Yubari Fanta käynnistyi tuttuun tapaan helmikuun lopulla, tosin tällä kertaa hieman totuttua vaatimattomammissa merkeissä.
Festivaalin vakiovieras ja umpihullun oheisohjelman järjestäjä Yoshihiro Nishimura (Tokyo Gore Police, 2008) oli ilmoittanut jo hyvissä ajoin, ettei ehdi tänä vuonna paikan päälle. Lohdutuspalkinto Noboru Iguchi (The Machine Girl, 2008) oli saapunut Yubariin, mutta luotsaamansa idoliryhmä No Makesin vetäjänä, eli suurempia ylilyöntejä ei ollut häneltäkään odotettavissa.
Festivaaliohjelmiston aikataulutus aiheutti tänä vuonna normaalia enemmän harmaita hiuksia. Mielenkiintoiset näytökset menivät jatkuvasti päällekkäin – jos ei muuten, niin ennen elokuvaa lavalle kutsuttujen vieraiden takia. Elitistin omat kiireet leikkasivat myös kattauksesta muutaman elokuvan pois, jättäen festivaalikatsauksen hieman totuttua suppeammaksi.
25.–29.2.2016, Yubari, Japani
Sisällysluettelo
Dream Theater (2016)
O: Kazuhisa Yusa
Crazy Dog (2016)
O: Masa Yamashita
Makeup Room 2 (2016)
O: Kei Morikawa
Dorome: Girls (2016)
O: Eisuke Naitō
Treasure Ship: Latitudes of Lust (2014)
O: Koichiro Ikawa
Thorn (2015)
O: Sōichi Umezawa
Kamikaze Cowboy (2015)
O: Yūki Kobayashi
Summer of Director Oh (2016)
O: No Zin-soo
Tokyo Grand Guignol (2015)
O: Nicolas Alberny, François Gaillard, Gilles Landucci & Yann Moreau
Tetsudon: Fool Wars – Battlefront Japan (2016)
O: Naoya Tashiro
Idols and the Undead (2015)
O: Kayoko Asakura
Perjantai
Yubari Fanta starttasi Elitistin osalta perjantaiaamuna. Ensimmäiset näytökset järjestettiin jo torstai-iltana, mutta majoituksen kallis hinta ei puoltanut avajaisiin saapumista. Mielekkäämpää olikin astua junaan aikaisin perjantaiaamuna ja reissata Sapporosta noin tunnin matka Shin Yubarin asemalle, jossa odotti vaihto taajamaromukasaan. Viimeksi mainittu vei matkaajan suoraan festivaalialueen edustalle, lumisen Racey-vuoren alle. Raceyn edustalla sijaitsee myös SeicoMart-kauppa, josta saa laukun pohjalle elintoimintoja ylläpitäviä aterioita ja välipaloja. Niitä kannattaakin varata mukaan riittävästi, sillä elokuvien pariin uppoutuessa lounasaika saattaa venyä pahimmillaan alkuiltaan.
Aamun ensimmäinen ohjelmanumero oli festivaalin kilpasarjassa nähty vajaan tunnin pituinen neo‑noir Crazy Dog. Yubarin kilpasarjan taso on perinteisesti ollut ailahtelevainen, sillä painopiste on uusien kykyjen löytämisessä. Mielenkiintoisten debyyttielokuvien ohella kilpasarjasta löytyy kuitenkin joka vuosi muutama elokuva, joiden mukanaololle on vaikea keksiä oikeutusta. Tänä vuonna kyseenalainen kunnia lankesi Crazy Dogille.
Crazy Dogissa työnsä puolesta pelkäävä veteraanipoliisi yrittää parantaa pidätystilastojaan palkkaamalla kodittoman miehen antautumaan laittoman aseen kanssa. Hikipisarat alkavat kuitenkin virrata, kun vedätystä varten hankittu ase katoaa taskuvarkaan matkaan.
Elokuvassa harmittaa eniten sen mitäänsanomattomuus. Ohjaaja/käsikirjoittaja Masa Yamashita sotkee mukaan loputtoman liudan sivuhahmoja hyväsydämisestä yksityisetsivästä alkaen onnistumatta silti luomaan ainoatakaan kovin mielenkiintoista hahmoa. Lopussa Yamashita sekoaa täysin yrittäessään lopettaa elokuvan sekä kovaotteisesti että humaanisti, tuloksena eripuraisten lopetusten putki, joka jatkuu vielä lopputekstien aikana. Kokonaisuus sopisi paremmin televisioon, missä Yamashitalle voisi povata jonkinasteista menestystä.
2.0
(MK*)
Toinen kyseenalaisin perustein kilpasarjaan kelpuutettu elokuva nähtiin hieman myöhemmin perjantaiaamuna, kun vuorossa oli Yubarin vakiokasvo Asamin (The Machine Girl, 2008) 28‑minuuttinen roskaelokuva Dream Theater.
Dream Theater on ensimmäinen osa hupaisasti nimetyssä Banana-projektissa, johon on suunnitteilla vielä kuusi muutakin toimintalyhäriä eri ohjaajilta. Elokuvan ohjaajana toimii elokuvien ase‑efektejä leipätyökseen tekevä pitkätukkainen Kazuhisa Yusa.
Asami esittää Dream Theaterissa SM Queeniä, jonka erikoisuus on rikkaille asiakkaille varattu "near death torture experience". Työpäivä saa odottamattoman käänteen, kun eräs asiakas tuo mukanaan "100 miehen vahvuisen" SWAT-tiimin, jonka tehtävä on laittaa klubi maan tasalle. Asami ei tästä ilahdu, vaan alkaa eliminoida hyökkääjiä heiltä anastetuiden aseiden avulla.
