Matti Erholtz

Adaptation. (Adaptation. Minun versioni, 2002)

Ohjaaja:

• Spike Jonze

elokuva arvostelu

Hauskin Charlie Kaufmanin kirjoittama elokuva menee myös itseviittaavuudessa pidemmälle kuin normaalit metaelokuvat.

Aristoteleen kirjoitusten kokoomateoksissa hänen fysiikan perusteita käsittelevät kirjoituksensa nimettiin perinteisesti niiden sijainnin mukaan "fysiikan jälkeen tuleviksi kirjoituksiksi" eli kreikaksi "ta meta ta fysika". Näin sai hyvin abstrakteja ja yleisluonteisia asioita käsittelevä filosofianlaji metafysiikka nimensä. Sittemmin meta‑etuliite tuli merkitsemään lähinnä itseensäviittaavuutta. Metakirjallisuus on kirjallisuutta kirjallisuudesta, meta-ajattelussa ajatellaan ajattelemista ja metaelokuva on elokuvaa elokuvanteosta. "Metalla" saatetaan tarkoittaa myös henkisiä asioita konkreettisen vastakohtana, kuten ihmisen tajuntaa ja muita päänsisäisiä asioita. Esimerkiksi tunteita konkreettisina hahmoina esittävästä animaatiosta Inside Out (2015) on sanottu, että se on "puhdasta metaa".

Adaptation on metaelokuvaa molemmissa yllämainituissa merkityksissä. Se kertoo käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin yrityksistä sovittaa elokuvaksi Susan Orleanin kirja The Orchid Thief (1998). Kaufmania esittää Nicolas Cage. Tämä ei vielä ole erityisen monimutkaista tai omaperäistä metaa. Ehkäpä tunnetuin metaelokuva, Fellinin 8½ (Otto e mezzo, 1963), kertoi samantapaisen tarinan ohjaajasta, jolla oli vaikeuksia uuden elokuvaprojektinsa kanssa ja joka ilmiselvästi oli Fellinin omakuva, vaikka nimeltään eri. Adaptationista puuttuvat sellaiset metaelokuvalle tyypilliset piirteet, kuten neljännen seinän rikkominen ja muut temput, joilla katsoja tehdään tietoiseksi siitä, että hän katsoo elokuvaa. Adaptationin itseviittaavuus on tavallista kierompaa juuri siksi, että sitä ei alleviivata elokuvan kerronnassa.

Itseensäviittaavuudesta juontuvat loogiset ongelmat huomattiin jo antiikin aikoina, mistä todistaa ns. kreetalaisen valehtelijan paradoksi: jos kreetalainen sanoo, että kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita, niin puhuuko hän totta? Jos hän puhuu totta, niin hänen täytyy valehdella, mutta jos hän valehtelee, niin silloinhan hän puhuukin totta. Syntyy ikään kuin looginen luuppi, jossa valehteleminen ja todenpuhuminen vuorotellen kumoavat toisensa ad infinitum.

Adaptationin looginen luuppi alkaa noin puolenvälin tienoilla, jolloin Kaufman vihdoinkin keksii oikean tavan aloittaa käsikirjoituksensa. Sitä ennen olemme seuranneet hänen tuskailuaan tyhjän paperin kammon kanssa ja ihmissuhdekiemuroitaan, joista eniten aikaa uhrataan suhteelle Kaufmanin asunnossa tilapäisesti majailevaan identtiseen kaksosveljeen Donaldiin. Donald on Kaufmanin vastakohta, ekstrovertti ja sosiaalisesti taitava naistenmies, joka on saanut päähänsä myös alkaa kirjoittamaan omaa elokuvakäsikirjoitustaan. Donaldin kirjoittamassa elokuvassa sarjamurhaaja, häntä jahtaava poliisi ja sarjamurhaajan kellarissaan vankina pitämä tyttö ovat itse asiassa yksi ja sama henkilö. Takaumajaksoissa kuvataan myös kuinka Susan Orlean päätyi kirjoittamaan kirjan John Larochesta, luonnonsuojelualueilta harvinaisia orkideoita intiaanien avulla ryöstävästä puliveivarista. Tarkkaavainen katsoja on huomannut, että kaikki Kaufmanin ideat siitä miten hänen pitäisi aloittaa käsikirjoituksensa, on nähty Adaptationissa ENNEN kuin Kaufman saa kyseiset ideat.

Kaufmanin neronleimaus on aloittaa elokuva omasta itsestään: siitä kuinka hän keskustelee ravintolassa elokuvastudion edustajan kanssa The Orchid Thiefin kirjoittamisesta elokuvaksi. Kuinka ollakaan, tämä kohtaus nähtiin Adaptationin alussa. Samaan aikaan Donald saa valmiiksi oman käsikirjoituksensa, ja kun hän mainitsee elokuvaansa kuvaillessaan omaa häntäänsä purevan käärmeen, Ouroboroksen, Charlie kokee valaistumisen hetken:

