Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Eisner:

The Crazies – Odotukset olivat keskinkertaiset: viihdettä, jännitystä ja verta. Mutta lopputulos alitti nekin: geneerinen, tylsä ja ennalta-arvattava. Gore loisti poissaolollaan ja leffa alentui toistamaan moneen otteeseen tismalleen samoja tehokeinoja (kliseitä). Teknisesti näytti ihan hyvältä, mutta muuten ei jaksanut kiinnostaa.

**



Green: Frozen – Syksyn pelastus jännäripuolella. Tätä odottelinkin jo pitkään ja aivan varkain ylitti odotukset. Kyllä tässä sai olla ihan "penkin reunalla", sen verran hyvin hahmot rakennettiin ja kerronta oli perkeleen intensiivistä. Melkein tuli kylmä itsellekin katsellessa. Pikkufilmien aatelia IMO.

****1/2



Bayer: A Nightmare on Elm Street • Ei helvetti. Nyt voin sanoa että en jaksanut katsoa loppuun asti eikä kyllä kiinnosta koskaan katsoakaan, vaikka kuinka pitäisi arvostella vain kokonaisuutta. Siispä ei tähtiäkään.

The Owl and the Pussycat (1970) – Huuhkaja Ja Kissimirri **



– Barbra Streisand ei vakuuta näyttelijänlahjoillaan. Yhtä siirappia koko leffa.





Fast & Furious (2009) **



– Älytön vauhti, vähän järkeä.





Lighthouse (1999) – Majakka *



– Sysipaska.





Imagine That (2009) ***



– Pitkästä aikaa kelvollista Eddietä.





The Blind Swordsman: Zatoichi (2003) – Zatoichi – Sokea Miekkamies ****



– Taattua Takeshi Kitano laatua.

Alkaa jo puuduttamaa tämä jatkuva leffojen katselu... Minkäs teet flunssa jatkuu ja jatkuu...

Joy of Sex (1984) *



– Puuduttavaa, ei edes paljasta pintaa.





Communion (1989) – Yhteys Tuntemattomaan **



– Parasta oli Walken.

089. Stanley Kubrick:

Dr. Strangelove (1964) 9/10

Kommunistifobiainen ja harhainen Kenraali Jack Ripper sekoaa ja usuttaa Isoa pommia kantavan USA:laispommittajan hyökkäämään Neuvostoliittoon. Hyökkäyksen peruuttaminen on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.



Todella sujuva ja hyvä satiiri, ja huumori on pääosin oikeasti hauskaa vielä tänäkin päivänä. Huumorin toimivuus ei johdu kirjoitetuista vitseistä, vaan enemmän rakenteellisesta huvittavuudesta, jota on vain hieman karrikoitu. Tämä on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon että Kubrick teki aluksi draamaa, mutta muutti sen komediaksi kun huomasi että niin moni kohtaus näyttäytyy tarkoituksettoman hauskana. Mä yllättyin, kun luin että Sellersin kolmoisrooli ei ollut Kubrickin oma ajatus, vaan studion vaatimus, edellytys elokuvan tekemiselle.



god willing, we will prevail in peace and freedom from fear

and in true health through the purity and essence of our natural

... fluids...

god bless you all



090. Robert Mulligan: To Kill a Mockingbird – Kuin Surmaisi Satakielen (1962) 6/10

Atticus Finch (Gregory Peck), USA:laisen lakimiehen tinkimättömyyden ja tasapuolisuuden symboli, puolustaa valkoisen naisen raiskaamisesta syytettyä mustaihoista nuorta miestä. Homma on kuitenkin hankalaa 1930-luvun Etelä-Valtiossa avoimena rehottavan syrjinnän vuoksi.



Tarina on kerrottu lasten kokemusten kautta, Atticusin lapset joutuvat kohtaamaan pimeämmän puolen kotikaupunkinsa, ja koko USA:n, sielussa. Aluksi pidin lapsien subjektiivisesta näkökulmasta, jossa koko 30-luvun yhteiskunnalliset erot näyttäytyvät vain sarjana omituisia ja vaikeasti järjestyviä tapahtumia. Ja naapurissakin vielä asuu Robert Duvallin näyttelemä kehitysvammainen. Pääasiassa leffa tuntuu hieman vanhentuneelta ja kornilta, lapsihahmot eivät vakuuttaneet minua, tai ainakin vakuuttivat epätasaisesti. Ainoa oikeussalikohtaus on hieno, ja pieni epäreiluuden tunteen aiheuttama pala on jatkuvasti kurkussa.



