Mikko Koivisto

The Executioner II: Karate Inferno (1974)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Ohjaaja Teruo Ishii oli luova sekopää, mutta ärsytettäessä varsinainen terroristi. The Executionerin (1974) jatko‑osa Karate Inferno kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Karate-elokuviin nihkeästi suhtautunut ohjaaja latasi jo edellisen elokuvan täyteen törkeyksiä, jotta jatkoa ei seuraisi. Elokuvan menestyksen ja siitä seuranneen jatko‑osavelvoitteen myötä herne meni syvälle Ishiin nenään. Tuloksena syntyi rikollisen aliarvostettu keikkakomedia ja elokuvallisen mielisairauden huipentuma.

Aloitus tuskin voisi olla parempi. Elokuva käynnistyy molempien elokuvien kohokohtia yhteen leikkaavalla alkutekstijaksolla, joka on täynnä väkivaltaa, paljasta pintaa ja Sonny Chiban nasevia potkuja – kaikki Hajime Kaburagin (The Street Fighter, 1974) musiikkien tahtiin rytmitettynä. Elokuvanautinnon jatko on kuitenkin poikkeuksellisen alisteinen katsojan henkilökohtaisille mieltymyksille, sillä Karate Inferno jakaa yleisönsä kahteen leiriin.

Karate Inferno on edelliselokuvan toisinto eri painotuksilla. Väkivaltaa ja toimintaa on vähemmän, komediaa monin verroin enemmän. Puolet elokuvasta kuluu Sonny Chiban (nirppanokka ninja), Makoto Satōn (Frankensteinin hirviötä muistuttava ex‑kyttä) ja Eiji Gōn (pervo karatemies) naljaillessa toisilleen. Solvaukset vaihtelevat verbaalisesta mollaamisesta fyysiseen pahoinpitelyyn ja omaa ylivertaisuutta korostavaan pallien raapimiseen. Klassisessa huippukohdassa Chiba pelastaa liekeissä olevan kumppaninsa virtsaamalla tämän päälle – eikä kyseessä taida olla edes elokuvan törkein vitsi.

Elokuva saadaan kunnolla vauhtiin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun hieman sekavat alkulämmittelyt on hoidettu alta pois. Ryō Ikeben esittämä entinen poliisikomentaja kutsuu jälleen likaisen puolitusinansa koolle. Tarkoituksena on pelastaa pankkivanki ja palauttaa arvokas timantti omistajalleen – ja samalla rikastua itse. Kun suunnitelma menee pieleen, päättää sankariporukka varastaa asiakkaansa rahat. Suunnitelman tukkeena heiluvat pääosin samat kasvot kuin edellisessäkin elokuvassa (Hideo Murota, Rikiya Yasuoka, jne.) – toki eri rooleissa, koska heidät on jo kertaalleen tapettu.

Toimintaa – muuta kuin Yutaka Nakajiman ahdistelua ja miehekästä kukkoilua – Karate Infernossa on melko vähän. Alkupuolen pelastusoperaatiossa osapuolet vielä huitovat toisiaan melkoisen huterin koreografioin, mutta lopussa seisoo kiitos. Komeassa loppuhuipennuksessa silmät pulpahtelevat ulos kuopistaan ja Chiba mätkii edelliselokuvan koreografiat häpeään. Jakso nousee Executioner-kaksikon parhaimmaksi toimintamyllytykseksi, vaikka ei olekaan yhtä mielipuolinen kuin ensimmäisen elokuvan lopetus.

Alkuperäisen elokuvan riittoisampaan toimintaan ihastuneille Karate Inferno tuottaa luultavasti pettymyksen, mutta he ovat muutenkin väärän elokuvan parissa. Karate Inferno on ensiluokkainen buddy-komedia hulvattomilla sikailukertoimilla ja mahtavalla näyttelijäkaartilla. Kakun kruunaa loppuun säästetty cameo-visiitti, joka valitettavasti mennee useimmilta länsimaalaisilta katsojilta yli hilseen. Pohjoisen porteilla miehiä tervehtii itse Paholaistiikeri Kanjūrō Arashi – Ishiin kymmenosaisen Abashiri Prison ‑sarjan sekä satojen muiden elokuvien veteraaninäyttelijä. Ei ihme, että Chiba (joka itse esiintyi Abashiri Prison ‑sarjan neljännessä ja kuudennessa osassa) on legendan edessä nöyrää miestä.