Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Lumet:

Equus – Teini-ikäinen uskovaisen äidin sisäänpäin kasvattama poika kanavoi heräävän seksuaalisuutensa kulttimaisella tavalla hevosiin. Richard Burton esittää lääkäriä joka pähkäilee vaikuttavien monologien kautta tapausta ja sen herättämää dilemmaa mielenterveyshoidossa: Onko mielenterveyshäiriön parantaminen yksilöllisyyden ryöstöä, identiteetin väkisinmakaamista ja mikä taasen on normaalin käyttäytymisen ja tervejärkisyyden määritelmä? Ajatuksia herättävä filmi, loistavasti kuvattu ja Burtonin shakespearelaista paasaamista minuuttitolkulla kuuntelee ihan mielikseen.

****



Winner: Death Wish – Kyllä Charlie vaan kylmän rauhallisesti kaiken ottaa. Hyvää lämmittelyä kakkosen meiningeille.

***



Winner: Death Wish II – Salama iskee toistamiseen. Ja taas Charlie pitää pään kylmänä ja pistää kaikki kylmäksi.

****



Gervasi: Anvil! The Story of Anvil – Todella sympaattinen dokkari sympaattisesta bändistä, josta tuli kyllä välittömästi yksi omista suosikeistani.

*****



Holland: Thinner – Yksi omista nuoruuden suosikeista. Yllättäen aika ei ollut kullannut muistoja, vaan leffa toimi oikeasti melko jännänä King-tarinana, jossa oli tietysti vinksahtanutta moraalia, tylyjä ihmisiä ja yksityiskohtana upeat musiikit.

***

TNT Jackson

Good shit. Jeanne Bell ei ole ihan Pam Grier, eikä Hong Kong ihan Hong Kong. Mutta on tässä hetkensä ja erityisesti pahikset ovat hyviä rooleissaan. Taistelut ovat odotettavan kehnoja, tosiasia jota tarpeettomat hidastukset korostavat hienosti. Yhdistelmä hauskaa komediaa ja isoja hiuksia.



Haute Tension

Uusintakatselussa tämä hieno jännäri. On se vaan siistiä, kun elokuva, jossa ei ole juonta nimeksikään, pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun.



Brat 2

Ei elokuvana ihan helvetin huono, mutta ekaan Brattiin verrattuna aivan helvetin huono. Ei tässä oikein ole ideaa, ei päämäärää. Pari ex-sotilasta pistää kampoihin mafia-miehille, niin ryssissä kuin jenkeissäkin. Seuraa sarja kohtauksia joissa joko ammutaan, heitetään läppää tai kuunnellaan venäläistä rokkia. Sergei Bodrov Jr:n roolityö on ainoa valonpilkahdus epätasaisessa ja turhassa elokuvassa, jossa ei näy yhtään mitään siitä intensiteetistä ja näkemyksestä, jotka tekevät ekasta Bratista niin hyvän elokuvan.



The Arena

Voisi kuvitella että on vaikea sössiä yhdistelmä "Rooma+naisgladiaattoreita+Pam Grier", vaan kyllä se onnistuu kun ohjaamaan pistetään Steve Carver. Pam Grier esittää Mamawia, joka kidnapataan Roomaan orjaksi. Erinnäisten kuvioiden päätteeksi Pam ja muut hutsut löytävät itsensä areenalta taistelemasta. Ja eipä aikaakaan, kun nämä gladiaattorikissat haluavat vapauteen. Hinnalla millä hyvänsä. Joo, erinomaisesta aiheestaan huolimatta varsin väsynyttä roskaelokuvaa. No, Pam on aina Pam, wam bam thank you mam ja hyvin heiluu tölkkipari.



Wolfhound

Uhhuh, vuoden toistaseksi paras näkemäni kalkkuna on tässä. Venäläinen fantasialeffa parin vuoden takaa heittää estradille joka ikisen suippokorvakliseen ja pari vielä kaupan päälle. Alkukohtaus on pöllitty Conanista, muuten mennään tuoreempien miekka&magia-stoorien hengessä: snadisti LOTRia, vähän Potteria, pikkasen sitä sun tätä. Kuvallinen kerronta on 2000-luvun fantasiaelokuvaa pahimmillaan (tai parhaimmillaan, riippuu korvien pituudesta) ja ihanasti sillä venäläisellä estetiikan ymmärryksellä sävytettynä. Kyllä leffa näyttää välillä komealtakin, en kiellä, mutta yleensä lähinnä siirappiselta ja muovimaiselta fantasiakitchiltä. Kuorrutuksena sitten cgiefektit, jotka ovat asiaankuuluvasti parasta mitä ruplilla saa.