091. Roman Polanski: Chinatown (1974) 10/10

Olipas mahtavaa katsoa pitkästä aikaa yksityisetsivä JJ Gittesin selvityksiä Los Angelesin hämärissä maakauppojen ja vesivarantojen syövereissä.



Loistava neo-noir.Yhtä tärkeää kuin esimerkillisesti kulkeva ja kiinnostava tarina tai hieno kuvaus, on tietenkin Jack Nicholsonin roolisuoritus. Äijässä on sellaista karismaa ja preesensiä, joka vaikuttaa koko elokuvan kokonaisilmeeseen ja tuntuun lähtemättömästi.



092. Sidney Lumet: Fail-Safe (1964) 8/10

Strategisesti merkittävissä kohteissa, lähellä Neuvostoliittoa, ovat USA:n puolustussuunnitelman kannalta oleelliset ns. Fail-Safe –pisteet. Kun syntyy vaara, että NL saattaa olla hyökkäämässä USA:ta vastaan, ydinkärjin varustetut pommittajat lentävät näihin pisteisiin odottamaan mahdollista jatkokäskyä. Jos tuo jatkokäsky kerran tulee, on se peruuttamaton, ja hävittäjät suuntaavat kohti ennalta määrättyjä kohteitaan. Kyseessä on siis osa peliteorian mukaista kauhun tasapainon peliä. Ainoa syy sille, ettei NL tapa meitä on se, että me tappaisimme heidät saman tien. Noh, systeemi tietenkin kusee, ja teknisestä viasta johtuen laivueellinen hävittäjiä suuntaa Fail-Safe –pisteistä kohti kohdettaan, Moskovaa. USA, presidentti johtajanaan, yrittää tehdä kaikkensa pysäyttääkseen laivueensa ennen kuin katastrofi on valmis.



Realistisen, sotaisan sallivasti ydinaseisiin (ja –sotaan) suhtautuvaa kantaa edustaa Walter Mathhaun esittämä politologi Dr. Groeteschele. Hän näkee, että 60-100 miljoonaa uhria on hyväksyttävä hinta NL:n peittoamisesta; kysymyksessä on kuitenkin kansakunnan selviäminen. Groeteschele uskoo jatkuvaan tehostamiseen ja valvonta- sekä kontrollivastuun siirtämiseen ihmisiltä tietokoneille, hänen mielestään inhimilliseen reaktioon luottaminen on vanhanaikaista. Vastanäkemyksenä se, että tietokoneisiin luottaminen inhimillisen päätännän kustannuksella voi tulla kalliiksi, ja se etäännyttää vastuun ja inhimillisyyden ratkaisuista.



Ei-komediallinen versio Dr. Strangelovesta, jonka maineeseen on vaikuttanut negatiivisessa mielessä samana vuonna valmistunut Kubrickin leffa. Kuten tuttua Lumetille, ote on naturalistinen ja realistinen, mm. musiikki on riisuttu kokonaan pois. Kameratyöskentely on hienovaraista, ja kiristyy koko ajan loppua kohti, samaan tyyliin kuin 12 Angry Menissä. Kovimana sisällöllisenä pointtina on se, että



093. Martin Scorsese: Shutter Island (2009) 6/10

Vaikuttaa aluksi kivan klassiselta jännitystarinalta: uhkaava saari mustana myrskyävän meren keskellä, laivan kapteeni kertomassa kohtalokkaasti lähestyvästä myrskystä… mä pidin tunnelmasta. Ja pidin tunnelmasta myös pitkälle sen jälkeen. Vasta tunnin jälkeen homma alkaa lipsua ja viimeistään lopun twisti syö sisällön lähes kaikelta aikaisemmin tapahtuneelta, no pisteet siitä kuitenkin että lopun arvaaminen on 50/50, eli ei itsestään selvyys. Pahiten vitutti ehkä Leon , joista mulle jäi kaikkein halvin maku suuhun: niillä ei oikein ollut mitään pointtia muuten, kuin harhaanjohtamassa katsojaa.



