Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

The Ugly (1997) ****



– Todella kylmäkiskoinen leffa! Ovela kerronta. Suositeltavaa katsottavaa.





Pumping Iron II: The Women (1985) **



– Jaa... Jos pitää lihaksikkaisista naisista... Mukana myös Marjo Selin.





The Wind (1987) – Kuolontuuli **



– Eipä jäänyt mitään erikoista mieleen. Mitäänsanomaton.





The Fighter (1983) ***



– Selvästi keskitasoa parempi nyrkkeilyleffa. Mukana Robert "Freddy" Englund.





Written on the Wind (1956) – Tuuleen Kirjoitettu ****



– Kertakaikkisen loistava!

114. Scott Cooper:

Crazy Heart (dvd, 2009) ***

Sympaattinen pikku leffa alamäkeen joutuneesta kantrilaulajasta. Lepää täysin Jeff Bridgesin karisman varasssa.



115. Martin Campbell: Edge Of Darkness (bd, 2010) ***

Pitkään mielenkiintoisena pysyvä thrilleri joka hieman hajoaa lopussa ja jää lopulta valitettavan keskinkertaiseksi. Asiaa ei auta Martin Cambellin persoonaton ohjaus. Mel Gibson sen sijaan nostaa hieman pisteitä. Vanha vittupää säteilee sellaista oldskuulia leffatähtikarismaa joka alkaa olemaan nykyisin jo aika harvinaista.



116. Gaspar Noé: Enter The Void (elokuvateatteri, 2010) ***

Huuruisa trippi joka kertonee jälleensyntymästä (ilmeisesti ohjaaja on eri mieltä, mutta mähän en sellaisiin paskiaisiin luota). Elokuvan tyyli oli erittäin kiinnostava, mutta valitettavasti turha toisto ja liiallinen pituus söi tehoja ja pitkästytti yhtä usein kuin sykähdytti. Komeaa kameran kieputtelua tässä kyllä riitti. Siirtymät kohtauksista toiseen olivat myös paikoin upeita. Ainutlaatuinen leffa. Ja hyvä niin, ei tälläisiä montaa jaksaisi katsoa...

Patrice Leconte:

Intiimit tunnustukset (2004) ***



Kiinnostava tarina hyvillä näyttelijöillä ja onnistuneella loppuratkaisulla.



M. Night Shyamalan: The Last Airbender (2010) **½



Rakastettu Mestari, kiitos nyt tästäkin. Mutta seuraavaksi joku aikuisten leffa, joohan?



Hari: Singam (2010) ****



Miehekästä toimintaa tehdään nykyään vain Intiassa.



Mani Ratnam: Raavan (2010) **½



Abhishek ei täysin vakuuta mielipuoli-aktissaan eikä ohjaaja saa kolmiodraamaan tarpeeksi kiihkoa ja syvyyttä, mutta oli tässä hetkensä. Tamiliversio jossa Vikram vetää Abhishekin roolin saattaa olla parempi.

Daniel Alfredson:

Roseanna [1993] (V) ***



Richard Eyre: Notes On A Scandal [2006] ****1/2



Tom DiCillo: When You're Strange – A Film About The Doors [2009] ****



Luchino Visconti: Lo Straniero/L'étranger (The Stranger) [1967] ***1/2



James Cameron: Avatar 3D [2009] **1/2

George Stevens:

A Place in the Sun ***

Olikohan kolmas katselukerta ja saa myös luvan olla viimeinen. En minä tästä saa oikein mitään irti enkä tämän arvostustakaan täysin ymmärrä, omasta mielestäni Paikka auringossa on hyvä esimerkki siitä, kuinka Dreiserin hienoa romaania ei olisi pitänyt tehdä. Stevensin elokuva alkaa kirjan puolesta välistä eikä juuri missään vaiheessa tuo päähenkilönsä George Eastmanin perimmäisiä motiiveja kunnolla esille – mielestäni myös alkuosaa olisi ollut hyvä kuvailla hitusen. Harmi, kun tuli missattua Arkistolla viime vuonna esitetty von Sternbergin versio, tosin sekään ei kai ole mikään suurensuuri elokuva? Muutamia komeita kohtauksia + Shelley Winters ja Elizabeth Taylor, mutta ei mitään kummempaa.



John Huston: Moby Dick ***

Anttilasta noukittu lapsuuden suosikkeihin lukeutuva seikkailupätkä, jonka kohdalla aika oli kyllä kullannut muistot pahemman kerran. Tylsähkö, eikä loppuhuipentumakaan ollut ihan niin verevä kuin muistin.



King Vidor: La Bohème ***½

Lillian Gishin ja John Gilbertin traaginen rakkaustarina 1830-luvun Pariisissa on kyllä komean näköinen, mutta draamaltaan odotettua köykäisempi. Gish on Gish ja Gilbertkin kelvollinen, mutta viimeinen silaus puuttuu.



Raoul Walsh: Desperate Journey ***

Errol Flynn kavereineen matkaa toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan tehdäkseen tihutöitä natsikohteisiin, mutta heidän koneensa ammutaan alas ja suunnitelmiin tulee muutos. Pian miehistö saa tietää muista natsien hurjista suunnitelmista, jolloin heille tulee kiire päästä takaisin omiensa luo ja kertomaan uutiset sodanjohdolle. Kyllä tämän parissa viihtyi, vaikka ei mihinkään Flynnin suuriin elokuviin lukeudukaan.



