Mikko Koivisto

Female Prisoner #701: Scorpion (1972)

Ohjaaja:

• Shunya Itō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shunya Itō

Female Prisoner #701: Scorpion tuli Japanissa ensi-iltaan elokuussa 1972. Ensikertalaisen Shunya Itōn ohjaama filmi julkaistiin kaksoisnäytöksen B‑elokuvana ilman suurempia menestysodotuksia. Viikkoa myöhemmin Toei joutui vaihtamaan elokuvien esitysjärjestyksen antaakseen yllätyshitille enemmän esityspaikkoja. Naisvankilaelokuvien hiomaton timantti ja lajityypin uusi virstanpylväs oli löytänyt yleisönsä.

Sarjan päähenkilö Nami (Meiko Kaji) on ensimmäisen elokuvan alussa rakastunut huumekyttä Sugimiin (Isao Natsuyagi). Kiero kyttä syöttää naisen huumejengille ja nauraa päälle, kun muun todistusaineiston jatkeeksi saadaan raiskaussyytteet. Nami vastaa yrittämällä fileerata Sugimin poliisilaitoksen edessä, minkä jälkeen nainen on itsekin kalterien takana. Auktoriteettien ja kanssavankien tahtoon alistumaton Nami osoittautuu kuitenkin kiven sisässä yllättävän kovaksi palaksi kostonhimon kirkastaessa mielen.

Female Prisoner #701:n lähdemateriaalina toimi vuonna 1970 startannut Toru Shinoharan sarjakuva Sasori. Toein nuoret käsikirjoittajat Fumio Konami (Wolfguy: Enraged Lycanthrope, 1975) ja Hiro Matsuda (Dragon Princess, 1976) kirjoittivat materiaalin pohjalta Toein Abashiri Prison ‑hittisarjaa (1965–1972) mukailevan, mutta rajumman naisvankilaseikkailun. Ohjaajaksi valittu Shunya Itō heitti käsikirjoituksen saman tien roskiin.

Itōsta välittyy haastattelujen perusteella kuva poliittisesti aktiivisena kulttuurisnobina, jonka mielestä japanilaiset elokuvat olivat roskaa. Ulkomaalaista elokuvaa Itō arvosti jonkin verran, etenkin Luis Bunuelin surrealismia. Itō oli aktiivinen myös taiteen ulkopuolella: hän toimi Toein työläisten unionin lautakunnan jäsenenä ja oli katkerassa taistossa sekä työnantajansa että konservatiivisempien työläisryhmittymien kanssa (J‑Taro Sugisakun haastattelussa Itō kertoi jopa liimanneensa poliittisia bannereita kuvauspaikkojen seinille, minkä jälkeen hänellä itsellään alkoi mennä todellisuus ja fiktio sekaisin). Ohjaajan ajatuksissa kummittelivat eittämättä myös 60‑luvulla väkivaltaisiksi yltyneet opiskelijamielenosoitukset sekä Japanin sotilaspoliittinen kädenvääntö Yhdysvaltojen kanssa maan turvallisuustilanteesta, mitkä muodostivat aikakauden poliittishistoriallisen taustan.

Kaikki edellä mainittu on syytä pitää mielessä, kun elokuvassa yksi nainen nousee kapinaan systeemiä vastaan, verinen veitsi heitetään Japanin lippua vasten, maan kansallislaulu soi kaaokseen ajautuneeessa vankilassa ja vangit linnoittautuvat varastorakennukseen panttivankitilanteessa, joka kaikuu helmikuun 1972 Asama Sanso ‑tapausta (jota käsiteltiin myös Koji Wakamatsun elokuvassa United Red Army, 2007). Itōn käsissä naisvankilafilmistä tuli oman aikansa vihainen eksploitaatiopeili.

Poliittinen pippuri teki hyvää, sillä suljettuun tilaan itsensä rajaava WiP‑genre on lähtökohdiltaan rajoittunut. Filmien perussetti on sama: suihkukohtaus, lesboseksiä, työleiri, ilkeät vartijat ja pari v‑mäistä kanssavankia. Kaikki edellä mainittu löytyy myös Female Prisoner #701:stä. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään siitä mitä, vaan miten.