Di Caprio, kuten aina, on Di Caprio, eli ei sovi rooliinsa. Sääli. Ruffalo on asiallinen, Kingsley yrittää olla hieman liiankin kohtalokas hulluprofessorihahmonsa ensihetkillä. Ok-leffa, vanha Scorsese on lopullisesti kuollut.



094. Robert Wise: Born to Kill (1947) 5/10

Äkkipikainen kova jätkä Sam Wild murhaa raa’asti tapailemansa nuoren naisen ja tämän miesseuralaisen Renossa. Tämän jälkeen hän päättää lähteä odottelemaan pölyjen laskeutumista San Fransiscoon (jokaisessa ulkokohtauksessa on luonnollisesti tietty silta taustalla), ja törmää sattumalta Heleniin, joka on (myös sattumalta) murhapaikan ensimmäinen silminnäkijä. Sam tuppautuu seuraan, ja tapaa Helenin ökyrikkaan sisarpuolen Georgian. Noin minuutti myöhemmin Georgia rakastuu tunnekylmään ja stevenseagalmaisesti tuijottavaan gangsteriin ja muutama minuutti siitä niin ollaankin jo alttarilla. Vielä hetki tästä ja Sam vaatii kiivaasti päästä johtamaan uuden vaimonsa perintölehtitaloa. Pientä hankausta syntyy Samin ja Helenin välisestä seksuaalisesta jännitteestä, ja toisaalta Renon haamutkin palaavat kummittelemaan lupsakan ja joviaalin yksityisetsivän muodossa.



Aika sleazya materiaalia, mm. Helen ja Sam puhumassa kiihottuneeseen sävyyn verta valuvista ruumiista. Raadollisen kyyninen maailma limaisine henkilöineen ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että kyseessä on aika dorka ja päätön leffa persoonattomilla näyttelijöillä (lukuunottamatta Elisha Cook Jr:ia)… toki nää likaiset jutut nostaa pisteitä jonkin verran. Murhatun vähemmän kiltin kiltintytön roolinimi on Laury Palmer, tuskin mitään yhteyttä Twin Peaksin vähemmän kilttiin kilttiintyttöön Laura Palmeriin?



095. Giorgos Lanthimos: Dogtooth (2009) 8/10



Ei nyt missään nimessä mikään suuri elokuvakokemus, mutta toisaalta tässä on kuitenkin lähes yksinomaan ihailtavia ja kivoja juttuja. En muuten naurahtanut kertaakaan elokuvan aikana, ei toiminut mulle komediana missään mielessä.



096. Otto Preminger: Advice and Consent (1962) 8/10

täällä



097. John Frankenheimer: Seven Days in May (1964) 7/10

Tällä kertaa niin päin, että Presidentti ja Neuvostoliitto ovat sopineet sopimuksen ydinaseista luopumisesta. Tätähän pelkotiloissaan panikoivat USA:laiset eivät usko, ja erityisesti sotilassiipi Kenraali Scott (Burt Lancaster) kasvoinaan on näreissään. Scottin avustaja Eversti Jiggs Casey (Kirk Douglas) alkaa haistaa palaneenkäryä ja epäilemään Scottin ja muutaman muun korkea-arvoisen sotilasjohtajan suunnittelevan sotilasvallankaappausta. Jiggs tietenkin järkyttyy tästä petturuudesta ja menee epäilyjensä kanssa suoraan presidentin puheille.



Frankenheimerin poliittinen salaliittotrilleri, joka flirttailee perustuslain kiertävällä sotilasvallankaappauksella USA:n maaperällä. Kun Kenraali Scott pitää demagogista puhettaan vellovien ihmismassojen huutaessa ”We want Scott! We want Scott”, ei voi olla ajattelematta fasismia… Presidentti tietenkin viisaudessaan näkee tämän petturuuden (ja sen potentiaalisen kansansuosion) taustalla inhimillistä reagointia ydinajan avuttomuuteen ja toivottomuuteen. Mielenkiintoista ja sujuvaa settiä suurelta osin, mutta myös hieman junnaavan tuntuista välistä… tai sit ehkä mä olen saanut toistaiseksi tarpeekseni tästä 60-lukulaisesta paranoiasta.





edit. Bonuksena aika överi Lyndon B. Johnsonin ydinuhkalla pelaileva vaalimainos vuodelta 1964. Vihreiden kannattaisi ottaa oppia! http://www.youtube.com/watch?v=AtYpnGZr6TA&feature=related

Edgar Wright:

Scott Pilgrim vastaan maailma (2010) ***½



Nokkelaa nokkelaa nokkelaa. Nykytekniikalla Michael Cerastakin näköjään saadaan ihan uskottava action-sankari!



