Mikko Koivisto

The Escape (1962)

Ohjaaja:

• Tsuneo Kobayashi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tsuneo Kobayashi

Helmikuun 26. päivän tapausta semifiktiivisen jännityselokuvan keinoin käsittelevä The Escape oli ensimmäinen Sonny Chiba ‑festivaalin kahdesta katsauksesta japanilaisten sotavoimien historiaan. Siinä missä myöhemmin käsiteltävä Army Intelligence 33 (1968) edustaa perinteisempää sota-ajan kuvausta, kuuluu The Escape lajityypin toiseen sivuhaaraan, armeijaelokuviin.

The Escape edellyttää poliittisen luonteensa johdosta japanilaisen valtapolitiikan perustuntemusta. Japanissa valta on perinteisesti jakautunut siviili‑ ja sotilashallinnon välillä niin, että molemmat osapuolet ovat saattaneet toimia jossain määrin itsenäisesti. Samuraiaikoina tämä näyttäytyi keisarin ja sotaväen ylipäällikkö shogunin keskeisenä kamppailuna siitä, kummalla oli enemmän todellista valtaa. Japanin modernisoituessa asetelma säilyi jokseenkin samana keisarin tai pääministerin ottaessa aika ajoin yhteen armeijan riveistä nousseiden äänien ja voimien kanssa.

Helmikuun 26. päivän tapaus oli Japanissa vuonna 1936 tapahtunut vallankaappausyritys. Hallituksen ajamaa modernisaatiota vastustaneet kapinallissotilaat toimeenpanivat hyökkäyksen, joka kulminoitui pääministeri Keisuke Okadan talon valtaamisen ja murhayritykseen, johon osallistui liki 300 miestä. Okadan onnistui kuitenkin piiloutua kartanonsa uumeniin ja lopulta paeta vihollisen suoritettua vuosisadan munauksen ja tapettua tajuamattaan väärän miehen, Okadan veljen. Kapinalliset jäivät mottiin poliisijoukkojen saarrettua talon. Tilanne raukesi vasta neljän päivän jälkeen kapinallisten antautumisen myötä.

The Escape sivuuttaa tapauksen taustat nopealla prologilla ja keskittyy Okadan pelastusyritykseen. Tapahtumia on viihteellistetty ja oikeiden ihmisten nimet osittain muutettu. Tarinan päähenkilöksi nousee Ken Takakuran esittämä sotilaspoliisi, joka saa vastuulleen pelastusoperaation suunnittelun. Tarkoituksena on salakuljettaa vihollisen kuolleeksi luulema pääministeri (Eijiro Yanagi) turvaan ilman, että totuus paljastuu kapinallisille.

Sonny Chiba nähdään elokuvassa pienessä sivuroolissa empatiaa tuntevana kapinallissotilaana, joka saa totuuden selville pääministeristä. Chiban esiintyminen ei jää kummemmin mieleen, eikä mitään suurempaa tarkoitusta roolivalinnan takaa kannata etsiä. On hyvä muistaa Chiban olleen vielä 60‑luvulla studiotyöläinen, jonka toimenkuvaan kuului esiintyä kaikissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, joihin työnantaja Toei sattui hänet määräämään.

Ohjaaja Tsuneo Kobayashin (Army Intelligence 33, 1968) käsissä The Escapesta muotoutuu vanhanaikainen jännitysdraama, jonka toiminnallisen alun ja jännittävän lopun välissä käydään pitkiä strategisia keskusteluja. Kokonaisuus ei ole klassikko, mutta viihdyttää sujuvan toteutuksen ja mielenkiintoisen historiallisen kontekstin ansiosta.

