Rakkautta & Anarkiaa tuli taas tuttuun tapaan syyskuun lopulla, 21. kerran. Suosiota kasvattanut tapahtuma rikkoi jälleen lipunmyyntiennätyksensä ja loppuunmyytyjen näytösten määrä oli melkoinen. Tämänkertainen ohjelmisto toi eurodraamoineen räiskyvän anarkian sijaan ikävä kyllä enemmän mieleen Espoo Cinén valikoiman. Osin outo tunne selittyy myös sillä, että esim. Aasia-sarjasta puuttuivat tutut nimet Kim Ki-dukista Park Chan-wookiin ja Takeshi Kitanoon.
Turvallisuutta sai ravistella Ranskan uuden kauhuaallon tuorein edustaja Pascal LaugierinMarttyyrit, joka kuitenkin osoittautui ontoksi ja suoranaisen typeräksi. Mukaan mahtui kuitenkin paljon kiehtovaa tavaraa useammasta maasta kuin koskaan, eikä hyvistä elokuvista sinänsä ollut pula, etenkään dokumenttien puolella.
Death Notesta löytyy jokaisen angstisen teinin unelmaskenaario: vihko, johon nimen kirjoittamalla ja kohteen kasvoja ajattelemalla voi tappaa tämän. Lakiopiskelija Lightin käsissä vihkosta tulee oman käden oikeuden väline hänen päättäessään teloittaa jokainen syytteistä vapautuva rikollinen – ilman varmuutta heidän syyllisyydestään. Poliisi kiinnostuu oudoista kuolemista ja kansan parissa taas saa alkunsa kiihkeä väittely salaperäisestä tappajasta ja hänen oikeutuksestaan. Death Note ‑kirja vain tuo mukanaan kuoleman jumala Ryukin, joka leijailee siipineen Lightin parissa päivät pitkät omenoita mussuttaen. Kukaan muu ei näe Ryukia, mutta Lightin jäljille sen sijaan pääsee salaperäinen superetsivä L ja kahden kyseenalaisen neron tahtojen kamppailu alkaa.
Mangaan perustuva Death Note on muodoltaan massiivisen rönsyilevä ja monimutkainen, mutta sisällöltään paperinohut. Lightista muodostuu pitkin elokuvaa totaalinen psykopaatti, mutta matka ei ole järin kiinnostava, koska se tapahtuu kohtausten välissä. Superetsivän tullessa kameran eteen jälkipuoliskolla meno piristyy, mutta parasta antia ovat monimutkaiset kuolemat, joita Light vihkollaan järjestää. Tietokoneella luotu kuoleman jumala näyttää kävelleen ulos Tekken-pelin välianimaatioista, mutta jäljen antaa helpommin anteeksi, koska fotorealismi ei selvästi ole ollut edes tavoitteena. Juonen loputonta hyppelyä ja tarinan vähyyttä on vaikeampi paeta.
Three Monkeys on hallitun verkkaisesti etenevä, pingotettu draama ja mustassa kylpevä uusionoir, mutta ennen kaikkea se on ihan pirun raskas elokuva. Kohtaus kohtauksen jälkeen staattisissa kuvissa varjoista tuskin erottuvat näyttelijät istuvat painostavassa tunnelmassa kirjaimellisesti hikoillen, aina jonkin vaivaamana ja painostamana. Kohtausten edetessä usein jopa selviää painostuksen syy, mutta katsojan varpaillaan pitämiseen suunniteltu kerrontametodi tuntuu jatkuvan toiston vuoksi moneen otteeseen turruttavalta.
Lähtötilanne on kiinnostava: poliitikko ajaa miehen yli ja saa pitkäaikaisen kuskinsa menemään vankilaan puolestaan könttäsummaa vastaan. Vankeuden aikana miehen vaimo kuitenkin ihastuu poliitikkoon ja parikymppinen poika saa tietää siitä. Perheen menneisyyden haamut tulevat myös kummittelemaan ja hetken välähtävä onnellisuus hiipuu yhtä varmasti kuin aurinko laskee. Hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi, kaiken kattavan tunnelman vangeiksi. Lopussa koittaa eräänlainen vapautus, mutta lähinnä tuntee helpotusta voidessaan jättää teatterin ja elokuvan pimeyden taakseen.
Jens Jonssonin äärityyliteltyyn valkoiseen lumimaisemaan sijoittuvan raskassoutuisen absurdin kasvutarinan päähenkilö on 16‑vuotias punkero Rille (Jerry Johansson), joka pääsee pätemään ainoastaan pingispöydän äärellä nuorempia lapsia kerhohuoneella valvoessaan. Pikkuveli rassaa ja öljynporaushommia tekevä isä tulee käymään pari kertaa vuodessa aina uusi tyttöystävä kainalossaan. Äiti taas nyhvää urheiluliikkeen omistajan kanssa ja tyttöihinkin pitäisi tutustua, mikä taas on umpimielisen melankoliselle ja tylylle Rillelle melko ylivoimainen tehtävä.
Jonsson on tyylitellyt elokuvansa sisätilatkin kauttaaltaan niin hehkuvan valkoisiksi, että välillä odottaa kuulevansa HAL‑tietokoneen äänen jonkun nurkan takaa. Verkkaisesti etenevän tragikomedian ulkoisen hallittu ote tuntuu aluksi vahvuudelta, mutta paljastuu lopulta savuverhoksi. The King of Ping Pong on viihdyttävä, mutta yhtä aikaa liian raskas ja ohut. Esiteltyjä tarina-aineksia ei käsitellä, kun taas toisille omistaan liikaa aikaa. Lopussa mopo karkaa kirjaimellisesti käsistä, mutta persoonallinen ote ja rooleihin sopivat näyttelijät kannattelevat kokonaisuutta.
