipoilla ja veitsellä välinsä perheen ja ystävien kanssa, on irvokkaan tehokas. Sen jälkeen Gambir kuitenkin näytetään kuolaamassa hullujenhuoneella, jossa hänen lähipiirinsä paljastuu hourulan työntekijöiksi. Kaikki olikin unta! Ratkaisu tulee yllätyksenä lähinnä siksi, ettei mitenkään jaksaisi uskoa tänä päivänä kenenkään kehtaavan tarjota mitään näin mielikuvituksellisesti aivovammaista. Kuinka vähän voi unenomaista logiikkaa käyttävään psykologiseen kauhukerrontaansa luottaa, jos tämä on ainoa keino purkaa luodut jännitteet?

Elokuvan nimi tulee Gambirin kellarihuoneesta löytyvästä ovesta, jota vaimo kieltää häntä avaamasta. Yhtä hyvin se voisi viitata loppuratkaisuun, koska tällaisia kerronnallisia ovia ei missään nimessä kannata availla.

Sakari Määttä

Tetsuo: The Bullet Man (2009)

Ohjaaja:

• Shinya Tsukamoto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shinya Tsukamoto

Shinya Tsukamoto ohjasi ensimmäisen osan nyt vihdoin trilogian muodon saaneelle sarjalle jo vuonna 1989. Tetsuo: The Iron Man sai yllättävän hyvän vastaanoton ja oli ohjaajalleen uran todellinen läpimurto. Ensimmäinen jatko‑osa Tetsuo II: Body Hammer valmistui vuonna 1992. Jo silloin puhuttiin mahdollisesta kolmannesta Tetsuo-elokuvasta, joka nostaisi koko käsitteen aivan uudelle tasolle. Sitä saatiin kuitenkin odottaa aika kauan, vuoteen 2009 saakka, mutta valitettavasti tuore elokuva ei aivan vastaa sille asetettuja korkeita odotuksia.

Japanilais-amerikkalainen Anthony (Erik Bossick) asuu Tokiossa agorafobiasta kärsivän vaimonsa Yurikon (Akiko Monou) ja poikansa Tomin (Tiger Charlie Gerhardt) kanssa. Anthony käy viikoittain biokemistiuraltaan jo eläkkeelle jääneen isänsä Riden (Stephen Sarrazin) järjestämissä lääkärintarkastuksissa. Hänen suurin ongelmansa tuntuu olevan stressinhallinta ja aina paineen alla hän hyräilee "Hush Little Baby" ‑lastenlaulua rauhoittuakseen. Eräänä päivänä nuori Tom kuolee kun auto ajaa hänen ylitseen. Tragedia on Anthonylle liikaa: onnettomuuden aiheuttamaan sisältä purkautuvaan ahdistukseen eivät lastenlaulut pure.

Ahdistuminen saa nopeasti fyysisiä piirteitä, kun hänen kehonsa alkaa kehittää itselleen eläviä metallisia osia erinäisistä aseista (mm. keskivartaloon kasvaa jättiläismäinen Gatling-tyyppinen konekivääri) monenlaisiin teräviin ulokkeisiin. Veri korvautuu voiteluaineilla ja lopputuloksena hän muuntuu täydelliseksi ja mielipuoliseksi sotilaaksi, valmiina teloittamaan Tomin kuolemasta vastuussa olevat.

Juoneen ei tällä(kään) kertaa ole panostettu, mutta se ei paljon menoa haittaa. Alkupuolella tapahtumat etenevät suhteellisen rauhallisesti paisuen kuitenkin elokuvan edetessä kohti totaalista koneellistettua kaaosta. Tarina on tavallaan sekoitus aiemmista osista: juonenkulku noudattelee Tetsuo II: Body Hammerista tuttua kaavaa, mutta erityisesti loppupuolella meno on Tetsuo: The Iron Manistä tuttua ahdistavaa teollisuuspainajaista. Käsikirjoitus ei siis tuo mitään uutta jatkumoon, vaan toimii lähinnä faneja varten tehtynä toistona usean vuoden odotuksen jälkeen.

Selkeiden puutteidensa takia The Bullet Man ei yllä aiempien jaksojen tasolle. Päällimmäisenä elokuvassa ärsyttää Tsukamoton ratkaisu käyttää näyttelijöiden puhekielenä englantia, sillä japanilaisten huonosti puhuma mongerrusenglanti on todella vaivaannuttavaa kuultavaa. Englannin puhumiselle ei ole mitään syytä, ellei elokuvasta sitten ole haluttu tehdä hieman kansainvälisempää. Joka tapauksessa tämä aspekti meni pieleen ja pahasti. Onneksi elokuvassa ei kuitenkaan puhuta lähellekään koko aikaa, vaan keskitytään olennaiseen.

Molemmissa aiemmissa elokuvissa läsnä ollut paikoittainen seksuaalinen sävy on jätetty The Bullet Manista kokonaan pois ja tällä kertaa keskitytään enemmän perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Näitä teemoja ei kylläkään käsitellä kovin syvällisesti ja ne unohtuvat suurilta osin Anthonyn täydellisen metamorfoosin tapahduttua. Elokuvan toimintakohtaukset vedetään usein epäsiistiksi salamaleikkausten silpuksi ja siihen turtuu helposti, erityisesti Anthonyn kohdatessa poikansa murhaajan. Vastaavanlaista aistien ylikuormitusta oli kyllä havaittavissa aiemmissakin osissa.

Elokuvan musiikista vastaa jälleen melkein kaikkiin Tsukamoton elokuviin musiikin säveltänyt Chu Ishikawa. Soundtrack on onnistunut, vaikka ei nousekaan Tetsuo: The Iron Manin tai Ishikawan parhaan, eli Tokyo Fistin (1995) scoren tasolle.

Kaiken kaikkiaan The Bullet Man on suositeltavaa katseltavaa Shinya Tsukamoton tai aiempien Tetsuo-elokuvien faneille, mutta muut voivat kokea sen puutteet hieman liian suuriksi. Vaikka The Bullet Man ei lunastakaan fanien sitä kohtaan asettamia korkeita odotuksia, on se kelvollinen välipala. Se viimeinen, definitiivinen, täydellinen Tetsuo-elokuva jää vielä odottamaan tekijäänsä.

Ilja Rautsi

Top of the Heap (1972)

Ohjaaja:

• Christopher St. John

elokuva arvostelu

Ohjaus: Christopher St. John

Christopher St. Johnin itse tähdittämä psykedeelinen blaxploitaatiotrippi mustan itsetunnon sorrettuihin syövereihin jäi miehen ainoaksi ohjaustyöksi. Tämä on suuri sääli, sillä täysin omia latujaan luisteleva kummajainen sisältää harvinaisen uskomatonta kuvastoa.

St. Johnin esittämä George Lattimer on konstaapeli, joka tuntee olonsa koko ajan vainotuksi ja sorretuksi. Äiti on juuri kuollut. Vaimo nalkuttaa, tytär etsii rajojaan ja rakastajatar laulelee kummallisia. Töissä pomo nillittää ja kaiken maailman hipit käyvät hyppimään silmille ja haukkuvat nekruksi. Georgen vakiovastaus mihin tahansa ongelmaan on "I'll do any damn thing I want!".

Pitkin päiviä George näkee outoja hallusinaatioita, joissa hän on astronauttina kuussa, tai välillä feikkikuussa. Avaruusfantasioitakin vainoaa arkisen painostavuuden kauhu. Valokuvan ottaminen ei onnistu, kynää ei löydy eikä avaruuspuvussa pysy pystyssä. Kukaan ei arvosta. George turhautuu koko ajan enemmän ja kulkee katuja pitkässä takissa asetta puristaen. Pakokeinoa ei tunnu olevan ja vaimo ja rakastajatar tuntuvat laulavan samaa laulua. Onko valkoisen miehen hallitsemasta umpikujasta pakoa?