Dream Theaterin ongelma on, ettei se osaa päättää onko kyseessä aito genre-elokuva vai parodia. Virnuilua ja ylilyöntejä on liikaa, vaikka toiminta ja veriroiskeet onkin toteutettu kunnioitettavasti käsityönä. Välissä kuullaan jopa repliikki cgi‑tehosteiden paskuudesta aitoon roiskutteluun verrattuna. Silti veritehosteita on lopulta yllättävän vähän eikä esimerkiksi asiakkaan kasvojen moukaroinnin yhteydessä nähdä punanesteen pisaraakaan. Myös elokuvan teeman lupaama seksi puuttuu sopasta kokonaan.
Asami näyttelee tuttuun tapaansa rasittavasti yli – toissavuoden hillitty suoritus Gun Womanissa (2014) vaikuttaa jäävän säännön vahvistavaksi poikkeukseksi – eikä hänen fyysinen kyvykkyytensä pääse täysin esille keskinkertaisen teknisen toteutuksen takia. Asami venyy nykyään jo kohtalaisen päteviin kamppailulajiliikkeisiin, mutta kaipaisi silti taitavien leikkaajan ja kuvaajan apua, mitä ei tällä kertaa ole tarjolla. Dream Theater ei ole aivan kehno roskaelokuva, mutta ei sitä hyväksikään voi kutsua.
2.0
(MK*)
Vaikka Dream Theaterin anti jäi vaatimattomaksi, oli paikalle raahautuminen silti oikea valinta. Näytöksen jälkeen Asami pyysi yleisön joukosta vapaaehtoisia lavalle, jotta hän saisi potkia jengiä perseille. Häntäluunsa puolesta pelkäämättömiä masokisteja löytyi lopulta kaksi, joista jälkimmäinen vääntyi lähes U‑kirjaimen muotoiselle kaarelle takapuoleen suuntautuneen potkun voimasta. Halvaantuminen ei liene ollut kaukana.
Potkunäytöksen jälkeen tarjolla olisi ollut samalla kankaan pyörineen ohjelman b‑puolisko, mahtavasti nimetty Goodbye Tits (2016). Elitisti ei kuitenkaan ehtinyt jäädä katsomaan tissejä, sillä toisaalla oli starttaamassa mielenkiintoisempi elokuva Makeup Room 2. Sinne selviäminen 20 minuutissa osoittautui kuitenkin odotettua suuremmaksi haasteeksi.
Yubarin festivaalialueessa oli tänä vuonna tapahtunut tuntuva muutos, sillä festivaalin perinteinen päänäyttämö Adele Kaikan oli ruostunut jättiläishirviöiden hyökkäyksissä käyttökelvottomaksi. Uusi estradi oli pystytetty vuorenrinteellä sijaitsevaan treenikeskus Himawariin, jonka syrjäisyydestä Elitisti sai tuntuvan näytteen ravattuaan itsensä henkihieveriin ehtiäkseen Makeup Room 2:n esitykseen. Matka itsessään taittuu rivakan kävelyn ja juoksun yhdistelmällä 20‑minuutissa, mutta viimeiset parisataa metriä ovat Mount Everestiin verrattavaa ylämäkeä. Selässä roikkunut painava laukku ei helpottanut asiaa. Haasteesta selvittiin kuitenkin ja kelloon jäi vielä monta sekuntia ylimääräistäkin.
Yubarin pääpalkinto meni viime vuonnaKei Morikawan elokuvalle Makeup Room (2015), joka kertoi hykerryttävän hauskasti fiktiivisen aikuisviihde-elokuvan kuvauksista. Yubarin perinteen mukaisesti ohjaaja palasi tänä vuonna estradille palkintorahojen avulla tuotetun uutuuden kanssa, mikä oli hieman mielikuvituksettomasti Makeup Room 2.
Makeup Roomin jatko-osassa tutut hahmot kokoontuvat uuden aikuisviihde-elokuvan kuvauksiin, mutta kaikki menee odotetusti päin honkia. Elokuva tapahtuu jälleen yhdessä huoneessa ja kerrotaan näyttelijöitä kuvauksiin valmistavan meikkaajan (Aki Morita) näkökulmasta.
Morikawan ensimmäinen Makeup Room oli todellinen yllättäjä, jota ohjaaja ei olisi edes halunnut esittää Yubarissa, sillä edellytyksenä oli englanninkielisten tekstitysten kustantaminen. Panostus kuitenkin kannatti: brittiläinen Third Window Films lisensoi elokuvan saman tien, lanseerasi sen maailmanlaajuiselle festivaalikierrokselle ja lennätti Morikawaa seuraavat kuukaudet ympäri planeettaa kansainvälisen lehdistön haastateltavana. Jatko-osan kohdalla samankaltainen menestys ei toistune, vaikka elokuva on muutamista ongelmistaan huolimatta hyvinkin tyydyttävä.
Makeup Room 2:n heikoin jakso nähdään heti alussa Morikawan lannistaessa katsojan itsetietoisella dialogilla jälleennäkemisen mukavuudesta ja jatko-osan tekemisen vaikeudesta, mikä alkaa olla jo melkoisen vanha vitsi. Onneksi kankeuksista päästään nopeasti yli ja ohjaaja toistaa viimevuotisen temppunsa luotsaamalla yllättävän hyvää henkilödraamaa ja tilannekomediaa. Juonen uusi koukku on näyttelijäkaartiin liittyvä diivamainen idoli, joka puuhaa aikuisviihdedebyyttiään menetettyään valtavirtasuosiona. Käänne sivuaa tosielämän trendiä; parin kuukauden välein joku entinen idoli hankkii uralleen jatkoajan ilmoittamalla uudesta uravalinnasta. Roolissa nähdään ex‑AKB48 Natsumi Hirajima, joka ei ainakaan vielä ole tosielämässä livennyt aikuisviihteen pariin.
Makeup Room ‑elokuvien erikoisuus on esittää aikuisviihdeala lähes yksipuolisen positiivisessa valossa. Erään hahmon toteamus aikuisviihteestä arvokkaana työnä, mikä tekee lukemattomat katsojat onnelliseksi, on ajatuksia herättävä liitettynä alaan, jota on perinteisesti totuttu demonisoimaan. Makeup Roomin hahmot rakastavat työtään eikä heitä ole huijattu alalle. Näkemys on yksipuolinen, mutta tarjoaa samalla mukavaa vaihtelua totuttuun kaavaan.