Frank Borzage: Lucky Star *****

Frank Borzage: The River ****½

080. Edward Dmytryk:

Murder, My Sweet – Hyvästi Kaunokaiseni (1944) 6/10

Raymond Chandlerin kirjaan perustuva film noir. Yksityisetsivä Philip Marlow sekoittuu monimutkaiseen tapahtumasarjaan, jonka keskiössä on MacGuffinmaisesti arvokas jade-kaulakoru. Kauniita (ja petollisia) naisia, heihin rakastuneita miehiä, ahneita pyrkyreitä, hyväntahtoisia isiä.



Näistä vanhoista rautaisella ammattitaidolla lähes liukuhihnamaisesti tehdyistä hollywood-leffoista on hankala löytää selkeitä rimanalittajia, niitä ei oikeastaan ole tielleni sattunut. Mutta tässä häiritsi Dick Powellin koomisen kevyt, ja sitä kautta epäuskottava rooli Marlowna. Noirimaista tyylittelyä riittää, ja mainio loppu nostaa pisteitä.



081. Mario Bava: Reazione a Catena – Bay of Blood (1971) 8/10

Rikkaan kreivittären mies Filippo Donati tappaa vaimonsa vain tullakseen itse murhatuksi heti tämän jälkeen. Pariskunnalta jää jälkeen arvokas kartano ja siihen kuuluva lahti tontteineen. Sekalainen joukko ahneita osingoille pyrkiviä, tai muita motiiveja omaavia ihmisparkoja alkaa valua paikalle: lahden suojelua toivova hyönteiskeräilijä Paolo ja tämän ennustajavaimo Anna; joukkio huvittelemassa olevia nuoria; lahden omistajuutta halajava Donatin tytär ja tämän tossutettu mies Albert; lahden rakentamista suunnitteleva arkkitehti Frank Ventura; ja vielä Simon, kreivittären mustekaloja kalasteleva äpäräpoika. Yhtä nopeasti kuin porukkaa alkaa ilmaantua, alkaa heitä myös kuolla mitä verisimmillä tavoilla.



Erittäin kaunista elokuvaa sekä visuaalisen ilmeen, teknisten tehokeinojen että musiikin puolesta. Erityisesti elokuvan aloituksena toimiva kreivittären murha upea kartano settinginään on huikea. Häiritseväksi ongelmaksi osoittautuu kuitenkin sekava tarina, joka häiritsee elokuvan esteettiseen ytimeen nauttimista liian monesti. Ok, paska tarinahan kaikissa tämäntyylisissä elokuvissa on, mutta hyvällä paskalla tarinalla ja huonolla paskalla tarinalla on eroa. Hyvä paska tarina on simppeli, ehkä naurettavakin, mutta ei hyppää silmille missään vaiheessa, ideaalisti jopa tukee elokuvan muutenkin tyyliteltyä maailmaa. Huono paska tarina rikkoo elokuvan illuusion liian monta kertaa ja pakottaa irtautumaan tunnelmasta ja pohtimaan toissijaisia asioita, kuten Bay of Bloodin tapauksessa kävi. . Loppukohtaus on hieno, epäloogisen dorka, mutta sopii elokuvaan loistavasti!



082. Edgar G. Ulmer: Detour – Kiertotie (1945) 8/10

Teeman Noir-sarjan kolmas leffa. Ravintolapianisti Al Robertsin kaunis tyttöystävä päättää jättää New Yorkin ja muuttaa Hollywoodiin tekemään uraa show busineksessa. Murtunut Al vajoaa itsesääliin ja epätoivoon, kunnes ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää seurata rakastaan halki mantereen. Rahaa on kuitenkin niukasti, joten ainoa mahdollisuus on matkustaa liftaten. Pienen matkanteon jälkeen miehen ottaa kyytiinsä iloisen oloinen ravimies Haskell, joka on menossa juuri oikeaan suuntaan hänen kannaltaan. Onni vaikuttaa olevan mukana ja Alin valtaa miellyttävä onnistumisen tunne, kunnes kaikki alkaa menemään pahasti perseelleen... leffaa ei juurikaan palvele, jos kertoo kuinka hommat kusevat.



Kompakti leffa vain hieman yli tunnin kestollaan. Myös aika persoonallinen ja päräyttävä kokonaisuus. Al on aivan normaali mies, jonka asiat alkavat yhden huonon päätöksen jälkeen mennä todella pahasti metsään, ja pienikin rimpuilu tuntuu vain kiristävän silmukkaa. Kurtrusselmaisen surusilmäinen Tom Neal on varsin mainio yhä syvemmälle epätoivoon valuvana Alina, jonka ainoa toive on päästä mahdollisimman nopeasti rakkaansa luokse. Todella kouriintuntuvaa rappiota muutaman päivän sängen, lähes kyyneleissä olevien silmien ja otsalla kiiltävän tuskanhien saattelemina. Myös naispääosaa vetävän Ann Savagen suoritus on vähintäänkin poikkeuksellinen aikaansa nähden... muija huutaa ja käyttäytyy aggressiivisen hyökkäävästi, ja yleisen kyynisyden lisäksi on lähes koko ajan kännissä.

