Kattauksesta on Elitistissä aiemmin arvostelu Kim Jee‑woonin tarpeettoman oloinen pseudoleonepastissi The Good, the Bad, the Weird (2008).
Julkaistu: 2009-10-07T12:20:12+03:00
Kirjoittanut:
- Antti Tohka
- Ilja Rautsi
- Tatu Piispanen
Rakkautta & Anarkiaa 2009 -festivaaliraportti
Rakkautta & Anarkiaa 2009 -festivaaliraportti
Rakkautta & Anarkiaa valtasi Helsingin elokuvasalit 22. kerran 140 elokuvalla. Festivaalin avasi Steven Soderberghin tuore komedia Ilmiantaja! (The Informant!, 2009) ja päätöksenä sai toimia Jane Campionin uutuus Bright Star (2009). Niiden välissä nähtiin huikea lajitelma moninaisia elokuvia joka puolelta maailmaa.
Nykyvenäjän kiinnostavin ohjaaja Aleksei Balabanov seuraa vuoden 2008 Rakkautta & Anarkiaa ‑festivaalilla esitettyä Cargo 200:a (2007) edeltäjäänsä rauhallisemmalla mutta aivan yhtä synkällä periodidraamalla Morphine.
Varhaisissa elokuvissaan niin Beckettiä (Happy Days, 1991) kuin Kafkaakin (The Castle, 1994) versioineen Balabanovin elokuva perustuu Mikhail Bulgakovin omaelämäkerrallisiin kertomuksiin. Käsikirjoitus on näyttelijänä Balabanovin Veljen (Brother, 1997) ja Veli 2:n (Brother 2, 2000) myötä supertähteyteen nousseen Sergei Bodrov Jr.'n, joka menehtyi kuvausryhmänsä kanssa lumivyöryyn vuonna 2002 Kaukasuksen vuorilla valmistellessaan toista omaa ohjaustaan.
Vallankumousvuoden 1917 syksyyn sijoittuva Morphine kertoo kokemattoman lääkärin Polyakovin (Leonid Bichevin) koettelemuksista siperialaisessa pikkukylässä. Lääkintämetodit ovat rujoja ja järkevän ajattelun mahtiin luottavan Polyakovin työtä hankaloittavat myös vanhan kansan yhä vallitsevat uskomukset. Terveysaseman henkilökunta on kuitenkin pätevää ja Polyakov suoriutuu kuin ihmeen kaupalla myös paljon taitojaan vaativimmista operaatioista. Komean tulokkaan seksiseikkailut sekä turbulenttinen poliittinen ilmapiiri kiristävät jännitteitä, mutta Polyakoville kohtalokkain käänne on allergiseen reaktioon otettu ensimmäinen morfiinipiikki.
Pian ensiapuosastomainen potilaiden pelastaminen vaihtuu kamppailuksi sisäisiä demoneita vastaan, eikä Polyakovia odota yhtä onnekas kohtalo kuin morfiiniaddioktiostaan selvinnyttä kirjailija Bulgakovia. Riippuvuuden pahentuessa elokuvalla on kuitenkin ongelmia säilyttää kiinnostavuutensa, sillä syöksykierre pahenee juurikin sillä klassisella ja odotetulla tavalla. Näyttelijät ovat rooleissaan uskottavia mutta hahmot jäävät etäisiksi, ja vaikka Balabanov kuvaa päähenkilöitään yllättävänkin sympaattisesti, ei nuoren lääkärin mielen ja ruumiin rapistuminen kosketa.
Kiehtovinta teoksessa on kylmänkolkko tapahtumaympäristö: karut lumiset maisemat, öljylampuilla valaistut sisätilat sekä huutavien, oksentelevien ja kuolevien potilaiden kansoittama puinen sairaalarakennus. Paljon autenttisen näköisiä lääkintäoperaatioita piikityksistä todennäköisesti kaikkien aikojen amputointikohtaukseen siekailematta esittävä Morphine toimii myös kerronnallisesti melko hyvin ottaen huomioon, ettei siinä ole nimeksikään juonta. Ja jälleen Balabanov osoittaa hallitsevansa elokuvan elävöittämisen musiikilla ja mustalla huumorilla.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Niin ikään kuvaus, valaistus ja yksityiskohtainen lavastus vaikuttaisivat olevan toteutettu äärimmäisen huolellisesti.