Näyttelijätyöskentely on alkuperäiselokuvan tapaan hämmentävän hyvää huomioiden, että suurin osa elokuvan esiintyjistä on aitoja aikuisviihdetähtiä. Etenkin ujon tytön roolissa nähtävä Nanami Kawakami tuntuu hurmaavan yleisön joka kerta sekä kankaalla että livenä. Oleellinen tuki näyttelijöille löytyy Morikawan itse kirjoittamasta käsikirjoituksesta, joka pursuaa hauskoja ja miellyttäviä hahmoja. Ohjaaja nostaa myös esiin hyviä kysymyksiä muun muassa ammatin vaikutuksesta ihmissuhteisiin. Pelkän seksin takia elokuvan pariin ei kannata hakeutua; sitä kun ei ole ruudulla lainkaan.
Makeup Room 2:ssa on kieltämättä vahvaa toiston makua, eikä se ole yhtä hauska kuin edeltäjänsä, mutta Morikawa on rakentanut niin mielenkiintoisen kehyksen ja hahmot, että niiden pariin palaisi vielä kolmannenkin kerran.
3.5
(MK*)
Makeup Room 2:n jälkeen lavalle marssitettiin peräti 12 kutsuvierasta, mukaan lukien ohjaaja Morikawa, jolla vaikutti olevan päällään tismalleen samat vaatteet kuin viime vuonna. Ohjaajan ja näyttelijöiden juttutuokio venähti sen verran pitkäksi, ettei Elitisti enää ennättänyt seuraavaan näytökseen, vaan päätti omistaa iltapäivän perinteiselle elokuvaplakaattibongailulle Yubarin kaduilla. Chiba, Bronson, Takakura, Willis ja muut vanhat tutut olivat perinteisillä paikoillaan upeasti maalatuissa tienvarsimainoksissaan, joskin muutama yakuza-elokuvamainos vaikutti kadonneen ja tilalle ilmaantuneen Tora‑sania.
Aikatauluun ilmaantunut aukko jätti myös oivallisesti aikaa SeicoMartista ostetun lounaan nauttimiselle. Ongelmana vain oli, missä safkat voisi syödä? Ulkona ei viitsisi pakkasessa istua, varsinkaan kun ei ole mitään mihin istua, ja läheisen Hotel Mount Raceyn aulassa tulee aina pummi olo, kun oma majoitus on toisella puolella kaupunkia Hotel Shuparossa. Tämän vuoden uusi löytö oli Racey-vuoren edustalla sijaitseva laskettelijoille tarkoitettu ruokala, joka on sopivan anonyymi kiinalaisen riisipadan ja Red Bullin heittämiseen helttaan. Aterioidessa voi samalla katsella rinnettä alas kiitäviä laskettelijoita – aktiviteetti, jota voisi itsekin kokeilla joku vuosi, mikäli olisi katkenneen jalan tarpeessa.
Legendaarinen pink-ohjaaja Mamoru Watanabe toimi liikkeellepanijana nuoremman kollegansa Koichiro Ikawan luotsaamassa elokuvassa Latitudes of Lust: Treasure Ship, joka tuotettiin juhlistamaan lajityypin 50‑vuotista taivalta. Watanabe menehtyi tuotannon alkupuolella, mutta elokuva saatettiin loppuun pienen empimisen jälkeen. Taloudelliset mahdollisuudet haistanut tuotantoyhtiö Pink Link lanseerasi elokuvan kansainväliseen festivaalilevitykseen, joka on jo kattanut esimerkiksi Saksan ja Alankomaat. Kotimaassaan Latitudes of Lust sai rinnalleen Watanabe-retrospektiivin ja esityspaikoikseen suurkaupunkien suosituimmat arthouse-näyttämöt.
Latitudes of Lustin pohjana toimi sanonta "elämä on tragediaa läheltä katsottuna, mutta komediaa kauempaa nähtynä". Elokuvan valokeilassa on tuore aviopari Kazuo (Tomohiro Okada) ja Chiharu (Nana Aida), joista ensimmäinen kaipaisi lisää vipinää petiin jälkimmäisen kuitenkin kammoksuessa mitään perusaktia eksoottisempaa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä ensi alkuun näyttää, mikä alkaa paljastua pikku hiljaa tuttavapariskunnan (Seiji Nakamitsu ja Mayuki Sasaki) sekaannuttua kaksikon elämään.
Latitudes of Lust kuvattiin pink-elokuvan sääntöjen mukaisesti 35‑millimetriselle filmille (videolle tai digille kuvattua kuonaa ei lajityyppiin virallisesti lasketa), minkä ansiosta elokuva näyttää hyvältä verrattuna muihin tuoreisiin eroottisiin tuotantoihin. Elokuvan kesto on pink-elokuville ominainen 71 minuuttia. Lajityyppitribuuttina Latitudes of Lust ei silti ole aivan rehellisin tuotanto, sillä aikuiseen asenteeseen ja hyvään käsikirjoitukseen panostava elokuva muistuttaa enemmän Shinji Imaokan (Underwater Love, 2011) kaltaisten eksentristen kapinallisten töitä kuin keskivertoa pink-elokuvaa. Toisaalta Imaokan ja Ikawan kaltaiset ohjaajat ovat aina olleet pink-elokuvan oleellinen suola, joka on pitänyt lajityypin maailmankartalla hankkimalla sille kunnioitusta aitona taiteenalana.