Burt Kennedy:

Welcome to Hard Times (Killer on a Horse) [1967] ***1/2



Stephen La Rocque: Above Suspicion [2000] **1/2



Otto Preminger: The Cardinal [1963] ***



Otto Preminger: The Moon Is Blue [1953] ***!/2



King Vidor: The Fountainhead [1949] ****



Severin Eskeland: Snarveien (Detour) [2009] **1/2

– norjalainen Wrong Turn meets Texas Chainsaw Massaacre



Mogens H. Christiansen: Vølvens forbandelse (Timetrip: The Curse of the Viking Witch) [2009] ***1/2



Niels Gråbøl: Gaven (The Gift) [2008] ***

083. Enzo G. Castellari:

Keoma aka Django Rides Again (1976) 9/10

Puoliverinen Keoma palaa sisällissodan jälkeen vanhaan kotikaupunkiinsa vain huomatakseen asioiden muuttuneen ikävään suuntaan. Entiset sotilaat, kiero Caldwell johtajanaan, ovat ottaneet kaupungin rautaiseen otteeseensa, alistaneet asukkaat lähes orjien asemaan ja likainen kaivovesi on saanut rutonkin leviämään yhteisössä. Keoma järkyttyy tilanteesta, ja päättää tehdä asialle jotain. Tilanteen tunteikkuuteen lisää se fakta, että hänen kolme velipuoltaan ovat kaikki vallanhimossaan liittyneet Caldwellin konnakoplaan.



Ai että kun pidinkin paljon! Ensinnäkin jo asetelma on hieman tavanomaista mielenkiintoisempi ja tunteikkaampi sukutaisteluineen ja väestöä kalvavine kulkutauteineen. Tunnelma on synkän kyyninen ja vino; voisi puhua hieman post-apo ‑henkisestä spagusta. Loistavan Franco Neron olemus huokuu ristiriitaa: paksun parran peittämien kasvojen kiintopisteenä toimivat kirkkaansiniset silmät viestivät tuskasta, jonka juuret ovat kaukana menneisyydessä, mutta nuo menneisyyden haamut antavat miehelle vain lisävoimia talloa maahan hänen eteensä astuvat. Kokonaisuudessaan hyvä tunnelma, hidastetut ja tyylitellyt ammuskelut, nykyhetkeen tyylikkäästi nivotut takaumat, sinällään hauskan eeppiset uskonnolliset viittaukset, Leonard Cohenia mukaileva musiikki (jota jostain syystä on haukuttu, aivan syyttä), lyyrinen kerrontatyyli... ja tarinakin on toimiva, aika hienokin, kun ottaa huomioon Enzon kirjoittaneen seuraavan päivän kohtaukset aina edellisenä iltana.



Napakymppi Castellarilta.





084. Sergio Martino: Mannaja – A Man Called Blade (1977) 7/10

Ei-niin-hyvä-spagu-kuin-edellinen, mutta silti hyvä. Palkkionmetsästäjä Blade saapuu vanhaan kotikaupunkiinsa, jossa valtaa pitää konnamainen McGowan kätyreineen. Hopeakaivoksillaan rikastunut ahne McGowan käyttää kaupunkilaisia halpana työvoimanaan, eikä tarjoa ihmisille lainkaan leipää tai sirkushuveja. Lisäksi kaivoksen pienhiukkaset aiheuttavat jatkuvasti hengitystievaivoja. Blade jää kaupunkiin hämmentämään soppaa ja hankkiutuu riitoihin McGowanin ykköskätyrin, saksalaisen Hans Vallerin kanssa. Kuvioissa on myös McGowanin kaunis tytär Deborah ja kiertävä ryhmä seksikkäitä CanCan ‑tanssityttöjä.



Mannaja on tunnelmaltaan lievästi humoristinen ja kevyt, ainakin Keomaan verrattuna, mikä ei tietenkään tarkoita että päähenkilöitä säästettäisiin kuoleman ja kidutuksen uhalta. Partansa kanssa hieman ChuckNorrismainen Maurizio Merli ei tunnu oikein miltään karismaattisen Franco Neron jälkeen, mutta muuta vikaa hänen suorituksessaan ei ole. Blade on huomattavasti Keomaa nokkavampi ja omanarvontuntoisempi tunkiessaan nenäänsä vanhan kotikaupunkinsa tilanteeseen, koiratkin luimistelevat kun jäyhästi tuijottava Blade astuu paikalle. Harmi vain että miehen teot eivät kuitenkaan tunnu vastaavan puheita... sinällään kova luu Blade toki on, mutta joutuuu ainakin kahdesti henkihievereihin vastustajiensa käsissä, eikä edes mitenkään erityisen vakuuttavien taisteluiden päätteeksi. Todellinen legendatason traaginen hahmo Bladesta kasvaa vasta lopussa, kun hän istuu sokaistuna luolan pimennossa ja muokkaa kiviliuskoista itselleen kirveitä tulevan kostonsa välineeksi. Merlin lisäksi maininnan arvoinen on ihastuttava Sonja Jeannine Deborahina, tosin lähinnä ulkoisista syistä; hänen roolissaan ei muuten ole mitään suurempaa särmää.



Mannajassa musiikki on samaa sarjaa kuin Keomassa, siis Italialaisen veljeskaksikon Guido ja Maurizio de Angelisin Cohen/Dylan ‑mukaelmia. Tällä kertaa setti tosin on oikeasti aika kamalaa paskaa, eikä varsinkaan sovi millään tasolla spagettiwesternin tunnelmaan.