Tarinasta ei tartte sanoa mitään. Sellainenkin kyllä on: Wolfhound etsii heimonsa tuhoajaa ja siinä sivussa yrittää pelastaa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Siinä juttu pähkinänkuoressa, joka kulkee eteenpäin sarjana huikeita fantsukohtauksia, jotka ovat jokainen kuin eri elokuvasta peräisin, ilman minkäänlaista koherenttiutta. Mutta sehän kertoo vain kekseliäisyydestä, vai mitä? "The world is ruled by love," opastaa näky Wolfhoundia, joka sitten jakaa lähimmäisenrakkautta miekalla. Apuja missiossa tulee sokealta tietäjältä, prinsessa Eleniltä (Oksana Akinshina), lemmikkilepakolta ja parilta randomilta hyypiöltä. Sillä pitäähän jokaisessa dungeons&dragons-joukkueessa olla taistelija, parantaja, nainen ja se laiha sluibaaja, jolla ei aluksi tunnu olevan mitään virkaa, mutta joka lopuksi...



Elokuvan dialogi helmeilee kuin pullo merestä nostettua ahvenamaalaista. Mitäpä muuta voi odottaa elokuvalta, jonka päähenkilön koko nimi on Wolfhound – from the tribe of gray dogs. Ja onhan Galiradin maassa muutakin komeasti nimettyä ihmistä ja oliota: on Zhodoba, on Man-Eater, ja on Morana ja ties ketä. Pääpahis on kähisevä yhdistelmä Darth Vaderia ja Nazguleja ja pääkallokypärän takaa kuuluu pelottavaa mongerrusta, hui saatana. Viekää nyt äkkiä se avain sinne Celestial Gatesille että ikuinen syksy saadaan loppumaan ja aurinko vapaaksi!



The Social Network

Sujuva viihde-elokuva, jonka suurimmat puutteet ovat aiheen ja yksityiskohtien kliseisyys ja juonellinen yllätyksettömyys. Rakenne ei myöskään aivan toimi: siirtymät lakipöytien ääreen pysäyttävät usein hyvää flowta liikaa ja elokuva rykii hetken paikallaan. Elokuvallisen kerronnan puolesta siis hieman keskinkertaisempaa kamaa Fincheriltä, lukuunottamatta hienoa soutufinaalia, jonka voimakkuus ja intensiivisyys korostuu muuten täysin toisin keinoin kerrotun elokuvan sisällä. Hyvän dialogin ja vielä parempien näyttelijöidensä ansiosta elokuvan parissa viihtyy hyvin kuitenkin loppuun asti.



China Gate aka. Sissipartio

"Ensimmäinen Vietnam-elokuva" kärsii epätasaisuudesta ja juonellisesta epäuskottavuudesta, mutta loistaa näyttelijöidensä ansiosta. Angie Dickinson on kovia kokeneena sutturana enemmän kuin elementissään. En muistanutkaan kuinka siisti muija hää oli jo nuorempana. Yleensä Dickinsonista tulee meikälle mieleen lähinnä Gloria. Huikeita Fuller-hetkiä mukana vain muutama, mutta liikennepoliisi-legioonalaisen keissi oli kyllä ihan parhautta. Tuli niin puun takaa kuin olla ja voi.

174.

Roger Dodger ****+

Campbell Scott rulettaa narsisti-Rogerina, joka opettaa kyseenalaisia elämänviisauksia Jesse Eisenbergille (joka jo tässä leffassa on duunaamassa jotain webbisivuja! --> Social Network). Hyvä esimerkki kuinka täysin pihdeissään pitävän leffan tekemiseen ei tarvita juuri mitään muuta kuin taitoa.



175. Cop ****

Tiukka kyttäpätkä, James Woods on melko vittumainen mutta pahempaakin on nähty. Erikoista tässä oli että dialogia oli ilmeisesti vedetty suoraan James Ellroyn kirjasta liiemmin miettimättä miltä se elokuvassa kuulostaa (kornilta, epäuskottavalta, idioottimaiselta ja viihdyttävältä).



176. Troll 2 ***

Yllättävän hyvä alkupuoli, lopussa sortuu täysin sirkukseksi. Outoa ja ikävää nähdä kasvissyönninvastainen elokuva. NILBOG.. It's GOBLIN spelled backwards!



