Ilja Rautsi

The Proposition (Ehdotus, 2005)

Ohjaaja:

• John Hillcoat

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Hillcoat

Muusikko Nick Caven ja ohjaaja John Hillcoatin edellinen elokuvayhteistyö oli 18 vuoden takainen karun brutaali vankiladraama Ghosts... of the Civil Dead (1988). Nyt Cave on taas saanut lukuisien projektiensa ohella aikaan elokuvakäsikirjoituksen, jonka Hillcoat jälleen ohjasi. Vankilan klaustrofobinen ilmapiiri on vaihtunut 1800‑luvun Australian avaraan erämaahan, mutta pään sisäisestä sulkeutuneisuudesta johtuen The Propositionin ristiriitaiset hahmot voisivat yhtä hyvin olla suljettuna selleihin.

Charlie (Guy Pearce) on pahamaineisen Burns-jengin toiseksi vanhin veli, joka on perheen pienimmän Miken (Richard Wilson) kera hylännyt julmuuksissaan yhä siekailemattomammaksi heittäytyneen joukkionjohtaja Arthurin (Danny Huston). Pari jää kuitenkin kiinni pakomatkallaan ja poliisikapteeni Stanley (Ray Winstone) tarjoaa Charlielle odottamatonta tilaisuutta lunastaa paitsi omansa, myös Miken henki. Hänen on yhdeksän päivän aikana metsästettävä Arthur käsiinsä ja tapettava tämä – tai Mike hirtetään joulupäivän kunniaksi.

Lohduttomasta lähtökohdasta karskien miesten tarinan muuttuvassa maailmassa kertova The Proposition on hyvä elokuva, jonka pinnan alla sykkii potentiaali johonkin todella hienoon – sääli, ettei projektia hauduteltu vielä hieman.

Ensin hyvät puolet: historiallisia elokuvia usein vaivaava sisäsiisti puisevuus loistaa poissaolollaan Australian paahtavan auringon alla, eikä Hillcoat kavahda näyttää aikakauden vallitsevien olosuhteiden mukaan käyttäytyviä ihmisiä – tekee se päähenkilöistä sitten miten vastenmielisiä tahansa poliittisesti korrektoituneille nykysilmille. Aboriginaaliväestö eroaa valkoisten valloittajien silmissä vain hiukkasen eläimistä – jälkimmäisiä ei nimittäin kiduteta silmittömästi.

Koruton visio ulottuu kaikkialle: likaisiin ja repaleisiin rääsyihin itsensä verhonneiden, kulutetun näköisten ihmisten kehot kuhisevat kärpäsiä, valuvat hiekan mustuttamaa hikeä ja näyttävät yleisesti kuolevilta risukasoilta, joiden päälle on heitetty hylättyjä vaatemyttyjä. Brittiuudisasukkaiden yläluokka roikkuu kiinni sivistyksen illuusion rippeissä viimeisenä suojamuurina luonnon pidättelemätöntä jylläystä vastaan, ymmärtämättä toimivansa sen suojissa pahemmin kuin vihaamansa rikolliset ja alkuasukkaat yhteensä.

Ääniraidalta huokuu Caven rosoista musiikkia yhdistettynä ankaraan ja visvaiseen kuvamateriaaliin, väkivalta on brutaalin shokeeraavaa ja elokuva tavoittaa hetkittäin jotain suurempaa sekä oudolla tavalla kauniimpaa kuin osiensa summa.

Kokonaisuus juuri onkin The Propositionin ongelma, sillä ansioistaan huolimatta se ei pureudu tarpeeksi syvälle inhimillisten ihmishirviöidensä sielunelämään tai liitä näiden kohtaloita tarpeeksi kouriintuvasti heitä ympäröivään miljööseen.

Charlien hahmon on tarkoituskin pysyä tietyllä tapaa hämyisenä niin aikeiltaan kuin moraaliltaan, mutta häneen ei ole panostettu tarpeeksi muuten kuin Guy Pearcen hienon näyttelijätyön osalta^[1]. Hustonin uhkaavan sisäistetysti esittämä Arthur on tarinan eversti Kurtz; pimeyden sydän, joka on sinut ensi näkemältä ristiriitaisten villin luontonsa ja sivistyneen estetiikantajunsa kanssa. Kapteeni Stanley haluaa sivistystä, mutta vihaa sen edustajaa, kaiketi vitsinä paratiisin mukaan nimettyä Eden Fletcheriä (David Wenham hieman yliampuvan karikatyyrimaisena).

Emily Watson saa pyristellä varsin stereotyyppiseksi naishahmoksi paljastuvana, miestään tukevana Marthana, mutta tästä huolimatta Stanleyiden avioelämää kuvataan minuuttitolkulla. Pikkuveli Mike on suhteellisen viattomana pelinappulana kaiken tämän ristiinvedon keskellä.

Avainrepliikki on Arthurin kesken julman kidutuksen vastahakoiselle Charlielle heittämä "Mikset koskaan vain pysäytä minua?", tarkoittaen että Charlien on tehtävä valintansa ja sitouduttava siihen. Koska Charlie jää kuitenkin hahmona niin paitsioon, ei tematiikka pääse kehittymään sen pidemmälle ja apokalyptinen sanoma jää jonnekin aavikolle odottamaan löytäjäänsä.

Vaikka ainekset eivät varsinaisesti elokuvan aikana loksahda kohdalleen, voi The Propositionin katsomista varauksetta suositella siistimättömien ja miehisten lännenelokuvien ystäville. Caven ja Hillcoatin romantisoimaton ja paikoin Caven tehokkaasti kuiskiman ääniraidan avulla mystistä runollisuutta hipova teos kantaa helposti kestonsa – etenkin, kun pääroolien lisäksi piristystä äijäilyn muodossa tarjoaa vanha taituri John Hurt umpikierona ja rääväsuisena juoppona.

Tällaisia elokuvia tarvitaan aina, ongelmaisinakin.

Alaviitteet

1. ^ Pearce, joka loistaa myös toisessa rujossa uudisraivaajaelokuvassa Ravenous, näyttää olevan enemmän kotonaan näissä pienissä ja rohkeammissa elokuvissa kuin puisevissa Hollywoodin massaviihderooleissaan.