St. John on myös kirjoittanut ja tuottanut elokuvan. Henkilökohtaisuus on toisinaan niin umpinaista mieltä myllertäviin sfääreihin kasautuvaa, ettei kuvavirrasta ota mitään tolkkua. Auteurilta ei ainakaan kunnianhimoa puutu ja Top of the Heapista löytyykin kaiken sekoilun seasta yllättävän monta tasoa ja sävyä. Monet fantasiakohtauksista ja Georgen oikea elämäkin näyttäytyvät paikoitellen puhtaan koomisina, toisinaan pelkästään ahdistavina.

Dialogi on paikoitellen täyttä dadaa, mutta lähes koko ajan riemastuttavaa. Tyypillinen sananvaihto kahden poliisin välillä toisen ojentaessa vaimonsa tekemän leivän menee malliin:

"At least that bitch of yours is good for something."
"Hey man, she gives good head and makes fantastic meatball sandwiches."
"And that's all you need?"
"Damn right!"

Georgen voimafantasiat onnistuvat vain kerran pakenemaan arjen ahdistavuudesta. George on alasti viidakossa rakastajattarensa kanssa. Hän huutaa korvat särkevän lujaa "Jambalaa!" ja murskaa vesimelonin nyrkillään. Sitten piehtaroidaan villinä luonnossa. Kuten sanoin, monta tasoa.

Jetro Suni

It is Fine. Everything is Fine! (2007)

Ohjaaja:

• David Brothers
• Crispin Glover

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Brothers, Crispin Glover

It Is Fine. Everything Is Fine! on pääosanesittäjä Steven C. Stewartin (What Is It?, 2005) itsensä käsikirjoittama ja ideoima. Joskin elokuvan ohjanneet Crispin Glover ja David Brothers joutuivat räätälöimään ylilaajaa alkuperäiskäsikirjoitusta hieman toteutuskelpoisempaan edes jonkinlaista draamankaarta sisältävään muotoon.

Tarinan keskiössä on Stewartin itsensä esittämä cp‑vammainen pyörätuolipotilas, joka ei voi sietää naisia, jotka syystä tai toisesta haluavat leikata kauniit pitkät hiuksensa lyhyiksi. Jos juoni ei sellaisenaan kuulosta tarpeeksi erikoiselta, elokuvan tekee monin kerroin kiehtovammaksi tieto siitä, että Stewart itse on oikeasti cp‑vammainen, ja elokuva sisältää Stewartin itsensä mukaan ujuttamien hyvinkin eksploitatiivisvaikutteisten piirteiden lisäksi erittäin suorasukaista full frontal ‑hc‑paneskelua nuorten isorintaisten naisten ja Stewartin välillä.

Stewartin ohella pääosassa nähdään mm. Margit Carstensen (Die bitteren Tränen der Petra von Kant, 1972), Lauren German (Hostel: Part II, 2007) sekä Gloverin oma isä, Bruce Glover (Die Hard Dracula, 1998) ja äiti, Marie Glover. Muilta osin cast koostuu lähinnä rintavarustuksiaan auliisti esittelevistä tyttösistä (mukana mm. Playboy-malli Jami Ferrell).

Teemoiltaan lähin vastine It Is Fine! Everything Is Finelle löytyy Japanista. Gō Shibatan käsikirjoittama ja ohjaama vuonna 2004 valmistunut Late Bloomer kertoo yhtä lailla turhautumisen kautta murhanhimoiseksi äityvästä cp‑vammaisesta. Myös Late Bloomerissa pääosanesittäjä on oikeasti cp‑vammainen. Molemmat teoksista ovat omalla tavallaan hieman rosoisia ja paikoin teknisesti kömpelöitä (Late Bloomer tarkoituksella hyvinkin kokeellisesti leikattu). Silti niissä on oma hohtonsa, ja vaikka elokuvat eroavat monilta osin toisistaan on niille yhteistä se kantava voima, joka löytyy siitä aidosta innostuksesta ja tunteenpalosta, jolla pääosahenkilöt heittäytyvät rooliinsa.

Jos It Is Fine! Everything Is Finen näkisi ilman minkäänlaista taustatietoa, katoaisi siitä varmasti suuri osa omaa mystiikkaansa. Siksi onkin tavallaan mieluisaa, että Glover on valinnut elokuvan levitystavaksi ainoastaan itse isännöimänsä live-näytökset. Toisaalta toki sääli, että elokuva jää näin ollen valtaosalta kokonaan näkemättä. Ehkä elokuva saadaan myöhemmin laajempaan jakeluun, ehkä ei, mutta sitä odotellessa on ehdottoman suositeltavaa käydä tsekkaamassa Gloverin It‑trilogian esityssessiot, jos siihen suinkin tilaisuus tarjoutuu.

Tatu Piispanen

The Sniper (Koulutettu tappamaan, 2009)

Ohjaaja:

• Dante Lam

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dante Lam

OJ (Edison Chen) on Hongkongin poliisin SDU:n (Special Duties Unit) vastavärvätty tarkka-ampujalupaus. Kouluttajakseen hän saa kylmähermoisen kiväärimestari Hartmanin (Richie Ren), jota kuitenkin huolestuttaa OJ:n ylimielinen pätemistarve. SDU joutuu pian tositoimiin kun joukosta Hartmanin todistajalausunnon perusteella vankilaan lähetetty Lincoln (Huang Xiao Ming) palaa maisemiin suunnitelmanaan kostaa kokemansa vääryys. Lincoln on totta kai ainoa ampuja maailmassa, joka on vielä Hartmaniakin parempi. Niinpä OJ:n on lopulta jäähdytettävä päänsä ja todistettava kykynsä tulitaistelussa Lincolnia vastaan.

The Sniperin alkupuolella aseporno ja välähdyksenomaiset kuvat todelliselta suurkaupungilta näyttävästä Hongkongista ruokkivat lupausta mahdollisesti nautittavasta pintakiillotetusta, ultramodernista teknologiajännäristä. Paikoin elokuva pärähtää ihan positiivisella tavalla älyttömiin sfääreihin, kuten heti ensimmäisessä koulutussessiossa nähtävässä otoksessa, jossa Hartman filosofoi tarkka-ammunnan saloista todella huonosti cgi:lla toteutetun luodin kiitäessä hidastettuna kohti maalitaulua.

Muutenkin ohjaaja Dante Lam (The Twins Effect, 2003) on katsonut asiakseen käyttää elokuvassaan jokaista mahdollista kuvallista kikkaa, jotka nykypäivän isobudjettisiin toimintaelokuviin on tapana yhdistää: kamera pyörii ja syöksyy, kuva hidastuu, vaihtaa väriä ja ruutua jaetaan useampiin osiin. Muutaman kerran aikaansaatu efekti on omalla infantiililla tavallaan varsin ilahduttava, mutta temppuiluun kyllästyy nopeasti. Tämä yhdistettynä rasittavan idioottimaiseksi leviävään juoneen alkaa vituttaa viimeistään noin tunnin kohdalla.

Näinkin umpipöhkön tarinan voisi silti ehkä hyväksyä toimintajaksojen henkarina, mikäli pääosissa olisi edes etäisesti karismaattisia esiintyjiä. Roolitus on kuitenkin The Sniperin kenties pahin ongelma. Poliisien puolella näyttelijöiksi kääntyneet poppistarat Edison Chen ja Richie Ren ovat lähinnä ärsyttäviä, eivätkä mene oikein läpi kovaksikeitettyinä sniper-machoina. Todellinen floppi on kuitenkin pahis Huang Xiao Ming, jonka suoritus etenee ontosta poseeraamisesta täydelliseen naurettavuuteen kun Lincolnin psykologisia ongelmia aletaan valottaa. Hieman enemmällä iällä ja kasvonrypyillä siunattu Jack Kao Jie tuntuu jo näiden ominaisuuksiensa ansiosta porukan pätevimmältä, vaikka rooli triad-pomona on sekin äärimmäisen yksioikoinen.

