Mikko Koivisto

Underwater Love (2011)

Ohjaaja:

• Shinji Imaoka

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shinji Imaoka

Vuoden ylivoimainen Made in Japan ‑tuotanto on täällä. Suomessakin vieraillut pink-ohjaaja Shinji Imaoka on haalinut uuteen pehmoiluunsa uskomattoman tekijätiimin: Wong Kar Wain entinen vakiokuvaaja Christopher Doyle, splatter-hullu Yoshihiro Nishimura sekä Saksan pop‑duo Stereo Total. Lajityyppi on kuvitteellisia vesinokkaeläimiä pursuava pink-musikaali!

Kappat ovat japanilaisia kansantaruotuksia; hieman sammakkomiehen oloisia ilmestyksiä, joiden pahansisunen käytös vaihtelee ilkikurisesta pilailusta pahoinpitelyihin ja murhiin. Imaokan elokuvassa nuoruudenrakkauden perään haikaileva kappa on kuitenkin sympaattinen ja hyväntahtoinen otus. Kurkkua sarjanakertava ja vedellä käyvä viherolio nousee järvestä pelastaakseen keski-ikäisen naisen, johon rakastui ennen kappaksi muuttumistaan.

Maailman ensimmäinen pink-musikaali Underwater Love on viime aikojen innostavimpia elokuvia. Aivan tyylipuhdas pink-elokuva se ei tosin ole. Seksikohtausten määrää on (onneksi) karsittu neljään, eikä kestoa ole maltettu pitää perinteisessä 65 minuutissa, vaan rallattelu jatkuu sujuvasti peräti 85 minuuttia. Käytäntö ei sinänsä ole aivan poikkeuksellinen – parhaat pink-ohjaajat (Tatsumi Kumashiro, Noboru Tanaka jne.) ovat kautta aikain saaneet erivapauksia projekteihinsa. Ja mikäpä ettei, Underwater Love kun kelpaisi Japanin tuhnuisten pink-teattereiden lisäksi hyvin kansainväliseen festivaali‑ ja ehkä jopa teatterilevitykseen.

Lajityypin pahamaineiselta paholaiselta Hisayasu Satolta oppinsa saanut, mutta aivan omille poluillensa lähtenyt Shinji Imaoka on uuden polven pink-ohjaajista mielenkiintoisin. Helvettiin loppuhuipennuksensa sijoittava pirtsakka Uncle's Paradise (2006) sekä vanhusten maailmaan porautuva Tasogare – The Tender Throbbing Twilight (2008) nähtiin jopa Suomen valkokankailla R&A 2008 ‑festivaaleilla. Musikaalin aineksia oli mukana vuoden 2005 sympaattisessa sammakkotyttöromanssissa Frog Song.

Underwater Love sai alkunsa kun saksalaiset ihastuivat Nippon Connection ‑festivaaleilla vierailleen Imaokan tuotantoon ja ehdottivat yhteisprojektia. Lopulta tiimiin tarttuivat eurooppalaisten ja japanilaisten rahamiesten lisäksi Midnight Eyen kriitikko Tom Mes, Berliinistä maailmalle ponnistanut villi pop‑duo Stereo Total, maailman ehkäpä kuuluisin kuvaaja Christopher Doyle sekä gore‑ ja maskeerausefekteillä suosioon jyrännyt Yoshihiro Nishimura. Koko roska purkitettiin lajityypille epätavallisen verkkaisesti viidessä päivässä.

Lopputulos on mainio elokuva. Genren kompromisseista parhaansa mukaan tinkivä Imaoka ohjaa hulvatonta musikaalikavalkadia aidolla rakkaudella ja ylilyöntien naurettavuutta alleviivaamatta. Doyle nostaa kuvallisen ulkoasun reippaasti lajityypin nykystardardien yläpuolelle ja Stereo Totalin "nuotin vierestä" japaniksi laulamat kitch-biisit tempaavat mukaansa – ainakin useimmiten. Nishimuran panos jää vähäiseksi, mutta yksinkertaisuudessaan tyylikäs kappa‑asu ajaa asiansa. Ja mikä odottamattominta, romanttinen tarina imee mukaansa eikä edes seksikohtauksista löydy lajityypille ominaista tylsyyttä. Huumorikin kukkii sopivissa määrin – tai yli äyräidensä, jos sattuu väärinkäsittämään elokuvan tahallisen huonoksi hipster-spedeilyksi.

Pääosan 36‑vuotias Sawa Masaki on oman mainintansa arvoinen. Taiteellisia meriittejä tavoittelevat pink-elokuvat kompuroivat usein näyttelijöidensä lahjattomuuden vuoksi, mutta Imaoka on napannut elokuvaansa (lähinnä television puolella työskennelleen) mainstream-näyttelijän. Harvinaisen energinen roolisuoritus heiluu ihastuttavan ja lievästi ärsyttävän rajoilla. Läheskään aina homma ei mene putkeen, mutta yrityksen puutteesta ei käy moittiminen. Kappamaskin alle naamioituva ja lähinnä ääninäyttelyyn nojaava Yoshiro Umezawa on roolissaan vielä parempi.

Pienen budjetin japanihäröily alkaa olla tietyissä piireissä jo kirosana, mutta Underwater Love lataa kovaa pöytään ja näyttää, että rajoitetulla rahakasalla (arviolta $100 000) saa aikaan teknisesti pätevää ja sisällöltään hurmaavaa elokuvaa, joka tuskin olisi paljoa parempi vaikka siihen olisi törsätty satakertainen määrä kahisevaa. No, ehkä loppukohtaukseen olisi ehditty kuvata tarpeeksi materiaalia pysäytyskuvan käyttämisen sijasta ja huulisynkka olisi osunut paremmin kohdalleen, mutta mitäpä pienistä. Se, että tanssikohtauksia ei ehditty harjoitella tuntia enempää ja kaikki piti pääsääntöisesti saada ensimmäisellä yrityksellä purkkiin, näkyy elokuvassa lähes yksinomaan positiivisena energiana.

Underwater Love on kevyesti vuoden viehättävimpiä elokuvia ja rökittää mennen tullen vaikkapa Yoshimasa Ishibashin pop‑hupailu Milocrorzen (2011).