177. The Firm (Alan Clarke 1988) ****+

Gary Oldmanin parhaita raivopäärooleja, helposti top-5:ssä. Nyt iski himo katsoa lisää futishuliganismia. Englantilaiset, nuo euroopan britit.



178. Slumber Party Massacre ***

Aikas pätevä ja genrekonventioita kunnioittava, liikoja selittelemätön teos. Hyvät goret. (. )( .)



179. Forbidden World *****+

Huimaa herkkua blu-raylta nähtynä, ainoastaan yksi efekti näytti heikolta (missä osan päätään menettäneen jäbän raatoa siirrellään). Täydellinen viihdepaketti The Thingin ja Alienin välimaastosta, mutta tisseillä. Pääosa (Jesse Vint) on varsinainen avaruuden pelimies, etenkin saunakohtaus oli asiallinen näyte siitä miten naisia isketään.



180. Deathsport **1/2

Täysin käsittämätön räpellys, joka kuitenkin sisältää paljon hyvää materiaalia: Richard Lynchin intensiivinen vakavanaamaisuus ja komeat monologit, muovimiekat, nolot "death machine" motskarit, alastomat naiset tanssimassa jonkun vanhan pervon tuijottaessa, pingispallosilmämutantit, klaffivirheet, toistuvat kohtaukset, upeat räjähdykset, David Carradine ilmeisen kypsän oloisena... mutta kun ei vaan toimi.



181. Decko koji obecava a.k.a. The Promising Boy ?

Hieno yugoslavialainen punk-asenneleffa.



182. Destroyer ***

Alkupuoli todella asiallinen ja oikeaoppinen, tosin pieni ahdistus hiipii katsoessa mieleen: onko tämä leffaputken eka pätkä, jossa ei näy (. )( .) ja ( y ) ??! Noh, todellakin näkyy. Destroyerin kompastuskivi on loppu, joka kusee melko pahasti. Entisen NFL pelaajan Lyle Alzadon hahmo muuttuu koko ajan vähemmän jyrääväksi ja pelottavaksi ja noudattaa kiltisti kauhuelokuvakliseitä. Hieman parempaa vankilakauhua kuin rennyn Prison, about samaa tasoa kuin First Power mitä tulee teloitettujen murhaajien comebackkeihin. Kukahan kopioi ketä, Prison & Destroyer = 1988 (Shocker 1989, First Power 1990)

Shocky ( 21.11.2010 15:55)

174. Roger Dodger ****+

Campbell Scott rulettaa narsisti-Rodgerina, joka opettaa kyseenalaisia elämänviisauksia Jesse Eisenbergille (joka jo tässä leffassa on duunaamassa jotain webbisivuja! --> Social Network). Hyvä esimerkki kuinka täysin pihdeissään pitävän leffan tekemiseen ei tarvita juuri mitään muuta kuin taitoa.

Tämä oli kyllä aikoinaan postiivinen yllätys kun ei oikein tiennyt mitä odottaa. Pitäisi melkein joskus uusia kun viime näkemisestä on jo vierähtänyt aikaa.

152. Rob Zombie:

Halloween (digiboksi, 2007) *

Täyttä paskaa.



153. Oliver Hirschbiegel: The Invasion (digiboksi, 2007) *

Uusi tulkinta Jack Finneyn kirjasta The Body Snatchers (joka on väännetty elokuvaksi pariinkin otteeseen ennen tätä. Ja huomattavasti menestyksekkäämmin). Aivan kammottava sekasotku. Tässä ei toimi yhtään mikään. Vaikea käsittää mitä tämän käsikirjoituksessa on nähty että projekti on ylipäätänsä saatu käyntiin. Tai sitten Hirschbiegel on tyrinyt homman totaalisesti tuotantovaiheessa. Siitä voikin olla jossain määrin kyse koska ilmeisesti James McTeigue kutsuttiin ohjamaan reshoot-vaiheessa joitain kohtauksia uusiksi. Eipä paljoa tainnut auttaa.





154. Steven Spielberg: Minority Report (dvd, 2002) ***½

Uusintakatselu. Kohtuullisen tyylikästä futurenoiria. Muutamat överiksi vedetyt toimintakohtaukset ja osa (turhasta) huumorista tökkii. Janusz Kaminskin jyrkkäkontrastinen kuvaus on upeaa katseltavaa.