The Sniper ajautui jälkituotantovaiheessa ongelmiin päätähti Edison Chenin massiiviisen seksiskandaalin johdosta, kun Chenin kuuluisista partnereistaan napsimat intiimit valokuvat vuosivat nettiin alkuvuodesta 2008 ja käytännössä kaikki kohun osapuolten projektit laitettiin välittömästi jäihin. Tapaus on selvästi vaikuttanut myös elokuvan rakenteeseen, sillä alussa päähenkilöksi vahvasti pedattu OJ koetetaan kadottaa taustalle tarinan edetessä. Editointi lienee tehnyt draaman kaaresta entistäkin huteramman, vaikka esimerkiksi Hartmanin perheestä kertovan sivujuonen jättämistä puolitiehen ei tämän piikkiin voikaan laittaa.

The Sniperin ansiot jäävät muutamaan vinhaan toimintakohtaukseen, joissa on hieman sitä meininkiä, jota nykypäivän ammuskeluhonkkarilta toivoisikin näkevänsä. Tyhmänä, supersliipattuna pyssytrillerinäkään se ei silti saavuta edes keskinkertaista tasoa. Onnettoman juonenkuljetuksen ja pallittomien popidoliroolisuoritusten läpi kärsiminen ei ole parilla ballistisesti pätevällä minuutilla korvattu.

Elokuvan jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja ‑pari Dante Lam ja Jack Ng Wai Lun jatkoivat yhteistyötään mielenkiintoisemmassa Beast Stalkerissa (2008), joka kuitenkin ehti ensi-iltaan ennen Chen-kohun väliaikaisesti hyllyttämää The Sniperia.

Ilja Rautsi

The Descent: Part 2 (Loukussa 2, 2009)

Ohjaaja:

• Jon Harris

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jon Harris

Kauhuelokuvien loputtomien jatko-osien kirous tarttuu usein sellaisiinkin elokuviin, jotka eivät jätä jatkolle pienintäkään mahdollisuutta. Saw'n kaltaiset franchiset porskuttavat hamaan loppuun asti merkityksettöminä, mutta toisille teoksille soisi mielellään itsenäisyyden rauhan. Neil Marshallin The Descentin (2005) saavutettua lohduttoman loppunsa ei tullut mieleenkään tarinan voivan jatkua. Vaan toisin lorisevat talousvirran purot.

Kakkososa jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen loppui. Mutta toisin kuin sen perusteella olisi voinut luulla, luolissa klonkkumaisiin monstereihin törmänneen naisjoukon viimeinen henkiin jäänyt Sarah (Shauna Macdonald) pääsi sittenkin takaisin ulkomaailmaan. Käsikirjoituksen oletettavasti amputoiduilla sormilla ja aivoilla tuhertanut kolmikko J Blakeson, James McCarthy sekä Eden Laken (2008) ohjannut James Watkins ovat päätyneet antamaan Sarahille muistinmenetyksen, ettei tarvitse käyttää aikaa luoliin paluun pohjustukseen. Ratkaisu on kuten elokuva sen ympärillä – sillä ei ole mitään merkitystä.

Uusi sakki lähtee etsimään mahdollisia selviytyjiä ja kas kas, pimeydessä saalistavat sokeat mölliäiset palaavat herhilöimään ihmispoloja. Tällä kertaa kenestäkään vain ei välitä, eivätkä otukset tule yllätyksenä. Mukana on pari luolatutkijaa, punaniskasheriffi ja hänen apulaisensa. Sitten jatketaan maan kaivamista edeltäjäelokuvan jalkojen alta ja löytyy vielä toinenkin naisporukan selviytyjä ja haukottelun ohella saa pohtia, oliko koko ensimmäinen osa pelkkää unta. Lopetus pyrkii taas olemaan lohduton, mutta onnistuu olemaan pelkästään typerä. Kolmanteen osaan voisin ehdottaa pahoja miljonäärejä, jotka ovat asentaneet tosi‑tv‑kamerat luoliin hirviöiden saalistusta seuratakseen.

Ensimmäisen elokuvan leikannut Jon Harris on päästetty tällä kertaa esikoisohjaajaksi. Valinta osoittautuu huonoksi, sillä Harris ei kykene muuhun kuin helppoihin ääneen perustuviin shokkihetkiin, joita ladataan loputon määrä peräjälkeen. The Descent: Part 2 tuntuu lähinnä mekaaniselta kukkuluuruu-leikiltä, joka ei kerro mitään uutta maanalaisen maailman menosta – paitsi että otukset nähdään käymässä paskalla. Kakka ei ilmeisesti kuitenkaan haise, sillä hahmot eivät tajua kelluvansa siinä ennen kuin näkevät luolaölliäisen suorittamassa jätöksiään.

Otusten paljon hehkutettu kuuloaisti toimii tällä kertaa lähinnä satunnaisesti, tai silloin kun tekijät niin haluavat. Johdonmukaisuutta on turha hakea. Harris myös silpoo toimintakohtaukset nopeilla lähikuvilla ja korkealla suljinnopeudella pelkäksi sätkiväksi mössöksi. Kertauksena: juonta ei ole, kakan ohella mitään ei laajenneta, näyttelijöillä ei ole mitään tehtävää ja meininki näyttää huonolla tavalla halvalta. Tekijöiden jätös ei kuitenkaan haise, joten elokuvan paskuuden tajuaa vasta kelluttuaan sen keskellä tarpeeksi kauan.

Sakari Määttä

Orphan (Ottolapsi, 2009)

Ohjaaja:

• Jaume Collet-Serra

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Viime vuosina on tehtailtu useita elokuvia, joiden aiheena ovat olleet joko pahat lapset tai nuoret. Näiden väkivaltaisten kauhuelokuvien laadullisesti parhaimmasta päästä olevat Eden Lake (James Watkins 2008), The Children (Tom Shankland 2008) ja Grace (Paul Solet 2009) ovat saaneet seurakseen espanjalaisen Jaume Collet-Serran (House of Wax, 2005) ohjaaman elokuvan Orphan. Elokuva on tasapainoinen trilleri, joka muistuttaa hyvinkin monessa suhteessa Mervyn LeRoyn ohjaamaa vuoden 1956 kauhuklassikkoa The Bad Seed.

Kahden lapsen äiti, entinen alkoholisti Kate Coleman (Vera Farmiga), menetti kolmannen lapsensa keskenmenon takia. Perheessä on kuitenkin 10‑vuotiaan Danielin (Jimmy Bennett) ja hänen 6‑vuotiaan pikkusiskonsa, kuuron Maxin (Aryana Engineer) lisäksi tilaa vielä yhdelle lapselle. Kate on aviomiehensä Johnin (Peter Sarsgaard) kanssa päättänyt adoptoida ja sopiva lapsi löytyykin läheisestä orpokodista. Venäläissyntyinen Esther (Isabelle Fuhrman) on 9‑vuotias taiteellisesti erittäin lahjakas tyttö, jonka karisma puree pariskuntaan jo ensisilmäyksellä. Virheettömän hyvät käytöstavat omaava, viktoriaanisia vaatteita suosiva Esther tuo kuitenkin mukanaan jotain, joka ei ole hyväksi Colemanien onnelliselle perheidyllille.

Orphan on toimiva ja viihdyttävä kauhuelokuva. Varsinaisesti se ei ole (tai ei ainakaan onnistu olemaan) kovinkaan pelottava, mutta tunnelma on paikoitellen mukavan tiivis ja jännittävä. Jo alussa on selvää, että Estherissä on jokin vialla. Erilaiset epäselvät onnettomuudet seuraavat häntä ja lopulta Kate alkaa epäillä Estheriä syylliseksi. Huippuälykäs ja pahansuopa tyttö ei kuitenkaan lannistu helpolla, vaan manipuloi koko perhettä ohjaillen tapahtumia haluamaansa suuntaan.