Käsi ylös kuka on nähnyt liikaa amerikkalaisia indie-leffoja, joissa ulkopuolinen nuori mies oppii nukkavieruilta mutta symppiksiltä kummajaisilta elämän askeleet pilveä poltellen. Ysäriepookki The Wackness tallaa juuri tätä polkua, mutta armeliaasti ei sentään akustisen kitarajohtoisen biisivalikoiman taustoittamana. Ajan räppiin keskittyvän soundtrackin ohella slasher-helmestä All the Boys Love Mandy Lane (2007) vastannut nouseva kyky Jonathan Levine pitää ohjat sujuvasti hyppysissään, vaikka venyttää itse kirjoittamansa tutun tarinan yli turvallisen venymispisteen.
90‑luvun New Yorkissa pormestari Giuliani alkaa puhdistaa kaupunkia epätoivotuista elementeistä ja pilveä diilaava 17‑vuotias Luke (Josh Peck) lukeutuu juuri siihen osioon. Pojalla on muutenkin kuviot hakusessa kun koulu ei kiinnosta, vanhemmat rahavaikeuksissa ja psykiatrikin (Ben Kingsley) ottaa palkkionsa pilvenä. Sitten hurmaava tyttö vetää jalat alta ja hetken elämä on ruusuilla tanssimista.
Levine tasapainottelee mukavasti kepeän ja vakavan sisällön välillä, eikä epäröi asettaa hahmojaan nolon paljastaviin, aidonoloisiin hetkiin, joista etenkin Luken neitsyyden menetys jää mieleen. Peck on pääosassa vakuuttavan jähmeä ja naiivin epätietoinen kaikesta oman kokemuspiirinsä ulkopuolisesta, mutta hetkittäin paistaa liiankin selvästi läpi, että tässä on kaikki paukut mitä löytyy. Kingsley sen sijaan irrottelee herkullisesti sekakäyttävänä keski‑iän keskenkasvuisena. Levine irrottelee paikoin kerronnalla, väliin menestyksellä (valoina syttyvä jalkakäytävä), väliin harhalaukauksilla (alun räpvideofantasia).
Kaikenlaiset nörtit ovat saaneet oman elokuvansa, jossa halveksutaan massaa ja avataan pienryhmän valitun elämäntyylin saloja. Nyt saavat vuoronsa roolipelaajat, mutta elokuva on kaukana esim. Ghost Worldistä (2001), joskin lähellä siedettävää. Blondin platinabimbo Hildurin suojeltu elämä menee mullin mallin, kun kirjanpidossa kieroillut autokauppiasmies heitetään vankilaan. Kaverin luokse pääsee nukkumaan, mutta töitä ei ole tarjolla muualla kuin sarjakuvakaupassa, josta löytyy myös eri nörttien vetämät elokuva‑ ja roolipelisektiot. Hildur löytää sisäisen larppaajansa myötä myös omanarvontuntonsa.
Islannin maisemia hyödyntävä Astrópía yrittää piristää kerrontaa näyttämällä roolipelijaksot Hildurin värikkäinä kuvitelmina, mutta jippo jää pikkukivan kikkailun asteelle, eikä todellisuuden ja kuvitelman rajapintaa käsitellä ilmeisistä mahdollisuuksista huolimatta. Muutenkin Astrópía viljelee ilmeisiä ja kuluneita popkulttuurivitsejä, sekä paljon oikeastaan vain roolipelaajille antoisia sisäpiiriläppiä. Kokonaisuus jää töksähtelevän räikeäksi karikatyyriksi, jolle antaisi mielellään paljon anteeksi hyvän yrityksen vuoksi. Alakulttuurin olemassaolon sympaattinen tiedostaminen ei kuitenkaan ole itsessään riittävä kannattelemaan pitkää elokuvaa.
Shane Meadows jatkaa pienimuotoisen vähäeleistä linjaansa. Viime vuoden festareilla nähdyn This Is Englandin uskomaton pääosanesittäjä Thomas Turgoose nähdään nyt Lontooseen karkaavana teininä, joka ystävystyy ikäiseensä puolalaiseen maahanmuuttajaan. Turgoosen päällekäyvä moottoriturpa ja Piotr Jagiellon stooalaisesti vastaan paneva polakki ovat hyvä parivaljakko ja mustavalkoisena kuvattu katujen karun toteava meno vetää mukaansa. Ainoastaan Turgoosen mukiloiva teinijoukko näyttäytyy puhtaasti "pahana", muuten hahmot nähdään monisävyisinä ihmisinä omien pienten kamppailujensa keskellä. Hyvä fiilis ja tarttuvan absurdi arkihuumori kantavat jonkin aikaa, mutta lopun sentimentaalisuus vesittää kokonaisuutta ja jättää sisällöstä jäsentelemättömän vaikutelman.
Brian De Palman viimeinen todella toimiva elokuva on vuoden 1993 Carlito's Way. Entinen suuruus pyrki jo aiemmin nykyrelevanssiin samoilla keinoilla kuin zombimaestro George A. RomeroDiary of the Deadillä (2007). Muutenkin monipuolisempi ja virtuoosimpi De Palma pärjää Romeroa paremmin, mutta turhalta ja ontolta vihaiseksi provokaatioksi tarkoitettu Redacted lopulta kalskahtaa.
Aihe on päivitys ohjaajan hienosta Casualties of Warista (1989): Irakin sodan keskellä sotilaat joukkoraiskaavat 15‑vuotiaan tytön ja murhaavat sitten sekä hänet että perheensä. Muotona toimii mukadokumentti, tai tässä tapauksessa oikeastaan mediakollaasi. Yksi sotilas pitää videopäiväkirjaa, jonka väliin on leikattu pätkiä "oikeasta" Irak-dokumentista, uutislähetyksistä, sotilastukikohdan turvakameroista sekä YouTube-videoista. Sisältö on: punaniskajuntit turhautuvat ja raiskaavat, osa katuu ja osa ei.