Mutta valitettavasti tätä ei päässyt kunnolla näkemään ainakaan elokuvan ensimmäisessä näytöksessä Maximin kakkossalissa; ilman ennakkovaroitusta digiprojektiona esitetty teos oli kuvaltaan täysin ala‑arvoinen ja tunnelmallisen hämärien otosten sijaan joutui ihastelemaan tummanvihreää digitaalimömmöä. Harvoinpa teatterin sijaan toivoisi olevansa kotonaan tuijottamassa elokuvaa ennemmin vaikka tv‑lähetyksenä. Ainakin itselläni formaattifiasko vahingoitti katselukokemusta vielä enemmän kuin festivaaleilla vastaavanlaisen kohtalon kokeneen Kinatayn (2009) tapauksessa, jonka YouTubeen ladatuista klipeistäkin saa enemmän selkoa kuin Maximin surkeista videotykityksistä.
Maailmalla 35 mm:n filmikopiona kiertänyt Morphine ansaitseekin tulla nähdyksi kunnollisella kuvanlaadulla, ja annettuun arvosanaan kannattaa suhtautua tämän pettymysvitutuksen vaikutus huomioiden.
(TP)
Kinatay (2009)
O: Brillante Mendoza
Brillante Mendozan Kinatay oli Lars Von Trierin Antikristuksen (Antichrist, 2009) ohella se toinen Cannesin kohauttaja. Kriitikoiden parjaama nuhjuinen filippiiniläiselokuva toi Mendozalle kuitenkin parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvan nähtyään on hieman vaikea ymmärtää kumpaakaan kantaa.
Kinatayn tapahtumat sijoittuvat kokonaan yhden vuorokauden ajalle ja paikoitellen se eteneekin käytännössä reaaliajassa. Kirkkaassa auringossa alkava elokuva kertoo vastavalmistuneen poliisikokelaan matkasta viranomaisten julman korruption pimeään ytimeen. Juuri naimisiin mennyt mies joutuu ylempiensä matkaan näiden napatessa stripparin kyytiinsä päämääränään kylmäverinen murha.
Mendoza toteuttaa Kinatayn kuin äärimmäisen halpana seurantadokumenttina. Suttuinen dv‑kamera tarkkailee päähenkilöä luonnonvalossa ja dialogi on naturalistista, eli mitään sanomatonta. Kuva poukkoilee kaoottisesti ja ääniraita on täynnä suhinaa ja katkeilua. Draaman kaari on yksinkertaisesti valosta pimeään.
Väkivaltakohtauksillaan äärireaktioita herättänyt Kinatay jää outolinnuksi – väkivaltaa odottavat tuskin saavat mitä haluavat, kun taas monisyistä ja älykästä elokuvaa haikailevat jäävät yhtä lailla tyhjän päälle. Mendoza käsittelee aihettaan prosessin kuvauksena, ilman syitä, seurauksia tai laajempaa kontekstia. Korruptiosta ja yhteiskunnan väkivaltaisuudesta ei saa erityisen vivahteikasta kuvausta, eikä Mendozaa tunnu kiinnostavan näyttää niitä askeleita, jotka vievät päähenkilön tälle polulle.
Lopputuloksena on vain nihkeää ja kirjaimellisesti sietämättömän pimeää ahdinkoa. Parinkymmenen minuutin öiset ajomatkat eivät tarjoa kovin tuntuvaa kosketuspintaa mihinkään, ellei satu nauttimaan satunnaisten katulamppujen spottailusta keskellä muuten sysimustaa kuvaa.