Female Prisoner #701:n silmäänpistävimmät ansiot ovat visuaalisella saralla. Kamera poimii sellin katosta tippuvat yksittäiset vesipisarat fokukseen ja vankien kapinoidessa taivas värjäytyy apokalyptisen punaiseksi. Siniseksi valaistussa suihkukohtauksessa Namin vihollinen Masaki (Teruo Ishiin 50‑luvun rikoselokuvien seksipommi Yoko Mihara) morfautuu vihan voimasta demoniksi. Lopussa Nami vetää mustan hatun päähänsä ja suuntaa Tokion yöhön teemakappale "Urami bushin" soidessa niin komeasti, että Tarantino laittoi sen molempien Kill Billien lopputeksteihin. Monien muiden naisvankilaelokuvien tuhnuiseen kuvastoon verrattuna Female Prisoner #701 on kuin toiselta planeetalta, hetkittäin liki kirjaimellisesti.

Politiikan ja toismaallisen kuvaston yhdistelmä oli luultavasti se seikka, johon realismia vihaava mutta poliittisesti aktiivinen ohjaaja viittasi kryptisellä ilmaisulla "fiction beyond fiction". Katsojan kannalta oleellista on Itōn viljelemän surrealismin mielekkyys. Hän ei leikkaa irrallisiin vertauskuviin, vaan asettaa symboliikan härskien kuvien taustalle tai sulauttaa sen keskiössä olevaan toimintaan. Aivan jokaiseen kohtaukseen ideoita ei ole silti riittänyt: filmin puolivälissä naiset kaivavat kuoppaa vankilan pihalla yleisön tylsistymiseen saakka.

Eksploitaatioelokuvan perimmäistä tarkoitusta ei kuitenkaan unohdeta. Vaatteet repeilevät vankien päältä, kuukautiset yllättävät kesken pakoyrityksen ja kuola valuu jokena vartijan suupielestä oikeuslaitoksen marssittaessa alastomia vankejaan portaikossa. Veitsitappelussa Namin kasvoihin tähdätty terä sivuttaa kohteensa ja porautuu vankilanjohtajan silmään. Mieskatsojien tarpeet tulevat täytetyksi, mutta samalla elokuvassa on antipatriarkaalinen vire sankarien ollessa naisia ja jokaisen mieshahmon ollessa halveksuttava limanuljaska. Niin tai näin, sikailun ystäville Female Prisoner #701 on antoisampi kuin jatko-osien avantgardemainen trippailu ja henkilöhahmojen syväanalyysi. Itōn ohjaamista filmeistä se on ainoa, jossa taide tukee eksploitaatiota eikä toisin päin.

Yhden myönnytyksen elokuvantekijät ovat tehneet: Kaji suostui mukaan vasta, kun hänen suuhunsa kirjoitetut hävyttömyydet oli poistettu käsikirjoituksesta. Veto osoittautui neronleimaukseksi sen ajaessa elokuvantekijät entistä visuaalisemman ilmaisun pariin ja synnyttäessä japanilaisen elokuvan vähäpuheisimman kostajahahmon. Avain ratkaisun toimimiseen oli tietenkin karismaattinen ja genrestandardein ylimaalliset näyttelijätaidot omannut Kaji, joka kykeni ilmentämään hahmon tuntemuksia pienin elein ilman dialogia.

Mielenkiintoisena triviana mainittakoon, että Itō piti Kajia alun perin vääränä valintana rooliin. Ohjaaja on sittemmin myöntänyt olleensa väärässä ja katuneensa, kuinka kovasanaisesti hän alussa ilmaisi tyytymättömyytensä Kajin kepeän tyttöenergistä valkokangaspersoonaa (Stray Cat Rock ‑sarja, 1970–1971; Wandering Ginza Butterfly ‑sarja, 1972) kohtaan. Namin rooli loi Kajille uuden ja kovemman näyttelijäimagon, josta myös Lady Snowblood (1973) ammensi kulttimaineen veroisesti.

Female Prisoner #701:n keskeisin heikkous liittyy sen hieman salaattikulhomaiseen koostumukseen, jossa politiikan, taiteen ja eksploitaation painotukset vaihtelevat kohtauksesta toiseen. Visio ei ole yhtä määrätietoinen kuin tiiviimmissä jatko-osissa, minkä lisäksi elokuvalla on taakkanaan päähenkilön menneisyyden sepittäminen. Lone Wolf and Cub ‑sarjan tapaan Female Prisoner Scorpionin päähenkilö on vähäeleisyydessään niin kiehtova, että filmit toimivat paremmin tarkastellessaan häilyvää nykyhetkeä kuin piirtäessään dramaattisia taustatarinoita. Asiasta on kuitenkin turha valittaa sen enempää, sillä omassa lajissaan #701 saattaa lähes kaikki genresiskonsa häpeään.