Redacted on yksioikoinen, päällekäyvä ja paikallaan junnaava teos, jonka toteavaksi tarkoitettu puusilmäinen ilmeisyys kääntyy itseään vastaan. De Palma osaa edelleen luoda tehokkaita ja yllättäviä kohtauksia (kuten hylätystä nojatuolista löytyvä pommi osoittaa), mutta pääosin elokuva on latteuksia latelevan "kuvaajansa" armoilla. Lopussa nähtävien aitojen sodan siviiliuhrien valokuvat kertovat kuitenkin enemmän kuin niitä edeltävä yksioikoinen ja paikoin nolo (turvakameramateriaali) pseudotodellisuus.
Jos Michael Haneke ja Roy Andersson tekisivät komedian noloista tilanteista, voisi lopputulos muistuttaa ruotsalaista Involuntarya aika lailla. Ristiin leikatuista, toisiinsa liittymättömistä tarinasäikäleistä koostuvan arjen tragikomedian tilanteet tekevät kärpäsistä härkäsiä ja pakottavat hahmot epämukaville alueille, joissa he joutuvat paljastamaan pienet inhimilliset heikkoutensa.
Tilanteita riittää: kaksi pissisteinityttöä sekoilee kännissä sammumiskuntoon, itseään täynnä oleva bussikuski ei suostu jatkamaan matkaa ennen kuin joku tunnustaa hajottaneensa vessan verhon, äijäporukan ei‑niin-latentti homoseksuaalisuus tulee tavallista enemmän päivänvaloon, opettaja joutuu oppilasta puolustaessaan kollegoidensa syrjimäksi. Arkiset tilanteet kasautuvat yksi pieni askel kerrallaan kohti peruuttamatonta katastrofia ja myötähävettävää komediaa. Osa tilanteista toimii, osa junnaa paikallaan. Miesporukan osio on selkeästi hillittömin kaikessa paukapäisyydessään, kun taas bussiosuus jää melko ontoksi. Lopulta käteen jää sarja vaivaannuttavia tilanteita ja sietokyvystä riippuen joko naurua tai tuskallista penkissä vääntelehtimistä. Syytä kasata nämä tilanteet yhteen elokuvaan ei oikeastaan löydy, mutta kameran tirkistelevän tiedostettu läsnäolo tuo paikoitellen hyvän lisän painostavan noloihin hetkiin.
Koreasta ei ole vähään aikaan ilmaantunut mitään todella päräyttävää Kim Ki‑dukin ja Park Chan-wookin leikkiessä itsetarkoituksellisissa noidankehissään.
Secret Sunshine on laadulla tehty draama, jonka alkupuoli on lopulta kiinnostavampi kuin sinänsä toimiva lopetus. Leskeksi jäänyt Shin‑ae muuttaa pienen poikansa kanssa edesmenneen isän synnyinkaupunkiin ja perustaa pianokoulun uuden elämän toivossa. Pikkukaupungin väestö ottaa yksinäisen naisen hyvin vastaan ja kaikki näyttää sujuvan, kunnes poika kidnapataan.
Secret Sunshine etenee seesteisellä rytmillä, paikoin liiankin, ja jälkipuolella käytetään tarpeettoman paljon aikaa Shin‑aen kristilliseen hurahtamiseen, vaikka reaktiossa vankka pohja onkin. Rinnalla kulkee juonikuvio paikallisen mekaanikkomiehen hieman säälittävistä mutta loputtoman optimistisista ja hyväntahtoisista yrityksistä tehdä lähempää tuttavuutta Shin‑aen kanssa. Käsikirjoitus olisi kaivannut vielä yhden jäntevöittämiskierroksen ennen kuvauksia, mutta Jeon Do‑yeon pääosassa elää rooliaan sellaisella hiljaisella uskottavuudella, että Secret Sunshine muodostuu palkitsevaksi.
Chris Bell on lapsuudestaan asti yrittänyt elää miehisten idoleidensa Arnold Schwarzeneggerin, Sylvester Stallonen ja Hulk Hoganin määrittelemää amerikkalaista unelmaa olla kaikkia muita vahvempi ja parempi. Olla sankari. Rakastavassa perheessä kasvaneen Bellin molemmat veljet ovat tavoitelleet samaa asiaa, mutta toisin kuin Chris, molemmat ovat myös napsineet kahmalokaupalla steroideja. Silti kaikkien elämä polkee paikallaan, eivätkä haaveet vapaapainijatähteydestä ja Mr. Olympia ‑titteleistä häämötä sen lähempänä varhaiskeski‑iän kynnyksellä kuin lapsuudessa. Mikä meni vikaan? Miksi pitää aina olla paras ja voittaa? Keitä ovat todelliset sankarit ja pitäisikö aloittaa steroidin vetäminen sellaiseksi tullakseen? Kysymykset vaivaavat Belliä ja hän selvittää itselleen vastauksia kiertäen maata, haastatellen asiantuntijoita ja urheilusankareita, painonnostajia ja puoskareita.
Matkan kautta pinnalle nousee kuva omasta imagostaan pakkomielteen kehittäneestä kansakunnasta, joka ei tunnista sanaa "tappio". Steroidien julkinen kuva huijaajien huumeena ja urheilijoiden tappajana saa pöllytystä. Samalla Bell näyttää, miten suurin osa kansasta automatisoi elämäänsä pillerien ja litkujen avulla, juosten myytyjen mielikuvien perässä tajuamatta pysähtyä miettimään mitä itse todella haluaa ja tarvitsee. Michael Mooren suosituksi tehneeseen tyyliin Bell asettaa itsensä peliin ja näkyy suurimman osan ajasta kameran edessä. Muutamasta ylilyönnistä huolimatta elokuva pysyy kuitenkin ensikertalaisen käsissä ja muodostuu hauskaksi sekä oivaltavaksi kuvaksi amerikkalaisesta yhteiskunnasta.