(IR)
Fish Tank (2009)
Akvaario (O: Andrea Arnold)
Andrea Arnold vaikuttaa brittiläisen lähiörealismin uudelta toivolta. Fish Tankissa koulusta potkut saanut 15‑vuotias betonilähiöprinsessa Mia (Katie Jarvis) kituuttaa ankeaa elämäänsä bilettävän äidin ja hänelle epäkiinnostavan pikkusiskonsa kanssa. Salaa tanssimista harjoitteleva Mia on saanut koulun ohella vedettyä välit poikki myös ainoan ystävänsä kanssa, eikä kiukkuiselle tytölle näytä löytyvän mitään jalansijaa. Tilanne muuttuu äidin uuden poikaystävän Connorin (lupaavasti monenlaisista rooleista uraa luova Michael Fassbender) muuttaessa asuntoon. Connor on hyvännäköinen ja maskuliininen mies, jonka rennon leikkisä asenne tarjoaa Mialle odottamatonta vastakaikua.
Arnold avaa ja syventää asetelmaansa hitaan varmalla otteella. Kaikki nähdään Mian kautta ja Fish Tank eteneekin lähinnä päähenkilön tunteiden mukaan. Arnoldilla on hyvä silmä yksityiskohdille ja hyvä korva dialogille.
(IR)
Nord (2009)
Pohjoiseen (O: Rune Denstad Langlo)
Norjalainen North edustaa samaa tyylitellyn arkisuuden minimalistista komediaa kuin viime vuoden festivaaleilla nähty ruotsalaiselokuva Pingiskingi (Ping-pongkingen, 2008). Erlend Loen alikirjoitetussa, mutta paikoin absurdeja oivalluksia sisältävässä tarinassa kolmikymppinen ahdistunut alkoholisti Jomar (Anders Baasmo Christiansen) saa tarpeekseen työstään hiihtokeskuksen vartijana ja lähtee pullo viinaa eväänään moottorikelkalla kohti hänet hylännyttä vaimoa ja yhteistä poikaa.
Jäätikön halki kiitävä road movie kulkee pätkittäin sulkeutuneen Jomarin törmätessä eri tavoilla vinksahtaneisiin ihmisiin matkallaan. Sävy on alleviivatun staattinen ja pelkistetyn toteava dialogi melankoliseen hauskuuteen pyrkivää. Jomar vain on aivan liian särmätön päähenkilöksi ja elokuva muotoutuu yhtä umpimieliseksi kuin päähenkilönsä. Kaikki toimivat kuin tietäisivät Jomarin ongelmat, jotka eivät katsojalle asti kuitenkaan avaudu, ainakaan merkityksellisinä. Jomarin toivottomuutta romantisoidaan myös hieman kyseenalaisella tavalla. Yksioikoisen ilmiselvä sisältö kantaa juuri ja juuri lyhyen keston ajan, mutta ei lopulta tarjoa muuta kuin pari irtonaurua ja kauniita lumimaisemia.
(IR)
Il divo (2008)
Giulio Andreottin merkillinen elämä (O: Paolo Sorrentino)
Paolo Sorrentinon scorsesemaisen operaattinen elokuva Italian seitsenkertaisen pääministerin Giulio Andreottin korruptiosyytteiden täyttämästä urasta ja elämästä on yksittäisinä kohtauksina usein elokuvaa parhaimmillaan. Etäännyttävän mutta majesteettisen tunnelman luojana Sorrentino on suorastaan huikean lahjakas. Kuvien rytmitys ja musiikin käyttö tuovat Scorsesen ohella mieleen Quentin Tarantinon, vaikka Sorrentino tekeekin täysin erilaista elokuvaa. Toni Servillo ruumiillistaa kyttyräisen Andreottin fyysisesti suppuun kääriytyneeksi pirulliseksi neroksi, jonka motiiveista ja ajatuksista on vaikea ottaa selvää, mutta mahdotonta olla kiinnostumatta.