Näyttelijät ovat kauttaaltaan vakuuttavia, mutta Fuhrman nostaa omalla suorituksellaan elokuvan aivan uudelle tasolle. Rooli on ulkonäköä, puhetyyliä ja käyttäytymistä myöten todella hyvin hiottu ja toimiva. Vaikka elokuvan juoni onkin melkoisen kliseinen ja useat kohtauksetkin kärsivät jonkinasteisesta mielikuvituksettomuudesta, on se kokonaisuudessaan silti toimiva. Ohjauksessa ja varsinkaan kuvaajan (Jeff Cutter) työskentelyssä ei ole moittimista.

Orphanin väkivalta on suoraa ja raakaa, muttei liikoja mässäilevää vaan tyylikkäästi toteutettua. Erityisen lisän tuo tietenkin se, että väkivallan aiheuttajat tai sen kohteet ovat usein lapsia. Vaikka tämä ei olekaan tänä päivänä enää mitenkään erikoista, tuntuu se kuitenkin aivan erilaiselta verrattuna tavalliseen elokuvaväkivaltaan. Orphan ei ole kaupallisessa mielessä aivan loppuun saakka mietitty, sillä se sisältää parikin kohtausta, jotka eivät varmasti vetoa aivan kaikkiin katsojiin. Näin kuitenkin saadaan menoon mukaan tervetullutta vaihtelua.

Elokuvan 123 minuutin pituutta ei kannata säikähtää, sillä se kantaa hyvin koko kestonsa ajan. Loppuun on saatu vielä todella yllättävä juonenkäännekin.

Ilja Rautsi

The Box (Laatikko, 2009)

Ohjaaja:

• Richard Kelly

elokuva arvostelu

Ohjaus: Richard Kelly

Richard Kellyn ura alkoi vain 27‑vuotiaana äärimmäisen lupaavasti nostalgista kasariteinielokuvaa, aikamatkustusta ja lynchmäisen rinnakkaisia todellisuuksia sisältäneellä Donnie Darkolla (2001). Tony Scottin ankean Dominon (2005) kynäiltyään Kelly palasi ohjaajan pallille ja tulos oli kutakuinkin jokaisella kuviteltavissa olevalla tasolla pieleen mennyt futuristinen mediasatiiri Southland Tales (2006). Mies ilmoitti palaavansa perusasioiden äärelle ja yrittävänsä jotain yksinkertaisempaa. Valmis elokuva kuitenkin heittää entisen ihmelapsen shyamalanien ja Knowingien foliohattuosastolle pysähtymättä lähtöruudun kautta.

Richard Mathesonin The Twilight Zone ‑jaksonkin poikineeseen novelliin Button, Button (1970) perustuvan The Boxin keskiössä on James Marsdenin ja Cameron Diazin esittämä aviopari. Arthur on töissä NASA:lla kun taas Norma opettaa kirjallisuutta. Vuosi on 1976 ja rahasta tekee tiukkaa. Eräänä aamuna mystinen Arlington Steward (Frank Langella) jättää parin ovelle salaperäisen laatikon, jossa on lasikuvun alla punainen nappi. Jos nappia painaa, jossain päin maailmaa joku heille tuntematon ihminen kuolee ja pariskunta saa miljoona dollaria.

Moraalidilemma on itsessään kiinnostava ja tarpeeksi hämärä kutkuttaakseen mielikuvitusta. Mitä pitemmälle verkkaisen totisesti kulkeva elokuva kuitenkin etenee, sitä kauemmas Kelly kulkee keskiössä olevista ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Sen sijaan kerronta lähtee kulkemaan koko ajan laajemmalle rönsyileviä kosmisia sivupolkuja, kunnes lopussa päästään jo melko raamatullisille tasoille. Mukaan saadaan eri ulottuvuuksia ja kovin Donnie Darkon visiot mieleen tuovia nestemäisiä portaaleja.

Langellan hahmo paljastuu korkeamman voiman välineeksi, jonka tehtävä on testata ihmiskunnan moraalista oikeellisuutta. Virheistä rangaistaan ankarasti vielä pahemmalla valintatilanteella ja huteriin ratkaisuihin vievä noidankehä on valmis.

Ongelmana on, ettei mikään tästä materialisoidu käsin kosketeltavalle tasolle, jossa katsoja joutuisi oikeasti miettimään ja samaistumaan kiperiä valintoja. Sen sijaan tarjolla on yhä hullummaksi yltyviä huuhaahöpötyksiä ja loputtoman harmaata ja ankeaa kuvastoa.

Draama kulkee näkyvän ennalta määrättyjä latuja ja pääpari saa oman aktiivisuuden sijaan tyytyä olemaan pelkästään loputtomasti palloteltavana moraalisessa shakkipelissä. Ilmeisen hölmöimmille tasoille karataan kuurosokeaksi tehdyn lapsen pysyessä vessaan lukittuna kohteliaasti täysin hiljaa siihen asti kun vanhemmat tulevat hakkaamaan ovea – jota hänen ei pitäisi kuulla, ellei ole lukenut käsikirjoitusta. Kristillisiin perisyntikäsitteisiin päästään umpimielisen typerällä kaavalla, jossa useampi pariskunta saa laatikon tuoman valinnan eteensä ja Eevan jälkeläisyydestä yhä kärsivä nainen on aina napin painaja.

Kumman paljon aikaa käytetään myös Marsin pinnalle lähetettävän kameran pohjustukseen, joka ei lopulta liity oikeastaan mitenkään muihin kuvioihin. Kelly pääsee tosin toteamaan, että Marsissa olisi joskus ollut elämää, joten ehkä tarkoitus on viitata Langellan työnantajien pyyhkineen jo ennenkin planeettoja tyhjiksi kosmisissa moraalinvartijatehtävissään.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Marsden ruuvaa mystisen mustan lootan auki nähdäkseen, onko sen sisällä elektroniikkaa. Laatikko on tyhjä. Kohtaus symboloi hyvin ja nimenmukaisesti koko The Boxia – sen ympärille on rakennettu tolkuttoman ja tarpeettoman monimutkaiset skenaariot, mutta sisältä koko komeus kaikuu onttouttaan.

Mikko Kojo

Until the Light Takes Us (2008)

Ohjaaja:

• Aaron Aites
• Audrey Ewell

elokuva arvostelu

Ohjaus: Aaron Aites, Audrey Ewell

Norjan black metal ‑skene ja etenkin 90‑luvun alun aktiviteetit ovat innoittaneet useampaankin aihetta dokumentoivaan hengentuotteeseen kuten Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin kritisoituun kirjaan Lords of Chaos (1998), Peter Besten valokuvaopukseen True Norwegian Black Metal (2008) sekä Pål Aasdalin ja Martin Ledangin dokumenttiin Once Upon a Time in Norway (2007). Viimeksi mainittu saa seuraa Burzumin albumista Hvis lyset tar oss (1994) nimensä lainanneesta Audrey Ewellin ja Aaron Aitesin elokuvasta Until the Light Takes Us. Miksi alkuperäisen nimen konditionaali ("Jos valo meidät vie") on muuttunut enää tapahtuman odotteluksi, jää katsojan itsensä mietittäväksi.

Mietittäväksi jää valitettavasti pari muutakin oleellista asiaa: kenelle dokumentti on tarkoitettu ja mitä sillä halutaan sanoa. Mikäli henkilöt ja tapahtumat ovat entuudestaan tuntemattomia, ei Until the Light Takes Usin nähtyään välttämättä ole juurikaan viisaampi, vaikka elokuva kyllä muistaakin mainita kaikki kuuluisimmat kujeet: Deadin itsemurhan ja tästä otetut valokuvat, Helvete-kaupan, kirkkojen polttamiset, Faustin suorittaman henkirikoksen ja tietenkin huipentumana Varg Vikernesin tappaman Euronymousin. Ihmeemmin näistä ei mitään syvennetä asioihin jo perehtyneiden iloksi, ja kun elokuva rönsyilee sinne tänne ei edes yleiskuvan saaminen muodostune turhan helpoksi, missä itse asiassa varsin Mayhem-keskeinen Once Upon a Time in Norway onnistui kuitenkin paremmin. Musiikki – tietenkin – jää täysin sivuosaan, mitä ei helpota esim. Burzumin soittaminen Mayhemistä kertovan osuuden taustalla. Vanhat sumuiset vhs‑taltioinnit keikoilta ja treeneistä tuovat kuitenkin jonkinlaista lisäarvoa genrestä erityisesti musiikillisesti kiinnostuneille.