Latitudes of Lustin kypsä asenne selittynee osittain sen poikkeuksellisen iäkkäällä tekijäryhmällä. Watanabe oli tuotannon alkaessa 82‑vuotias, ohjaaja Ikawa 51‑vuotias ja elokuvan johdantojaksossa piipahtava naisnäyttelijä Hotaru silmämääräisesti jotain heidän väliltään. Elokuvan varsinaiset pääosanesittäjät ovat hekin kaikki neljä‑ tai viisikymppisiä, joukon nuorikkoa, 33‑vuotiasta Aidaa lukuun ottamatta. Kiusattavia koulutyttöjä ei näy missään; teemana on sen sijaan ihmissuhteet ja avioliitto. Kokonaisuus ei yllä lajityyppinsä muistettavimpien elokuvien tasolle, mutta hyvin kirjoitetut hahmot, pureva tragikomedia ja tasokas tekninen toteutus takaavat viihdyttävän 71‑minuuttisen.
3.0
(MK*)
Perjantai-illan yleisösuosikki oli Eisuke Naiton (Let Make the Teacher Have a Miscarriage Club, 2011; Puzzle, 2014) kepeä kauhuelokuva Dorome: Girls. Japanin lupaavimpiin nuoriin väkivaltaohjaajin lukeutuva Naito oli tällä kertaa rajoittanut verenhimoaan ja tehtaillut (japanilaisittain) koko perheelle sopivan elokuvan.
Dorome: Girlsissä vuoren päälle rakennetun poikalukion ja vuoren juurella sijaitsevan tyttölukion opiskelijat kokoontuvat yhteen koulujen yhdistämisen alla, mutta metsästä ilmaantuvat mutahirviöt alkavat harventaa nuorisoporukkaa.
Elokuva sisältää muutamia ohjaaja Naitolle ominaisia veikeitä ja energisiä jaksoja, mutta kokonaisuus on yllättävän kehno. Elokuvan tarina etenee hitaasti ja päähenkilön deittailutraumat ovat kankeaa katsottavaa. Perheystävällisen luonteen mukaisesti verta ei juurikaan nähdä, vaan metsän kammotukset pulppuavat mutaa ottaessaan pesäpallomailan iskuja vastaan. Ohjaajalle poikkeuksellisesti roiskuttelussa on turvauduttu myös tietokonetehosteisiin, jotka on tosin toteutettu normaalia taidokkaammin. Hirviöt sentään on luotu maskeeraustehosteiden avulla ja loppumonsteri on kerrassaan hillitön.
Doromen erikoisuus oli elokuvan jakaminen kahteen 90‑minuuttiseen osaan. Dorome: Girls kertoo tarinan tyttöjen näkökulmasta; Dorome: Boys puolestaan vastakkaisen sukupuolen perspektiivistä. Yubari esitti molemmat puoliskot, mutta tyttöjen tuottaman pettymyksen johdosta poikaversion katselu jäi toiseen kertaan. Elitisti palaa Dorome: Boysin pariin tulevaisuudessa, mikäli se osoittautuu tyttöversiota oleellisesti paremmaksi. Sillä välin lukijoille voi suositella Naiton kolmatta uutuuselokuvaa, teinipoikien homoseksuaalisia rakkaussuhteita steam punkkiin, dystopiaan ja estottomaan splatteriin sekoittavaa Litchi Hikari Clubia (2016).
2.0
(MK*)
Lauantai
Lauantaiaamu starttasi huomattavasti perjantaita energisemmissä merkeissä, mikä oli pieni helpotus heikosti nukutun yön jälkeen. Vaikka Yubarin ohjelmisto ei tänä vuonna venähtänytkään perinteisille aamuyön tunneille, oli hotellihuoneessa tuttuun tapaan enemmän ihmisiä kuin sänkyjä. Majoituspula onkin festivaalin ikävin seikka: pelkästään kutsuvieraslistalla on enemmän nimiä kuin kaupungista löytyy hotellihuoneita, minkä johdosta oman pedin hankkiminen on aina pienen kikkailun takana. Onneksi Elitisti painaa mediana sen verran hotelli‑ ja festivaalikeisareiden silmissä, että huone yleensä irtoaa kunhan hieman ahdistelee henkilökuntaa.
"Violence to you." — Ohjaaja Yuki Kobayashin terveiset katsojille.
Festivaalin pääpalkinto meni vasta 25‑vuotiaan Yuki Kobayashin ultrarealistiselle jengikuvaukselle Kamikaze Cowboy. Japanin nurjaa puolta selvästi tunteva, mutta suorat yhteydet alamaailmaan kiistävä ohjaaja käytti elokuvansa näyttelijöinä aitoja nuorisojengiläisiä. Kuvaukset kokivat useita takaiskuja näyttelijöiden tullessa pidätetyksi milloin mistäkin rikoksesta, mutta sana alkoi pian kiertää ja ohjaaja sai Facebookin kautta yhteydenottoja jengiläisiltä, jotka halusivat mukaan elokuvaan paikkaamaan poliisin takavarikoimia esiintyjiä.
Yûki Kobayashin elokuva Kamikaze Cowboy seuraa neljää alaikäistä poikaa, jotka ostavat jengihenkiset viritetyt skootterit. Alun perin menopelejä oli tarkoitus ostaa vain yksi, mutta diilerit tekevät selväksi ettei tarjouksesta kieltäydytä mikäli mielii säilyttää purukalustonsa. Pojat tempautuvat mukaan jengielämään, jossa edetään toimimalla vanhempien jäsenten nyrkkeilysäkkeinä. Ennen pitkää poikien tiet erkanevat heidän ajautuessa toinen toistaan väkivaltaisempien ryhmittymien pariin.
Kamikaze Cowboy kärsii monien muiden nollabudjetin elokuvien tapaan karusta teknisestä toteutuksesta. Elokuva on myös 126‑minuuttisena selvästi liian pitkä. Heikkoudet unohtuvat kuitenkin nopeasti elokuvan imaistessa katsojan mukaansa todella aidonoloiseen maailmaan. Yubarin festivaalijohtaja Tokitoshi Shiotan toteamus siitä, kuinka Kamikaze Cowboy saa Toein vanhat moottoripyöräjengielokuvat (esim. Detonation! Violent Riders, 1975) näyttämään saduilta, ei ole liioiteltu. Useat kuvauspaikat saastaisista slummeista jengiläisten kokoontumistiloihin ovat eittämättä aitoja ja katsojan on helppoa uskoa näyttelijöiden toistavan kameran edessä omaa arkielämäänsä ainoastaan hieman liioiteltuna. Kobayashi ei myöskään turhia kaunistele hahmojensa edesottamuksia, sillä heistä jokainen vaikuttaa olevan omahyväinen ja päästään sekaisin oleva kusipää.
