Bram Stokerin romaani on innoittanut viimeisen sadan vuoden aikana lukuisia elokuvia: Max Schrek näytteli 20‑luvulla yön tummaa varjoa, Nosferatua, joka etsi kaunista uhriaan meren ylitse, ja saapui Ruususen unta uinuvaan Wisborgin kaupunkiin. Muutamia vuosi myöhemmin Bela Lugosi toi Stokerin hahmon äänielokuvien aikaan. Samaan aikaan filmattiin espanjankielinen versio samoissa lavasteissa Draculana nyt Carlos Villarías. 40‑luvulla lepakonsiipiään kokeilivat Lon Chaney nuorempi ja John Carradine. Ensin Chaney esiintyi mystisenä Alucardana ja myöhemmin Carradine Draculana kahdesti Erle C. Kentonin multihirviö-elokuvissa. Lugosi toisti vielä roolinsa Charles Bartonin Bud Abbott Lou Costello Meet Frankensteinissa (1948).
Suurin osa Dracula-filmatisoinneista on tehty vasta Hammerin vuoden 1958 version jälkeen. Christopher Lee sai tällöin oman tilaisuutensa, jonka käytti hyväksi. Draculasta tuli hänen ensimmäinen suuri menestyksensä, joka poiki Leelle mainetta, fanclubin sekä käytetyn auton. 60‑luvulle tultaessa kaikki tiesivät kuka on Christopher Lee. Ja yli neljänkymmenen vuoden päästä tästä, kaikki tietävät yhä kuka on Dracula: Christopher Lee.
Hammer iski vuonna 1957 kulta-arkkuun elokuvallaan The Curse of Frankenstein. Se oli Hammerin ensimmäinen suuri menestys ja samaa kaavaa päätettiin hyödyntää toistamiseen. Draculaa varten järjestettiin kokonaisuudessaan sama tuotantotiimi, ja näyttelijöidenkin puolelta löytyy monia tuttuja kasvoja. Paroni Frankensteinia näytellyt Peter Cushing sai kantaakseen tohtori Van Helsingin roolin, Valerie Gaunt muuntautui The Curse of Frankensteinin palvelustytöstä epäkuolleeksi palvelijattareksi ja Lee päätyi toistamiseen hirviöksi. Musiikin sävelsi James Bernard ja käsikirjoituksen loihti Jimmy Sangster. Kuvaajana loisti Jack Asher ja ohjaajana Terence Fisher, eli Hammerin paras tiimi. Elokuva toimii jokaisella osa‑alueella. Ei ollut ihme, että värillinen kauhuelokuva, joka ammentaa voimansa synkästä goottilaisesta kuvastosta kirkkaan punaista verta unohtamatta, nosti aikalaiskriitikoiden niskavillat pystyyn ja elokuva tuomittiin kuvottavaksi. Sitä Dracula ei suinkaan ole. Se on kaunis satu jossa kauhuelokuva genrenä vahvisti uuden väreillä kyllästetyn miljöönsä.
Ensimmäiset otokset, joissa Jonathan Harker, erinomainen John Van Eyssen saapuu syksyllä linnan luo, antoi tavattoman paljon kauhuelokuville vuosikausiksi eteenpäin. Harkerin inhimillinen hahmo ja hänen matkansa halki kuolemaa tekevän maiseman kohti Draculan linnaa, ja ne viettelykset jotka hän kohtaa, alustavat tarinan tulevat tapahtumat nerokkaasti. Lisää seuraa kun Harker näkee Draculan apurin vanhentuneen ruumiin arkussa. Puhutaan elokuvantekemisen hienoudesta, kun tekijät luovat kontrastin Harkerin nuoren ja puhdasihoisen, sekä tämän ystävän Lucyn mahdolliselle kohtalolle päätyä riutumaan vuosisadoiksi. Harkerin ja Draculan välinen kuvien ja sanojen kautta esitetty vuoropuhelu alustaa tehokkaasti kertomuksen Harkerin turmiosta sekä Lucyn (Carol Marsh) muuttumisesta kiltistä tytöstä kylmäksi yön olennoksi. Yksi kauhuelokuvien kirkkaimmista hetkistä koettaa, kun yö, hautausmaa ja lasta kammioonsa kuljettava elävä kuollut yhdistyvät Fisherin intensiiviseen ohjaustyöhön. Myös Van Helsingin ja Draculan viimeinen taistelu ansaitsee oman kiitoksensa, nivotaanhan siinä yhteen kaikki elokuvan teemat aivan ensimmäisistä mätänemiseen viittaavista kuvista alkaen.