Kenties eräs asia, jonka Aites ja Ewell haluavat elokuvallaan todeta, on undergroundin vastakulttuuri-ilmiön muuttuminen korkeakulttuuriksi. Tätä varten dokumentti päättää antaa liikaa aikaa Bjarne Melgaardille, jonka black metalista inspiraationsa saaneet taideteokset ja performanssiesitys tulevat myös nähdyksi. Mielenkiintoisempi tarkastelun kohde olisi todennäköisesti ollut black metalin muuttuminen hyväksytyksi osaksi valtavirtaa, mutta toisaalta valittu lähestymistapa tarjoaa Until the Light Takes Usin parhaimmat wtfigo-hetket ja tahattomasti koomiset kohtaukset. Satyricon-rumpali Frostin (jota Melgaard kehuu suht gaysti) pönöttäminen lentokoneessa vieressä istuvan pikkulapsen ihmeteltävänä palkittiin Night Visionsissa kunnon röhönauruilla, eikä samaisen miehen sohvan(!?) viiltely osana Milanossa esitettävää performanssia jättänyt sen enempää kylmäksi. Unohtaa ei myöskään sovi pätkää Harmony Korinen pingviinimaskihäröilystä.

Missään tapauksessa Until the Light Takes Us ei ole täysi susi, mutta elokuvallisten seikkojen sijaan tekijöiden ansiot ovat lähinnä siinä, keitä he ovat kameran eteen saaneet. Puhuvina päinä esiintyy niin Immortalin, Ulverin kuin Mayheminkin jäseniä. Suurimman roolin saavat kuitenkin itse Varg Vikernes sekä Darkthronen Fenriz. Elokuvan tekemisen aikaan vielä Trondheimissa vankilassa istunut Vikernes ei luonnollisestikaan ole kameran eteen lähiaikoina juuri päätynyt. Sinänsä mitään ennen kuulumatonta ei Vikernesin suusta kuulla, mutta selkeästi artikuloiva ja nykyhabituksessaan lähinnä riemastuttava Varg ovat silti hyvin kaukana kuvasta, joka tästä on helppo saada toisenlaisia medioita seuraamalla. Toisen haastatellun tuomitun rikollisen, Bård "Faust" Eithunin kasvot pidetään visusti varjoissa, ja tämän äänikin on muokattu tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Until the Light Takes Us antaa kuitenkin eniten aikaa sympaattiselle Fenrizille, jonka käsivartta Hanoi Rocks ‑tatuointi ja viiltelyarvet kaunistavat sovussa, ja järkevintä olisikin ollut tehdä elokuvasta joko Darkthrone-historiikki tai puhdas henkilökuva. Fenriziä seurataan haastattelujen lisäksi myös muissa askareissaan ja kotonaan, jonka sisustamiseen ei selkeästikään A Blaze in the Northern Skyn (1992) royalteja ole käytetty. Monien Fenriz-hetkien sisällyttäminen elokuvaan, joka sanoo kertovansa black metalin tarinan, tuntuu kuitenkin erikoiselta ratkaisulta. Nämä ovat kuitenkin elokuvan viihteellisintä antia, esimerkkinä äijän vierailu edellä mainitun Melgaardin taidenäyttelyssä.

Sillisalaattimainen Until the Light Takes Us on kaukana definitiivisestä black metal dokumentista, eikä tee mahdollisia tulevia näkemyksiä aiheesta tarpeettomiksi. Se koskettaa moniakin kiinnostavia aiheita, jättäen kuitenkin syvemmän tarkastelun sikseen. Vaikkapa Vikernesin kommentit genren tai ainakin sen pioneerien suhtautumisesta ja suhteesta saatanaan olisivat voineet olla tarkemmankin käsittelyn aiheita ilmeisen historian dokumentoinnin ohella. Pelkästä musiikista ja sen kehityksestä kertovaa dokumentaaria black metalista tulemme tuskin ikinä näkemään, sen verran suuren roolin etenkin Norjan ulkomusiikilliset seikat ovat saaneet. Eikä kannata lopettaa elokuvan katsomista lopputekstien alkaessa. Pienestä on kiinni hieno lopetus.

Ilja Rautsi

The Road (Tie, 2009)

Ohjaaja:

• John Hillcoat

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Hillcoat

John Hillcoat näyttää jo pitkän aikaa raivanneen reittiään kohti uusinta elokuvaansa, Cormac McCarthyn samannimiseen postapokalyptiseen romaaniin perustuvaa Tietä. Jo esikoiselokuva Ghosts... of the Civil Dead (1988) oli brutaali ja suorastaan nihilistinen vankilakuvaus, kun taas edellinen työ The Proposition (Ehdotus, 2005) sijoittui varsin maailmanlopullisiin maisemiin 1800‑luvun lopun Australian erämaahan. Pääosissa jäntevät tuimat miehet taistelevat omatuntonsa kanssa sivilisaation ja villin luonnon rajapinnalla.

Tiessä maailmanloppu ei ole pelkästään tunnelmassa, se koittaa heti elokuvan alussa, sen kummempia selittelemättä. Joitakin vuosia myöhemmin nimettömiksi jäävät tulevaisuuden Lone Wolf and Cub, isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee), vaeltavat rääsyissä halki tuhoutuneen Amerikan raunioiden, kohti rannikkoa ja edes pientä toivonpilkettä paremmasta huomisesta. Elämä on jatkuvaa selviytymiskamppailua. Tuho on vienyt eläimet mennessään eikä ruokaa riitä edes vähäisille riutuville kansakunnan rippeille. Aseistetut kannibaalit taivaltavat isän ja pojan lailla teitä pitkin, eläen julmaa ja tarkoituksetonta elämäänsä.

Hillcoatin ura on valmentanut hänestä haastavalle romaanille täydellisen tulkitsijan. McCarthy ei romantisoi maailmaa, muttei myöskään sorru pelkkään kurjuudella mässäilevään nihilismiin. Tasapaino on vaikea löytää, samoin kuin välittää katsojalle syy jatkaa matkaa ja elämää, pysyä ihmisenä. Tie on onneksi koruttoman kauniisti kerrottu ja jopa seesteinen elokuva. Hillcoat riisuu maailmanlopun siihen elokuvissa usein yhdistettävästä spektaakkelista. Apokalypsille ei kerrota syytä, eikä Mortensen kokoa ihmisjoukkoa ja levitä toivoa. Tämä ei ole The Postman – tulevaisuuden sanansaattaja (1997). Tavoite on vain pysyä elossa.

Lahoavat repaleiset talot, ruostuvat autonromut, pirstaleiset roskien täyttämät maisemat ja loputtoman harmaa taivas näyttävät oudon kauniilta kaikessa lohduttomuudessaan. Tarjolla on vain ihmisiä, riisuttuna kaikesta sivilisaation tuomista puitteista ja maskeista. Kuvasto on eeppistä mutta fokus on intiimi ja anteeksipyytelemätön.

Mortensen on harvoja Tien kaltaista projektia kantamaan sopivia kasvoja. Hän näyttää elokuvatähden sijaan oikealta haavoittuvalta ihmiseltä, mutta kannattelee silti koko elokuvaa läsnäolollaan. Pojasta nousee tien edetessä isälle olemassaolon syyn ohella eräänlainen moraalinen kompassi. Kun jäljellä ei ole mitään, kuinka toimia niin kuin ennen? Kuinka olla inhimillinen?