Il divo on upeaa katsottavaa ja koettavaa, mutta se tuntuu myös tapahtumiltaan ja etenkin hahmoiltaan turhan monimutkaiselta. Tyyppejä vilahtaa kuvassa esittelytekstein varustettuna niin tiuhalla syötöllä, että aivot ylikuormittuvat jo muutamassa minuutissa – etenkin jos Italian poliittinen historia ei ole ennalta tuttua. Katsojan aliarvioiminen teknisellä tasolla ei ole Il divon ongelma. Enemmän vastakarvaan haroo se, ettei suurimmalla osalla mielettömällä tykityksellä esitellyistä hahmoista ole mitään sijaa koko muussa elokuvassa esittelykohtauksen jälkeen. Henkeäsalpaava elokuvallisuus tempaa mukaansa, mutta sisällöllisesti Sorrentino ei ensimmäisen 20 minuutin jälkeen varsinaisesti tarjoa mitään uutta, vain lisää sitä samaa. Tyylistä nauttiville Il divosta siis muodostuu jumalalliset pari tuntia, mutta kokonaisuudesta muutakin kuin huikeaa tyylitajua kaipaavat jäänevät ihmettelemään, mistä ihmeestä kaikessa oli oikein kysymys.
(IR)
Revanche (2008)
O: Götz Spielmann
Götz Spielmannin kirjoittama ja ohjaama itävaltalainen moraalidraama Revanche näyttää, ettei toimivaan elokuvaan tarvita paljon muuta kuin hyvät hahmot ja asetelma, josta riittää lypsettävää. Hämmentävän paljon Robert Carlylelta näyttävä Johannes Krisch on nelikymppinen pikkurikollinen Alex, joka toimii yleisapurina wieniläisen bordellin pomolle. Alexilla on salaa suhde yhden laitoksen huoran kanssa. Tilanteen muuttuessa kummankin kannalta pahaenteiseksi päättää Alex ratkaista ongelmat ryöstämällä pankin. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan kuten suunniteltu ja Alex pakenee maaseudulle isoisänsä farmille. Keskellä ei‑mitään tarjoutuu odottamaton tilaisuus kostoon. Mutta mikä on oikea ratkaisu?
Revanchessa mikään ei ole yksioikoisen mustavalkoista. Pingotetun hitaasti etenevä elokuva vetää mukaan verkkaiseen mutta kireään rytmiinsä, eikä koskaan voi olla varma, mitä kukin seuraavaksi tekee. Ikävä kyllä Spielmannin rytmi tarkoittaa myös sitä, että usein kukaan ei lopulta tee mitään. Alexin loputon halonhakkuu on hyvä angstin ja raivon purkukeino ja toimii paikoitellen hyvin myös uhkaavana jännityksen kasvattajana – sitä vain on tuhottomasti liikaa. Ja silti; juuri kun on valmis huutamaan hahmoille, että nämä tekisivät jotain, vie Spielmann elokuvan kiinnostavaan suuntaan. Revanchessa matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Musiikin jättäminen pois venyttää kohtauksia entisestään ja tuottaa usein kutkuttavan jännitteisiä hetkiä. Elokuva on palkitseva ja etenkin ohjauksellisesti toimivaa jälkeä. Tarinassa ja kierroksissa olisi ollut vain vielä hiomisen varaa.
(IR)
Metropia (2009)
O: Tarik Saleh
Ei ole enää helppo keksiä uusia dystopioiksi paljastuvia utopioita scifielokuviin. Tuore ruotsalaisanimaatio Metropia onnistuu lähinnä vaivaannuttamaan uskomattomalla high conceptillaan: vuonna 2024 talouskriisistä on toivuttu salaperäisen Trexx-yhtiön toimesta. Lafka on luonut koko Euroopan kattavan metroverkoston, jolla voi ajella töihin vaikka Pariisista Tukholmaan. Kaksoisolentoonsa törmäävä päähenkilö Roger saa selville, että Trexxin väki salakuuntelee ihmisten ajatuksia supersuositun shampoon avulla. Aivan, kuulostaa siltä kuin joku kertoisi jo puoliksi unohtunutta untaan toissayöltä.