Hammerin Draculaa ei voi syyttää kuin pienimuotoisuudesta. Silti ei tule mieleen elokuvaa, joka olisi kyennyt enää tämän jälkeen muuttamaan Draculan olemusta yhtä peruuttamattomasti. Viimeinen merkittävä filmatisointi, Bram Stoker's Dracula (1992), palaa vanhaan lugosimaiseen teatraaliseen hahmoon, ja jää vajaaksi eläimellisyydessä, johon Hammerin versio luotti. Lee on kertonut elämänkerrassaan, kuinka katastrofaalisesti alkoi yksi ensimmäisistä Yhdysvaltojen näytöksistä: 50‑luvun kauhuelokuviin tottunut nuoriso ei tehnyt muuta kuin nauroi alkutekstien aikaan, odottivathan he näkevänsä lugosimaisen teatterihirviön, mutta kun Leen mustanpuhuva, syvä inhimillinen hahmo ilmestyi valkokankaalle, hiljeni koko sali. Draculasta tuli yhdessä hetkessä uskottava sekoitus vanhojen aikojen sivistystä ja kuoleman mukanaan tuomaa mitä raadollisinta raivoa. Unohtaa ei sovi myöskään elokuvan vaikutusta ympäri Eurooppaa. Muun muassa Mario Bava on yksi niistä ohjaajista, jotka kumarsivat Fisherin suuntaan. Hänen esikoisestaan The Mask of Satan (1960) löytyy monia hammermaisuuksia, kuten esimerkiksi ikkunasta tulvivan valon luonnoton peittyminen varjoon, sekä ristin jättämä polttomerkki iholla.
Onnistuneimmat kauhuelokuvat sisältävät myös psykologisia teemoja. Dracula jatkaa siksikin Hammerin yhteiskuntakriittistä pallottelua. Tarinan pinnan alta löytää helposti myyttejä niin naisen seksuaalisuudesta kuin tieteellisen maailmankuvan vaarallisuudesta. Hyveellinen nainen on aina koskematon, mutta nainen joka uhraa verensä vieraalle miehelle, tuhoaa samalla oman moraalinsa. Tästä ajatusmallista kehittyi suoranainen kauhuelokuvien klisee. Heti seuraavassa Draculassa kyseiseen teemaan yhdistetään myös seksuaalinen väkivalta. Vastaavasti tieteellinen eksaktius näyttäytyy liiankin kliinisenä. Van Helsingin tieteellinen maailmankuva tarjoaa inhimillisen turvan kaikkea yliluonnollista vastaan, mutta on pedanttiudessaan äärimmäisen kylmä. Ristiriita, johon Hammer palaa monissa elokuvissaan.
Osansa kritiikistä saa myös kristillinen etiikka. Yksin veri ja värit eivät tehneet elokuvasta sensaatiota.
Phil Hardy: "Kaikkein häiritsevin elementti on – ja jota muutamat kriitikot niin kovaan ääneen vastustivat – että monet sadistisista kohtauksista pannaan toimeen kristillisten moraalinvartijoiden toimesta: he ovat niitä jotka iskevät seipään seksuaalisuuteensa heränneiden naisten lihaan, eivätkä välitä heidän huudoistaan tai verestä joka pulppuaa ulos heidän ruumiistaan, vaan vailla armoa ajavat pois heistä nautinnon ja elämän niin että jäljelle jää pelkkä kuivunut ja sisäänsä käpristynyt noidan jäännös."