Tien kysymykset ovat painavia, mutta saarnaa on turha odottaa. Hillcoat haluaa näyttää ja pakottaa katsomaan kamaliakin asioita, mutta toteavalla ja ajatuksia herättävällä tyylillä. Ainoastaan kannibaalikysymyksen käsittely tuottaa pettymyksen, sillä ihmisten syönnistä on pitkin elokuvaa puhe, mutta pääpari ei koskaan joudu sen valinnan eteen.

Mikko Kojo

Nachts, wenn Dracula erwacht (Verenhimoinen Dracula, 1970)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Christopher Lee ei ollut kovinkaan tyytyväinen saamiinsa Draculan rooleihin Hammer-yhtiön elokuvissa, ja eräs merkittävimmistä tämän seurauksista oli Count Dracula: yhteistyö ohjaaja Jesús Francon kanssa tavoitteena tehdä alkuperäisteokselle uskollinen adaptaatio Bram Stokerin kirjasta. Sanomattakin olisi pitänyt olla selvää, että Franco ei tällaisessa ole omimmillaan. Stokerin Transylvaniassa ei jazz soi yökerhoissa.

Tarinaa on turha ryhtyä kertaamaan, ja ehkäpä Count Dracula onkin lähellä alkuperäiskirjaa (ei valitettavasti arvostelijalla kovinkaan tuoreessa muistissa). Tämä ei välttämättä ole hyvä seikka, ja kovin vähän tässä on ideoitakin, joita ei muissa Dracula-filmatisoinneissa olisi nähty: lähinnä Draculan ulkonäköön kiinnittää huomiota, etenkin kun Lee on tuttu entuudestaan Hammerin käsityksenä Draculasta.

Suurimmaksi Count Draculan ansioksi voi laskea todellisen Jesús Franco all star castin: Christopher Lee viiksekkäänä Draculana, Herbert Lom van Helsingina, Klaus Kinski nappiroolissa Renfieldinä, Soledad Miranda Lucyna, Maria Rohm Minana, Paul Muller tohtori Sewardina ja Jack Taylor Quincey Morrisina. Ja tietenkin Jesús itse.

Juonen ja tyylin puolella Franco epäonnistuukin. Loppujen lopuksi viihdettä on revittävä metsässä juoksentelevista yön lapsista l. saksanpaimenkoirista ja käsittämättömästä ratkaisusta yrittää esittää tutisevat täytetyt eläimet uhkaavina. Onneksi Night Visionsissa esitetty värinsä menettänyt printti sisälsi omituisen älyvapaan suomenkielisen tekstityksen, joka jaksoi naurattaa.

Vaikka Count Dracula on tehty vuonna 1970, joka osuu Francon kultakauteen, se on kiinnostava lähinnä vain taas yhtenä Jess Franco ja Dracula-elokuvana. Kummastakin kiinnostuneille se tuottanee pettymyksen. Onneksi vain vuotta myöhemmin Franco ymmärsi ottaa suurempia vapauksia, ja pamautti pihalle yhden maailman kiehtovimmista elokuvista ja parhaimmista Dracula-variaatioista: Vampyros lesbosin (1971). Franco, Muller ja tietenkin ikimuistoinen Soledad Miranda esiintyvät siinäkin.

Ilja Rautsi

Jesus Christus Erlöser (Jesus Christ Saviour, 2008)

Ohjaaja:

• Peter Geyer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Geyer

1971 kohua ja pahennusta, mutta ennen kaikkea kaipaamaansa huomiota temperamentillaan ja tempauksillaan kerännyt saksalaisnäyttelijä Klaus Kinski teki 10 vuoden elokuvissa vietetyn tauon jälkeen paluun teatterilavalle Berliinissä. Esitys on 30 sivun monologi Jeesuksesta, Kinskin mukaan "ihmiskunnan jännittävin tarina". Pimeässä yleisössä kykkii yli 3000 ihmistä tietämättä, mitä odottaa. Sitten mikrofonin eteen astuu valtavilla silmillään vihamielisesti pälyilevä Kinski.

Performanssista tuli katastrofi maanisen egoistin maineessa olleen Kinskin sepittäessä omaa versiotaan Jeesuksesta sorrettujen vähäosaisten, hippien ja "kirkuvien vietnamilaisten äitien" pelastajana. Keikan filmimateriaali oli kateissa vuosikymmenet, vaikka pieniä paloja päätyikin Werner Herzogin ristiriitaisesta suhteesta ystäväänsä Kinskiin kertovaan dokumenttiin Mein liebster Feind – Klaus Kinski (1999). Omien sanojensa mukaan seksihullun maailman parhaan näyttelijän jäämistöä hoitava Peter Geyer on kuitenkin nyt saanut materiaalit esiin ja kasaan. Lopputulos on hämmentävä taltiointi antaumuksellisesta egotrippailijasta, joka lapsen lailla haluaa kaiken huomion tai ei mitään.

Iso osa yleisöstä suhtautuu avoimen halveksivasti Jeesuksen pyyteettömyydestä paasaavaan Kinskiin. Sieltä täältä kuuluu toistuvasti huutoja. Kinskiä kutsutaan paskanjauhajaksi, joka ei noudata saarnaamaansa esimerkkiä. Liputkin ovat maksaneet 10 Saksan markkaa ja kahjo-Klaus on tienannut elokuvistaan miljoonia.

Kinski vastaa samalla mitalla silloin kuin ei toljota murhanhimoisesti yleisöriveihin tai marssi ulos lavalta. Esitys alkaa aina alusta hänen palatessaan. Yleisö on roskaväkeä ja idiootteja. Hänen jäädäkseen tulisi kuuntelevien heittää huutelijat ulos. Välillä joku loikkaa Kinskin viereen lavalle ja vaatii saada oikeuden lausua vastalauseensa tämän väittämiin. Kinski raivoaa ja nakkelee mikrofonia. Lopulta paikalle jää satakunta katsojaa ja itkun partaalla oleva Kinski vetää esityksensä läpi, ääni murtuen.

Jesus Christus Erlöser on sekä hypnoottista että turhauttavaa katsottavaa. Materiaalin löytyminen ja kunto ovat jo sinänsä uskomaton asia, mutta kuvaaja osoittaa kameralla ison osan ajasta lähikuvassa olevaa Kinskin puristamaa mikrofonia, joka peittää näyttelijän äänen ohella olennaisimman ilmaisuvälineen eli kasvot. Ja sen saman Jeesus-tarinan aloituksen kuuleminen kerta toisensa perään on toki absurdia, mutta myös uuvuttavaa. Kinskin läsnäolo ja tilaisuuden kaikinpuolinen kummallisuus yleisön ja esiintyjän rajapinnan kadotessa tyystin pitävät kuitenkin mielenkiinnon yllä. Harvoin pääsee näkemään taiteilijan ja kokijoiden roolien sekoittumista näin raakana ja pitkälle menevänä.

Sakari Määttä

The Human Centipede (First Sequence) (2009)

Ohjaaja:

• Tom Six

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tom Six

Elokuva alkaa tahallisen kliseisesti. Kaksi nuorta "hyvin naisellista" amerikkalaisnaista, Lindsay (Ashley C. Williams) ja Jenny (Ashlynn Yennie), ovat lomamatkalla kiertelemässä ympäri Eurooppaa. Matka on vienyt heidät Berliiniin ja suunnitteilla on illanviettoa kaupungin ulkopuolella järjestettävissä juhlissa. Matka juhlapaikalle tyssää nopeasti: ensin eksytään ja kaiken lisäksi autosta puhkeaa kumi. Liftaaminen tai avun pyytäminenkään ei auta, koska ilmeisesti ainoat tietä käyttävät ihmiset ovat überpervoja saksalaisia irstailijoita. Yhteisellä päätöksellä he lähtevät etsimään lähintä taloa soittaakseen apua. Katsojan kannalta erityisen huvittavan tästä päätöksestä tekee se, että sen sijaan, että tytöt kävelisivät tietä pitkin, he päättävät "oikaista" öisen metsän lävitse.

