Mikko Koivisto

Game of Chance (1966)

Ohjaaja:

• Ryūichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Takamori

Ninkyo-elokuvat eli ritarilliset yakuza-elokuvat olivat Toein merkittävin rahasampo 60‑luvun jälkipuoliskolla. Gangsterielämää romantisoineissa elokuvissa 1900‑luvun taitteen kunnialliset lainsuojattomat saivat vastaansa moraalittomia uuden aikakauden rikollisia. Lajityyppi sinkosi Ken Takakuran, Koji Tsurutan ja Junko Fujin kaltaiset näyttelijät viihdemaailman kirkkaimmalle taivaalle. Ei ollut ihme, että myös Sonny Chibaa testattiin oman ninkyo-sarjansa sankariksi. Yritys ei kantanut suurta taloudellista hedelmää, mutta tuotti epätavallisen ja mielenkiintoisen elokuvasarjan isän ja pojan suhteesta.

Chiba on Game of Chancessa viisivuotiasta poikaansa (Hiroyuki Sanada) paimentava yksinhuoltajaisä Bungo. Lapsen silmissä isäukko on roistoja kampittava sankari, joka pitää pojasta huolta "äitimuorin siirryttyä tuonpuoleiseen". Todellisuudessa Bungo on (elossa olevan) vaimonsa hylkäämä yakuza, joka on ansainnut rahansa huijaamalla korttipöydässä. Kintereillä roikkuvat velkojat ajavat kaksikon Tokioon, jossa tarkoituksena olisi dumpata poika tämän äidin hoidettavaksi. Suunnitelma ei mene putkeen ja Bungo päätyy paikallisen yakuza-klaanin palkkalistoille.

Vuoden 1963 tienoilla käynnistyneen ninkyo-genren säännöt alkoivat olla Game of Chancen julkaisun aikaan jo melko hyvin paperilla. Kyseessä oli, kuten Paul Schrader totesi vuoden 1974 esseessään, elokuvan lajityypeistä ehkäpä rajoittunein. Ninkyo-elokuvien hienous ei perustunut kaavasta poikkeamiseen, vaan kunnian, veljeyden ja velvollisuuden muodostamien vakioteemojen jalostuneeseen ja tyylipuhtaaseen käsittelyyn elokuvasta toiseen.

Game of Chance harjaa lajityyppiä vastakarvaan. Elokuva rakentuu ninkyo-genren pilareille, mutta ei noudata sen sääntöjä. Lajityypin muut sankarit nielivät epäoikeudenmukaisuudet hammasta purren ja olivat valmiita menemään hautaan kunniansa nimissä. Tämä nosti heidät niin roistojen kuin heikkomielisen rahvaan yläpuolelle omaan ritarilliseen luokkaansa. Pohjimmiltaan hyveellinen mutta epärehellisyyksiin sortuva Bungo muistuttaa enemmän ninkyo-elokuvien sivuhahmoa – joka normaalisti maksaisi synneistään kuolemalla – kuin sankaria.

Nuotin vierestä laulaminen saattaa herättää hämmennystä, mutta se lykkää Game of Chancen samalla lajityypin omaperäisimpään laitaan. Asetelma on epäpuhtaudessaan mielenkiintoisempi kuin monien muiden ninkyo-elokuvien tuputtama moraali, jossa vain kunnia voi voittaa. Kovin syvällistä pureutumista aiheeseen ei silti kannata odottaa, sillä kameran takana istuu keskikertaisuuden kävelevä määritelmä Ryuichi Takamori (Bodyguard Kiba, 1973).

Game of Chance eroaa lajityypin perusteoksista myös feminiinisyytensä johdosta. Tarina ajautuu pitkiksi ajoiksi melodraaman pariin Sanadan tavatessa biologisen äitinsä (Michiko Saga) sekä toisen huoltajaehdokkaan, nuoren ja söpön Terukon (Reiko Ohara). Chiban ja Sanadan välinen hellyttävä isä‑poika ‑suhde ei sekään edusta kovaotteista yakuza-toimintaa, jonka pariin palataan vasta loppuhuipennuksessa. Ongelmaa ei silti muodostu, sillä tunteellinen draama on yllättävän mukaansa tempaavaa pätevine näyttelijäsuorituksineen.

Game of Chancen mielenkiintoisinta antia on Chiban ja Sanadan yhteispeli, jota on ilo seurata etenkin tiedostaen heidän tulevaisuutensa. Synnyinnimellään Hiroyuki Shimosawa kreditoitu 5‑vuotias Sanada saa ensimmäisessä roolissaan lähes yhtä paljon aikaa kameran edessä kuin Chiba. Nuorekkaasti esiintyvä Chiba puolestaan lataa rakastavan isän rooliin tunteen paloa tavalla, jota ei olisi voinut kuvitella vähäeleiselle Takakuralle. Suoritus on tunteellisesti manipuloiva, mutta yhtä lailla viihdyttävä.

Game of Chancestä ei ole lajityypin kärkitöiden haastajaksi, mutta epätyypillinen suuntautuminen ja tasokkaat näyttelijäsuoritukset pitävät mielenkiintoa tehokkaasti yllä. Chiba ja Sanada palasivat rooleihinsa jatko-osissa Game of Chance 2 (1967) ja Game of Chance 3 (1967), jotka kuvattiin ensimmäisestä osasta poiketen värielokuvina.