Mikko Koivisto

Gambler Tales of Hasshu: A Man's Pledge (1963)

Ohjaaja:

• Masahiro Makino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Masahiro Makino

Sonny Chiba on kovassa seurassa yakuza‑ ja samuraifilmiveteraani Masahiro Makinon elokuvassa Gambler Tales of Hasshu: A Man's Pledge, jota tähdittävät Akira Kurosawan vakiotähti Takashi Shimura (Seven Samurai, 1954) ja 1920‑luvulla uransa aloittanut, yli 300 elokuvassa esiintynyt Chiezo Kataoka (The Big Gamblers of the Amazon, 1961). Kansanperinteestä ammentavassa tarinassa Kataoka esittää Chuji Kunisadaa, legendaarista uhkapelaajaa ja heikko-osaisten auttajaa, joka vaeltaa ympäri Japania valeidentiteettien turvin. Hahmoon viitataan usein Japanin Robin Hoodina, ja vaikka pohjana on tosielämän henkilö (1810–1851), ovat häneen pohjaavat tarinat hyvin pitkälti fiktiivisiä. Gambler Tales of Hasshussa Kunisada saapuu pieneen kylään, jonka asukkaat ovat kylän vanhaa tuomaria (Shimura) myöten roistomaisesti käyttäytyvien uhkapelaajien armoilla.

Gambler Tales of Hasshun perusasetelma on tuttu lukemattomista Kunisadan legendaan pohjaavista elokuvista, näytelmistä ja kertomuksista. Länsimaalaisille katsojille hahmo lienee tutuin vuoden 1964 Zatoichi-seikkailusta Zatoichi and the Chest of Gold, kun taas Japanissa Kunisadan merkittävin esiintyminen oli mykkäelokuvan kolmiosaisessa klassikossa A Diary of Chuji's Travels (1927–1928). Gambler Tales of Hasshu ei poikkea muista sovituksista radikaalisti, vaan pelaa korttinsa yllätyksettömän ammattimaisesti. Tarina etenee draaman voimin ja huipentuu pakolliseen loppukahakkaan, jossa siihen saakka identiteettinsä salannut Kunisada antaa roistoille ansionsa mukaisesti. Chiba nähdään elokuvassa varsin epätyypillisessä, mutta keskeisessä sivuroolissa tuomarin voimattomana poikana. Chiballa ei ole elokuvassa ainoatakaan toimintakohtausta. Sen sijaan hän pääsee soittamaan perinteisiä japanilaisia taiko-rumpuja kylän festivaalilla.

Gambler Tales of Hasshu oli Chiban ensimmäinen kerta periodifilmissä, vaikka kyseessä oli jo näyttelijän 29. valkokangasesiintyminen sitten debyyttinsä kaksi vuotta aiemmin. Elokuva valmistui historiallisiin draamoihin erikoistuneen Toein Kioton jaoston tuotantona, toisin kuin valtaosa Chiban muista elokuvista, jotka olivat moderneihin tarinoihin keskittyneen Tokion studion tuotantoa. Kiyoton studiolta mukaan tarttui myös uransa ensimmäisessä roolissa nähtävä tulevien vuosien yakuza-kaunotar Junko Fuji (Red Peony Gambler, 1968), joka oli yli 250 filmin taustalla häärineen Toei-tuottaja ja ex‑yakuza Koji Shundon (Battles without Honor and Humanity, 1973) tytär. Gambler Tales of Hasshussa Chiba ja Fuji pääsevät jakamaan kohtauksen tanssilattialla, mistä irtoaa ainakin japanilaisen genre-elokuvan harrastajille iloa. Kaksikko nähtiin 60‑luvun mittaan yhdessä vielä useampaankin kertaan, kuten elokuvissa Hey, Clouds (1966) ja Memoir of Japanese Assassins (1969).

Mikko Koivisto

Abashiri Prison: Northern Seacoast Story (1965)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Vuonna 1965 alkanut Abashiri Prison ‑sarja sementoi Ken Takakuran aseman vuosikymmenen suosituimpana japanilaisena näyttelijänä. Takakuran esittämä kovanaama seikkaili kalterien molemmin puolin kymmenessä Teruo Ishiin ohjaamassa elokuvassa (1965–1967) sekä kahdeksassa muiden ohjaajien luotsaamassa New Abashiri Prison ‑osassa (1968–1972). Sonny Chiba vieraili sarjassa kahdesti elokuvissa Northern Seacoast Story (1965) ja Duel in the South (1966).