Prachya Pinkaew on nostanut Thaimaata maailmankartalle mielisairaita stuntteja sisältävillä taistelulajisekoiluilla Ong‑bak (2003) ja Tom yum goong (2005), jotka tekivät Tony Jaasta tähden. Tällä kertaa pääosassa riehuu autistinen teinityttö Zen (Yanin Vismitananda), joka pieksee pahiksia henkihieveriin saadakseen perittyä heiltä äitinsä velkarahat tämän kemoterapiahoitoihin. Siitä on apua, että Zen oppii potkunyrkkeilyn salat pelkästään katsomalla muita.
Jos on pakko joku sympaattinen vammainen ‑elokuva katsoa, niin turpaan vetävä autistityttö hurmaa huomattavasti vakuuttavammin puolelleen kuin optimistisesti jokeltava Tom Hanks. Juoni on tietysti yhtä naurettavaa höttöä ja ensimmäinen pohjustusvartti saa miettimään, pitäisikö kävellä ulos. Kun velkojen periminen sitten alkaa, potkaisee Chocolate kuitenkin turbovaihteelle ja kasvattaa tappelujen intensiteettiä sekä pimeyttä tasaisesti talon ulkoseinällä käytävää finaalia kohti. Lokaatioita käytetään mielikuvituksekkaasti yhteenottojen monipuolistamiseksi ja etenkin teurastamojakso on huikeaa katsottavaa. Välillä on turvauduttu vaijereihin, mutta lopputekstien aikana nähtävät tahattomat osumat, kaatumiset ja putoamiset saavat epäilemään stuntmiesten ja päätähden henkistä terveyttä. Toki elokuva on tämän hulluuden ansiosta parempi.
3.0
(IR)
Julkaistu: 2008-10-01T00:00:00+03:00
Ilja Rautsi
Kunsten at græde i kor (The Art of Crying, 2006)
Ohjaaja:
Peter Schønau Fog
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Peter Schønau Fog
Espoo Cinéssä oli tänä vuonna läjä uutta tanskalaista elokuvaa, joista yksikään ei noussut varsinaiseksi voittajaksi. Peter Schonau Fogin esikoispitkä The Art of Crying kuitenkin osoittaa, ettei maan maine omintakeisen ja uskaliaan laatuelokuvan pesänä ole hiipumassa. Tällä kertaa voi hämmästellä, mitä kaikkea lapsinäyttelijän voi laittaa tekemään.
Vuoteen 1971 sijoittuva elokuva kuvaa tavallisen perheen elämää pienessä kylässä 11‑vuotiaan Allanin (Jannik Lorenzen) näkökulmasta. Itsekeskeinen ja itseinhoinen isä (Jesper Asholt) pyörittää perhettä pikkurillinsä ympärillä vollottamalla tasaisin väliajoin itsemurha-aikeistaan etenkin öisin. Äiti (Hanne Hedelund) vetäytyy turvaan unilääkkeiden taakse ja isäänsä idolisoiva Allan tekee parhaansa, mutta lopulta isän saa rauhoittumaan ainoastaan 14‑vuotias Sanne-tytär (Julie Kolbech) ryömimällä saman peiton alle olohuoneen sohvalla ja "lohduttamalla" tätä.
Kieron asetelman kipeää tekevä voima piilee sen kaiken kattavassa umpibanaalissa normaaliudessa ja pikkutarkasti havainnoiduissa ihmisten tuhoavissa heikkouksissa. Vanhempien maailma ja lasten maailma ovat kaksi hyvin eri asiaa, eikä siskoaan lohdutustyöhön kannustava Allan tajua mitä tekee. Ja ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, nostaa tarina panoksia.
Isä paljastuu nimittäin hyväksi hautajaispuhujaksi, oikeaksi kyynelten vuodattajaksi, joka tarjoaa kokoontuneelle surumassalle katarsiksen kertaheitolla. Koska Allan ihailee isää, pitää tietysti saada aikaan lisää hautajaisia. Ja niitähän saa vain jos ihmisiä kuolee...
Bo Hr. Jensenin käsikirjoitus Erling Jepsenin romaanista rakentuu osioihin, joissa keskitytään vuorotellen Allanin näkökulmasta yhteen perheen lähipiirin hahmoon ja samalla edistetään päätarinaa. Ratkaisu tuo hyvin ilmi eri piirteitä hahmojen luonteista ja pitää kokonaisuuden tuoreena.
Näyttelijät ja sävy jossain haudanvakavan draaman ja yltiömustan komedian rajoilla ovat kuitenkin The Art of Cryingin todellinen ase. Paksujen rillien takaa toljotteleva Lorenzen naulitsee pienen pojan hämmennyksen ja loputtoman itsevarmuuden ristiriidan. Asholtin isähahmo on säälittävimpiä säälinkerääjiä miesmuistiin. Huomiota kaipaava avuton tyranni on samaan aikaan hysteerisen hauska ja ahdistavan pelottava. Insestikohtaukset ovat toteavuudessaan pysäyttäviä juuri siksi, että kyse on ihan vaan tavallisesta perheestä, jonka elämä voi olla hauskaa, noloa, sujuvaa ja karmivaa yhtä aikaa. Harvinaisen vinksahtanut ja harvinaisen todellinen elokuva, jonka tekijöiden taito nousee materiaalin uskaliaisuuden tasolle.