Tekniset karkeudet huomioiden Kobayashi osoittaa myös huomattavaa elokuvallista lupausta. Ääniraidalla ajoittain soivat klassiset sävelet menevät metsään, mutta öistä kaahaamista taustoittava raskas rock-musiiki on ilmiömäisen onnistunut valinta ja syöksee katsojan suoraan Sogo Ishiin (Crazy Thunder Road, 1980) ja Shinya Tsukamoton (Tetsuo: The Iron Man, 1989) punk-elokuvien maailmaan. Kameratyöskentely on sekin aivan kelvollista, paikoin jopa varsin hyvää. Kokonaisuus lienee yhä liian karu valtavirran levitykseen, mutta tuotannon lähtökohdat huomioiden Kamikaze Cowboy on ehdottoman mielenkiintoinen tapaus.
3.5
(MK*)
Kamikaze Cowboyn jälkeen edessä oli yksi Yubarin suurimmista haasteista: ravintolaan sisään mahtuminen. Festivaalialueelta löytyy tasan kaksi ruokalaa, joista tämänkertainen valinta osui Hotelli Shuparon takana sijaitsevaan ramen-ravintolaan. Pari tuntia päivässä auki olevaan ravintolaan mahtuu viisi asiakasta kerrallaan + neljä odotuspenkille. Loput seisovat ulkona ja rukoilevat pääsevänsä sisään ennen kuin ravintolaa pyörittävä mukava mummo lähtee päivälevolle. Operaation kulku oli seuraava: 95 minuutin jonotus, nuudelit naamaan 10 minuutissa ja rivakka juoksu kilometrin päähän Yubari Farmille, jossa oli alkamassa seuraava mielenkiintoinen näytös.
Pari vuotta sitten Yubarissa säväyttänyt erikoisefektivelho Soichi Umezawa (jonka M is for Middle kelpuutettiin sittenkin mukaan The ABCs of Death 2 ‑elokuvaan uudella nimellä Y is for Youth) oli tuonut festivaalille uuden lyhytelokuvansa Thorn. Siinä missä Umezawan kollega Yoshihiro Nishimura (Tokyo Gore Police, 2008) on viime vuosina vajonnut yhä syvemmälle perseilyn suohon, Umezawa vaikuttaa olevan matkalla päinvastaiseen suuntaan.
Thorn on hurjilla erikoisefekteillä varustettu psykologinen jännitysdraama.
Elokuvan pääosassa nähdään M is for Middlen tapaan Asuka Kurosawa (A Snake of June, 2002; Cold Fish, 2010), joka paljastui festivaalilla Umezawan vaimoksi. Kurosawa esittää surevaa äitiä, jonka teini-ikäinen poika on tehnyt itsemurhan tapettuaan kiusaajansa. Paljastuu, että pojan viha ja kärsimys olivat muuttuneet kineettisiksi voimiksi, jotka ovat nyt varastoituneena hänen vaalimassaan kaktuksessa. Äidin loukattua kätensä kaktukseen sekä haava että sydämen lailla sykkivä kasvi alkavat viestiä voimien halusta siirtyä uudelle omistajalle. Kyseen ollessa Umezawan elokuvasta, prosessi voi tietenkin tapahtua vain lihan kautta.
Visuaalisesti tyylikäs ja kaikin puolin vakavaotteinen lyhytelokuva välttää hienosti M is for Middlen kaltaisen erikoisefektisirkukseksi karkaamisen. Thornin käsityötehosteet ovat pienimuotoisia, mutta todella vakuuttavia ja tukevat elokuvan tarinaa. 15‑minuuttisen Thornin suurin ongelma on sen loppuminen juuri mielenkiintoisimmalla hetkellä. Katsojalle jää hieman epämiellyttävä "tähänkö se nyt loppui" ‑tunne, mutta toisaalta mielenkiinto ohjaajan tulevia elokuvia kohtaan on taattu. On vaikea sanoa näin varhaisessa vaiheessa mihin Umezawan ura tulee kehittymään, mutta hän on eittämättä alansa lupaavin nimi Japanissa.
3.5
(MK*)
Lauantai-iltapäivä oli valintojen suhteen koko festivaalin raastavin. Thornin kanssa olisi ollut samaan aikaan tarjolla Hisayasu Saton uusi, R‑18 ‑ikärajalla varustettu Hana-Dama: Origins (2016), joka on jatkoa muutaman vuoden takaiselle keskinkertaiselle kauhudraamalle Hana-Dama. Saton uutuus esitettiin tänä vuonna lanseeratussa Forbidden Zone ‑sarjassa, jonne festivaalijohtaja Shiota oli valikoinut erilaisia kontroversaaleja ja eksploitaation täyteisiä elokuvia. Sarjassa nähtiin Hana-Daman ohella muun muassa Latitudes of Lust: Treasure Ship sekä muutamaa kuukautta myöhemmin Suomessa Night Visions ‑festivaaleilla esitetty korealainen Angry Painter (2015).
Heti Thornin jälkeen oli vuorossa seuraava vaikea valinta Dorome: Boysin ja The Summer of Director Ohin välillä. Elitisti ennätti jo ensimainitun uskomattoman pitkään jonoon, kunnes viime hetken impulssi muutti mielen ja kävelytti takaisin farmille katsomaan The Summer of Director Ohia, joka kuului myöskin Forbidden Zone ‑sarjaan.
The Summer of Director Ohin 90‑luvun Hongkong-elokuvaa Viva Erotica (1996) varioivassa tarinassa kunnianhimoinen taideohjaaja (Ko Won) joutuu pehmopornoelokuvan ohjaksiin. Kuvaukset monimutkaistuvat kun pääosaan pestattu japanilainen aikuisviihdenäyttelijä ottaa jalat alleen ja elokuva pitäisi saada siitä huolimatta viikon sisällä purkkiin.