Abashiri Prisonin ilmiömäinen menestys (sarjan ensimmäisestä kymmenestä osasta seitsemän oli valmistusvuosiensa top‑10 ‑hittejä kotimaassaan) pohjasi ennen kaikkea charmikkaan Takakuran olemukseen sekä huumoria, toimintaa ja kunniateemoja yhdistelleeseen konseptiin. Oma osansa menestyksessä oli myös pohjoisen Hokkaidon saaren tarjoamilla lumisilla näyttämöillä ja Takakuran teemabiisillä, joka toisinaan vaikutti yksinään riittävän filmien suosioon. Sarja ei parhaita filmejään (osat yksi, kolme ja kahdeksan) lukuun ottamatta kuitenkaan edusta erityisen ansioitunutta elokuvantekoa, vaan on pikemminkin Bondeihin, Tarzaneihin ja Pekka Puupää ‑filmeihin vertautuvaa kansan suosikkiviihdettä.

Abashirin lumisissa maisemissa startannut sarja laajensi nopeasti tapahtumansa eri puolille Japania ja menetti osan hohdostaan. Neljännessä Abashiri Prison ‑elokuvassa Northern Seacoast Story tarina tuodaan kuitenkin takaisin koleaan pohjolaan. Väsyneillä komediarutiineilla alkava elokuva hassuttelee ensiksi kahden homovangin kustannuksella ennen tarinan varsinaista käynnistymistä Takakuran vapautuessa vankilasta. John Fordin elokuvasta Stagecoach (1939) lainaavassa juonikuviossa Takakura päätyy ohjastamaan rekka-autoa, jonka takana piilottelevat kotoa karannut teini-ikäinen tytär (Reiko Ohara), sairasta lasta saattava äiti, vankikarkuri sekä kaksi paatunutta rikollista (Tooru Abe ja Takashi Fujiki).

Northern Seacoast Story ei yllä sarjan parhaimmistoon, vaikka se olikin valmistumisvuotensa toiseksi katsotuin elokuva Japanissa. Tarinalta on turha odottaa suuria yllätyksiä. Luotettavien genrenäyttelijöiden läsnäolo, valkeat maisemat sekä vauhdikas jazz-soundtrack tarjoavat kuitenkin kohtalaista viihdettä 90 minuutin ajaksi. Sonny Chiba nähdään elokuvan alussa pienessä roolissa huonokuntoisena vankina. Päähenkilön hänelle antama lupaus toimii juonikuvion liikkeellepanijana. Loppuelokuva kuluu Ishiin rutiiniohjauksessa (Ishii on itsekin myöntänyt tehtailleensa jatko-osia vain studion vaatimuksesta). Chiba palasi Abashiri Prison ‑sarjaan uudelleen sen kuudennessa osassa Duel in the South (1966), joka sijoittui eteläiselle Okinawan saarelle. Rooli oli sillä kertaa hieman isompi, mutta elokuva kovin keskinkertainen.

Mikko Koivisto

Army Intelligence 33 (1968)

Ohjaaja:

• Tsuneo Kobayashi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tsuneo Kobayashi

Japanilaisia sotaelokuvia ei ole nähty kovin laajalti kansainvälisessä levityksessä. Poikkeuksen muodostavat lähinnä muutamat pasifistiset merkkiteokset, kuten The Burmese Harp (1956), The Human Condition (1959–1961) ja Under the Flag of the Rising Sun (1972). Japanin elokuvateollisuus lykkäsi kuitenkin kotimaan markkinoille valtavat määrät patriotismiltaan vaihtelevatasoisia sotaseikkailuja ja kamikaze-draamoja. Sonny Chiba oli tuttu näky lajityypissä (The Kamikaze, 1962; Diaries of the Kamikaze, 1967; The Young Eagles of the Kamikaze, 1968; The Last Kamikaze, 1970), joskin yleensä pienissä sivurooleissa.

