Sakari Määttä

Hostel: Part II (2007)

Ohjaaja:

• Eli Roth

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eli Roth

Eli Roth ohjasi debyyttielokuvansa Cabin Fever vuonna 2002, ja se osoittautui täydelliseksi hitiksi. Vain puolentoista miljoonan dollarin budjetilla kasatusta metsäslasheristä tuli koko vuoden 2003 menestynein kauhuelokuva Amerikassa ja se toimi samalla melkoisena piristysruiskeena jo hieman eltaantuneelle genrelle. Rothin toinen täyspitkä Hostel (2005) aloitti yhdessä mm. Saw-sarjan (2004–2011) kanssa gorno-kidutuskauhuelokuvien trendin ja vahvisti samalla Rothin mainetta yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista kauhuohjaajista. Samaan sarjaan voidaan laskea mukaan ainakin Alexandre Aja (Haute tension, 2003), Neil Marshall (The Descent, 2005) ja Halloween-uusintaversiollaan Night Visions ‑festivaaliakin edustanut muusikko/ohjaaja Rob Zombie (The Devil's Rejects, 2005).

Typerästä nimestään huolimatta Hostel: Part II ei petä verenhimoisia fanejaan. Se on ensimmäisen osan tavoin tuottajan roolissa hääränneen Quentin Tarantinon avustuksella luotua erittäin genretietoista, 100‑prosenttisella antaumuksella ja innokkuudella ohjattua väkivaltaviihdettä. Kauniita naisia, rumia miehiä, ämpärikaupalla tekoverta, sisälmyksiä ja pyyteetöntä sadismia.

Kuten jatko-osat yleensä, Hostel: Part II alkaa siitä mihin edellisen osan lopussa jäätiin. Muutamaa sormea lukuun ottamatta ehjänä säilynyt Paxton (Jay Hernandez) on kuitenkin mukana vain elokuvan alkupuolella, jos pientä vilahdusta myöhemmässä vaiheessa ei lasketa. Elokuvan päähenkilöt eivät tällä kertaa ole kiimaisia huumeiden ja seksin perässä ympäri Eurooppaa kierteleviä miehiä, vaan naispuolisia taideopiskelijoita. Beth (Milla Jovovichia muistuttava Lauren German) on kaunis rikkaan perheen tyttö, jolla on matkaseuranaan seikkailunhaluinen Whitney (Bijou Phillips) ja pidättäytyneempi Lorna (mm. Welcome to the Dollhousesta tuttu Heather Matarazzo). Kolmikko päättää jättää Rooman taideopiskelut ja matkata Prahaan rentoutumaan viikonlopuksi. Heidän mukaansa lyöttäytyy erityisesti Bethistä kiinnostunut Axelle (roolissa suomalainen malli Vera Jordanova). Katsojalle ei liene kovinkaan suuri yllätys, että seurue päätyykin Prahan sijasta Slovakiaan, tällä kertaa kylpylälomalle (kylpyläkohtaukset on kuvattu Islannissa Rothin useissa haastatteluissa ylistämässä kylpylässä). Yöpymispaikkana toimii luonnollisesti paikallinen hostelli.

Luvassa on siis lisää amerikkalaista lihaa slovakialaisille kaappisadisteille, joiden asiakkaat ovat valmiita tarjoamaan suuria summia rahaa siitä mahdollisuudesta, että pääsevät käsittelemään haluamiaan uhreja. Roth lähestyy aihetta tällä kertaa monelta eri kantilta. Päähenkilöiden kohtaloa seurataan toki aktiivisesti, mutta samalla seurataan myös "firman" asiakkaita (eli potentiaalisia murhaajia) ja pureudutaan heidän ajatusmaailmaansa. Katsojalle esitellään myös koko organisaation johtoporras.

Muutama kohtaus nousee nerokkuudessaan muiden yläpuolelle. Eräässä alastomana makaava nainen suolistaa yläpuolellaan köyden varassa roikkuvan toisen alastoman naisen terävillä, viikatetyylisillä veitsillä. Lopuksi hän leikkaa vielä uhriltaan kurkun auki yhdellä nopealla vedolla ja kylpee onnellisena kirkkaanpunaisen verisuihkun alla. Elisabeth Báthory elää!

Elokuva etenee Rothin ohjauksessa sujuvasti, vaikka jotkut kohtaukset tuntuvatkin hieman irrallisilta. Myös elokuvan lopetus toimii ja onnistuu olemaan jopa jossain määrin yllättävä. Ensimmäisen osan tavoin tiettynä vahvuutena voidaan pitää sitä, että näyttelijät eivät ole entuudestaan kovin tunnettuja. Useimmat heistä selviävät kuitenkin rooleistaan moitteettomasti, ehkä ainoana poikkeuksena Jordanova haasteellisessa roolissaan. Roth onnistui saamaan muutamiin cameo-rooleihin useita mielenkiintoisia naamoja. Sekä 1970‑luvun giallokuningatar Edwige Fenech, että useista saman ajan italialaisista rikoselokuvista tuttu Luc Merenda esiintyvät pienissä rooleissa ja heidän lisäkseen kannibaalikunkku Ruggero Deodato esittelee ruoanlaittotaitojaan. Bon appétit!

Hostel: Part II jää kokonaisuutena hieman ensimmäisestä osasta. Tämä johtuu pääosin siitä, että jatko-osa on ikään kuin kasvanut aikuiseksi. Vaikka meno onkin paikoin erittäin raakaa ja brutaalia, niin se on samanaikaisesti poliittisesti korrektimpaa verrattuna pikkuveljeensä. Riskejä ei oteta, koska niitä ei enää tarvitse ottaa.