Jari Mustonen

The Empire Strikes Back (Imperiumin vastaisku, 1980)

Ohjaaja:

• Irvin Kershner

elokuva arvostelu

Ohjaus: Irvin Kershner

Tähtien sota muutti maailmaa. Rikkonaisesta länsimaalaisesta ihmiskunnasta kuoriutui lähes yhdessä yössä esiin se valkoisen sankaruuden sukupolvi, joka toi maailmaan sen toistaiseksi ainoan suurfantasian kukoistuskauden. Vuosia 1977–1982 voidaan pitää elokuvahistorian rikkaimpana aikakautena, jonka muistoa Hollywood yhä elää kykenemättömänä luomaan mitään aidosti uutta.

Maailma ei kuitenkaan ollut vielä täydellinen. Rakas valkeus, jonka Luke saavutti trilogian ensimmäisessä osassa, piti murskata viimeistä pisaraansa myöten. Tähtien sodassa nähdyn voittokulun jälkeen Imperiumi iski takaisin. Lumiplaneetalta alkaneesta taistelusta kehittyi Luken ja yleisön jumaluuden rikki repivä seikkailu, joka vie syvälle ihmisyyden syövereihin.

Platon totesi aikoinaan, ettei elämän todellinen tragedia piile ihmisissä, jotka pelkäävät pimeää, vaan niissä jotka pelkäävät valoa. Sankarieepokset kautta historian ovat tyhjentäneet samankaltaista ikuisuuden sampoa. Maailmamme ei kaipaa todellisia sankareita, vaan tarinoita sankaruuden syntymisen synkimmistä hetkistä, siitä ahdistuksesta, joka vaanii jossain sisällämme mahdollistaen itsensä voittamisen. Varsinaisessa valossa kestämme elää vain pienen hetken.

Leigh Brackettin (Rio Bravo, 1959) ja hänen jälkeensä kuvioihin astuneen Lawrence Kasdanin kyhäilemässä tarinassa kapinalliset kokevatkin heti tappion, joka alkaa symbolisen valkeuden keskeltä Hothin jääplaneetalta. Heidän pakenemisensa aikana ihmissuhteet syvenevät, samoin Darth Vaderin hahmo, ja imperiumi paljastaa johtajansa, Keisarin. Kaiken tämän edetessä Tähtien sota ‑saaga kirkkaine motiiveineen kehittyy valtavaksi mytologiaksi ja Imperiumin vastaisku päättyy lopulta elokuvahistorian kuuluisimpaan kliimaksiin.

Elokuvataide nousi samalla antiikin kreikasta ammentaneen fantasiamaalaustaiteen ja ‑kirjallisuuden rinnalle. Sen pohjusti efektien tarjoama voimakas irtaantuminen arjen kuvista, mihin jokainen Tähtien sota ‑trilogian efekti tähtää. Ensimmäisiä kertoja maailmanhistoriassa kyettiin luomaan elokuvaa, jonka jokainen otos ja kuva on yhtä täydellisen etäällä omasta maailmastamme kuin esimerkiksi mikä tahansa François Boucherin (1703–1770) mytologinen jumalmaalaus, siis toisin sanoen läpikotaisin irti arkikokemuksestamme.

Symbolisessa ja vieraassa ympäristössä ainoina edustajinamme toimivat Tähtien sodan ihmismäiset hahmot, ne puolijumaluuden eli sankaruuden ilmentymät, joihin haluamme samastua. Tällä kertaa monomyyttinen tarinankulku kietoutuu kuitenkin valon sijaan pimeyden ympärille. Luke löytää oman sisäisen demoninsa, joka vaikuttaa häneen perimää myöten. Dualistisessa tarinan rakenteessa Luken taistelu demonia vastaan kirkastaa hänen suuruuttaan, mikä selkeyttää kaikkien muiden roolin sivustakatsojina.

Asetelma on jopa naiiviuteen asti yksilökeskeisyydessään täydellisen rehellinen. Luke on se universumin keskipiste, joka symboloi minuuttamme. Kaikki galaksissa tähtää tämän sankarihahmon menestymiseen, mikä toimii oivana allegoriana (80‑luvun) vanhempien lapsiinsa kohdistaneista odotuksista. Ystävät rinnalla ovat tärkeitä, mutta vain auttajina. Samalla elokuva kuin vahingossa kertoo modernin ydinperheen voittokulusta menneiden vuosisatojen lapsikatrasperheiden ylitse. Toisin sanoen jo alusta alkaen Luke edustaa maailman hyvinvoivaa osaa. Hän elää toki sijaisperheessä, mutta hänellä on vapautta, vaurautta ja kykyjä toteuttaa itseään ja nousta lopulta hahmoksi, joka seisoo valon ja pimeyden välissä. Modernissa länsimaisessa myytissä vasta voiton saavuttaminen kiillottaa aiemman elämän köyhyyden.

Imperiumin vastaiskussa voitto katoaa kuitenkin hetkeksi pimeyteen. Hämmästyttävää on, ettei oikeastaan missään muussa trilogiassa ole onnistuttu toistamaan Tähtien sotien kaltaista eri elokuviin venyvää draaman kaarta. Elokuvien syntyessä satojen ihmisten yhteisenä ponnistuksena, tarvitaan myös aina ripaus onnea, jotta kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin kävi vuonna 1980, mutta ei enää kolme vuotta myöhemmin, jolloin trilogia sai arvoisensa, joskin huomattavan laskelmoidun oloisen päätösosan.

Surullisen kuuluisassa 2000‑luvun uudessa trilogiassa George Lucas tuhosi lopullisesti kaiken sen mikä loi Tähtien sota ‑trilogian pimeyden ja valon välisen täydellisyyden. Tosin tällöin elettiin täysin erilaista elokuvantekemisen aikaa, mikä näkyy uuden trilogian kliinisessä kyvyttömyydessä luoda henkilöhahmoihin syvyyttä, sekä kuva-alan täyttämisessä kaikella mitä tietokoneiden efektisaavista löytyy.

80‑luvun länsimainen kulutusjuhla ajautui jo vuosikausia sitten kriisiin, minkä takia myös Imperiumin vastaisku näyttää yhä enemmän ja enemmän oman aikakautensa tuotokselta. Peilinkirkas hyvyys ja vastavoimana sysimusta pimeys kuvaavat täydellisesti kolmisenkymmentä vuotta sitten huippunsa saavuttanutta amerikkalaisen elämänfilosofian nousukiitoa, jonka laskua yhä maksamme.

Samaan aikaan Luken koettelemukset vievät meidät myös ikiaikaiseen unelmaan sankaruuden synnystä. Kuinka virvoittavaa onkaan kadottaa hetkeksi itsensä – ja vaipua onnen tavoittelemisen sijaan itsesäälin suloihin ennen uutta nousua.