Noir-jännärin ja kommandotoiminnan suvereeni yhdistelmä Army Intelligence 33 lukeutuu Chiban filmografian unohdettuihin helmiin. Elokuva ammentaa Tokiossa toisen maailmansodan aikaan toimineesta Nakanon vakoojakoulusta (joka oli aiheena myös Yasuzo Masumuran Daiei-filmissä Nakano Spy School, 1966). Laitos oli virallisen julkisivun mukaan armeijan kirjeenvaihtokeskus, mutta todellisuudessa sen tiloissa koulutettiin vakoojia. Nuoret miehet saivat koulutuksen mm. aikidon, ninjutsun, ampuma-aseiden, räjähteiden sekä vieraiden kielten parissa. Vakoojat toimivat tehtävissään sodan loppuun saakka ja onkivat tietoa esimerkiksi Japanissa olleilta ulkomaalaisilta diplomaateilta.

Nuorekasta charmia uhkuva Chiba esittää elokuvassa Yamamotoa, lupaavaa sotilasta, joka on palaamassa veljensä (Teruo Yoshida) häistä kun hänet huumataan ja lavastetaan osalliseksi kuolemantapaukseen. Yamamoto tuomitaan suljettujen ovien takana sotaoikeudessa ja siirretään vaivihkaa Nakanon koulutuskeskukseen, jossa hänet pakotetaan osallistumaan vakoojakoulutukseen. Kaikki hänen kontaktinsa omaisiin katkaistaan ja miehen olemassaolo pyyhitään periaatteessa pois maailmankirjoista.

Rajulta kuulostava johdanto ei pohjusta japanilaisten sotavoimien armotonta kritiikkiä, vaan poikkeuksellisen viihdyttävän jännärin. Koulutusjakson jälkeen elokuva puhkeaa kukkaansa, kun uuden identiteetin saanut Yamamoto lähetetään ensimmäiselle tehtävälleen. Yamamoton tulee hankkia salaista tietoa vakoilemalla saksalaista diplomaattia (Osman Yusuf) Japanissa. Tapahtumat siirtyvät aamuauringon hellimiin puistoihin ja tupakansavun täyttämiin baareihin, joissa tapahtuva vakoojadraama on japanilaista film noir ‑pastissia viihdyttävimmillään.

Mustaan hattuun ja pitkään takkiin verhoutuva Chiba esittää Yamamotoa humphreybogartmaisella tyylikkyydellä, joskin ilman tämän kusipäisyyttä. Päästäkseen lähemmäksi kohdettaan Yamamoto lyöttäytyy klubilla soittavan ja saksalaisille työskentelevän pianistin (Natalie Woodia muistuttava Mako Midori) seuraan. Asetelma petaa viehättävän vanhanaikaiseen kahden miehen ja yhden naisen välisen draamakuvion, jonka esikuvat löytyvät amerikkalaisen noir-elokuvan parista. Army Intelligence 33 ei jää niistä jälkeen sen enempää tunnelmallisen musiikin kuin Hanjiro Nakazawan (Female Prisoner #701: Scorpion, 1972) upean mustavalkokuvauksenkaan osalta.

Komea vakoojaosuus vie elokuvasta keskimmäisen kolmanneksen, jonka jälkeen siirrytään Lee Marvin ‑henkisen kommandotoiminnan pariin. Yamamoto lähetetään toisen erikoismiehen (Kenji Imai) kanssa Kaakkois-Aasiaan Borneon saarelle. Tarkoituksena on tunkeutua viidakon läpi hollantilaisten tukikohtaan ja sabotoida heidän radioyhteytensä. Toiminnantäyteinen huipennus ei vedä vertoja elokuvan keskimmäiselle kolmannekselle, mutta tarjoaa viihdyttävän kliimaksin.

Army Intelligence 33 ei ole sisältönsä puolesta yhtenäinen kokonaisuus, mutta viihdearvojen osalta liki täydellinen osuma. Tositapahtumia sivuava tarina käsittelee aihettaan jännittävästi ja vanhan ajan seikkailuelokuvan keinoin. Chiba itse on elokuvassa loistovedossa. Ainoa harmin aihe on käsikirjoituksen laiskuudet, kuten vihollissotilaiden järjenvastainen käytös sekä isänmaallisen päähenkilön tarttuminen uuteen vakoojaidentiteettiinsä ilman sen suurempia vastalauseita.