155. Christopher Morris: Four Lions (dvd, 2010) ***½

Komedia neljästä brittiläisestä muslimimiehestä jotka ryhtyvät pyhään sotaan. Varsin hauska leffa, mutta hymy hyytyy paikoin kun muslimiveijareiden tempaukset menevät jopa liian typeriksi.



156. Dean DeBlois & Chris Sanders: How to Train Your Dragon (bd, 2010) ***

Nätin näköinen ja vauhdikas muttei erityisen hauska animaatio.



157. Joe Carnahan: The A-Team (bd,2010) ***

Odotukset olivat aika nollatasoa joten tämä jopa pääsi yllättämään jossain määrin positiivisesti. Ihan viihdyttävää rymistelyä ja yllättäen tämä oli hengeltään jopa kohtuu lähellä alkuperäistä sarjaa. Moderniin tyyliin juonesta oli yritetty tehdä aivan liian monimutkainen siihen nähden mitä pelleilyä touhu kuitenkin lopulta oli.



158. Charles Crichton & John Cleese: A Fish Called Wanda (dvd, 1988) ****

Uusintakatselu. Onhan tämä hiton hauska, mutta ehkäpä olen nähnyt tämän jo hieman liian monta kertaa.



159. David Yates: Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1 (elokuvateatteri, 2010) **

Harry Potter lähtee telttailemaan. Metsässä on synkkää, ankeaa, harmaata ja tylsää. Mitään ei tapahdu. Kivaa ei ole katsojallakaan. Aivan uskomattoman puuduttuva kokemus. Kirjaa en ole lukenut (lopetin ensimmäiseen osaan), mutta elokuvana tämä muodoton möhkäle ei toimi joitakin teknisiä ansioita lukuunottamatta missään mielessä.

118. Alexandre Aja:

Piranha-3D (2010) 6/10



119. Wong Kar-wai: In the Mood for Love (2000) 7/10

Esteettisesti mielettömän kaunis, kiehtova ja piristävästi rytmitetty. Kauniisiin ja merkityksellisyyttä huokuviin kuviin ja kohtauksiin yrittää lähes huomaamattaan kehitellä koherenttia sisältöä. Samoin on tarkoituksellisesti kliseisiä draaman osia kertomatta jättävän tarinan laita, kertomatta jätettyjen asioiden itsenäisesti tajuaminen on peittää sen faktan, että kyseessä on kuitenkin perinteisen banaali rakkaustarina... jossa oikeasti ei ole keskiverto nyyhkyelokuvaa enempää sisältöä. Valitettavan tylsäkin uhkaa olla.



Yksi kivoimmista asioista In the Mood for Lovessa on seurata Maggie Cheungin sensuellia olemusta tämän käyskennellessä kymmenissä erilaisissa kauniin värikkäissä mekoissaan. Mielestäni Kar-wain nerokkain yksittäinen oivallus on juuri tämä Cheungin kokokuvainen olemus.



Suomalainen huonoitsetunto-mitämuutmeistäajattelevat ‑kysymys: mikä suomalainen design on kohtuullisen näkyvänä aika monessa elokuvan kohtauksista?

House Where Evil Dwells (Region 1 DVD)

Amerikkalaispariskunta muuttaa Japaniin ja taloon joka on hivenen kirottu. Sisältää hieman samurai-toimintaa, haunted house ‑säikyttelyä, a- ja b-luokan erikoistehosteita ja pariin otteeseen Susan Georgen nakuilua. Neljän tähden filmi makoilee playtradessa 2,35e hinnoilla

Farrelly Brothers:

The Heartbreak Kid **1/2

Komedia toimii perus Farrelly tyyliin mutta heti, kun yritetään mennä Woody Allenin saappaisiin mennään metsään. Elokuvassa taas ruotsalaista naiskauneutta mallia Malin Åkerman, miten sieltä voi aina vaan tulla lisää ja lisää ja Suomesta ei ikinä eikä koskaan?



Siri: Nid de guêpes aka. Kahden tulen välissä ***

Härskisti kopioitu perinmäinen tarina John Carpenterilta ja Assault on Precinct 13. Tällä erää tapahtumapaikkana on vaan Ranska ja helvetin iso varastorakennus. Paikoitellen onnistutaan luomaan jopa sitä terrori-kauhun fiilareita mutta ylenmääräinen ja päätön räiskintä vie sitten omalta osaltaan tempoa pois.