"Olen järjiltäni. Minä olen Ouroboros. Olen kirjoittanut itseni mukaan käsikirjoitukseeni. Se on omahyväistä, se on narsistista, se on solipsistista, se on säälittävää". Käsikirjoitus, jota Kaufman elokuvassa väsää, ei ole jonkun kuvitteellisen elokuvan käsikirjoitus vaan juuri sen mitä paraikaa katselemme, Adaptationin. Samoin kuin kreetalaisen valehtelijan tapauksessa tunnemme, että jotain on pielessä, fiktiivisen tarinan hahmo ei mitenkään voi olla sen tarinan kirjoittaja, jossa hän esiintyy, mutta emme oikein osaa paikantaa virheen lähdettä. Loppuelokuvaa voisi kuvailla niin, että tästä kohtauksesta lähtien Kaufman ei enää kirjoita käsikirjoitustaan, vaan hän on sen sisällä yhtenä sen hahmoista. Ja kaiken lisäksi Adaptationin loppu ei ole enää Kaufmanin kirjoittama vaan Donaldin, jolta Kaufman on pyytänyt apua tarinansa lopettamiseen. Tästä syystä Adaptationin alkuteksteissä sen käsikirjoittajiksi on merkitty Charlien ohella myös Donald Kaufman. Viimeisessä kohtauksessa Kaufman lähtee ajamaan autolla kotiinsa kirjoittaakseen elokuvan loppukohtauksen, jossa hän lähtee ajamaan autolla kotiinsa kirjoittaakseen elokuvan loppukohtauksen, jossa hän lähtee ajamaan autolla kotiinsa jne. Itseviittaavuuteen liittyvä metatasojen loputon monistuminen toteutuu Adaptationissa.

Kaikki eivät ole huomanneet käsikirjoittajan vaihtumista elokuvan loppupuolella ja tyylilajin vaihdoksen on arveltu olevan jonkinlaista pilaa. "Tylsä loppu on toivottavasti paksua ironiaa" kirjoitti Kati Sinisalo Helsingin Sanomien arviossaan. "Toivottavasti"‑sana kertoo siitä, että Kaufmanin tarkoitusperistä vallitsee epätietoisuus, adjektiivi "paksu" taas siitä, että ironiaa otaksutaan olevan monessa kerroksessa. Jos Adaptationissa on ironiaa, niin sen kohteena on tietysti myös ja ennenkaikkea käsikirjoittajanero itse. Onhan se ironista, että kun hän saa aiheen (orkideat, evoluutio, John Laroche yms.), jonka pitäisi "päästää hänet ulos omasta päästään", kuten Kaufmanin tyttöystävä elokuvassa sanoo hänelle, lopputuloksena on elokuva Charlie Kaufmanin pään sisällöstä.

Elokuva alkaa ja loppuu Kaufmanin sisäisellä monologilla, ja tämä tarjoaa meille pienen vinkin siitä, mistä itseviittaavuuden harhan lähdettä voisi alkaa etsimään. Sisäinen monologi on yksi muoto ns. taustaselostuksesta (voice-over), jonka käyttämistä elokuvissa yleensä paheksutaan. Adaptationin alkupuolelle Kaufmanin sisäisiä monologeja kuullaan paljonkin, sitten hän osallistuu Robert McKeen (tosielämän hahmo, jota elokuvassa esittää Brian Cox) vetämälle käsikirjoituskurssille, jossa McKee manaa taustaselostuksen alimpaan helvettiin, ja Kaufmanin monologit lakkaavat kunnes hän aivan lopussa sortuu taas ja lausuu kiinnostavan repliikin: "Millä muulla tavoin voisin kertoa katsojille hahmoni ajatuksista". Aiemmin Kaufman on eräässä monologissaan puhunut siitä, miten elävät olennot ovat "ansassa ruumiittensa sisällä" ("trapped in their bodies"). Kaufmanilainen maailmankuva perustuu siis jyrkkään mielen ja ruumiin/kehon erottamiseen toisistaan. Ihmisen sisäpuoli, mieli, on piilossa ulkopuolen eli kehon sisällä. Ihmiskielen avulla mieli voi tehdä itsensä ymmärrettäväksi toisille mielille, jotka ovat samalla tavalla piilossa toisten kehojen sisällä. Tällä mielellä on erikoisia ominaisuuksia. Silmä ei voi nähdä itseään, mutta mieli voi, tai ainakin meistä tuntuu luontevalta sanoa niin, tarkastella itseään, olla tietoinen itsestään, olla tietoinen tietoisuudestaan jne. Itseviittaavuus on harha, mutta se tuntuu meistä luonnolliselta, koska se on sisäänrakennettuna siihen kuvaan, joka meillä on ihmisen sisäpuolesta ja tapaan, jolla tuosta sisäpuolesta puhumme.

Jos Adaptationin loppukohtauksen katsoo ilman ääntä ja ilman tekstitystä eli niin, että katsoja jää tietämättömäksi Kaufmanin sisäisestä puheesta, itseviittaava looginen luuppi jää syntymättä. Tämän takia itseensäviittaavan metaelokuvan päähenkilön täytyy olla käsikirjoittaja, koska käsikirjoittaja operoi kielen avulla ja kieli on itseviittaavuuden varsinainen lähde.

Loppukevennykseksi voisi kehua Adaptationin huumoria, joka on kaikessa kultivoituneisuudessaan myös aidosti hauskaa. Vaatii suurta koomista lahjakkuutta saada niinkin arkipäiväinen lause kuin "I don't think so" (Donaldin vastaus Charlien väitteeseen, että omaa häntäänsä pureva käärme on nimeltään Ouroboros) kuulostamaan hersyvän hauskalta.