Chiba palasi Nakanon vakoojakouluun Junya Saton (Bullet Train, 1975) elokuvassa Army Spy School (1974). Saton realistisemmassa ohjaustyössä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään Army Intelligence 33:n elegantista seikkailusta tai noir-tunnelmoinnista. Uuden version näyttelijävalinnat olivat nekin vähemmän onnistuneita; yakuza-tähti Bunta Sugawara ei vakuuttanut kouluttajan roolissa samaan tapaan kuin Army Intelligence 33:n Tetsuro Tamba, eikä Chibakaan ollut varsinaisesti tarinan päähenkilö.

Tatu Piispanen

Message from Space (1978)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku

Sonny Chiban sivuosista ja cameo-esiintymisistä voisi kirjoittaa ihan omat artikkelinsa. 1970‑luvun puolestavälistä lähtien Chiba vieraili muutaman vakavamman draamasivuosan lisäksi lähinnä buustaamassa Japan Action Club ‑suojattiensa Etsuko Shihomin ja Hiroyuki Sanadan pääosasuoritusten varaan konseptoituja elokuvia.

Kumpikin esiintyy Chiban rinnalla Message from Spacessa, mutta JAC‑toiminta jää täysin alisteiseksi suureellisen avaruusseikkailun erikoistehosteille. Chiba on mukana koska spektaakkelin on ohjannut Kinji Fukasaku, jonka kanssa näyttelijä tuli loistavasti toimeen heti molempien ensimmäisissä elokuvissa 60‑luvun alussa.

Scifiin ja länsimaalaisten kanssa työskentelyyn The Green Slimen (1968) sekä ison skaalan tuotantoon ja kalliiden tehostejaksojen ohjaamiseen Tora! Tora! Tora!:n (1970) teossa tutustunut Fukasaku oli itsestään selvä valinta Message from Spacen puikkoihin. Toein kasaama viiden miljoonan dollarin budjetti oli Japanin elokuvateollisuuden siihen asti suurin. (Vertailun vuoksi: ensimmäinen Tähtien sota maksoi yli kaksi kertaa enemmän.) Tarinaa ja visuaalista ilmettä luomaan palkattiin avuksi mangapioneeri Shotaro Ishinomori (mm. Cyborg 009; 1964–1981).

Pohjana panostukselle oli tietysti Tähtien sodan (1977) ennennäkemätön suosio. Japani oli etenkin 60‑luvulla ollut tieteiselokuvan luvattu maa, joten genre oli helppo elvyttää takaisin valkokankaille kun yleisö sitä vaati. Ja toisin kuin Tähtien sotaa innokkaasti matkineilla italialaisilla, riitti japanilaisilla osaamista tehdä avaruusoopperoistaan muutakin kuin kalkkunoita.

Japanissa Tähtien sodan ensi-iltaa pidäteltiin peräti vuoden 1978 heinäkuulle saakka, jotta kotimaan studiot saivat omat jäljitelmänsä teattereihin ennen sitä. Ensin ehti Tohon hutiloitu Sota avaruudessa (The War in Space, 1977), johon verrattuna Toein Message from Space on kaikesta poukkoilustaan huolimatta hallitumpaa jälkeä.

Tuotantoarvot näkyvät etenkin erikoistehosteissa, jotka eivät parhaimmillaan jää kauas alkuperäisen Tähtien sodan vastaavista. Erityisesti alusten pienoismallit ja pyrotekniikka ovat erinomaista tasoa. Efektejä vyörytetään kankaalle kuitenkin sellaiset määrät, että osa niistä on auttamattoman pöhköjä, kuten "avaruuden tulikärpästen" seassa uiskentelu.

Tähtien sotaa jäljitellään monella tapaa juonielementeistä hahmojen nimiin ja erityisesti audiovisuaalisiin yksityiskohtiin, mutta yleisfiilikseltään Message from Space on enemmän sukua tieteismangalle sekä värikkäille tokusatsu-supersankarisarjoille.