Alku tuo mukavalla tavalla mieleen Eli Rothin elokuvan Hostel (2005). Molemmissa sinänsä typeränoloinen alku toimii katsojaa kiusoittelevana tekijänä ja molemmissa tapauksissa se säätää katsojan fiiliksen elokuvan vaatimalle tasolle. Katsoja voi vielä tässä vaiheessa nauttia siitä, että luulee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiettyyn pisteeseen saakka tämä onkin helppoa, mutta sitten mennään alueelle, jolle tervemielinen ei normaaliolosuhteissa edes kurkistaisi.

Lindsay ja Jenny ovat jo vähällä vajota epätoivoon, mutta lopulta he löytävät talon metsästä. Heidät päästää sisään omalaatuisen näköinen mies, joka esittelee itsensä Tri Josef Heiteriksi (Dieter Laser). Heiter tarjoutuu soittamaan apua ja tarjoaa naisille juotavaa. Jossain vaiheessa toinen tytöistä kysyy, asuuko mies talossa yhdessä vaimonsa kanssa. Asialliseen ja kuivakkaan sävyyn annettu vastaus on kylmäävä: "Minä vihaan ihmisiä." Viimeistään tässä vaiheessa naiset huomaavat tehneensä virheen luottaessaan talon isäntään, mutta on jo liian myöhäistä perääntyä.

Pahansisuiselta hyönteiseltä näyttävä sosiopaatti Tri Josef Heiter on siamilaisiin kaksosiin erikoistunut kansainvälisesti arvostettu kirurgi. Hän ei kuitenkaan koe kaksosten erottamista toisistaan enää ammatillisesti mielekkäänä puuhana, vaan mielessä on aivan uusia näkemyksiä sekä ihmis‑ että eläinkunnan tulevaisuudesta. Hänen ensimmäinen kokeilunsa oli ns. 3‑koira, jossa kolme rottweileria ommeltiin kiinni toisiinsa yhdeksi kuusijalkaiseksi koiraeläimeksi. Kokeilu epäonnistui pahasti, mutta kunnianarvoisa hullu tiedemies Tri Heiter ei lannistunut. 3‑koira on haudattu pihamaalle ja on aika aloittaa seuraava kokeilu: ihmistuhatjalkainen!

Ihmistuhatjalkaiseen Heiter tarvitsee kolme "vapaaehtoista", joilta poistetaan polvilumpion jänteet siten, että he voivat liikkua vain konttaamalla. Keski‑ ja loppuosaan valituilta henkilöiltä poistetaan hampaat. Etuosassa olevan ihmisen pakaroista leikataan auki suuret nahkaleet ja ne ommellaan kiinni keskiosassa olevan henkilön kasvoihin puolikuun muotoon, jotta osat pysyisivät mahdollisimman tukevasti kiinni toisissaan. Keskiosa ommellaan tiukasti kiinni etuosan peräpäähän. Olennaista on se, että reitti peräaukosta suuhun on esteetön ja tiivis; etuosasta loppuosaa kohti kulkevat "ravinteet" eivät saa päästä karkaamaan organismin ulkopuolelle. Loppuosa kiinnitetään keskiosaan samalla menetelmällä. Valmis yksilö on itsenäinen, kolmesta ihmisestä koostuva tuhatjalkaista muistuttava olento, jolla on yhtenäinen ruoansulatuskanava.

The Human Centipede (First Sequence) on uutta eksploitaatiota kipeimmästä päästä. Avantgarde-artistinakin kotimaassaan Hollannissa tunnettu ohjaaja Tom Six on kolmen aiemman elokuvansa perusteella kiinnostunut nimenomaan keskustelua herättävien ja kantaaottavien aiheiden parissa työskentelemisestä. The Human Centipede (First Sequence) on hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Aiheesta huolimatta kyseessä ei ole nykypäivänä niin suosittuun gorno-genreen kuuluva elokuva, vaan pikemminkin mustasta komediasta, loistavista näyttelijäsuorituksista ja mutkattomasti etenevästä käsikirjoituksesta koostuva body horror ‑kauhuelokuva. Yksi elokuvan vahvimmista voimista on loistava saksalainen luonnenäyttelijä Dieter Laser, joka tekee Tri Heiterin roolissa todella vakuuttavaa jälkeä. Hän on yksi parhaista hullu tiedemies ‑hahmoista mitä valkokankaalla on ikinä nähty.

Kokonaisuudessaan videolle kuvattu elokuva on hyvin ohjattu ja sisällöltään todella omaperäinen verrattuna melkein mihin tahansa nykykauhu‑ tai eksploitaatioelokuvaan. Alhainen budjetti näkyy, mutta siitä huolimatta tapahtumapaikkana suurimman osan ajasta toimiva Tri Heiterin lukaali on kaikessa kliinisyydessään hyvin elokuvaan sopiva.

Ilja Rautsi

Nightmare (Painajainen, 1981)

Ohjaaja:

• Romano Scavolini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Romano Scavolini

Videosensuurista niin Suomessa kuin Englannissa nauttia saanut Romano Scavolinin Nightmare edustaa kasarikauhun likaisempaa puolta. Nihkeän pimeästä, surrealistiseksi kauhu-uneksi yltyvästä tunnelmasta tulee mieleen Maniac (1980) sekä samana vuonna valmistunut ja Nightmaren lailla video nastyksi Briteissä päätynyt Don't Go in the House.

Suomessa Painajaisella nostatettiin kohua Sunnuntairaportti-ohjelmassa, kun taas Englannissa levittäjä David Grantia vainottiin oikeuteen asti tämän keksittyä markkinoida tapausta mm. oksennuspusseilla ja purkitettujen "mielipuolen aivojen" painon arvaus ‑kisoilla. Elokuvan ympärillä velloo siis vahva kielletyn nostalgian maine.

Ja kuten yleensä, ei Nightmare ole niin hullu, villi, väkivaltainen tai saastainen kuin haluttiin uskotella. Kiero elokuva kyllä on. Kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain ja tulevat koko ajan lähemmäksi toisiaan. Mielisairaalasta vapautuva George Tatum (Baird Stafford) on diagnosoitu psykoottiseksi skitsofreenikoksi, jolla on lievää amnesiaa ja muita mukavia taipumuksia. Tatum näkee toistuvaa unta, jossa hän lapsena teurastaa sadomasokistista seksiä harrastavat vanhempansa kirveellä. Pitkään takkiin sulloutunut skitso kulkee katuja ja kuolaa huorien perään Times Squarella.

Samaan aikaan hänen vanhassa kotitalossaan asuva Temperien uusperhe elää omaa lähiöidylliään. Ongelmia aiheuttaa villin mielikuvituksekkaita kauhukepposia harrastava perheen nuorimmainen C.J. (C.J. Cooke). Vanhan veren vainu ajaa Tatumin asteittain lähemmäs entistä kotiaan, ja perheen painajainen voi alkaa.

Nightmaressa veri on punaista ja roiskuvaa ja seksi likaista ja rangaistavaa. Kamera vaanii hahmoja, huojuen ikkunan ulkopuolella tai oviaukkojen takana. Ääniraidalla kuuluu usein hengitystä. Kaikki kiljuvat ja huutavat. Toistuvat ja limittyvät painajaiset purkautuvat pitkin elokuvaa. Etenkin Tatumin ja C.J.:n välille muodostuva linkki takaa häiriintyneen olotilan vielä elokuvan jälkeenkin.

Erikoisefektit kieltämättä mässäilevät murhapuuhilla. Pulppuava veri ja falliset aseet vievät seksin ja väkivallan yhteyden entistä kierommaksi. Mättö on parhaimmillaan riehakasta ja Tom Savinin (joka on kiistänyt osallisuutensa elokuvaan) sekä Ed Frenchin efektit pääsevät oikeuksiinsa. Usein hölmö dialogi tai epämääräinen näyttelijäohjaus kuitenkin latistavat tunnelmaa.

