Mikko Koivisto

Okinawa 10 Year War (The Okinawa War of Ten Years, 1978)

Ohjaaja:

• Akinori Matsuo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Akinori Matsuo

Sonny Chiba nähdään Okinawa 10 Year Warissa yhdessä uransa karismaattisimmista rooleista partanaamaisena gangsteripomona, jolla on lapsi ja vaimo huollettavanaan. Draamahenkinen lähestymistapa vihjasi samalla yakuza-elokuvaa kohdanneista uusista tuulista.

Toein genre-elokuvat olivat 70‑luvun lopulla saapumassa tiensä päähän. Liukuhihnamainen tuotantostrategia veteli viimeisiään, eivätkä ronski väkivalta ja seksi enää vetäneet yleisöjä toivotulla tavalla. Elokuvia haluttiin suunnata laajemmalle yleisölle, naisia unohtamatta. Vuosikymmenen viimeisinä vuosina Toei julkaisi gangsterielokuvia vähenevissä määrin ja painotti tuotantoon päässeissä projekteissa tarinavetoisuutta. Seuraavalla vuosikymmenellä yakuza-elokuvat katosivat lähes kokonaan blues-henkisten dekkarien ja noir-elokuvien ottaessa niiden paikan.

Okinawa 10 Year War valmistui aikana, jolloin gangsterielokuvat kurottivat jo uuteen suuntaan. Ensimmäinen esimerkki tästä nähdään elokuvan alkuteksteissä, joissa aikaisemmille yakuza-elokuville tyypilliset väkivaltakollaasit ovat tehneet tilaa melankolisille kuville rannoista ja lentoon lähtevistä hävittäjistä. 70‑lukulaista iskuvoimaa ei silti ollut vielä kadotettu.

Okinawa 10 Year War starttaa nopealla takaumalla 40‑luvulle, jolloin sota raivosi Okinawalla. 20 vuotta myöhemmin rauha on laskeutunut saariryhmittymälle ja Okinawa on siirtynyt takaisin Japanin hallintaan, mikä on kuitenkin avannut portit pääsaarelta saapuville ahneille yakuza-jengeille. Taistelu vallasta ja elannosta on ajanut sodan keskellä varttuneet lapsuudenystävät (Chiba, Makoto Sato ja Hiroki Matsukata) kilpailevien gangsteriklaanien johtomiehiksi. Lopullinen taisto käydään ulkopuolisesta uhasta huolimatta veriveljesten välillä.

Okinawa 10 Year War sivuaa samaa tosielämän konfliktia kuin kaksi vuotta aiemmin valmistunut Okinawa Yakuza War (1976). Väkivaltaista yakuza-sotaa tutkaillaan kuitenkin totuttua maanläheisemmällä tasolla. Rikollisjärjestöt muun muassa politikoivat toisiaan työttömiksi vaikuttamalla julkisten rakennustyöprojektien jakoon. Väkivallan eskaloituessa huoli oman perheen turvallisuudesta nousee keskiöön.

Ohjaaja Akinori Matsuo (Asia‑Pol, 1966) luotsaa draamaa genreohjaajan ottein. Tarinassa on mukana ylimääräisiä hahmoja, eivätkä melodramaattiset sivujuonteet aina vakuuta, esimerkkinä normaalin ja rikollisen elämän välillä tasapainoileva nuori mies (Akira Oda), jonka kohtalo tuskin kiinnostaa ketään. Elokuvan päätähtien Chiban ja Matsukatan välinen koitos sen sijaan imaisee mukaansa todella tehokkaasti. Etenkin Chiba on loistovedossa, esittäen vaimostaan ja lapsestaan huolta kantavaa kovanaamaa hillitysti ja huikealla karismalla, jota parrakas ulkoasu vahvistaa.

Matsuo osoittaa kykynsä toiminnan parissa elokuvan loppua kohden. Väkivaltaisuuksien karatessa käsistä viranomaiset julistavat poliisivoimille poikkeusluvan käyttää tappavaa voimaa ketä tahansa uhkaavasti käyttäytyvää yakuzaa vastaan. Kiristynyt tilanne ajaa rikolliset lopulliseen välienselvittelyyn pienelle saarelle, jossa otetaan miehestä mittaa konekiväärein. Jakso on yksi elokuvan harvoista toimintakohtauksista, mutta pitkään muhineiden jännitteiden ja tyylikkään toteutuksen ansiosta erityisen tehokas.

Okinawa 10 Year War on jäänyt Chiban filmografiassa ansaitsemaansa vähemmälle huomiolle. Asiaan lienee vaikuttanut paitsi epäedullinen vertailu kahden vuoden takaiseen Okinawa Yakuza Wariin, myös harhaanjohtava markkinointi. Elokuvan alkuteksteissä Chiba esitellään viimeisenä, ikään kuin pienen roolin tekevänä vierailevana tähtenä. Sama asetelma on esillä Matsukatan keskiöön nostavissa markkinointimateriaaleissa, vaikka Chiban rooli on todellisuudessa laajempi. Viimeisenä iskuna Okinawa 10 Year Warin julisteet on koostettu eri elokuvien promootiokuvista, minkä johdosta Chiban karismaattinen partanaama ei pääse niissä lainkaan esille.

Toein aiempia gangsterirymistelyitä seesteisempi Okinawa 10 Year War ei ole genrensä parhaimmistoa, mutta toimii silti tyydyttävänä joutsenlauluna lajityypille. Elokuvan hahmojen tiedostaessa olevansa viimeisiä aitoja okinawalais-yakuzoita väistämättömän muutoksen edessä, laajentuu sama tunnelma koskemaan myös japanilaisten gangsterielokuvien genreä. Chiban filmografiassa kyseessä oli viimeinen yakuza-elokuva ennen 80‑luvun puolivälin The Last True Yakuzaa (1985), jossa näyttelijällä oli pieni sivurooli.