Harald Swart: Karate Kid (2010) ***



"...huokuu taantumuksellisia arvoja"( Jari Tamminen/Voima)



Chris Nahon: L'Empire des Loups/Sutten valtakunta (2005) **½



Kohtalaisen viihdyttävä typerästä juonesta huolimatta.



Agnés Jaoui: Parlez moi de la pluie/Provence sateen aikaan (2008) **½



Ei yhtä hyvä kuin "Kukin makunsa mukaan" mutta katsoihan tämän.



N. Lingusamy: Paiyaa (2010) ***½



Työtön nuorimies (Karthi) kuskaa pakkoavioliittoa pakenevaa tyttöä (Tamannah) Bangaloresta Bombayhin. Upeilla tappelukohtauksilla ryyditetty romanttinen road movie, kyllä tamilit osaavat.



John G. Avildsen: Joe (1970) **½



Mielenkiintoinen vaikka loppukohtaus pilasikin paljon.

Pitkästä aikaa oli viikko, jolloin ei tullut katsottua yhtään R&A-leffaa. Paljon kaikkea muuta sen sijaan kyllä.

Louie Psihoyos: The Cove (2009)



Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvän elokuvan merkki on se, että se herättää katsojassa tunteita. Dokumenttielokuvan ollessa kyseessä tietysti on vaarana, että elokuvantekijöitä syytetään katsojan manipuloinnista. Tietysti tämä katsoo Japanin delfiinikalastusta aika selvästä näkökulmasta. Elokuva on aika voimakas siinä, että sen katsottuaan on valmis itsekin nousemaan barrikaadeille delfiinien puolesta. Onhan se nyt aika junttia, että älykkäitä eläimiä tapetaan raa'asti ja järjestelmällisesti läjäpäin ihan turhaan.



****



Satoshi Kon: Paprika (2006)



Sivistin itseäni katsomalla edesmenneen animemestarin elokuvia ensi kertaa. Tämä mahdollinen joutsenlaulu on ainakin huikea toden ja unen rajamaastoa niittävä mielikuvitustrippi. Yksi visuaalisesti hienoimmista näkemistäni animeista (en tosin ole todellakaan mikään genren ekspertti).



****



Satoshi Kon: Millennium Actress (2001)



Tästä en niin syttynyt. Idea todellisuuden ja Japanin elokuvahistorian välillä hämärtymisestä on kyllä hieno, mutta keskustassa oleva rakkaustarina tuntui lattealta, eivätkä henkilöt olleet niin kiinnostavia.



** 1/2



Harmony Korine: Mister Lonely (2007)



Korinen paluuelokuva sisältää jopa jonkinlaisen juonen (!). Ei miehen muistettavimpia teoksia, mutta hauskaa nähdä kerrankin elokuvain ikuisen ole-sellainen-kuin-olet ‑viestin käänteinen versio.



***



Aki Kaurismäki: Leningrad Cowboys Go America (1989)



Edelleen hauskana ja koleena pysynyt kulttiklassikko.



****



Carlos Reygadas: Battle in Heaven (2005)



Ei mitenkään helppo elokuva. Tietysti voi olla riskaabelia kirjoittaa mitään näin ensimmäisen katselukerran perusteella. Sopivan rietas keski-ikäisen miehen hajoamiskuvaus. Pidin etenkin kohtauksista, joissa näennäisesti tapahtuu hyvin vähän – kuten kun tajunta lähtee leijailemaan ympäri naapurustoa kesken panemisen.