Esikuvalle hävitään painavimmin mytologian luomisessa ja hahmojen kehittelyssä. Kun Tähtien sodan maailmaa ympäröi loputtoman kiehtova "voima", on Message from Spacella tarjota... lentäviä ja hehkuvia pähkinöitä. Kukaan henkilöistä ei käy läpi samaistuttavaa kasvukaarta sankariksi. Vakavamman draaman tilalla on useimmiten äänekästä kohellusta. Chibaa myöten japanilaisnäyttelijät jäävät propeiksi robottien ja avaruusolioiden rinnalle.

Hollywoodin Ö‑listalta mukaan palkatut amerikkalaiset tekevät isomman vaikutuksen, mutta kyseenalaisista syistä. Vic Morrow (Tappajahai – surffaajien kauhu, 1981) esittää metodinäyttelijän antaumuksella alkoholisoitunutta kenraali Guradaa, joka tavataan saamassa potkut tämän ammuttua hajonneen robottipalvelijansa armeijan raketilla avaruuteen. Toinen hahmo, joka nähdään jatkuvasti nauttimassa alkoholia, on kiukuttelukohtauksiin räjähtelevä nuori pilotti Aaron (Philip Casnoff). Suorituksista päätellen tuskin kummankaan kuppia tarvitsi kuvauksissa täyttää omenamehulla. Peggy Lee Brennan rikkaana lentäjä-ässä Meiana puolestaan on kaikesta niin yltiöpäisen innoissaan, että neidin sähellystä on mahdotonta vihata.

Ryyppäämisen ohella Message from Space sivuaa pariin otteeseen muitakin synkempiä teemoja: prinsessa Emeralida (Etsuko Shihomi) pelastuu täpärästi liskomiehen väkisinmakaamisaikeilta ja sotakuvastossa nähdään kuolevien kansalaisten lisäksi pikkulasten ruumiita. Elokuvan sävy pidetään kuitenkin aina poikamaisen seikkailullisena.

Message from Spacen tarina on tyylitelty variaatio Bakin Takizawan 1800‑luvun kirjallisesta klassikosta The Chronicles of the Eight Dog Heroes of the Satomi Clan of Nansô, jonka pohjalta Kinji Fukasaku ohjasi myös myöhemmän suurtuotantonsa Legend of the Eight Samurai (1983). Viittaukset Jules Vernen ja Miguel de Cervantesin töihin jäävät pinnallisiksi.

Väkivahva Gavanas-imperiumi on valloittanut rauhanomaisen (kaikilla asukkailla on lehtiseppeleet päässään) Jillucia-planeetan ja muuttanut sen sotatukikohdakseen. Viimeisenä toivonaan Jillucian heimopäällikkö lähettää avaruuteen kahdeksan taikapähkinää, joiden tulee täyttää ennuste löytämällä urheat soturit vapauttamaan jillucialaiset Ganavasin ikeestä. Sitten tapahtuu vaikka mitä, kunnes lopulta valittu kahdeksikko tietysti kukistaa julman keisarin Rockseaia XXII:n (Mikio Narita) armeijoineen.

Sonny Chiban esittämä prinssi Hans ratsastaa kuvaan vasta kun reilu tunti on kulunut, ja asettuu osaksi hyvisjoukkoa show'ta varastamatta. Lopussa Hans saa sankarihetkensä kaksintaistelussa itse Rockseaiaa vastaan, mutta Chiban takia ei elokuvaa kannata katsoa. Kiinnostavampaa yhteenotossa ovat sen yhtymäkohdat pari vuotta myöhemmin julkaistun Imperiumin vastaiskun (1980) lopputaistelun kanssa, sillä miekkailu käydään tutunmuotoisen ikkunan edustalla, jonka läpi Hans vielä syöksee päihitetyn vihollisensa.

Yhdysvalloissa uskottiin maksavan yleisön Tähtien sodan nälkään sen verran vahvasti, että United Artists osti Message from Spacen levitysoikeudet tuoreeltaan miljoonalla dollarilla. Jälkiäänitys tehtiin ilmiselvän hätäisesti, sillä elokuvan dubbaus on suorastaan karmeaa. Taloudellisesti filmi floppasi USA:n lippuluukuilla kuluihin nähden totaalisesti.

