Ilja Rautsi

The Grudge (Kauna, 2004)

Ohjaaja:

• Takashi Shimizu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Shimizu

Uusintaversiot vanhoista elokuvista ovat tällä hetkellä kovassa huudossa Amerikassa. Studiot käyvät läpi vanhoja elokuviaan siinä toivossa että joku idea voitaisiin modernisoida uudelle yleisölle, tai sitten vain tähyilevät muiden maiden tuoreita hittejä, että ne voitaisiin myydä uudestaan englanninkielellä ja tähdillä varustettuna. Harvinaisempaa on, että alkuperäisen teoksen ohjaaja astuu uudestaan kameran taakse ja käytännössä tekee oman elokuvansa toiseen otteeseen. 90‑luvulla mm. George Sluizer ja Ole Bornedal tekivät uudet versiot elokuvistaan Spoorloos (1988; Remake The Vanishing, 1993) ja Nattevagten (1994; Remake Nightwatch, 1997). Nyt joukkoon liittyy japanilainen Takashi Shimizu kuoleman kirouksesta kertovalla kauhuelokuvallaan The Grudge. Shimizulle saman kehän kiertäminen vain ei ole mikään uusi asia, sillä hän ehti jo pakertaa aiheesta neljä elokuvaa kotimaassaan ennen Hollywoodin kutsua. Sekä alkuperäiseen japanilaiseen jatkumoon että tähän uusimpaan versioon ollaan myös suunnittelemassa jo jatkoa, joten kuoleman kirous ei jätä yleisöäkään rauhaan vielä vähään aikaan.

The Grudge noudattaa varsin uskollisesti esikuvansa Ju‑On: The Grudgen (2002) tarinaa, sillä variaatiolla että jenkkiversiossa on oltava tietysti amerikkalainen pääosassa. Paikasta toiseen kirkuen säntäilyn tehtävä on langennut vampyyrinmetsästäjä Buffynä sekä meikkituotteiden keulakuvana tunnetulle Sarah Michelle Gellarille, joka mulkosilmineen ja jatkuvasti auki möllöttävine sekä kiiltävine suupielineen sopiikin sinänsä sujuvasti kirkumaan kauhuelokuvaan. Juonta on mukautettu niin, että Gellar on Japaniin muuttanut amerikkalainen, joka työnsä kautta joutuu kohtaamaan väkivaltaisesti kuolleen perheen haamut.

Shimizu ja käsikirjoittaja Stephen Susco ovat suoraviivaistaneet amerikkalaisversiota alkuperäisen lukemattomista pikkutarinoista ja saaneet näin tapahtumat keskitettyä paremmin kuin siinä. Lähinnä tämä ilmenee niin, että hahmoista ehtii jopa hieman kiinnostua ennen kuin he heittävät veivinsä. Tuoreus on kuitenkin kaikonnut eikä elokuva tarjoa Gellarin mutruhuulien ohella oikeastaan mitään uutta. Shimizu käyttää paljon täsmälleen samoja otoksia kuvakulmia myöten ja alkuteoksesta tuttujen pikkupojan ja nuoren naisen näyttelijätkin ovat samat. Koska tuottaja häärii Sam Raimi, mukana on myös velipoika Ted Raimi. Gellarin puolesta on jo tarpeeksi vaikea pelätä, mutta Xenassa sählänneen Raimin kohdalla tehtävä osoittautuu mahdottomaksi.

Haamutkin ovat samaa vanhaa kaavaa, eli sinisiä väriltään ja korisevia ääneltään. Miehet eivät jaksa vaivautua kummittelemaan, vaan tuttuun tapaan sätkivästi liikkuvat huuhailut saavat hoitaa naiset ja lapset. Mukana on toki tehokkaitakin hetkiä ja hyviä yksittäisiä shokkeja, mutta oikeastaan teosta voi suositella vain jos (hitusen tätä parempi) alkuperäinen versio on yhä näkemättä. Tai jos haluaa nähdä Bill Pullmanin hyppäävän alas parvekkeelta.