Ja lisäksi Galaxina (1980): Voi vittu mitä paskaa oli pakko lopettaa katsominen 20min kohdalla ei pystynyt! Sen perusteella 2/10

silläkin uhalla, että uhkaa mennä yksinpuheluksi:

085. Jeff Lieberman: Blue Sunshine (1976) 7/10



Keskellä kavereidenkeskeisiä bileitä yhdeltä juhlijoista irtoaa lähes kaikki hiukset päästä, ja hän ryntää järkyttyneen ulos ovesta. Hetkeä myöhemmin mies palaa ja raivopäissään alkaa lahtaamaan huoneessa olijoita. Yksi juhlijoista, Jerry Zipkin, taistelee henkensä uhalla seonneen kaverinsa kanssa, sillä seurauksella että tämä kuolee rekan alle. Ainoana tilanteesta henkiin jääneenä Jerry on vakuuttunut, että häntä tullaan syyttämään kaikesta, ja hän päättää ratkaista tilanteen pakenemalla paikalta.



Paennut Jerry on viimeistään oman tyhmän paniikkiratkaisunsa takia pääepäilty, ja hänen on pakko alkaa keräämään todisteita oman syyttömyytensä puolesta. Jerry saa selville, että hänen kaverinsa sekoamisen takana on opiskelujen aikainen bilehuume, LSD:n lailla vaikuttava Blue Sunshine. Selvitellessään asiaa Jerry huomaa, ettei hänen kaverinsa ollut ainoa huumetta villeinä opiskelijavuosinaan käyttänyt…



Kiehtovan ja erikoisen tunnelman omaava todella pienen budjetin kauhu, joka kysyy oliko 60-luvun vapaus ja kokeilevuus kuitenkaan täysin vailla seurauksia. Blue Sunshinessa ei mässäillä väkivallalla tai verellä, vaan valttina on juuri tunnelma, joka sekoittaa hyvään – ja hyvin toteutettuun – ideaansa toimivaa rakenteellista huumoria (vastakohtana päälle liimattu ja rasittavan itse tietoinen hihittelevä huumori). Täytyy kuitenkin sanoa, että elokuvan kiistämättömistä ansioista huolimatta jälkimaku on hieman vaisu, ideasta ei ole otettu irti sen täyttä potentiaalia: sekoavat ihmiset eivät muodosta kovinkaan uskottavaa uhkaa, ja loppuratkaisu jää kaipaamaan särmää. Kun kuitenkin ottaa huomioon Liebermanin kengännauhabudjetin, on hän saanut aikaan hienoa jälkeä: elokuva näyttää jopa hämäävän valmiilta ja huolitetulta, ohjaajan kyvyt peittävät sen halpuuden ja pienet mittasuhteet hyvin.



086. Samuel Fuller: Shock Corridor (1963) 8/10



Kenet jumala haluaa tuhota, hän tekee ensin hulluksi.



Toimittaja Johnny Barret haluaa Pulitzerin. Hän haluaa sen niin paljon, että tekeytyy naisystävänsä, lehtensä päätoimittajan ja psykologin avulla mielisairaaksi, jotta pääsisi tutkimaan mielisairaalan sisällä tapahtunutta Sloan-nimisen miehen murhaa. Murhan ainoat silminnäkijät ovat mielisairaalan potilaita, joten potilaaksi tekeytyminen on ainoa keino päästä puheisiin heidän kanssaan.



Ohjaaja Fullerille tarina on kuitenkin vain pakollinen muotoseikka, jotta hän pääsee käsiksi elokuvan todelliseen sisältöön, amerikkalaisen yhteiskunnan kriitikointiin. Kansakuntana USA:laiset olivat 60-luvulle tultaessa luoneet itselleen kroonisia ristiriitaulottuvuuksia, kollektiivisia pelkoja, jotka ainakin Fulleria selkeästi vituttivat. Shock Corridor keskittyy erityisesti näistä fobioista kolmeen kaikkein perustavanlaatuisimpaan: rotukysymykseen, kommunismifobiaan ja aseteollisuusfetisismiin. Kolme mielisairaalassa olevaa todistajaa ovat näiden kolmen ulottuvuuden henkilöijiä: kommunismista takaisin konservatismiin palannut sotaveteraani (yhteisön paine ajoi uudelleen sen hyväksyntää tavoitelleen miehen psykoosiin); Etelä-valtiolaisen yliopiston ainoa musta opiskelija, joka pyrki menestymään valkoiselle miehelle rakennetun instituution kautta (julkinen viha ja halveksunta ajoi nuoren mustan miehen psykoosiin); ja entinen ydinfyysikko, joka sekosi kun ei kestänyt väkivaltaa ja tuhovimmaa alansa taustalla. Jokainen hahmo on todella pirullisesti kirjoitettu, eikä ihmekään että näin suoran ja rajun kritiikin jälkeen seurannut hyökkäys oli voimakasta. Yleinen käsitys oli, että Shock Corridor on vastuuton elokuva, eikä sitä olisi koskaan pitänyt tehdä.



Herkullisin hahmoista on ehdottomasti nuori musta mies Trent, joka uskoo olevansa KKK:n perustajajäsen, ja pitää huolen siitä että mielisairaalan edustama pienoisyhteiskunta tietää mikä on oikea paikka neekereille. Trentin yltiörasistinen melskaaminen on helposti elokuvan huiminta antia. (tässä kokonaisuudessaan http://www.youtube.com/watch?v=gpuJaTA7Txk ). Mielisairaalan käytävillä on tietenkin muutenkin monenlaista hullua, jotka mielestäni ovat pääasiassa ärsyttäviä, en tajua miksi paras tapa tuoda esiin yksilön mielenterveysongelmat on laittaa heidät huutamaan kurkku suorana.