Omaa pöhköä viehätystään elokuvaan tuo Scavolinin merkillinen näkemys futuristisesta mielisairaanhoidosta. Lääkärit istuvat viisimonitorisen tietokoneen äärellä, joista neljässä näkyy Tatumin naama. Viidennelle ruudulle voi kirjoittaa kysymyksiä ja tietokone vastailee mitä moninaisimpiin asioihin, tarjoten mm. prosenttitodennäköisyydet paikoista, joihin Tatum hakeutuu. Multitalenttimasiina on myös kätevästi yhteydessä poliisin tietokantaan.

Ilja Rautsi

The Hidden (Pahan naamio, 1987)

Ohjaaja:

• Jack Sholder

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jack Sholder

Tobe Hooperin Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) ja Craig R. Baxleyn Musta enkeli (Dark Angel, 1990) eivät olleet 80‑luvun loppupuolen ainoat elokuvat, joissa ihmisen näköiset ulkoavaruuden olennot kulkevat keskuudessamme tuhoisin seurauksin. Väliin mahtui myös Jack Sholderin toimintakomediakummajainen The Hidden (Pahan naamio).

Rikosetsivä Tom Beck (Michael Nouri) saa päänvaivakseen kehosta toiseen suun kautta siirtyvän alien-parasiitin, joka tykkää ruumiistaan riippumatta tappaa – sekä kuunnella kasarirokkia ja olla vain yleensä vittumainen. Supersarjamurhaajaa ilmestyy jahtaamaan myös eteerisen oloinen FBI‑agentti Lloyd Gallagher (Kyle MacLachlan), joka tuntuu tietävän mistä kaikessa on kyse. Alkaa ajojahti jatkuvasti muuttuvaa vihollista vastaan, jonka päämäärät näyttävät olevan vain riehakas ja murhaava sikailu.

The Hidden etenee absurdista kohtauksesta toiseen, eikä Sholder ota elokuvaansa turhan vakavissaan. Alienmurhaajan kiero ilottelu ja eri kehoihin sopeutuminen toimii hyvänä mustan komedian generaattorina (ja näyttää vaikuttaneen myös Men in Blackin samankaltaiseen hahmoon). MacLachlan tekee hyvin samanlaista viattoman pirteän hymyn ja toiminnallisen olemuksen yhdistävää työtä kuin muutama vuosi myöhemmin Twin Peaksin (1990–1991) agentti Cooperina. Kun mukana on myös sarjassa vakikasvona nähty Chris Mulkey, vaikuttaa The Hidden hieroneen myös David Lynchin aivosoluja.

Juonesta uupuu ikävä kyllä puhti loppua kohden. Tarjolla on vain aina uusia kehoja ja lisää ammuskelua sankarien saadessa kiinni ja ampuessa pahiksen – joka vain vaihtaa isäntää. Ainakin päähenkilöiden kasvavaan turhautumiseen pystyy siis samaistumaan. Kliimaksi kuitenkin vetää pisteet kotiin, etenkin räikeän huvittavasti pohjustetun liekinheittimen päästessä valloilleen. Aseen esittelykohtaus on kuin suoraan ZAZ-leffasta.

The Hidden edustaa hieman jäyhää ja persoonattomien kasvojen kansoittamaa nuhjuisen näköistä kasaritoimintaa, jossa on kuitenkin tarpeeksi odottamattomia ideoita pitääkseen katsojan varpaillaan. Maahantuoja ainakin näki naamion todella pahana, sillä se katsoi aikoinaan parhaaksi vapaaehtoisesti leikata The Hiddenistä yli 5 minuuttia pois, mukaan lukien loppuratkaisun. Viihteestäkin voi saada avantgardea jos oikein yrittää.

Ilja Rautsi

Super Typhoon (2008)

Ohjaaja:

• Feng Xiaoning

elokuva arvostelu

Ohjaus: Feng Xiaoning

Roland Emmerich voi heittää katastrofispektaakkelinsa jorpakkoon. Kiinasta kajahtaa kaikella puolueuskon lujittamalla vakaumuksella sen luokan riemastuttavan aivovammaista rymistelyä, ettei pelkillä pliisuilla tuhokuvilla enää pärjää. Kun tekijätkin kuvaavat tuotostaan maan ensimmäiseksi "superkatastrofielokuvaksi", ei voi muuta kuin polvistua puhemiehen suuren viisauden ääreen. Hän on pormestari.

Paikalliseen rannikkokaupunkiin sijoittuva Super Typhoon kertoo nimensä mukaisesti giganttisen taifuunin armottomasta iskusta, jota vastassa on ainoastaan kansantasavallan ylivertaisten virkamiesten loputon tehokkuus ja lainkuuliainen retoriikka. Päähenkilöinä nähdään vaimonsa lähisaarelle synnyttämään jättänyt mies, meteorologieksperttinainen, Uwe Bollin maailmasta karannut eurooppalainen säähörhö, koominen taskuvaras sekä ennen kaikkea kaupungin loputtoman urhoollinen pormestari (Gang Wu), jonka ideologisille edesottamuksille soisi syntyvän kokonaisen elokuvafranchisen.

Pormestari esitellään näyttämässä närhen munat taskuvarkaalle, menettämättä kertaakaan hyväntuulisuuttaan. Kun taifuunin uhka nousee, kutsuu hän paikalle meteorologiekspertin, joka sattuu olemaan miehen entinen opettaja. Dialogi polveilee totaalisen käsittämättömiä latuja kaksikon muistellessa lämmöllä ex‑oppilaan ilkikurisuutta ja sammakoita liitulaatikossa. Taustalla soi koskettava teema. "Faktoja" ladellaan. Ihmiselämä on korvaamatonta. Virkamies tekee kaiken kansan puolesta. Niin tekee meteorologikin. Myrsky on luokkaa 13. Sammakko on liitulaatikossa. Musiikki on koskettavaa. Ymmärtäminen on vaikeaa.

Välillä sekaan leikataan muisteloa 50 vuoden takaisesta taifuunia vastaan taistelemisesta, välillä sitä taas katsotaan vanhoilta nauhoilta. Pormestarin kasvoilla värähtää tuskin ilmekään, vaikka muut hänen ympärillään tunteilevat. Kaikki dilemmat puhutaan auki dialogissa töksähtelevällä muotokielellä, pitäen huolta tavallisen rivikansalaisen eli katsojan moraalisesta selkärangasta.

Kun synnyttävä nainen on kuolemassa verenhukkaan ja ensiapuhoitajan pitäisi tehdä verensiirto, toteaa alempi virkamies paniikissa, ettei sitä voi tapahtua koska verensiirto on laillista suorittaa ainoastaan verenluovutusasemalla. Pormestari toteaa lain olevan kansalaisia varten, ei päinvastoin. Äärettömässä oikeellisuudessaan hän ANTAA POIKKEUSLUVAN. Hoitsu itkee onnesta kuullessaan puhelimessa sanat: "Olen pormestari."

Pormestari myös pelastaa ihmisiä keskeltä myrskyä rekan alta ja juoksee hidastetusti läpi räjähdysten. Hän ei pelkää taistella haita vastaan koska on ollut "erikoisarmeijassa". Hän armahtaa kaikki synnit ja ratkaisee kaikki ongelmat. Hän on pyyteetön ylevä olento, joka on aina kansan asialla. Toivottavasti häntä esittää remakessa Nicolas Cage.

Super Typhoon on loputon riemusarvi. Dialogi vilisee uskomattomia lauseita, joita kömpelö käännös vain parantaa. Taustalla soi aivan koko ajan aivan sama teemamusiikki. Elokuvan edustama aikakäsityskin lienee syklinen, sillä "jättiaallot" pyyhkivät mennessään samat pienoismallit samoissa kuvissa aina vaan ja uudestaan.

Ai niin, Super Typhoon alkaa ja loppuu kamera-ajolla auringosta maahan ja Kiinaan halki avaruuden. Elokuvan nähtyään ei ole mitään vaikeuksia kuvitella tekijöiden olevan sieltä kotoisin.