Ilja Rautsi

Don't Go in the House (1979)

Ohjaaja:

• Joseph Ellison

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joseph Ellison

Viime Halloweenina esitetty syväsukellus naisvihan likaviemäriin, William Lustigin umpimaaninen Maniac, ei ollut ainoa 1980 valmistunut matka saastan syövereihin. Suomessa aikoinaan kielletty ja brittien Video Nasty ‑listallakin mainetta kerännyt Don't Go in the House on Maniacin lailla heti nimellään asian selväksi tekevä törkypläjäys, joskin valmistumisajankohtaa jälkimmäiseen nähden hieman eri tavalla hyödyntävä.

Donald (viime vuosina Sopranosissa esiintynyt Dan Grimaldi) on dominoivasta äidistään traumatisoitunut aikamiespoika, jonka onnettomuuteen päättyvä työpäivä saa vielä ikävämmän käänteen äidin maatessa kuolleena tuolissa pojan saapuessa kotiin. Donald järkyttyy, mutta alkaa sitten kuulla kikattavia ääniä päässään, jotka sanovat että nyt hän voi tehdä ihan mitä tykkää. Donnie laittaa siis musiikin tavallista lujemmalle ja keinuu tuolissa joka ei ole keinutuoli.

Sitten hän nikkaroi taloon kokonaan metallisen huoneen, ostaa toisen maailmasodan aikaisen palosuojapuvun sekä liekinheittimen ja ryhtyy grillaamaan satunnaisia naisia kuoliaaksi ripustettuaan heidän ensin alastomana katon koukkuun. Vain koska äiskää on liian myöhäistä listiä. Ylireaktio? Kenties, mutta muori sentään poltti Donaldin käsiä hellalla kun tämä oli lapsi.

Donaldin normanbatesmäisyytta korostaa paitsi tietysti tuolissa mätänevä äitikulta, myös kukkulalle rakennettu valtava talo, jota kuvataan aina vinosta alavinkkelistä. Sitcom-versiolta Dustin Hoffmanista näyttävä Grimaldi onnistuu kohtalaisen hyvin vaikeassa roolissa. Tällaisen oidipaalisen nössön esittäminen tuppaa olemaan siinä mielessä vaikeaa, ettei näyttelijällä saa juuri olla karismaa, mutta hänen on silti pidettävä yllä katsojan mielenkiinto. Grimaldi heittäytyykin täysillä virran vietäväksi, oli kyse sitten äidille karjumisesta, palaneiden ruumiiden hakkaamisesta tai surrealistisin painajaisuniin uppoamisesta.

Don't Go in the House on lohduton ja nihkeä kuvaus sairaasta mielestä, joka ei sen kummemmin ota kantaa kuin pyri motivoimaan tekoja muulla kuin äärimmäisen yksinkertaisella lapsuustraumalla. Donald vain menee ja tappaa, kokien välillä tunnontuskia. Ihmeen vaivatta hän kuitenkin saa ensin poimittua naiset kyytiinsä (yksikään yritys ei mene pieleen!) ja sitten suostuteltua kotiinsa. Ensimmäisessä murhassa kamera vielä hekumoi koukkuun ripustetun naisen alastonta kehoa, äänimaailman koostuessa tilanteen huomioon ottaen oudon mielihyvämäisestä voihkinasta. Sen jälkeen nähdään vain palaneita ruhoja.

Valmistusaika nostaa kimaltavan päänsä kohtuullisen odottamattomasti esiin disko-ilmiön muodossa. Donald yrittää normalisoitua menemällä työkaverinsa kanssa tuplatreffeille paikalliseen menomestaan. Ensin on kuitenkin käytävä vaateostoksilla häkellyttävän hölmössä jaksossa, jossa myyjä tarjoaa vaivaantuneelle Donaldille punaista flanellipaitaa puhuen uusimmasta muodista. Sitten tanssitaan, onhan boogie nightsin aika.

Don't Go in the House esittelee omalla suoraviivaisen yksioikoisella tavallaan kieroutuneen mielen toimintaa. Lopullinen silaus jää kuitenkin uupumaan monesta kajahtaneesta hetkestä huolimatta, mutta diskomeininki, muutenkin päällekäyvä ääniraita sekä koko elokuvaa kyllästävä nais‑ sekä etenkin äitiviha pitävät aivot vireänä. Vinksahtaneesta kuvallisesta ilmeestä vastaava Oliver Wood on sittemmin kuvannut mm. Scooby-Doo 2:sen, joten ainakin osa tekijöistä on siis jatkanut kadun pimeällä puolella.