Mielisairaalan voi siis mieltää Yhdysvalloiksi pienoiskoossa ja mielisairaalan toiminnan kuvaukseksi siitä, millaiseen suuntaan amerikkalainen yhteiskunta oli hyvää vauhtia menossa. Se oli tulossa hulluksi ennen tuhoaan. Päähenkilökään ei säästy oman mielensä muutokselta, vaan alkaa vaikutuspiirinsä mukana itsekin vähitellen vaipua psykoosiin. Yksi elokuvan pääjännitteistä on se, kuinka Johnnyn oma mielenterveys kestää tuossa ympäristössä, alkaako hänen oma otteensa todellisuudesta luisua? Vaikka elokuvan pääasiallinen sanoma olisikin tuo yksittäisen kautta yleiseen kulkeva vertaus ”mielisairaala=yhteiskunta”, voi Shock Corridorista lukea kommentaaria myös suoraan mielenterveysinstituutioon itseensä, ilman sen käsittelemistä allegoriana jostain suuremmasta. Osa sisällöstä suhtautuu hyvin ironisesti mm. termistöön, jota mielisairaiden hoidossa käytetään/ei käytetä.



087. Adam Curtis: The Power of Nightmares: The Rise of the Politics of Fear (tv) (2004) 8/10



Shock Corridorissa käsiteltyyn kollektiiviseen pelkoon liittyen, BBC:n kolmiosainen dokumentti, jonka mä nyt laskin katsottujen elokuvien joukkoon. Kyseessä on kriittinen dokumentti, joka tarkastelee rinnakkain neokonservatiivisen pelon politiikan nousua USA:ssa ja islamilaisen terroriin perustuvan politiikan nousua Islamilaisessa maailmassa.



Tästäkään ei juuri pidetty USA:ssa, varsinkin neokonservatiiviset tahot kuittasivat dokumentin salaliittoteorisoinniksi, tai Euroopassa muodissa olevaksi USA-vihaksi. Vaikka neokonservaatteja vastaan hyökätään aika aggressiivisesti, on tässä mielestäni paljon sisältöä, joka kestää hieman lähempääkin tarkastelua. Tiivistettynä idea on seuraava: 60-luvulla USA oli sisäisessä sekasorrossa, yhteiskunnallinen kuohunta oli suurta kautta linjan, oltiin jopa hajoamispisteessä. (aivan kuten Shock Corridor esittää, btw). Weimarin saksasta vaikutteensa hakenut ja USA:han muuttanut politiikan filosofi Leo Strauss näki että pluralistinen, moniarvoinen yhteiskunta ei toimi, ja että kansa pitää yhtenäistää ylhäältä käsin luomalla kollektiiville yhteinen vihollinen. Yhteinen vihollinen on se, mikä pitää kansan kasassa. Myös uskonnolla oli hänelle suuri rooli valtion kannalta. Straussilla oli ”oppilaita”, jotka muodostaisivat myöhemmin neokonservatiivisen liikkeen ytimen (mm. Wolfowitz ja myöhemmin Rumsfeld). Neokonservatiivit pääsivät vallan lähteille ja loivat, osin väärään informaatioon ja propagandaan perustuen, kommunismista tuollaisen kollektiivisen vihollisen, pahan, jotka vastaan USA voisi yhtenäisenä taistella. Myöhemmin, kun kommunismi menetti merkityksensä, myös neokonservatiivien mahti hiipui… noustakseen taas uudelleen vähitellen fundamentalismin varjolla, viimeistään 9/11:n aikoihin. Nyt suureksi pahaksi, ja kansan yhdistäjäksi nostettiin islam ja Al-Qaeda (jonka Curtis sanoo olleen USA:n oma keksintö).



Dokumentin kuvasto koostuu pääasiassa arkistomateriaalista ja haastatteluista. Vaikka formaatti on toisaalta hyökkäävä ja viihteellinen, se pysyy kuitenkin pääasiassa uskottavilla linjoilla, ja on todella mielenkiintoinen. Pidin myös islamin kuvan monimuotoistamisesta. Kritiikkinä olen sitä mieltä, että neokonservatiiveille annetaan tosiaan hieman liian aktiivinen ja juonitteleva rooli koko kuviossa, en pidä näin aktiivisista toimijoista isoissa historiallisissa kuvioissa.



Yhden ison lisärevittelyn dokumentti olisi saanut ottamalla esiin selkeät yhtäläisyydet Leo Straussin ajattelun, ja Carl Schmittin poliittisen ajattelun välillä. Schmitt oli natsisaksan virallinen politologi/juridikko, ja hänen ajattelunsa toimi pääasiallisena juridisena perusteluna natsien valtaannousuun 30-luvulla. Molempien filosofian taustalla on tietenkin selkeästi pettymys Weimarin tasavaltaan ja pluralismiin yhteiskunnassa. Natsivertauksista neokonservaatit olisivat taatusti riemastuneet!



088. John Frankenheimer: Seconds (1966) 9/10



”Want out of your life? Just pay the fee and we'll fake your death, change your face, and set up a new identity for you..”