Metropian animaatiotyyli on royanderssonharmaata ja näyttää liikkuvalta 3d‑mallinnetulta mainoskuvakollaasilta. Ihmisten päät ja silmät ovat valtavia ja kehot pieniä. Liikkeet ovat nykiviä ja "fotorealistinen" versio South Parkin leikkaa ja liimaa ‑tyylistä ei saa apua keskinkertaisen videopelin välianimaatiosta revityltä dialogilta, hahmosyvyydeltä ja juonen kiinnostavuudelta. Tekniikan rajat tulevat äkkiä vastaan siinäkin, ettei kasvoja voi ilmeisesti näyttää kuin suoraan edestä tai kokonaan profiilista. Näiden muotilehtileikkeleiden välinen seksiakti jaksaa naurattaa hetken, muu elokuva onnistuu lähinnä turhauttamaan.
Koko idioottimaisuus tiivistyy kohtaukseen, jossa ajetaan Pariisin läpi sillä kuuluisalla metrolla ja Roger spottaa Eiffel-tornin. Hän osoittaa sitä innoissaan ja huutaa: "That's the FUCKING Eiffel Tower!" Tornia kuvataan alhaalta ja paisutteleva musiikki soi kuin kukaan ei olisi koskaan käyttänyt Eiffeliä Pariisiin sijoittuvassa elokuvassa ja ruotsalaisnerot olisivat aikaansaaneet todellisen ihmeen. Kolmen käsikirjoittajan ja rytmitajuttoman ohjaajan futuristinen unimaailma edustaa scifiä tyhmimmillään ja tyylittömimmillään. Metropia saattaa olla huonoin tänä vuonna näkemäni elokuva.
(IR)
El niño pez (2009)
The Fish Child (O: Lucía Puenzo)
Lucia Puenzon esikoiselokuva XXY (2007) oli lupaava kuvaus Ines Efronin tulkitsemasta teini-ikäisestä hermafrodiitista. Efron löytyy myös Puenzon uuden elokuvan pääroolista aikuisuuden kynnyksellä haparoivana rikkaan suvun tyttönä Lalana, joka on rakastunut perheen sisäkköön.
Puenzo rikkoo elokuvan alussa aikarakennetta kiehtovalla tavalla ja pohjustaa päähenkilöiden väliset suhteet koukuttavasti. Valitettavasti The Fish Child tuntuu pelkältä pohjustukselta. Puenzolla on aihe, muttei selkeää teemaa tai pitkän elokuvan kantavaa juonta. Hahmot ovat uskottavia ja myös käsikirjoituksesta vastaava Puenzo on lahjakas tunnelmaohjaaja, mutta ilman kantavaa ideaa tai toimivaa rakennetta on kokonaisuudesta vaikea kiinnostua. Nimeen liittyvä pseudofantasiaelementti jää irralliseksi The Fish Childin pyöriessä kaiken muun ympärillä.
(IR)
Magneettimies (2009)
The Magnetic Man (O: Arto Halonen)
Arto Halosen dokumentti Pekka Strengistä herätti etukäteen ristiriitaisia tunteita. Hienoa, että joku oli vihdoin tarttunut suomalaisen rockin mielenkiintoisimpiin henkilöihin lukeutuneeseen Strengiin, toisaalta hänen asemansa jumaloituna kulttihahmona asettivat harvinaisen kovat panokset lopputulokselle.
Onneksi Magneettimiestä voi pitää kaikin puolin onnistuneena ja kohteensa tasolle nousevana kokonaisuutena. Halonen on valinnut lähestymistavaksi Pekalle läheisten henkilöiden haastattelut. Mukaan on saatu lähes kaikki olennaisimmat henkilöt: isä, sisko ja veli, poika, entiset tyttöystävät, bändikaverit, jne. Pekan lyhyttä elämää käydään läpi kronologisesti ja strengimäistä tunnelmaa pidetään yllä Pekan sanoitusten saattelemilla maisemakuvilla.