****



Gaspar Noé: Enter the Void (2009)



Aika huikea elokuvallinen trippi – tämä jos mikä on pakko nähdä teatterissa isoimmalta mahdolliselta kankaalta. Ikävä kyllä elokuva on ihan liian pitkä ja jankkaa samoja asioita monta kertaa. Velka Kubrickillekin on hieman turhan selkeä. En silti kadu, vaikka leffalippu oli sikakallis.



*** 1/2



Takashi Yamazaki: The Returner (2002)



Hyh. Hyllystä löytyi tämä, ja päätin uusintakatsoa ennen kirpputorille viemistä, kerta en muistanut siitä mitään. Juoni on ihan älytöntä höttöä, hahmot tyypillisiä 2000-luvun alun Matrix-nahkatakkihidastelijoita ja digiefektit paskoja. Ei oikein kaljoitteluiltana jaksanut pitää mielenkiintoa yllä, vaikka pari asiallista toimintakohtaa löytyikin.



**



Harold Ramis: Caddyshack – Latvasta laho (1980)



Hauska tämä minusta on, mutta varsin epätasainen. Ei kiinnostaisi ollenkaan niiden teinien sikailu, haluaisin leffaan ennemmin lisää Rodney Dangerfieldin ja Bill Murrayn sikailua.



***



Orson Welles: Mr. Arkadin (1955)



En ennen ollutkaan nähnyt tätä Wellesiä. Juoni on aluksi kimurantti, mutta vaikka kärriltä tippuisikin (osin väsymyksen ansiosta), aina voi ihailla hienon dynaamista kuvaus- ja leikkaustaitoa – ja yleensäkin Wellesin ammattitaitoa ohjaajana.



****



Johnnie To: Fulltime Killer (2001)



Mainitsinkin jo, että tykkäsin. Ehkä vähän liikaa postmodernismia (en tarvi niitä leffaviittauksia joka leffassa), mutta asetaistelut on kuvattu tuoreesti ja viihdyttävästi.



*** 1/2

Paavo Ihalainen ( 4.10.2010 00:16)

Harmony Korine: Mister Lonely (2007)



Korinen paluuelokuva sisältää jopa jonkinlaisen juonen (!). Ei miehen muistettavimpia teoksia, mutta hauskaa nähdä kerrankin elokuvain ikuisen ole-sellainen-kuin-olet ‑viestin käänteinen versio.



***

En tajua mikä tekee Mr. Lonelysta tuon käänteisen elokuvan. Mikä sitten oli Mister Lonelyn sanoma?

(The Lukewarm.) ( 4.10.2010 10:19)

Paavo Ihalainen ( 4.10.2010 00:16)

Harmony Korine: Mister Lonely (2007)



Korinen paluuelokuva sisältää jopa jonkinlaisen juonen (!). Ei miehen muistettavimpia teoksia, mutta hauskaa nähdä kerrankin elokuvain ikuisen ole-sellainen-kuin-olet ‑viestin käänteinen versio.



***

En tajua mikä tekee Mr. Lonelysta tuon käänteisen elokuvan. Mikä sitten oli Mister Lonelyn sanoma?

Joo, ilmaisin ajatuksen vähän kehnosti. Mutta siis hain sitä, että elokuvan hahmot saavat elämäänsä jonkinlaista sisältöä siitä, että esittävät jotakin muuta kuin ovat. Ongelmia ja onnettomuutta tulee lähinnä siitä, että ympäröivä yhteiskunta ei ota heidän vilpitöntä esiintymishaluaan vakavasti. En nyt tiedä onko se varsinainen elokuvan sanoma, mutta ainakin päinvastainen idea sille, että elokuvissa usein kehotetaan vain olemaan oma itsensä ja yrittämään kovasti, niin asiat ratkeavat.

Paavo Ihalainen ( 4.10.2010 11:37)

(The Lukewarm.) ( 4.10.2010 10:19)

Paavo Ihalainen ( 4.10.2010 00:16)

Harmony Korine: Mister Lonely (2007)



Korinen paluuelokuva sisältää jopa jonkinlaisen juonen (!). Ei miehen muistettavimpia teoksia, mutta hauskaa nähdä kerrankin elokuvain ikuisen ole-sellainen-kuin-olet ‑viestin käänteinen versio.