Tuo riittänee juonesta, todella hieno leffa täynnä intensiivisiä ja iholle tunkeilevia kohtauksia. Tunnelma on intensiivisyydestä huolimatta aika etäinen, jonka näkisin hienona onnistumisena Frankenheimerilta asettaa katsoja päähenkilön asemaan: hänkin on varsin vieraantunut kaikesta mitä hänen ympärillään tapahtuu. Aluksi flirttaillaan perin seksikkäällä identiteetin vaihtamisen mahdollisuudella, mutta tuo aluksi niin kiehtovalta tuntuva ajatus osoittautuu pidemmässä juoksussa hankalaksi ja petolliseksi. Ihmisen identiteetti ja persoonallisuus eivät ole muotteja tai naamioita, joita voi vaihtaa noin vain ja jatkaa kuin ei mitään, ne on enemmänkin käsitettävä yhdeksi prosessiksi, sisäisen ja ulkoisen väliseksi vuorovaikutukseksi, jossa yhä uudet kerrostumat seuraavat toisiaan. Vaikka ulkoinen vaihtuu, sisäisen muuttaminen ei onnistu, joten edessä on kriisi.



Ok, ehkä meno tuntuu välillä aikamoiselta harppomiselta, mutta kokonaisuus on hienoa ja edistyksellistä elokuvaa. Viinin jumalalle omistettu juhla ja pysäyttävä lopetus pelaavat samanlaisella tunnesisällöllä kuin Wicker Man, aika ainutlaatuinen suoritus sekin.

117. Sofia Coppola:

Lost In Translation (dvd, 2003) ****½

Uusintakatselu. Hemmetin hyvä. Bill Murrayn valitseminen toiseen päärooliin oli kyllä nerokas veto.



118. Olivier Dahan: La vie en rose (dvd, 2007) **½

Epätasainen Édith Piaf elämäkerta. Jotenkin tosi hapuilevasti ohjattu elokuva. Etenkään alkupuoli ei tempaa lainkaan mukaansa, mutta onneksi tämä hieman paranee loppua kohden. Marion Cotillard on erinomainen Édith Piafina vaikka välillä tuntuukin vetävän hieman överiksi. Mutta ehkä Piaf oli noin härö tyyppi!



119. Mikko Kuparinen: Mobile Horror (digiboksi, 2010) *½

Todella urpo 2000-luvun alun uusmediatoimistoon sijoitettu tv-elokuva. Neljän hengen näyttelijäporukka teki kyllä sinänsä hyvää työtä järjettömän käsikirjoituksen puitteissa.



120. Gaspar Noé: Irréversible (digiboksi, 2002) **

Uskottavasti näytelty ja paikoitellen hyvin tehty, mutta myös hyvin rasittava ja vastenmielinen elokuva. Enter The Voidissa kameran kieputtelulla ja ruudun välkyttelyllä oli sentään pointtinsa. Tässä se tuntui suurimmaksi osaksi vain idoottimaiselta elokuvalliselta masturbaatiolta.



121. Mathieu Kassovitz: La Haine (digiboksi, 1995) ****

Mä luulin että tämä olisi jotain superrankistelua, mutta La Haine olikin varsin tyylikäs, jopa tasapuolinen ja huumorinsävyttämä (ghetto/)lähiökuvaus. Tuli jopa Spike Leen Do The Right Thing mieleen. Siitä on tosin kauan kun olen tuon elokuvan nähnyt joten saatan olla aivan hakoteillä. La Hainen turhan kyyninen lopetus ei kyllä oikein tuntunut oikealta.



122. David Cronenberg: Eastern Promises (digiboksi, 2007) ****

Uusintakatselu. Tämä toimi erinomaisesti vielä toisellakin kertaa toisin kuin History Of Violence. Hassua muuten, katsoin aivan sattumalta kolme elokuvaa ( Irréversible, La Haine ja tämä) peräkkäin joissa näyttelee kaikissa Vincent Cassel. Hyvä näyttelijä, mutta esittääkö hän ikinä muita hahmoja kuin vittumaisia nilkkejä?



123. Steve Pink: Hot Tube Time Machine (dvd, 2010) **½

Perus alapää-huumoria. 80-luvusta ei saada revittyä oikein muuta irti kuin hassuja vaatteita ja paskoja biisejä. Tämä vertautuu (aikamatkailu-konseptista huolimatta) aika selkeästi viime vuotiseen Hangoveriin, mutta on kyllä kaikin tavoin heikompi tekele.



124. Orson Welles: Citizen Kane (dvd, 1941) *****

Uusintakatselu. Huikea leffa. Tuntuu yhä, 70 vuotta valmistusmisensa jälkeen, yllättävän modernilta. En ole suuri 40-luvun (tai ede 50-luvun) elokuvien ystävä, mutta tämä kolahtaa kyllä täysillä. Ihmeellistä muuten että tässä on paremmat ikääntymismaskeeraukset kuin useimmissa nykyelokuvissa (kts vaikka Brokeback Mountain).



125. Miller/Rodriquez/Tarantino: Sin City (dvd, 2005) ***

Uusintakatselu. Suora elokuvakäännös Frank Millerin sarjakuvista jonka taso vaihtelee vaivaannuttavasta ihan mainioon.

Himmeät kiireet ollut näiden perättäisten festarien takia, ei ole ehtinyt kirjaamaan ylös katsottuja aiemmin.

114. Solomon Kane ***-

Sietämättömän alun jälkeen ihan päteväksi osoittautuva synkistely kaatuu kuitenkin lopulta cgi-efektien yliannostukseen ja yleiseen halpuuteen. Sinänsä ohjaajan aiemmasta Deathwatchista jo tuttu mutapaskassa möyriminen toimii. P.S. Robert E. Howardilainen sankari ei ole mitään jos sitä ei vähintään ristiinnaulita!