Teoksen tiedot:
The Art of Crying
Elokuvan muut nimet
Konsten att gråta i kör
Die Kunst im Chor zu weinen
L'art de pleurer en choeur
Ohjaaja
Peter Schønau Fog
Käsikirjoittaja
Bo Hr. Hansen
Erling Jepsen
producers
Thomas Stenderup
Nikolaj Tarp
Näyttelijät
Jannik Lorenzen
Jesper Asholt
Julie Kolbeck
Hanne Hedelund
Thomas Knuth-Winterfeldt
Gitte Siem
Rita Angela
Bjarne Henriksen
Laura Kamis Wrang
Tue Frisk Petersen
Sune Thomsen
Jacob Tranæs
Bodil Lassen
Helle Jensen
Rolf Hansen
Christian Tychsen
Hans Henrik Voetmann
Pia Hansen
Victor Marcussen
Camilla Bitsch Metelmann
Malene Brandt
Thenna Bjorn Hansen
Søren Christensen
Steffen Westmark
Per Jørgensen
Troels Malling Thaarup
Lene Tiemroth
Kasper Nissen
Frelle Petersen
Säveltäjä
Karsten Fundal
Kuvaaja
Harald Gunnar Paalgard
Levittäjä / Jakelija
Final Cut Productions
Maa
Tanska
Genre
Komedia
Draama
Julkaistu: 2008-10-01T00:00:15+03:00
Ilja Rautsi
Lars and the Real Girl (Lars ja se ainoa oikea, 2007)
Ohjaaja:
Craig Gillespie
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Craig Gillespie
Voiko Real Doll ‑seksinukesta saada aikaan muuta kuin rivon vaivaannuttavaa komediaa säälittävistä runkkareista? Näköjään. Mullan alla ‑sarjaa (2001–2005) käsikirjoittanut Nancy Oliver tekee nukesta yksinäisen ja herkän, ihmiskontaktia pelkäävän miehen sisäistä kasvuprosessia kuvaavan "harjoituskappaleen", jonka kautta tämä onnistuu ottamaan askeleen lähemmäs aitoa ihmistä.
Ryan Goslingin hienovireisesti esittämä Lars asuu vanhan perhekotinsa autotallissa. Päätaloa asuttavat isoveli ja tämän raskaana oleva vaimo. Veljesten äiti kuoli Larsin synnytyksessä ja isäkin on jo manan majoilla. Perhe ja pikkukaupunkiyhteisö yrittävät saada hiljaista ja ujoa Larsia ulos kuorestaan ja seurustelemaan. Työkaveri Margokin (Kelli Garner) suorastaan tyrkyttää itseään, mutta mikään ei toimi. Lars päätyy tilaamaan netistä itselleen "anatomisesti korrektin" Real Doll ‑nuken ja esittelee tämän kaikille halvaantuneena tyttöystävänään. Ensijärkytyksen jälkeen yhteisö ottaa Biancan ja Larsin avosylin vastaan ja pian Larsilla on ongelmia sovittaa aikatauluja yhteen seurustelukumppaninsa kanssa.
Samalla Lars purkaa ongelmiaan Patricia Clarksonin esittämälle lääkärille, joka houkuttelee vaitonaisen miehen salavihkaa terapiaan Biancan lääkintähoidon varjolla. Elokuvan edetessä Larsin läheisyysongelmat ja muut pelot avautuvat.
Lars and the Real Girl toimii, koska se kerrotaan viattomana satuna, joka käsittelee aikuisten aiheita. Koko elokuvassa ei ole käytännössä ainuttakaan pahantahtoista ihmistä, tai edes ketään laittamassa kapuloita rattaisiin. Toisaalta tämä tarjoaa enemmän (toimivaa) komediaa, mutta toisaalta jää kaipaamaan edes jonkinlaista konfliktia Larsin pään ulkopuolelta.
Satumaisuus näyttäytyy myös Larsin ja Biancan suhteessa, joka ei ole lainkaan seksuaalinen. Oliver ja ohjaaja Craig Gillespie suhtautuvat Biancaan aivan kuin normaaliin henkilöhahmoon, lypsäen samalla kuitenkin komediaa muiden reaktioista tähän. Elokuvan voisi olettaa menevän niin, että Larsin veli käyttäisi nukkea seksitarpeisiinsa vaimon ollessa raskaana, tai muidenkin kaupungin miesten innostuessa tilaamaan itselleen omat kumirakastajat. Kumpaankaan suuntaan ei kuitenkaan edes vihjata, vaan elokuva etenee täysin sympaattisen ja hölmön päähenkilönsä puhtailla ehdoilla. Huumori on piristävän luontevaa ja absurdia ja paikoin oivaltavan koskettavaa. Silti jää kaipaamaan jotain pientä ristiriitaa, jota pureskella jälkikäteen. Liika kiltteys syö miestä.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Lars ja se ainoa oikea
Elokuvan muut nimet
Lars und die Frauen
Une fiancée pas comme les autres
Lars e una ragazza tutta sua
Lars y una chica de verdad
Lars et l'amour en boîte
Ohjaaja
Craig Gillespie
Käsikirjoittaja
Nancy Oliver
producers
Sarah Aubrey
Peter Berg
Whitney Brown
John Cameron
Mark Cartier
William Horberg
Sidney Kimmel
Bruce Toll
Näyttelijät
Ryan Gosling
Emily Mortimer
Paul Schneider
R.D. Reid
Kelli Garner
Nancy Beatty
Doug Lennox
Joe Bostick
Liz Gordon
Nicky Guadagni
Patricia Clarkson
Karen Robinson
Maxwell McCabe-Lokos
Billy Parrott
Sally Cahill
Angela Vint
Liisa Repo-Martell
Boyd Banks
Darren Hynes
Victor Gomez
Tommy Chang
Arnold Pinnock
Joshua Peace
Aurora Browne
Alec McClure
Tannis Burnett
Lauren Ash
Lindsey Connell
Aaron Ferguson
Danna Howe
Säveltäjä
David Torn
Kuvaaja
Adam Kimmel
Levittäjä / Jakelija
Metro-Goldwyn-Mayer (MGM)
Sidney Kimmel Entertainment
Lars Productions
Maa
USA
Kanada
Genre
Komedia
Draama
Romantiikka
Julkaistu: 2008-10-01T00:00:30+03:00
Ilja Rautsi
Big Bang Love, Juvenile A (2006)
Ohjaaja:
Takashi Miike
elokuva arvostelu
arvosana 1/5
Ohjaus: Takashi Miike
Takashi Miiken osakkeet nousivat tasaista tahtia läpi 90‑luvun ja supervauhdilla hittejä ja huteja tehtaillut mies saavutti laadullisen lakipisteen jossain 2000‑luvun taitteessa. Siitä eteenpäin onkin menty tasaista alamäkeä, ainakin festivaalitarjonnan perusteella. Miiken vahvuus ja heikkous on, ettei koskaan tiedä mitä hän tekee seuraavaksi, edes parastaikaa etenevän elokuvan sisällä. usein tuntuu, ettei ohjaaja itsekään osaisi sanoa. Lajityyppipastissit Sukiyaki Western Django ja Like a Dragon (molemmat 2007) piehtaroivat tässä taiteellisessa umpikujassa, jossa yritetään sekoittaa vakavuus leikkisään hölmöilyyn ja vetää hihasta uusia yllätyksiä niitä aktiivisesti odottaville faneille.