Japanissa suosio kantoi kuitenkin jopa 27‑osaiseen spin-off‑tv‑sarjaan Message from Space: Galactic Wars (1978–1979). Leffan kahdeksasta soturista ainoastaan rohkean rämäpääpilotin roolinsa toistava (kuvausten aikaan 18‑vuotias) Hiroyuki Sanada jatkoi pieneen ruutuun. Budjettia ei television puolelle silti liiennyt tavanomaista enempää, joten jaksojen pääasiallinen sisältö koostuu kierrätetystä avaruuskuvastosta ja soramontuilla hyppimisestä.

Elokuvan yhteydessä lanseerattiin tavanomaisen oheissälän rinnalla isohko joukko leluja, kuten rakennussarjoja sen hienosti suunnitelluista avaruusaluksista, ja näitä myytiin Uudella mantereella asti.

Mikko Koivisto

Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1 (1980)

Ohjaaja:

• Kiyoshi Nishimura

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kiyoshi Nishimura

Japanilainen toimintaelokuva ajautui 80‑luvun taitteessa pahaan alennustilaan. Genre-elokuvia liukuhihnalta tuottanut studiosysteemi oli tullut tiensä päähän, ja tuottajat suosivat entistä draamavetoisempia tarinoita. Laadukas toimintaviihde ei silti kadonnut täysin, vaan siirtyi etenevissä määrin television puolelle. Pienellä ruudulla nähtiin poliisisarja Seibu keisatsun (1979–1984) kaltaisia rämäpäisiä rymistelyjä, joiden jokaisella tuotantokaudella laitettiin muutaman The Blues Brothersin edestä autoja romuksi. Sarjoja tähdittivät Shintaro Katsun, Tetsuya Watarin ja Yujiro Ishiharan kaltaiset menneiden vuosikymmenten valkokangastähdet. Sonny Chiba oli työskennellyt aktiivisesti television parissa jo 60‑luvulta lähtien, esiintyen toiminnallisissa televisiosarjoissa kuten Key Hunter (1968–1973), The Bodyguards (1974) ja Gorilla 7 (1975).

Nihon tv:n Golden Drama ‑esityspaikalla ensi-iltansa saanut televisioelokuva Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1 täyttää ruudun massiivisilla tuho-orgioilla. Maanjäristysdraama tuotettiin televisiostandardein suurella 150 miljoonan jenin budjetilla, joka oli viisinkertainen verrattuna edellä mainitun Seibu keisatsun jaksobudjettiin. Tästä huolimatta elokuva hukkui televisioarkistojen uumeniin yli 30 vuoden ajaksi ja näki päivänvalon seuraavan kerran vasta vuonna 2013 Tokiossa järjestetyssä erikoisnäytöksessä. Tapahtuma oli niin suosittu, että vain runsas kymmenesosa paikalle pyrkineestä yleisöstä sai lipun. Elokuva oli siis mitä luontevin valinta Sonny Chiba ‑festivaalin ohjelmistoon.

Virallista käännösnimeä vailla oleva Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1 ammentaa Japanin pääkaupungissa alati elävästä suurjäristyksen pelosta. Seismisesti aktiivisella alueella sijaitseva Tokio on tuhoutunut viimeksi vuosina 1855 ja 1923, joista jälkimmäisessä menehtyi yli 140 000 ihmistä ja tuhoutui 400 000 rakennusta. Pelot olivat pinnalla etenkin vuonna 1980, jolloin nähtiin pieni katastrofielokuvien buumi Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1:n, samaa aihetta käsittelevän teatterielokuva Deathquaken sekä teemaa sivuavan Virus: Day of Resurrectionin saatua ensi-iltansa runsaan neljän kuukauden sisällä toisistaan. Kolmikosta ensimmäisenä valmistunut Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1 tuo maailmanlopun visiot ruudulle Godzilla-elokuvista tunnetun tuottaja Tomoyuki Tanakan sekä niin ikään Godzillan, Ultramanin ja The Mighty Peking Manin (1977) parissa työskennelleen erikoisefektisuunnittelija Koichi Kawakitan johdolla.