---- Lue näistä tarkemmin Elitistin Espoo Ciné 2010 ‑artikkelista! -----



115. L'autre monde ****



116. Monsters ****



117. La Meute ***



118. Die Tür ***



119. Savage ****



120. Red White & Blue ****½ (huh-huh!)



121. Pi pi pil... pilleri ?

No tää nyt ei ollut Espoo Cinéssä. En osaa antaa arvosanaa. Toimi hysteerisen hyvin yöllä oikeassa seurassa katsottuna.



122. Vampires (2010) ***½



123. Lebanon ***



124. Human Zoo ***+



125. Katalin Varga **



-------- EC setti loppuu ---------



126. Madhouse (1974) ***+

Hienoinen pettymys, mutta Vincent Price showna monipuolinen.



127. Splice ****½

Mitä hittoa, kuulin vain pari vaisua kommenttia enkä siksi odottanut paljoakaan, mutta tämähän oli loistava! Mainoksista olin saanut sen käsityksen että "Tapaa Dren, hän näyttää omituiselta mutta on oikeasti tosi jees, vähän kuin ET!", mutta totuus olikin että Splice on todella kieroa sci-fi kauhua, ja suorastaan jännittävä. Pitkälti kuin Species, mutta maltillisemmalla, arvokkaammalla ja toimivammalla kerronnalla. Menkää nyt vähän äkkiä katsomaan ennen kuin tämä helmi katoaa ohjelmistosta!



128. Step Up 3D ****½

Hohhohhoo, tanssielokuvat ovat nykyään jopa parempia kuin 80-luvulla. Päähenkilö suututtaa heti koulun ekana päivänä KID DARKNESSIN, joka ninjamaisesti hiippailevien tanssijoidensa kanssa seuraa tätä jopa vessaan haastaakseen tanssibattleen. Mukana täysin irrallisia parkour- ja capoeira kohtauksia ja tietysti huipputason katutanssia, etenkin joku epäinhimillisen konemainen robottitanssijamppa vakuutti. StreetDance 3D:ssa oli sentään Charlotte Rampling, mutta Step Up 3D:ssä on enemmän blatantteja 3D-efektejä kuten kameraa kohti lentäviä sadepisaroita, kuplia ja kurottuvia raajoja. Tuomitsen elokuvat yhtä hyviksi.



129. Spacehunter ****+

Jedin Paluu rip-offausta kohtuu suurella budjetilla. Michael Ironside on OVERDOG, jolla on valtaisat metalliset kourat! Amazoneja! Star Wars + Flash Gordon + Mad Max + Valerian. Vielä kun saisi tilaisuuden nähdä 3D-versio...



130. Galaxy of Terror *****½

Toimii jopa blu-ray tarkkuudella! Mattemaalaukset ja nerokkaat maskeerausefektit eivät ole kärsineet ajan hampaasta, ja itse leffa tietenkin puhdasta nerokkuutta.



131. [salainen elokuva] ***+



132. [salainen elokuva] ***+



--------- R&A setti alkaa -------------------



133. Evangelion 2.0 *****

Ei tietenkään toimi elokuvamuodossa yksinään, mutta jos sarja on tuttu niin onhan tää nyt aika orgastista matskua.



134. Picco ***

Hyvä saksalainen versio Scumista. Uskottavuus hieman hapuilee loppukohtauksessa.



135. Rubber **

Hetken se huvitti, sitten boretti. Mukavan 70-lukulainen tyyli, Russ Meyer olisi tiennyt miten tästä saa paljon paremman...



136. Love Exposure ****

Sanoi ohjaaja mitä sanoi, kyllä tästä helposti saisi napsaistua tunnin pois sellaisenaan toistuvia kohtauksia ja muuta turhaa.



137. Outrage ****

Kitano is back. Tämä viihdytti sen verran paljon että annan anteeksi Takeshis'.



138. Kaboom ****

Huvittavaa arakimaista menoa, ennemmin tästä tuli mieleen Nowhere ja Totally F***ed Up kuin Doom Generation.



139. R ***½

Huah, olipa tyly. Tanskalaisethan ne osaa. Piccossa sentään vielä tuntui että vangeilla oli jonkinlaista liikkumavaraa, mutta R:ssä tuntuu että mikä tahansa teko tai tekemättä jättäminen johtaa hirvittävään kohtaloon. Ja se loppu.. brrrr. HOT COFFEE!



140. Monga **

Ihan ok:sti etenevä kaveruus-petos-kaikki kuolee ‑draama. Harmi vaan, että se syyllistyy lähes jokaiseen taiwanilaiseen perisyntiin: 1) pateettisuuteen yltävä melodraama väärissä kohdissa 2) loputtomat hidastukset, jotka pidentävät leffaa varmaan tunnilla tarpeettomasti 3) iänikuiset jousisoitinmusiikit. voisiko joskus harkita jotain kokeellisempaa kamaa tai tiukkaa syna-scorea? ai ei. 4) taiwanilaisten ylivakavat naamat 5) naurettava ylipituus, ei osata lopettaa leffaa sitten millään. Alku oli kyllä varsin lupaava, mutta sitten jumiuduttiin niin kliseiselle ladulle että huh. Parasta leffassa oli erään tyypin nimi: Cow Dung.



141. The Life And Death of a Porno Gang ****



142. Dogtooth ****+



143. Dream Home ***½

Hah, tulipa puun takaa. Kunnon annos seksiä ja ällögorea. Thumbs up



144. Symbol ****

Whiskey-tango-foxtrot! Paras cubemainen ei-cube. Pidin eniten pingviinin kompastumisesta.