Molempia ennen valmistunut Big Bang Love, Juvenile A on kuitenkin enemmän Miiken pienemmässä taide-elokuvakarsinassa Izon (2004) kanssa. Tietoisen keinotekoisen näköisissä lavasteissa tapahtuva vankilahomodraama on brechtiläis-vontriermäinen itseriittoisa taideopiskelijatrippi, tai irvikuva sellaisesta. Cartman määritteli South Parkissa indieleffat lauseella "homocowboyt mussuttamassa vanukasta". Ang Lee sai cowboyt, mutta Miike ei ikävä kyllä tarjoile vanukasta.
Kaikkea muuta kyllä löytyy. Jossain varastossa kuvattu elokuva tapahtuu pääosin pimeydessä (oletettavasti koska pimeys on eksistentialistista) ja hahmot on valaistu pienillä keltaisilla spoteilla. Välillä heitä haastatellaan kuvaan kirjoitetuilla kysymyksillä. Toisinaan karun vankilan halki lentää herkästi perhonen. Ja mikä vielä parempaa, musiikkia ei käytetä.
Ehkä joku saisi kaikesta tästä aikaan merkittävän ja sisältörikkaan eteerisen tutkielman maskuliinisuudesta ja murhasta, jossa fyysisesti ja psyykkisesti kahlitut miehet löytävät sen kauniin perhosen sydämistään ja vapautuvat sisimmässään. Big Bang Love, Juvenile A ei näytä mitään oikeutusta toteutukselleen. Muoto ei tue sisältöä ja päinvastoin.
Miike vahvuudet ovat myös aina olleet räikeissä perversioissa ja niistä riemuitsevissa elämää kierommissa hahmoissa. Toisin sanoen – kaaoksessa. Hiljainen meditatiivisuus keinotekoisen riisutussa kontekstissa ei tarjoa hänelle mitään tarttumapintaa. Muotokikkailu ei myöskään tuo elokuvaan lisää tasoja vaan päinvastoin tekee tieten tahtoen selväksi materiaalin ohuuden. Big Bang Love, Juvenile A tapahtuu tyhjiössä, on taiteellinen tyhjiö ja siitä jää tyhjä olo. Ehkä tämä on sitä zeniä.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
46-okunen no koi
4.6 Billion Year Love
Big Bang Love
Big Bang Love: Juvenile A
Ohjaaja
Takashi Miike
Käsikirjoittaja
Ikki Kajiwara
Hisao Maki
Masa Nakamura
producers
Shirō Sasaki
Takeshi Watanabe
Näyttelijät
Ryūhei Matsuda
Masanobu Andō
Shunsuke Kubozuka
Kiyohiko Shibukawa
Jo Kanamori
Kenichi Endō
Renji Ishibashi
Ryo Ishibashi
Soji Arai
Shirō Kazuki
Ken Mitsuishi
Jai West
Säveltäjä
Kōji Endō
Kuvaaja
Masato Kaneko
Levittäjä / Jakelija
Eisei Gekijo
Excellent Film
Maki Production
Shochiku
Maa
Japani
Genre
Draama
Fantasia
Kategoria
Homoseksuaalisuus
Perustuu kirjaan
Vankeus
Julkaistu: 2008-10-01T00:00:45+03:00
Ilja Rautsi
Not Quite Hollywood: The Wild, Untold Story of Ozploitation! (2008)
Ohjaaja:
Mark Hartley
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Mark Hartley
Viime vuosina on saanut dvd‑markkinoilla hämmästellä järjen ja uskon rajat ylittäviä genre-helmiä esimerkiksi 70‑luvun Turkista, mutta jotenkin Mark Hartleyn dokumentti Australian eksploitaatiokaudesta – eli ozploitaatiosta – saa paikoin pudistelemaan päätään epäuskosta. Miksen minä ole nähnyt näitä elokuvia? Ja miksi NIITÄ ei esitetä näillä festareilla?