***

En tajua mikä tekee Mr. Lonelysta tuon käänteisen elokuvan. Mikä sitten oli Mister Lonelyn sanoma?

Joo, ilmaisin ajatuksen vähän kehnosti. Mutta siis hain sitä, että elokuvan hahmot saavat elämäänsä jonkinlaista sisältöä siitä, että esittävät jotakin muuta kuin ovat. Ongelmia ja onnettomuutta tulee lähinnä siitä, että ympäröivä yhteiskunta ei ota heidän vilpitöntä esiintymishaluaan vakavasti. En nyt tiedä onko se varsinainen elokuvan sanoma, mutta ainakin päinvastainen idea sille, että elokuvissa usein kehotetaan vain olemaan oma itsensä ja yrittämään kovasti, niin asiat ratkeavat.

Joo no olen samaa mieltä tästä toki. Ei vain auennut tuosta aiemmasta.

Hajo Gies:

Beck – Brandbilen som försvann – Martin Beck – Kadonnut paloauto [1993] 6/10 – TV



Aki Kaurismäki: Laitakaupungin valot (Lights in the Dusk ) [2006] 5/10 – DVD



Arthur Penn: The Left Handed Gun – Billy the Kid – henkipatto [1958] 6/10 – DVD



Jane Anderson: When Billie Beat Bobby – Kun Billie vei voiton [2001] 7/10 – TV



Claudia Weill: It's My Turn – Ihan kuin rakkautta [1980] 6/10 – TV



Carlos Cuarón: Rudo y Cursi (Rudo & Cursi) – Banaanipotku [2008] 6/10 – DVD

To Be Or Not To Be (1983) – Ollakko Vai Eikö Olla – Siinä Leffa! ****



– Selvästi parempaa Mel Brooksia. Hauskoja hahmoja varsinkin nuo nazit.





Rawhead Rex (1986) – Raakalainen *



– Tylsä.





Help Me... I'm Possessed (1976) – Vangittu *



– Tämä on aivan älytöntä paskaa.





Hog Wild (1980) – Kaupungin Kovin Jengi **



– Harmitonta ja viihdyttävää.





Avenging, The (1982) – Verikoe **



– Välttävä länkkäri. Vänä sotkettu kaikkea mukaan.





The Hard Word (2002) – Pankkiryöstäjät ***



– Veijarimaisuuksia omaava ryöstelyleffa. Tosin eipä siinä pankkeja ryöstellä.

Petersen:

Poseidon – Perus katastrofikohellus: Hahmot jäävät ontoiksi stereotyypeiksi ja kymmenien miljoonien dollarien tehosteet jyräävät saaden katsojan sanomaan: "Kappas, näyttihän tuo räjähdys ihan hienolta." Lähemmin tarkasteltuna tämä onkin vain sarja kiperiä samankaltaisia tilanteita, joissa aina joku porukasta lahdataan pois. Ja paskaakaan ei kiinnosta kuka, kun ei nyt kuolemakseenkaan satu edes muistamaan kuka kukin oli.

*



Antal: Predators – Ei aivan surkea mutta todellakin suuri pettymys. Paljon parjatut CGI-koirat eivät näyttäneet niin kamalilta kuin olin kuvitellut. Muuten sitten koko rymistely oli kauttaaltaan tietokonein pilattu. En voi käsittää miksi useassa yhteydessä arvostelijat ja kommentaattorit ovat hehkuttaneet että leffan efektit on toteutettu perinteiseen tyyliin kun se on täyttä paskapuhetta. Myös musiikin apinoiminen alkuperäisestä sellaisenaan ei oikein toimi, vaikka onkin kunnioitettava yritys ja kuulosti varmasti ideana hyvältä. Visuaalinen ilme kun on liian nykyaikainen, mikä saa scoren luomaan vain kornin tunnelman. Temppu toimi esim Cape Fearin uusinnassa täysin Scorsesen kameran käytön ansiosta.

**

Paul W.S. Anderson :

Soldier ***1/2



Russel superboostattuna sotilaana, toimii



Menahem Golan: Over the top ***



Syltty vastaan isot ja rumat kädenvääntäjät



Peter R. Hunt: Assasination ***1/2



Bronson presidentin vaimon henkivartijana. Tiukka Golan-Globus leffa.