Bernt: Bachelor Party Vegas **

Äijä porukka ja Vegas. Piti viettää olevinaan hirveät bileet mutta ei niitä ainakaan tässä elokuvassa nähty, kenties sequel on tehty? Jaime Pressly pelastaa paljon.



Fletcher: 27 Dresses **1/2

Välistä kepeät komediat tekevät poikaa ja Katherine Heigl & Malin Åkerman eivät ole sieltä rumimmasta päästä. Miten sieltä voi aina vaan tulla lisää ja lisää ja Suomesta ei ikinä eikä koskaan?

Mario Peixoto:

Limite ***½

Brasilialaista mykkäelokuvaa. Sopivan kokeellinen ja omituinen, mutta jotenkin hieman töksähtelevä. Pitää kyllä katsoa uudemman kerran ja ajatuksella, kun kaikki tarmo ei mene erikoisten ratkaisujen töllistelyyn.



Jeayn Yarbrough: She-Wolf of London *½

Wolf Man ‑boksin viimeinen ja mitättömin elokuva. Ei tästä ole oikeastaan muuta sanottavaa kuin että pirun tylsä.



Jed Weintrob: Scar *



Louis Malle: Les amants ***½

Mieheensä kyllästynyt vaimo rakastuu hänelle autokyydin tarjonneeseen mieheen ja lähtee tämän matkaan. Ensimmäinen tunti oli oikein nautittavaa elokuvaa, mutta loppua kohden vauhti alkoi hiipua hieman liiaksi. Ensimmäinen katsomani Mallen elokuva.



Victor Fleming: Hula **

Tyypillinen Clara Bow ‑elokuva, jossa ei ollut kuin hölmö juoni ja romanssiviritelmiä sinne tänne. Bow oli tämän elokuvan harvoja valopilkkuja.



Michael Curtiz: Casablanca ***

En vaan ymmärrä tämän hienoutta vieläkään, vaikka taisi olla jo neljäs katselukerta. Periaatteessa kaikki on ok, mutta jotain uupui – ei tämä minusta ainakaan mikään tunnelmallinen rakkaustarina ollut.



Leo McCarey: An Affair to Remember ***

Ihan mukava romanttinen elokuva.



Ivar Johansson: Rågens rike ***½

Tämän syksyn Orion-käynti. Ulkoisesti todella kaunis ruotsalaismykkis kertoo maaseudulle sijoittuvan kolmiodraaman isännän, tämän rengin ja köyhän maatalon tyttären välillä. Isäntä nappaa tytön, mutta joutuu kärsimään itsekkyydestään melkoisesti ennen kuin älyää antaa vaimonsa tätä oikeasti rakastavalle rengille. Loppua kohden tämänkin elokuvan vauhti katoaa, hienoinen tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. Murnaun, Stillerin ja jopa Bauerin vaikutteita oli nähtävissä.



Tod Browning: Mark of the Vampire ***

Charles Brabin: The Mask of Fu Manchu **½



David Lynch: Mulholland Drive ***

Ihan mukava elokuva, mutta mielestäni melko tylsä. En jaksa miettiä sen enempää, ymmärsinkö kaikkea vai en, eikä sillä varmaan ole väliäkään. Blue Velvet on huomattavasti parempi.



Alexandr Dovzhenko: Zvenigora – Arsenal – Zemlja

Dovzhenkon Ukraina-trilogia on kokonaisuudessaan pirun komeaa työtä. Zvenigora on hitusen koukeroinen, Zemlja taas yksinkertainen ja Arsenal jotain siltä väliltä ollen mielestäni kolmikon paras teos etenkin vaikuttavan avausjaksonsa ansiosta. Olisihan nämä mukava nähdä joskus a) isolta kankaalta tai b) hienosti restauroidulta kiekolta. Ensimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi, jos vaikka saisi nämä muilutettua jotenkin Forssaan.

Carpenter: Escape from NY (1981):

****



Uusintakatselu. Aikanaan kova hitti, nykyään ehdoton kulttileffa. Carpenterin viiltävä yhteiskuntakritiikki näkyy erityisesti leffan antisankari Snake Plisskenissä. Plissken on kuin Carpenterin kuvaaman nihilistisen ja korruptoituneen tulevaisuuden kuva, tai oikeastaan sen tuotos. Hän on entinen sotasankari ja nykyinen luopio, joka pelastaakseen itsensä pakotetaan vittumaiseen tilanteeseen: pelastamaan pressa Manhattanin vankilasaarelta, aikaa 22 tuntia. Mikäli aika loppuu, Snaken vartalon sisään asennettu pommi räjähtää. Ajan hammas ei ole elokuvan visuaalista ilmettä liikaa nakertanut, tämä johtuu suurelta osaltaan varmasti siitä, että lähes kaikki kohtaukset ovat joko pimeässä tai hämärässä, jolloin valaistuksen (ja varjojen) osuus nousee keskeiseen asemaan. Kuvauksellinen ratkaisu tietysti vahvistaa Carpenterin välittämää synkkää tulevaisuuden visiota. Leffa tsekattu BR-levyltä ja hienolta näytti.