The Summer of Director Ohin oma oivallus on ollut tehdä koko fiktiivisestä kuvausryhmästä naisia. Valitettavasti ideasta ei saada lopulta kovinkaan paljoa irti ja vastaus kutkuttavaan kysymykseen "millaisen pink-elokuvan naispuolinen kuvausryhmä tekisi" on harmittavan ennalta-arvattava: romanttisen ja tarinavetoisen. Lisäharmina ohjaaja Noh ei malta olla viittailematta edelliseen elokuvaansa, tuloksena Make‑up Room 2:n aloituskohtaustakin nolostuttavampaa itseriittoisuutta.
Kaikesta kritiikistä huolimatta Noh osaa kyllä rakentaa mielenkiintoisia lähtöasetelmia ja toimivia loppuratkaisuja. The Summer of Director Oh on varsinkin viimeisen puolituntisen aikana kohtalaisen viihdyttävää seurattavaa. Aihepiirin huomioiden siltä olisi kuitenkin odottanut enemmän.
2.0
(MK*)
Palkitsevinta The Summer of Director Ohin näytöksessä ei lopulta ollut itse elokuva, vaan esityssalin ulkopuolella tapahtunut törmääminen Yoshihiro Nishimuraan, jonka ei ollut tarkoitus olla Yubarissa lainkaan. Ilmeisesti houkutus oli käynyt liian suureksi ja mies oli varannut viime hetken lennot, tuoden mukanaan assistenttinsa sekä näyttelijä/elokuvaohjaaja/aikuisviihde-esiintyjä Maki Mizuin (Kept, 2014). Pakka täydentyi vielä jengin kolmannella jäsenellä kun selvisi, että festivaalilla jo useamman päivän ajan hämmennystä herättänyt naamiopäinen heppu "TA SHIRONEKO" oli maskin ja valenimen alle piiloutunut Naoya Tashiro (Naked Sister, 2013). Asiasta lisää hieman myöhemmin Tetsudon: Fool Wars – Battlefront Japanin yhteydessä.
The Summer of Director Ohin jälkeen vuorossa oli olutta ja lumihangessa kirmaavia alastomia miehiä, eli jokavuotinen Stove Party. Pihakekkereissä saa syödä niin paljon kuin sielu sietää itse valittavaa rahallista korvausta vastaan. Kokkeina toimivat niin paikalliset kuin elokuvantekijätkin, jotka levittävät grillinsä hankeen ja paistavat lihaa, mustekalaa, makkaraa, perunaa ja kasviksia nälkäisten nautinnoksi. Lisäksi alueella on jatkuvasti käynnissä erinäistä täysin organisoimatonta ohjelmaa pupujusseista flamingotanssijoihin ja kylpysaavinsa pihalle raahanneisiin viuhahtajiin. Tapahtuman ainoa harmi oli runsaan kymmenen asteen pakkanen, minkä ansiosta Elitisti oppi käyttämään syömäpuikkoja toppahanskat kädessä. Aterian jälkeen tie vei jälleen kerran farmille Forbidden Zone ‑sarjan pariin, jossa oli vuorossa Tokyo Grand Guignol.
O: Nicolas Alberny, François Gaillard, Gilles Landucci & Yann Moreau
Kaupunkiteemaisia antologiaelokuvia on nähty ennenkin, mutta Tokyo Grand Guignolilla on ainakin jotain omaperäistä tarjottavanaan: kaikki Tokioon sijoittuvan elokuvan ohjaajat ovat ranskalaisia. Projektin liikkeellepanijana toimi kotimaisten tuotantojen hampaattomuuteen turhautunut japanilainen näyttelijä/tuottaja Hiro Ishihara, joka kokosi ranskalaisen ohjaajajengin ja antoi heille tehtäväksi kuvata puolen tunnin kauhuepisodeja vailla sen kummempia rajoitteita.
Yann Moreaun avausjaksossa "Endless Love" vaimonsa menettänyt liikemies on juuttunut aikaluuppiin, josta edes itsemurha ei pelasta. Mies herää joka aamu samaan päivään, eikä oven takana odottavista velkojista pääse koskaan eroon. Salaperäisestä palvelunumerosta selviää, että aikaa voi kelata taaksepäin tappamalla ihmisiä. Jokaista murhasta kello ottaa yhden päivän takapakkia. Koska vaimon kuolemasta on vierähtänyt 25 päivää, mies laskee saman paksuisella raatokasalla pääsevänsä onnellisempien aikojen pariin. Hupaisa idea toimii kohtalaisesti, kunhan siltä ei odota minkäänlaista johdonmukaisuutta. Ikävä kyllä lopussa cgi‑hanat aukeavat ja sylkevät ruudulle kuorma-autollisen rumia punaisia bittejä.
Francois Gaillardin ohjaama kakkosepisodi "Treason" vastaa kysymykseen miltä Tokio-teemainen giallo voisi näyttää. Tarinan mielikuvitukseton twisti on, ettei elokuvassa ei ole varsinaista murhaajaa lainkaan, vaan pahan virkaa toimittaa viikon univajeesta kärsivän naisen peilikuva. Gaillard on saanut mukaan tyylikkäitä kuvia ja groteskeja käsityöefektejä, mutta ohjaajan rajallinen ymmärrys lajityypin estetiikasta käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa, kun antiikkipuhelinta kuvataan punaisena hehkuvaa tyhjää taustaa vasten ties kuinka monetta kertaa. Väkinäinen ja tekotaiteellinen ovat sanoja, jotka tulevat väistämättä mieleen. Parasta jaksossa on köyhän miehen Goblinista käyvä tekno-syntikka-soundtrack, joka pumppaa muutamaan kohtaukseen aitoa energiaa.