Jos jostain pitää motkottaa, niin kuvatusta materiaalista olisin jättänyt käyttämättä ohjaajan itsensä muistelot ja tavan, jolla tuotiin Pekan merkitys nuoremmalle sukupolvelle. Vaikka nämä molemmat ovat toki intiimejä paljastuksia, dokumentin aihe on kuitenkin Pekka Streng, eikä ohjaaja Halosen nuoruus saati sitten jonkun teinitytön fiilikset.
Koska Strengistä ei aiemmin ole ollut saatavilla juuri mitään tietoa, on Magneettimies myös erittäin tärkeä kokonaisuus suomalaisen musiikin historian kirjoitusta varten. Se on traaginen kuvaus miehestä, joka juoksi koko aikuisikänsä kanssa kilpaa kuoleman kanssa silti vaipumatta katkeruuteen tai toivottomuuteen.
(AT)
The Tournament (2009)
Tappava turnaus (O: Scott Mann)
Hurjavauhtiset palkkatappajarymistely ovat viime vuosina yleistyneet ja taso on ollut hyvin matala. Ainoastaan tietokonepeliin perustuvaa Hitmaniä (2007) voi pitää edes etäisesti onnistuneena, kun taas elokuvat kuten Lucky Number Slevin (2006) ja Shoot 'Em Up (2007) ovat kuin malliesimerkkejä siitä, miten paskaa ns. "hyvä meininki" Hollywoodissa nykyään on.
Brittiläinen The Tournament on idealtaan viiden pennin high concept, jossa joukko "maailman parhaita palkkamurhaajia" kokoontuu jahtaamaan toisiaan rahapalkinnon vuoksi. Heppoisen juonen takana yritetään vielä nolosti julistaa sanomaa siitä, miten kauheaa tämä nykymaailman meininki oikein on. The Tournamentin toteutus on kuitenkin sen verran reipas, että elokuvan tekijöille pitää myöntää tunnustus hyvin hoidetusta hommasta. Elokuva on todella verinen. Siis niin verinen, että siihen kiinnittää erikseen huomiota. Kun ihmisiä ammutaan haulikolla päähän (tapahtuu useasti), niin koko pää räjähtää tuusan paskaksi. Tämän lisäksi sivullisia murhataan koska "se nyt vaan sattui olemaan siinä".
The Tournament kulkee kivutta eteenpäin ja vaivaannuttavia hetkiä on kohtuullisen vähän. Ei edes Robert Carlylen esittämää, vahingossa keskelle verijuhlia joutuvaa pappia voi pitää aivan epäonnistuneena lisänä kokonaisuuteen, vaikka yleensä tällaiset kikkeliskokkelis-hahmot saavat sapen kiehumaan.
(AT)
Russia 88 (2009)
O: Pavel Bardin
Nykyvenäjän vakavasta uusnatsiongelmasta ammentava Russia 88 vie katsojan seuraamaan reikäpäistä skinhead-porukkaa muutaman päivän ajaksi. Kamera on olevinaan yhden jengiläisistä olalla. Pääsemme vierailemaan niin pomomies Bladen (Petr Fedorov) kotioloissa, päämajakellarin hakaristibileissä kuin kohtalaisen kuumottavissa kohtaamisissa maahanmuuttajien kanssa. Pääosin homma toimii autenttistenoloisten roolisuoritusten ja tapahtumapaikkojen varassa, eikä elokuvan naamioiminen mukadokumentiksi häiritse lainkaan niin paljon kuin voisi kuvitella. Tavallisten kadunihmisten haastattelut istuvat kokonaisuuteen muistuttaen pietarilaisten perusjamppojen vallitsevista asenteista.