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
On tietysti epäreilua verrata, mutta mieluummin olisin nähnyt Hartleyn esittelemät tuotokset kuin melkein mitään tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa ‑festivaaleilta. Hartley paitsi esittelee runsain määrin otoksia toinen toistaan päräyttävämmän näköisistä genretuotoksista, myös haastattelee niistä vastanneita kieroja neroja käsikirjoittaja Everett De Rochesta ja ohjaajista Brian Trenchard-Smith sekä George Miller tuntemattomampiin nimiin, sallien hulvattomia puheenvuoroja myös heidän elokuviaan jo aikoinaan halveksuneille kriitikoille.
On hauska nähdä nykyään hajutonta ja mautonta Hollywood-pliisuilua suoltavien Simon Wincerin ja Bruce Beresfordin muistelevan nuoruuden kokeilujaan. Nimiä riittäisikin loputtomiin. Dennis Hopper kertoo sekoiluistaan Mad Dog Morganin (1976) kuvauksissa, George Lazenby taas pääsee muistelemaan The Man from Hong Kongia (1975) ja sytyttämistään liekkeihin. Stuntmiesten rämäpäinen hulluus saakin oman osuutensa ja muutamia kuolonuhreja muistellaan. Vastasyntyneellä alalla turvajärjestelyistä ei juuri tekemisen riemussa piitattu.
Nykypolven tulkkina saa toimia itseoikeutettu leffanörtti Quentin Tarantino, joka vuodattaa maanisella intensiteetillä ylisanoja ozploitaation hedelmistä. Paikoin päästään tahattomaan koomisuuteenkin Tarantinon todetessa käytännössä jokaisen kommentoimansa elokuvan oman hyvin kapean lajityyppinsä parhaaksi jossain tietyssä asiassa.
Hartley käy läpi Australian elokuvahistoriaa, tai pikemmin sellaisen puutetta, kunnes 70‑luvun alussa tehdyt halvat ja halpamaiset ääliö‑ ja seksikomediat ponnahtivat pinnalle ja tuottivat ison kasan rahaa ja identiteettivahvistuksen niitä ihailleelle kansalle – kun itselleen voi nauraa, tietää todella olevansa joku. Hölmöilyseksistä päästiin pian veriseen kauhuun ja korkeaoktaaniseen toimintaan. Kun videot levisivät, tuhosi se Amerikasta kantautuneen drive‑in ‑kulttuurin ja markkinat roskafilmeille katosivat.
Hartley haastattelee myös James Wanin (Saw) ja Greg Mcleanin (Wolf Creek) kaltaisia nykytekijöitä, jotka kasvoivat mauttomaksi roskaksi tuomitun genreilottelun parissa ja jatkavat sen viitoittamalla tiellä. Eihän minkään maan elokuvakulttuuri ole terve, ellei siellä pääse tekemään räikeää törkyä.
Not Quite Hollywood on hauska ja informatiivinen matka läpi Australian sivuutetun kulttuurihistorian. Sen ainoa ongelma on oikeastaan liika vauhti. Nimiä ja elokuvia vilisee ohi silmien ja tärppien runsaudensarvesta on jo vaikeuksia saada otetta, mutta tilanne korjaantunee uusintakatselulla. Tiiviiksi pakattu helmi on kuitenkin suurimmaksi osaksi täyttä asiaa.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Not Quite Hollywood
Ohjaaja
Mark Hartley
Käsikirjoittaja
Mark Hartley
producers
Nick Batzias
Bruno Charlesworth
Craig Griffin
Michael Lynch
Jonathan Shteinman
Roslyn Walker
Paul Wiegard
Mark Woods
Näyttelijät
Quentin Tarantino
Brian Trenchard-Smith
Dennis Hopper
George Lazenby
Greg McLean
George Miller
James Wan
Simon Wincer
Donald Pleasence
Jimmy Wang Yu
Richard Brennan
Ted Kotcheff
Stacy Keach
Jamie Lee Curtis
David Eggby
Jamie Blanks
Phillip Adams
Glory Annen
Christine Amor
Victoria Anoux
Briony Behets
Steve Bisley
Graeme Blundell
Russell Boyd
Tom Burstall
Dan Burstall
Robin Copping
Barry Crocker
Lynette Curran
Cassandra Delaney
Säveltäjä
Stephen Cummings
Billy Miller
Kuvaaja
Germain McMicking
Karl von Moller
Levittäjä / Jakelija
Australian Film Finance Corporation (AFFC)
City Films Worldwide
Madman Entertainment
Film Victoria
Melbourne International Film Festival
Magnolia Pictures
SBS Independent
Maa
Australia
USA
Genre
Dokumentti
Historia
Kategoria
Elokuvanteko
Ozploitaatio
Julkaistu: 2008-10-01T00:03:45+03:00
Mikko Koivisto
Ashes of Time Redux (2008)
Ohjaaja:
Wong Kar-wai
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Wong Kar-wai
Ashes of Timen (1994) uutta tulemista on odotettu kauhunsekaisin tuntein. Arthousea ripaukseen sekopäistä miekkamättöä mestarillisesti yhdistävä alkuperäisteos erottuu ohjaajansa myöhemmästä, koherentimmasta filmografiasta varsin selkeästi. Pelkona oli, että Wong Kar Wai muuttaisi elokuvaa paremmin länsimaiseen kriitikkomakuun sopivaksi, aivan kuten hän jo kerran aiemmin teki elokuvan kansainvälisen leikkauksen kanssa. Nyt hänellä vain olisi saksien lisäksi digiteknologia apunaan.
Toisaalta elokuvasta saatavilla olleet printit ovat olleet niin huonossa kunnossa, että Ashes of Time Redux voisi vihdoin tarjota mahdollisuuden nähdä elokuva sellaisena, kuin se on tarkoitettukin. Ashes of Timen dvd‑julkaisut ovat olleet sietämättömän kehnoja. Parhaiten vertailussa on pärjännyt kelvollisesti remasteroitu ranskalainen julkaisu. Sen pohjana käytettiin kuitenkin elokuvan lyhyempää leikkausta, mikä sai monet fanit raivoihinsa.