Katastrofielokuva oli japanilaisille luonteva, joskaan ei yleinen lajityyppi. Japanilaiset katastrofielokuvat (mm. Japan Sinks, 1973) ovat melko harvassa, mutta 60‑luvun suositut jättiläishirviöelokuvat sekä lukuisat tokusatsu-sarjat sivusivat teemaa ahkerasti. Kaupunkeja maan tasalle tallovista monstereista oli helppo siirtyä samankaltaiset tuhot aiheuttavien luonnonvoimien pariin – aina siinä määrin, että muutama Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1:ssa nähtävistä erikoisefektikuvista taitaa olla vanhoista Godzilla-elokuvista lainattuja.

Mahdollinen arkistomateriaalin käyttö ei kuitenkaan häiritse läjäpäin uutta materiaalia omaavaa elokuvaa. Tokyo Great Earthquake Magnitude 8.1:n pienoismallivetoinen tuhosirkus, jossa sorretaan pilvenpiirtäjiä, revitään katuja kahtia ja poltetaan massiiviset määrät autoja, on elokuvan parasta antia. Efektityöskentely imaisee nopeasti mukaansa vaikka hieman aikansa eläneeltä näyttääkin. Muutamat otokset, kuten näkymät liekkimereksi muuttuneen Tokion yli lentävästä matkustajakoneesta sekä aamunkoitto raunioituneessa metropolissa ovat suorastaan kauniin tunnelmallisia.

Tuhovisioiden parissa herkutellaan syystäkin, sillä tekijöiden kunnianhimo ei ulotu kovin paljoa niiden yläpuolelle. Tarinan alussa tunnelmaa pyritään nostattamaan alkeellisin keinoin, kuten pahaa aavistamattomien kansalaisten keskusteluilla siitä, kuinka moni ihminen menehtyisi jos maanjäristys iskisi Tokioon. Tuhon keskellä sorrutaan katastrofielokuvien latteimpiin kliseisiin, kuten karkailevaan pikkupoikaan ja avuttomaan mummoon.

Elokuvaan on hankittu nimekkäitä tähtiä Sonny Chibasta Yutaka Nakajimaan (The Executioner 2: Karate Inferno, 1974), mutta heidän roolinsa jäävät yksioikoisiksi. Pääosan sankarilliselle Chiballe ei ole keksitty muuta tekemistä kuin juoksennella edestakaisin erikoisefektien keskellä sekä lukea repliikkinsä niiden välissä. Roolin ainoaksi kohokohdaksi jää jakso, jossa Chiba räjäyttää oven auki propaanitynnyrillä suojautumalla itse kassakaapin sisään. Nakajiman tehtäväksi jää olla nainen pulassa sekä valittaa miesten tekemistä tunnekylmistä päätöksistä.

Erikoistehosteisiin sijoitettu budjetti kostautuu hieman hassusti liian pienenä näyttelijöiden määränä. Hahmogalleria on kyllä liiankin laaja, mutta heidän ohellaan Tokiossa ei juuri muita ihmisiä tunnu liikkuvan. Päähahmot törmäilevät toisiinsa jatkuvasti rakennuksissa sekä metropolin ainoalla pakolaisleirillä, jonne kaikki miljoonakaupungin henkiin jääneet tuntuvat mahtuvan. Avainhenkilöiden viimeinen kokoontuminen johtaa vielä kivuliaan pitkitettyyn lopetukseen, jossa kehno henkilödraama varastaa kaiken huomion maanjäristyksen jo laannuttua hyvän aikaa sitten.

Huteraksi jäävä kokonaisuus on pettymys, sillä elokuvan ohjaajana toimii urallaan Hairpin Circusin (1972) kaltaisia mielenkiintoisia elokuvia luotsannut Kiyoshi Nishimura. Massiiviset tuhovisiot viihdyttävät oman aikansa, mutta muuten elokuva ei ole oleellista nähtävää muille kuin japanilaisen erikoisefektielokuvan harrastajille sekä pääosan rutiinilla vetävän Chiban kovimmille faneille.