Koko kameran eteen saatu kaarti näyttää siltä miltä pitää ja käyttäytyy uskottavasti, mutta ajankohtainen ja potentiaalisesti kiinnostava aihepiiri tuntuu olevan nopeasti käsitelty, sillä Russia 88 tyytyy lähinnä hengailemaan ongelmanuorten kantapäillä touhuissa, jotka voisivat ihan hyvin tapahtua minkä maan uusnatsi-idioottien pikkuporukoissa tahansa. Koulutusleirilläkään ei satu juuri mitään, ja toiminnan liittymistä isompiin poliittisiin kuvioihin valotetaan vain ohikiitävästi.
Varsinaiset juonielementit ovatkin sitten teoksen heikointa antia: lopussa jo pitkään pedattu traaginen yhteenotto natsien ja maahanmuuttajien latistaa hieman tunnelmaa edeten juuri odotetulla tavalla, mutta vasta viimeinen, epäuskottavan melodramaattiseksi yltävä ja rasisminvastaista sanomaa päähän takova näytös uhkaa lähes pilata kokemuksen. Lopussa kankaalle vyörytettävä lista viharikosten uhreista ei oikeastaan ole elokuvan katsomisen jälkeen enempää järkyttävä kuin mitä vastaavien faktojen lukeminen on jo ennen sitä ollut.
(TP)
ZMD: Zombies of Mass Destruction (2009)
O: Kevin Hamedani
Zombie-elokuvat räjähtivät 2000‑luvulla renessanssiin 28 Days Later...:in (2002) ja etenkin Dawn of the Dead ‑remaken (2004) myötä, joiden jälkeen eläviin kuolleisiin liittyviä isompia ja erityisesti pienempiä tuotantoja valui ennennäkemättömään tahtiin lähinnä dvd‑hyllyihin täydelliseen kyllästymiseen asti. Niin ikään zombie-komedia kuulostaa loppuun lypsetyltä lehmältä, mutta hd‑digille kuvattu indie-tulokas ZMD: Zombies of Mass Destruction pyrkii erottautumaan massasta jo alaotsikollaan "A Political Zomedy".
Puitteet huomioiden iraninamerikkalainen ohjaaja Kevin Hamedani onnistuu yhdistämään painokkaimmin amerikkalaiselle post-9/11-terrorismiparanoialle ja homofobialle irvailevan satiirinsa vanhan koulukunnan zombie-invaasioon yllättävän pirteästi. Ahdasmielisessä ja tietysti maantieteellisesti eristäytyneessä pikkukaupungissa tapahtuvan puolustustaistelun sankareiksi nousevat kaunis iraninamerikkalainen teinityttö Frida (Janette Armand) ja äidilleen seksuaalisesta suuntautumisestaan kertomaan matkustanut Tom (Doug Dahl) miesystävänsä Lancen (Cooper Hopkins) kanssa. Toki kaupunkilaisten jatkuvasti irakilaiseksi mieltämä Frida joutuu punaniskojen kurmotettavaksi ja homopari vanhoillisten uskovaisten vangiksi kun rättipääterroristien iskuksi hätäisesti tulkittu kuolleiden esiinmarssi käynnistyy.
Esikoisohjaaja Hamedanilla on pieniä ongelmia rytmityksen kanssa ja suurin osa hahmoista fanaattisesta pastorista yksinkertaiseen poikaystävään jäävät karikatyyreiksi, mutta ne ratkaisevimmat asiat ovat kunnossa: gore pulpahtelee budjettiin nähden komeasti ja huumori onnistuu jopa naurattamaan useaan otteeseen. Myös näyttelijät ovat kelvollisia vaikka valtaosa tekee elokuvadebyyttiään. Hyvistä puolistaan huolimatta ZMD: Zombies of Mass Destruction jää kuitenkin vain peruskivaksi myöhäisillan lättäyskomediaksi niistä arvattavista syistä: zombie-hyökkäysten ja poliittisen agendansa saroilla sillä ei ole juurikaan uutta tarjottavaa.
(TP)