Tokyo Grand Guignolin kolmas jakso vahvistaa yleisen säännön, että episodielokuviin eksyy aina yksi kaveri, jonka on pakko luistella vastatuuleen ja tehdä oma osuutensa täysin muun elokuvan tyylistä poikkeavasti. Gilles Landuchin "La Proie Pour L'Ombre" on 80‑luvun hongkongilaisia gyonsi-elokuvia (esim. Mr. Vampire ‑sarja) muistuttava fantasiaromanssi, jossa hölmön näköinen kummitus rakastuu naispuoliseen kummituksenmetsästäjään. Koko perheelle sopiva hupailu ei ole huono – se saattaa olla jopa kehnon kokoelman paras jakso – mutta täysin väärässä elokuvassa se on.
Parhaiten elokuvan nimelle tekee kunniaa Nicolas Albernyn "Gooooood Boy", jossa eksoottisen seksiklubin työntekijät lukitsevat sekavan asiakkaan kellarin SM‑tyrmään. Ei aikaakaan, kun vihainen nuori mies muuttuu karvaiseksi ihmissudeksi ja alkaa massamurhata paikalle hälytettyjä yakuzoita. Umpiruma cgi nostaa jälleen kuonoaan, mutta vastapainona ainakin näyttämö on toimiva. Mielenkiintoisinta on silti, että ihmissusitartunnan syyksi tarjotaan Shibuyan asemalla istuvan, rakastetun Hachiko-koirapatsaan puremaa. Tilanne on hieman samankaltainen, kuin jos Suomessa kuvatussa elokuvassa Mannerheim-patsaan purema synnyttäisi vampyyriepidemian.
Tokyo Grand Guignol on kokonaisuutena yllättävän vaatimaton. Lisäharmina elokuvan kuvaus näyttää nykypäivän standardein todella digitaaliselta. Rahaa ei todellakaan ole ollut paljoa käytössä, ja elokuvantekijät koettivat järjestää joukkorahoituskampanjan tuotannon puolivälissä, kun yksi episodi oli vielä kuvaamatta. Yritys epäonnistui surkeasti. Aivan kelvoton elokuva ei silti ole, sillä villit ideat pitävät mielenkiintoa yllä, vaikka niiden toteutus jättääkin paljon toivomisen varaa.
Tetsudon on Yubarissa jo neljättä kertaa järjestetty "Foolish Film Festival" eli 3‑minuuttisten idioottimaisten lyhytelokuvien rykelmä. Tämänkertaiseen settiin kuului hieman yli 20 elokuvaa, joiden ohjaajat suorastaan ylpeilivät typeryydellään. Itsesuojeluvaisto oli aiemmin pitänyt huolta Tetsudonin jäämisestä oman festivaaliohjelman ulkopuolelle, mutta Yoshihiro Nishimuran uutuus The Yellow Road sekä miehen itsensä ilmaantuminen paikalle saivat mielen muuttumaan. Ei olisi kannattanut; tuloksena oli pienimuotoinen sairaskohtaus ja setin viimeiseksi sijoitetun The Yellow Roadin missaaminen.
Tetsudon oli tungettu Yubarin entisen ala‑asteen pieneen luokkahuoneeseen, jossa sekä tuolit että lattiaistumapaikat olivat loppuneet hyvän aikaa ennen näytöksen alkua. Viime sekunneilla huoneeseen rientänyt toimittaja sai tyytyä todella ahtaaseen seisomapaikkaan selkää kuumottaneen lämmittimen ja nenän jäädyttäneen aukinaisen ikkunan välissä. Jossain lyhytelokuvan numero 16 tuntumissa keho vastasi pahimman luokan migreenillä, joka sumensi näkökentän ja sai rukoilemaan, ettei laatta lentäisi edessä istuvan niskaan. Tilannetta ei helpottanut lainkaan se, ettei ahtaassa raossa yksinkertaisti pysynyt istumaan alas, ja kuoleman yllättäessä ruumis olisi jäänyt seisoma-asentoon odottamaan hautausurakoitsijaa. Tapahtumasta selvittiin lopulta hengissä ja ilman sivullisia uhreja Elitistin onnistuttua poistumaan paikalta muutaman sokeana vietetyn minuutin jälkeen. Pimeää ja autiota tietä pitkin kohti hotellia laukatessa kävi kyllä mielessä, että tähän tuupertuessa apua ei välttämättä ilmaantuisi ennen näytöksen loppua.
Nähdyn perusteella valtaosa Tetsudonin elokuvista oli yhden vitsin räpellyksiä, kuten ennätyksellisen pitkän pierumaratonin sisältävä Cup Ramen of Hell. Mukaan mahtui myös muutama aidosti hupaisa teos, joista paras oli Naoya Tashiron Don't Do Drugs. Tashiron elokuvassa supersankari Marihuana Man pelastaa itsetuhoisen naisen masennukselta, kunnes seuraavalla viikolla sankari paljastaa todelliset karvansa tarjotessaan naiselle valkoista jauhetta. Kyseessä olikin marihuana-diileriksi naamioitunut Cocaine Man!
Tetsudon on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma, sillä yksin katsottuna lyhytelokuvasetistä tuskin selviäsi pelkällä migreenillä. Joukossa tyhmyys kuitenkin tiivistyy ja ainakin osalle Tetsudonin vitseistä jaksoi nauraa. Näytöksen alussa kerrattiin myös käyttäytymisetiketti. Hyvien elokuvien jälkeen yleisön tuli osoittaa suosiota taputuksin; paskan jälkeen puolestaan huutaa yhteen ääneen "antakaa rahat takaisin!". Viimemainittu on tosin pelkkä vitsi siinäkin mielessä, että Yubarissa keikkaillaan aina runsaan 20€ hintaisella Passportilla, joka oikeuttaa kaikkiin näytöksiin avajais‑ ja lopetuselokuvia lukuun ottamatta. 10€ hintaisia irtolippujakin on olemassa, mutta festivaalin historia ei tunne ketään, joka olisi sellaisen ostanut.
