Jetro Suni

Antichrist (Antikristus, 2009)

Ohjaaja:

• Lars von Trier

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lars von Trier

Mies (Willem Dafoe) ja nainen (Charlotte Gainsbourg) menettävät ainoan poikansa. Mies on terapeutti, joka vastoin omia periaatteitaan päättää olevansa tarpeeksi osaava pystyäkseen auttamaan rakkaan vaimonsa pois menetyksestä seuranneen jatkuvan ahdistuksen vallasta. Pariskunta patikoi syvällä metsän keskellä sijaitsevalle "Edeniksi" ristitylle kesäasunnolleen, jossa nainen on aiemmin viettänyt kesän poikansa kanssa kahden kirjoittaen tutkielmaa aiheesta "naisenmurha". Todellinen terapia alkaa.

Antikristus on epilogin ja prologin ohella jaksotettu neljään nimettyyn osaan: Pain, Grief, Despair ja Three Beggars. Assosiaatioilta Ingmar Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) on vaikea välttyä. Bergmanin teos lienee se kaikkein definitiivisin parisuhde-elokuva, eikä Antikristus siitä kovin kauaksi jää.

Siinä missä Kohtauksia eräästä avioliitosta keskittyy pohdiskelemaan tarkemmin rakkauskäsitettä ja keskinäisten, henkilökohtaisten, ja ulospäin näkyvien kulissien ylläpitoa ja siitä syntyviä ongelmia, keskittyy Antikristus enemmänkin itse parisuhteen dynamiikkaan, ja parisuhteen osapuoliin perinteisessä klassisessa muodossa: mies ja nainen. Molemmissa elokuvissa käsitellään myös lapsen menetystä. Menehtymistapa on eri mutta tausta sama: valinta/päätös.

Antikristuksessa pariskunnan ongelmien ydin on kyvyttömyys ja pelko päästää irti. Rakkaus vangitsee osapuolet tilanteeseen, jossa nainen ei kykene irtautumaan menneisyydestä, eikä mies itsekeskeisestä ammattiylpeydestään. Kyse on päätöksistä, jotka tulevat ajamaan molemmat osapuolet kohti tuhoa. Myös naisen tutkielman kautta syntynyt valheellinen mielikuva ja uskomus naisten yleismaallisesta pahuudesta toimii henkilöhahmon kohdalla itsensä toteuttavana profetiana.

Trierin elokuvassa patoumat ja mielen sisälle kerätty ahdistus purkautuvat itkuna, tarkoitushakuisina ilkeinä sanallisina sivalluksina, spontaaneina seksin ja fyysisen väkivallan purkauksina ja lopulta graafisena itsemutilaationa (oiva vertauskuva siitä mitä ahdistuksen mukanaan kantaminen tekee ihmiselle henkisellä tasolla).

Vaikka Antikristus on toiminut Trierin omien sanojen mukaan hänelle itseterapiana, se toimii hyvin myös eräänlaisena kaksisuuntaisena peilinä Trierin itsensä ja elokuvan katsojan välillä. Peilin valonläpäisytaso vaihtelee yksilökohtaisesti. Peili voi päästää läpi valoa katsojan nähdessä tällöin Trierin, tai heijastaa sen, jolloin katsoja näkee itsensä. Joidenkin yksilöiden kohdalla valo ei heijastu lainkaan, eikä katsoja näe yhtään mitään – kenties vain häivähdyksen jostain mielipuolisesta ja tarkoituksettomasta. Osa taas löytää elokuvasta allegorioita, joita saattaa tai ei saata olla mukana. Antikristuksen kertoessa omalla tavallaan Trieristä itsestään, se kertoo hyvin paljon myös elokuvaa kovaan ääneen kritisoivista yksilöistä. Jos elokuvan sisältöä ei ymmärrä, tai edes halua ymmärtää, on se toki äärimmäisen helppo kuitata merkityksettömänä tekotaiteellisena paskana.

Antikristusta ei ole suunnattu valtavirtayleisölle. Teos on kiitettävän tinkimätön, ja Trier ottaa tietoisesti sen riskin, että kaiken näkemänsä jälkeen yleisö voi erehtyä luulemaan häntä järkensä menettäneeksi misogynistiksi. Elokuva sisältöineen on kuitenkin selitettävissä, ja Trier tietää sen hyvin ja voi täten rauhassa keskittyä naureskelemaan ja vittuilemaan yleisölle, jonka ymmärrys ei elokuvaa kohtaan riitä. Cannesin ensi-illan jälkeisissä haastatteluissa Trier on tätä harrastanutkin ihan kiitettävästi.

Teknisesti elokuva näyttää komealta. Jopa cgi‑tehostein toteutetut eläimet ovat sen verran mallikkaita, etteivät ne häiritse katsomiskokemusta vaikka toteutustavan tiedostaakin. Painostava ääniraita toimii tärkeänä elementtinä läpi elokuvan.

Dafoe ja Gainsbourg sopivat rooleihinsa erittäin hyvin ja kykenevät tulkitsemaan roolihahmojaan teoksen vaatimalla voimalla. Kameratyöskentelystä on vastannut Anthony Dod Mantle, joka on työskennellyt aiemminkin Trierin tuotannoissa ja on valtavirtayleisölle nykyisin todennäköisesti tunnetuin Slummien miljonääri Oscar-voitostaan vuonna 2008.

Antikristus ei ole helppo elokuva, mutta se on palkitseva. Elokuva toimii hyvänä oppimateriaalina kaikille parisuhteessa eläville. Toki se sopii erinomaisesti myös kaikille toistaiseksi yksin eläville, osviittana siitä mitä mahdollisesti tuleman pitää. Symbolisesti tietenkin. Jos ahdistus voi todistettavasti toimia alkusysäyksenä tämänkaltaisten elokuvien syntyyn, on sitä vaikea nähdä pelkästään negatiivisena tunnetilana.