George P. Cosmatos: Cobra ****



Martin Brest: Beverly Hills Cop ***1/2

10 Things I Hate About You (1999) ***



– Mukavaa iltaviihdettä.





The Quiet Earth (1985) – Huomisen Tuska ****



– Suositeltava scifipätkä. Hieman Flashwordin tyylinen.





Orgazmo (1997) – Orgazmo – Seksin Supersankari *****



– Aivan uskomaton leffa! Pelkästään juonesta 3 tähteä ja musiikki tajunnan räjäyttävää...

Fixed Bayonets

Korean sota. 48:n miehen joukkue joutuu pidättelemään yliste vyöryävää punaista aaltoa ja pitämään asemansa hinnalla millä hyvänsä, jotta muu divisioona pääsee vetäytymään rauhassa joen yli.



Fullerin mukava vanhan ajan sotaelokuva, jossa sotaa käsitellään enemmenkin yksilötasolla. Taustalla on toki Tärkeä Tehtävä, mutta loppupeleissä kyse on kuitenkin porukan elossapysymisestä ylivoimasta vihollista vastaan. Kun istutaan poteroissa venaamassa vihollispanssareita, ei ole sijaa politiikalle tai kornille patrioottisuudelle. Sankaruus on enemmän arjen sankaruutta ja lojaalisuutta frendejä kohtaan. Fixed Bayonetrs on kauttaaltaan tasavarmaa b-elokuvaa, höystettynä muutamalla parasta ikinä ‑jaksolla, sekä varsin mainiolla (ja paikoin absurdilla) dialogilla.



Miinuksena on sitten lievä kerronnallinen tunkkaisuus. Studiossa kuvatun elokuvan kohtaukset tapahtuvat n. 5:ssä eri lavasteessa, eikä leffa tästä syystä hengitä ihan tarpeeksi. Toisaalta, ahtaus sopii aiheeseen (joukkue jumissa poteroissaan), mutta esim. jotain laajoja ulkokuvia olisi kaivannut tuomaan ilmavuutta kerrontaan.



Cannabis

Harmillisesti viimeinen puoli tuntia oli taistelua unta vastaan, eikä se johtunut ollenkaan elokuvasta.



Plussat: Paulia esittävä jamppa (jonka tulen muistamaan ikuisesti Richard Wagnerina Lisztomaniasta), Birkinin mekot, Birkinin silmät, Birkinin ketunnokat, Birkinin tuhero, veijarimainen tunnelma (joka toi toisinaan mieleen jopa Godardin leikkisät gangsteriteokset), tunnari (jonka koukku on niin helvetin hieno).



Miinukset: Olisi pitänyt ottaa energiajuoma.



Mr. Arkadin

Ei nyt ihan viittä tähteä. Kuvallisesti kyllä suurimmaksi osaksi makea, mutta epätavallisten kuvakulmien käyttö menee hieman liiallisuuksiin ja kääntyy lopulta koomiseksi. Tosin sekin sopii elokuvan eriskummalliseen tunnelmaan. Lisäksi jotkut epsanjassa, mehikossa jne. kuvatut jaksot tuntuivat jotenkin kärsivän "amerikkalainen ulkomailla" syndroomasta, eli jotain nähtävyysrauniota on pakko saada jokaiseen kohtaukseen, vaikka väkisin. Ikäänkuin Welles olisi ollut hieman liian lumoissaan lokaatioiden arkkitehtuurista, tai jotain.



Tarina toi mulle jostain syystä hieman mieleen Paul Austerin. Hyvää mustaa huumoria, joskaan en ole kaikesta varma oliko kyse mustasta huumorista tai huumorista ollenkaan. Mutta nauratti anyway. Pitäisi nähdä uudestaan kankaalta.



Rope and Skin

No jaa, ei nyt mitenkään mieleenpainuva vaaleanpunainen yakuzapätkä. Tavanomainen kilvoittelujuoni höystettynä tisseillä, köysillä ja alistamisella. Ja olihan siellä yksi peräruiskekin, jippikaijei. Muutama hyvä roolisuoritus, mutta sitten vastapainona roppakaupalla puskateatteria. Naomi Tani on (ikävä) kyllä hieman vaisu.