Julkaisujen heikkotasoisuus ei kuitenkaan ole ollut puhtaasti levittäjien vika, vaan useat ongelmista juontuvat alkuperäismateriaalista. Massiiviseksi paisunut tuotanto kuvattiin vaikeissa olosuhteissa ja erilaisia filmilaatuja käyttäen. Joidenkin kohtausten äärimmäinen rakeisuus on ongelma, jota ei jälkikäteen pystytä kunniallisin keinoin korjaamaan. Kaikkien roskien ja naarmujen poistaminen puolestaan vaatisi todella suuren luokan puhdistusoperaatiota.
Edellä mainituista syistä johtuen ohjaaja päättikin pelkän remasteroimisen sijaan pistää koko elokuva uusiksi. Samalla saatiin hyvä tekosyy uudelle teatterikierrokselle. Suunnitelma vaikuttaa toimineen ainakin taloudellisessa mielessä: Sony nappasi Cannesissa debytoineen teoksen levitysoikeudet nopeasti niiden tultua saataville.
Elokuvan keskushenkilönä toimi Leslie Cheungin esittämä, aavikolla asuva kyyninen miekkamies, joka toimii välikätenä kostoa himoitsevien asiakkaiden ja työn suorittavien palkkamurhaajien välillä. Hänen ympärilleen kutoutuu laaja sivuhenkilöiden verkko, joiden tarinoita Wong seuraa. Henkilöiden suhteet pidetään usein enemmän tai vähemmän pimennossa, eikä kaikelle anneta yksiselitteistä vastausta. Elokuva vaatiikin muutaman katselun, ennen kuin se alkaa avautua yksityiskohtien tasolla.
Ashes of Timen leikkaustyyli ja sisältö edustavat hongkongilaisen kajahtanutta taide-elokuvaa. Nopeaan tahtiin ruudulle iskeytyvien kuvien tarkoitusta saa paikoin pohtia työkseen. Väliin leikataan Sammo Hungin koreografioimia, hektisesti kuvattuja taistelukohtauksia. Toimintabalettien ystävien ei kuitenkaan kannata vaivautua – Wongia kiinnostavat enemmän visuaaliset kokeilut kuin miekkakoreografialla tyylittely. Muutoin kuvaus on upeaa seurattavaa. Kameran takana on seissyt tuttuun tapaan ohjaajan vakiokuvaaja Christopher Doyle.
Redux-versiossa Doylen panos ei kuitenkaan pääse oikeuksiinsa. Päinvastoin kuin olisi saattanut odottaa, kuva ei ole muuttunut selkeämmäksi, vaan pikemminkin suttuisemmaksi. Rakeesta on päästy eroon käyttämällä vanhanaikaista keinoa, eli pehmentämällä joidenkin kohtausten kuvaa. Vahvasti, jopa buustatun oloisesti hehkuva vihertävän keltainen värisävy on uutta ainakin luonnollisemman näköiseen Ranska-dvd:hen tottuneelle. Alkuperäislookista on kuitenkin paha sanoa mitään muiden vertailukohtien ollessa vhs‑tasoa.
Modernia tekniikkaa on hyödynnetty näkyvästi jo elokuvan alussa, jossa miekkamiesten taustalle on ilmestynyt apokalyptinen cgi‑aurinko. Lisää muutoksia tulee vastaan jo muutaman minuutin kuluttua, kun Leslie Cheungin ainoa suuri taistelukohtaus on mystisesti kadonnut. Se tosin puuttui elokuvan kansainvälisestäkin versiosta. Muitakin otoksia on siirtynyt leikkaamon lattialle, mm. osa lopetuksesta. Samalla elokuvaan on ilmestynyt ainakin muutama ylimääräinen kukka. Kokonaisuus on aiempaa yhtenäisempi ja helppotajuisempi, mutta vähemmän kiehtova.
Yksi Wongin pahimmista uudistuksista on elokuvan uusi ääniraita. Osa muutoksista – kuten Brigitte Linin dialogin vaihtaminen kantonista mandariiniksi – vielä menettelee, mutta Frankie Chanin (pitkän linjan HK‑säveltäjä ja ‑näyttelijä, jonka satunnaiset katsojat muistanevat parhaiten The Prodigal Sonin pahiksena) upeaan scoreen kajoamista ei voi antaa anteeksi. Vaikka muutama sävelkulku onkin säilytetty, ainakin remixatussa muodossa, pääosin elokuvaa säestetään Yo‑Yo Man uudella, imelällä aavikkoepiikalla. Kuvaava esimerkki on Tony Leung Chiu Wain taistelua edeltävä kohtaus: alkuperäisversion räväkät spagettiwestern-tunnelmoinnit on vaihdettu tympeisiin draamasäveliin.
Ashes of Time Redux tulee luultavasti voittamaan monet alkuperäisteosta näkemättömät katsojat puolelleen, mikä jälleen vähentää mahdollisuuksia remasteroidun alkuperäisleikkauksen ilmestymiselle. Se on sääli, sillä uusi versio on vanhaa huomattavasti heikompi. Se ei pärjää edes elokuvan aiemmin halveksitulle kansainväliselle versiolle, vaikka sisältääkin muutaman siitä puuttuneen kohtauksen. Itse elokuvasta ei kuitenkaan ole saatu huonoa tekemälläkään. Se on nyt ainoastaan vähemmän hyvä. Ja ainakin helpommin saatavilla, kunhan Sony saa dvd‑monistimensa käyntiin.