1.5
(MK*)
Sunnuntai
Sunnuntain näkyvin ohjelmanumero oli kolmen elokuvan paksuinen Yubari Idol Festival. Ohjelmistossa nähtiin maailmanensi-iltoina Devotion to Cinema (2016) ja Encounter the Unknown (2016) sekä jo viime vuoden ensiesityksensä saanut Idols and the Undead (2015). Hieman omituisesti jokaisen idolielokuvan ohjaaja omasi jonkinasteisen splatter-taustan, asianomaisten ollessa kulttisuosikki Noboru Iguchi, tämän vakionäyttelijä Demo Tanaka sekä verisiä kauhuelokuvia viime vuodet tehtaillut naisohjaaja Kayako Asakura. Kaikki ohjaajat olivat saapuneet paikanpäälle, vaikka yleisöä varmasti kiinnostikin enemmän elokuvissa nähtävät idolit, jotka vetivät esitysten välissä kasan mini-konsertteja.
Asakuran uutuus Idols and the Undead (aka Girls, Dance with the Dead) on kuuden tytön vahvuiselle Yurumerumo-ryhmittymälle räätälöity fantasia, jossa päähenkilöt löytävät metsästä nuoren naisen ruumiin. Porukka päättää tuoda naisen takaisin elävien kirjoihin "norjalaista heavy metallia" harrastavalta kaverilta saaduilla vinkeillä. Pikaisten henkiinherätysseremonioiden jälkeen ruumis on jälleen elossa, mikä ei kuitenkaan ilahduta hänet alun perin teilanneita gangstereita.
Ohjaaja Asakuralta nähtiin Yubarissa neljä vuotta sitten It's a Beautiful Day (2013). Näytöksestä kantautuneiden kommenttien perusteella ajatus nuoresta naisesta verisen slasherin ohjaimissa oli mielenkiintoisempi kuin itse elokuva. Samankaltaiset ajatteet tulivat mieleen myös Idols and the Undeadin yhteydessä. Tasapaksu elokuva ei oikein herää missään vaiheessa eloon ja mielenkiintoiselta kuulostavat ruumiin eloonherättämisrituaalit ohitetaan masentavasti muutamalla olankohautuksella. Koko tuotannosta paistaa lisäksi läpi todella vahva räätälöimisen tunne. Kyse ei ole Sailor Suit and Machine Gunin (1981) kaltaisesta hyvästä käsikirjoituksesta, johon on valittu pääosaan näyttelytaitoinen idoli, vaan väkinäisestä viritelmästä, jonka funktio on tuoda ryhmän kaikki jäsenet kameran eteen.
Idols and the Undeadin jokseenkin ainoa piriste on sen verettömyys yhdistettynä kerran jos toisenkin palasiksi hajoavaan päähenkilöön. Efektit ovat yllättävä tyylikkäistä ja massasta poikkeavia, joskin loppua kohden ruudulle isketään aivan tyhjästä rajuhko gore-tehoste. Triviana mainittakoon, että elokuva vaikuttaa joutuneen jonkinlaisen lokakampanjan kohteeksi IMDb:ssä, jossa sen keskiarvo on 1.1 suhteellisen tukevalla 99 äänen potilla. Normaalitapauksessa näin tuoreella ja pienen levityksen omaavalla japanilaisella elokuvalla ei vielä olisi edes 10 pisteytystä, joten taustalla vaikuttaa olevan jonkinlainen organisoitu hyökkäys elokuvaa kohtaan.
1.5
(MK*)
Iguchin ja Tanakan elokuvat – josta ensiksi mainittu on kerännyt kehuja itse Nobuhiko Obayashilta (House, 1977) – jäivät tällä kertaa väliin, sillä toisaalla oli alkamassa Forbidden Zone ‑talk show. Yubarin uutta esityssarjaa käsitelleessä tapahtumassa festivaalijohtaja Tokitoshi Shiota keskusteli aiheesta sekä jututti Forbidden Zoneen suoranaisesti liittymättömiä Asamia ja Mana Sakuraa. Kutsuvieraat olivat paikalla lähinnä heidän genre-elokuvakokemuksensa johdosta: Asamia tuskin on tarvetta kenellekään esitellä; aikuisviihdetähti Mana Sakura puolestaan on mukana Kurando Mitsutaken (Gun Woman, 2014) tulevassa elokuvassa Karate Kill (2016).
Forbidden Zone ‑talk shown anti jäi hieman odotettua vaatimattomammaksi tilaisuuden muodollisuuden vuoksi. Kutsuvieraat saapuivat paikalle turvamiesten saattamina ja kuvaus oli sallittua vain lupaa hakeneille lehdistön edustajille. Kerrassaan hämmentävää festivaalilla, jossa on aiempina vuosina muun muassa syöty sushia alastoman naisen päältä ja mätkitty kutsuvierasta tissillä turpaan. Asami ei sentään malttanut pitäytyä etiketissä vaan alkoi tarinoimaan muun muassa kivi-paperi-sakset ‑pelin anaaliversiosta (tarkempi kuvaus jääköön väliin). Viime vuosina useissa elokuvissa omaa kamppailulajiosaamistaan esitellyt näyttelijätär yltyi myös kehumaan idoliaan Donnie Yeniä sekä toista suosikkiaan, Sammo Hungia, jota Asami kuvaili "uskomattoman seksikkääksi". Hungin ja Yenin yhteinen elokuva S.P.L. (Killzone) (2015) paljastui samalla Asamin kaikkien aikojen suosikkielokuvaksi.
Forbidden Zone ‑talk shown jälkeen Yubarissa olisi ollut vielä näytillä muutamia mielenkiintoisia elokuvia, kuten Angry Painter, sekä seuraavana aamuna palkintoja kahmineiden elokuvien uusintaesitykset. Elitistin osalta festivaali päättyi kuitenkin tähän. Yubarin taso ei ollut tällä kertaa edellisvuosien luokkaa, mutta se ei tarkoita, etteikö keikasta olisi irronnut riittämiin hupia. Ensi vuonna uudelleen!
