Tatu Piispanen

Karate Warriors (1976)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Sonny Chiba oli edelleen vuonna 1976 parhaassa vauhdissaan The Street Fighterin (1974) käyntiin potkaiseman karate-elokuvien aallon harjalla, vaikka yleisön kiinnostus genreen oli alkanut jo hiipua, ja pian myös Chiba nähtiin valkokankaalla useammin tuliase tai samurai-miekka kourassa kuin tyhjiä käsiään huitomassa. Yksi Chiban atleettisen lähitaistelutoiminnan parhaita esityksiä löytyy Karate Warriorsista, joka ei mitään muita ansioita kuvittelekaan tarjoilevansa. Ja sehän riittää.

Pahoinpitelyjaksojensa ulkopuolella Karate Warriorsissa ei ole oikeastaan juuri mitään kiinnostavaa. Kinji Fukasakun jälkeen toisiksi eniten Sonny Chiba ‑elokuvia ohjanneen Kazuhiko Yamaguchin ammattitaitoisesti luotsaama teos lainaa tylsästi keskeisen juonielementtinsä Yojimbo – onnensoturilta (1961) ja nyökkää tämän lisäksi visuaalisesti myös spagettilänkkärien suuntaan. Chiba törmää aina sopivasti henkilöihin, jotka avaavat juonta jutuillaan, ja kaikkien tavoittelema kadonnut kassillinen kokaiinia on "MacGuffin" klassisimmasta päästä.

Tarinassa Chiban esittämä onnensoturi Chico saapuu kahden rikollisliigan terrorista kärsivään kaupunkiin ja kuultuaan edesmenneen gangsteripomon kätkemästä huumelastista, alkaa pelata jengejä johtavia veljeksiä (rooleissa vakionaamat Hideo Murota ja Eiji Go) toisiaan vastaan. Mukaan sotkeutuu myös ex‑bossin nainen (Akane Kawasaki), joka elokuvan mittaan vehtailee sekä kummankin veljeksen että Chicon kanssa. Loppupuolella pahiskaksikko korvataan vähän hätäisesti täysin uudella henkilöllä, mikä ei kuitenkaan haittaa, sillä roolin ottaa haltuun Toein kenties karismaattisin korstojen tyypittelijä Bin Amatsu.

Keskeisen hahmogallerian täydentävät Isao Natsuyagin (Samurai Wolf, 1966) esittämä samuraitaistelija ja tämän nuori poika, jonka kanssa Chico ystävystyy. Kukaan ei tunnu liiaksi ihmettelevän samuraiperinteiden mukaan käyttäytyvää ja pukeutuvaa hyypiötä keskellä modernia japanilaiskaupunkia, mutta toisaalta ampuma-aseiden saatavuus näyttää olevan seudulla sen verran heikkoa, että miekkailun osaaminen paljastuu hyvinkin hyödylliseksi taidoksi. Etsuko Shihomi vilahtaa alkupuolella minimaalisessa cameo-osassa.

Ruskeissa nahkatakeissa viihtyvä Chico on otteiltaan ja käytökseltään piirun verran siistimpi kuin The Street Fighterin Takuma Tsurugi, eikä elokuvassa nähdä juurikaan kamppailuja värittäviä goretehosteita. Mutta vaikka rujossa asenteellisuudessa jäädään sekä The Street Fighterista että The Executionerista (1974), on Karate Warriorskin omiaan järkyttämään japanilaiseen genre-elokuvaan tottumattomia katsojia etenkin misogyniallaan: naiset ovat neitseellistä hoitajatarta (Yayoi Watanabe) lukuun ottamatta petollisia raukkoja tai huoria, jotka kelpaavat ainoastaan läpsittäviksi ja hyväksikäytettäviksi.

Eksploitaatioainesten vastapainona katsojien sydämiä sulatellaan orpolapsihahmolla, joka hämmentävästi ei tee elokuvasta lainkaan huonompaa. Mukaan on löydetty harvinaisen vähän ärsyttävä pikkukakara, jota on hauska katsoa heiteltävän ympäriinsä parissakin toimintakohtauksessa. Lisäksi Chiba näyttelee bondaushetket menettämättä cooliaan, eikä sentimentaalisuudessa mennä överin nyyhkytyksen puolelle. Teoksen alkuperäisnimi on yhdistelmä The Street Fighteria ja Lone Wolf & Cubia, mutta Chicosta ja pojasta ei ehdi vielä elokuvan aikana kasvaa Itto Ogamin ja Daigoron veroista tiimiä, vaikka loppukuvilla tähän mahdollisuuteen viitataankin.

Homman pihvi, eli karate, onkin sitten erinomaista. Karate Warriorsista löytyy niin ikään Yamaguchin ohjaaman Karate Bear Fighterin (1975) ohella Chiban parhaiten kuvatut taistelujaksot. Käsivarakamera toimii yhteenottoja energisoiden, ja erityisen komeaa katseltavaa ovat Chiban kauniita kiertopotkuja tehostavat hidastus-nopeutus-hidastus ‑efektit, jollaisia toistettiin sittemmin mm. Soul of Chibassa (1977) ja Shogun's Ninjassa (1981). Osumista näkee selvästi että Japan Action Clubin stuntmiehet ovat palkkansa ansainneet.

Sonny Chiban elokuvista Karate Warriors on ollut helpoimpia länsimaissa nähtäviä, sillä sen osti ja editoi jenkkiyleisölle sopivampaan muotoon Bodyguard Kiban (1973) The Bodyguardiksi (1976) muokannut Simon Nuchtern. Tällä kertaa Nuchtern on onneksi pitäytynyt lisäämästä teokseen omia kohtauksiaan, joten dubattu amerikkalaisversiokin on hyväksyttävä tapa nauttia elokuvasta. Erot ovat siedettävän jälkiäänityksen ohella muutaman kohtauksen uudelleenjärjestelyssä sekä musiikeissa, joista itse asiassa vähemmän sentimentaalinen jenkkiraita on suosikkini.