145. Kinbaku ?

Jäi jotenkin torsoksi. Kinbakun syntyä valotettiin hienosti, ja arkistokuvaa oli käytetty hyvin, eli paljon. Silti punainen lanka tuntui puuttuvan. Olisin halunnut kuulla esim. myös kinbaku-näytösten katsojien haastatteluja ja japanilaisesta sidonnasta laajemmassa kontekstissa, eli miten se on levinnyt ulkomaille, vastustetaanko sitä jne.



Twisted Path of Love *½

Tyypillinen pinku eiga, eli kiva tunnelma mutta helvetin tylsä ja mitäänsanomaton.



-------------- R&A setti loppuu ------------------



147. Natural City **

Yllättävän ok e-korealainen Blade Runner ‑mukaelma. Harmi vaan, että se syyllistyy lähes jokaiseen korealaiseen perisyntiin: 1) pateettisuuteen yltävä melodraama väärissä kohdissa 2) loputtomat hidastukset, jotka pidentävät leffaa varmaan tunnilla tarpeettomasti 3) iänikuiset jousisoitinmusiikit. voisiko edes sci-fi leffaan harkita jotain kokeellisempaa kamaa tai tiukkaa syna-scorea? ai ei. 4) korealaisten ylivakavat naamat 5) naurettava ylipituus, ei osata lopettaa leffaa sitten millään

Frequently Asked Questions About Time Travel (2009) ****



– Yllättävän hyvä scifi pläjäys. Suositeltavaa katsottavaa.





The Sentinel (1977) – Vartija ****



– Yllätti allekirjoittaneen täysin. Upposi, kuin kuuma veitsi voihin.

Mikke1975 ( 25.9.2010 00:07)

b]The Sentinel (1977) – Vartija ****



– Yllätti allekirjoittaneen täysin. Upposi, kuin kuuma veitsi voihin.

Loistava leffa Winnerin parhaita, FiX nauha on vaan leikattu parista kohtauksesta, ei sekunneissa paljon,

mutta kuitenkin... Kai siitä on Dvd, ainakin joku torrent mulla levyllä on, widena muistaakseni..

Jeff King:

Driven to Kill (2009) **

– Läski (Seagal) antaa Venäläisille mafia hemmoille isän kädestä. Nykyisen Seagalin tasaisen paskaa "direct-to-video" tuotantoa.

Mitenköhän se saa nykyisin haalittua rahoituksen kasaan näihin virityksiinsä? Harmi että on vajonnut näin alas alkupään elokuvistaan.



Shawn Levy: Date Night (2010) **½

– Pari kertaa taisin nauraa jopa ääneen! Steve Carell tuntuu näyttelevän aina samaa roolia. Vai näytteleekö kenties ollenkaan?



Jorma Taccone: MacGruber (2010) **

– Leffaksi venytetty SNL:n sketsi. MacGruber on lähes saman tasoinen ideanikkari kuin MacGyver.

Se onkin sitten eri asia naurattaako purjo pyllyssä muitakin kuin elokuvan tekijöitä.



Joe Carnahan: The A-Team (2010) ***½

– A-Luokan toimintaa. Odotukset eivät olleet kummoiset leffaa kohtaan mutta pidin tästä enemmän kun Expendablesista.

Ehkä sen tankin putomisen lentokoneesta ois voinu jättää kokonaan pois...



Scott Sanders: Black Dynamite (2009) ****

– Shut the fuck up bitch...Vanhaa kunnon lepalahje meininkiä missä Black Dynamitellä on ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Jään odottelemaan että tästä tulee tulevaisuudessa komedialeffojen klassikko.



Robert Rodriguez: Machete (2010) ****

– Danny Trejo on justiinsa sopivan rupinen Macheten rooliin, mutta Don Johnson ja Läski (SS) pelastivat tämän leffan.

Herroja ei kun aikaisemmin ole paljon pahisten rooleissa nähty. Jos Planet Terror ja Death Proof kuuluvat suosikkeihin niin lisää tämä niihin.

Irtojäseniä, paljasta pintaa ja isoja aseita.



Jay Levey: UHF (1989) **

– 'Weird Al' Yankovic ei ollutkaan hauska. Muistelin että ne Rambo/Conan pätkät oli hyviä...muistin väärin.



Walt Becker: Old Dogs (2009) *

– VMP!



Miguel Sapochnik: Repo Men (2010) ****

– Erinomainen scifi-leffa. Ja mikä parasta, sisälsi yllätävän brutaalia toimintaa.



Tony Jaa, Panna Rittikrai: Ong Bak 3 (2010) *½

– ...sit se niiku jotenki, tai siis...eiku...vittu häh?

Akin:

Gegen Die Wand ****1/2

Pitkästä aikaan lähes täydellinen elokuva. Harvoin elämän tunneskaalat laidasta laitaan ovat näin aitoja samojen kansien välissä. Pääpari Birol Ünel & Sibel Kekilli olivat loistavia. Varsinkin Birolin näyttelemä Cahiti jätti jopa Mickey Rourken Henry Chinaskin juopporentun roolissa kagoseksi. If You Can`t Change the World, Change Your World!



Reiner: Alex & Emma **1/2

Epäuskottava ja kaukana ohjaaja "läskipään" parhaimmista. Luke Wilson & Kate Hudson saivat kuitenkin epäuskottavaan tarinaan raikkautta.



Friedberg: Spy Hard ***

Alastomien aseiden välimuoto. Huonompi, kuin ykkönen ja kolmonen mutta parempi, kuin kakkonen. Paljon hyviä vitsejä mutta kokonaisuutena kuitenkin hieman väärin tehty kalkitos.