Carpenter: Escape from LA (1996): ***



Carpenter on ilmeisen tarkoituksellisesti tehnyt jatko-osan juoneltaan lähes identtiseksi ykkösen kanssa (Kurt Russel ollut myös kirjoittamassa kässäriä). Näkyvin ero ykköseen on että saman juonen ympärille on tungettu enemmän tavaraa: enemmän naisia, enemmän aseita ja väkivaltaa. Myös Snake, mikäli mahdollista, on entistäkin kyynisempi ja vittuuntuneempi koko yhteiskuntaan. Tällä kertaa eletään vuotta 2014 ja Jenkkilää hallitsee fundamentalistikristitty, äärikonservatiivinen presidentti. Ateismi, Islam ym. paheet ovat kielletty, ja sääntöjen rikkomisesta joutuu maantereesta irronneelle Los Angelesin saarelle. Pako La:sta on täynnä mustaa huumoria ja parodiaa. Pilkan kohteeksi joutuu niin konservatiivinen ja tekopyhä ulkomaailma, kuin L.os Angelesia diktaattorimaisesti hallitseva Cuervo Jones. Jones antaa ulospäin kuvaa itsestään Che Guevaran kaltaisena idealistina, vaikka todellisuudessa hän on vain maaninen ja vallanhimoinen tappaja.



Elokuva on hauska ja viihdyttävä, joka repeilee kuitenkin ehkä vähän liikaa eri suuntiin. Yhtäältä tämä ei haittaa, mutta toisaalta kyllä. Mikäli leffa ei ole ihan lähimuistissa, kannattaa se tsekata uusiksi ihan jo "Bangkokin-säännöt" kohtauksen takia, joka on leffan parasta antia. Myös kauneuslaikkauksia parodioiva pätkä nostaa helposti hymyn huulille.

Joshua Seftel :

War, Inc. (2008) **½

John Cusack näyttelee pääosaa satiirissa jossa hän esittää jenkkien salaisen palvelun erikoismiestä joka hoitaa palkkatappoja kun Yhdysvaltojen turvallisuus on uhattuna. Nyt hän saa tehtävän lähi-idässä jossa olisi tarkoitus murhata Omar Sharif ‑niminen mies. Peiteroolina hommaa varten on paikka mainontaa harjoittavan yrityksen tv-puolella. Mukaan sekoittuvat naisjournalisti ja popparityttö. Satiiri ei oikein toimi parhain päin ja elokuva elää pelkän perustoiminan varassa. Hilary Duff on parissa kohtauksessa ilo silmälle ja Cusack vetää perushyvän roolin kuten yleensä aina. Muuten ei kovinkaan erikoinen kokonaisuus.



Peter George : Surf Nazis Must Die (1987) *

Tämän vuoden katsotuista elokuvista paskimman tittelin voitti juuri Surf Nazis Must Die. Troma-mittakaavassakin paska rantaelokuva jossa surffareiden ja rannalla käyvien ihmisten riesana toimii paikalliset surfnatsit. Umpitökerö elokuva ansaitsee tähtensä vain lopun ansiosta jossa musta matami laittaa poikansa tappaneet pahikset ojennukseen. Keskivaiheilla armottoman tylsä ja kömpelö.

120. Joel Schumacher:

Town Creek aka Blood Creek (2009) 4/10

NATSEJA JA OKKULTISMIA niitä himoitseville. Toisen maailmansodan aikana natsit lähettävät tutkijansa Yhdysvaltoihin jäljittämään muinaisten viikinkien jälkeensä jättämiä riimutauluja. Ajatus on tietenkin jäljittää arjalaisen rodun mystisiä juuria, ja samalla päästä käsiksi maagisiin voimiin, joihin riimut ovat avain. Yksi riimutaulu on noussut esiin maasta saksalaissyntyisen siirtolaisperheen raivattua sijaa maatilalleen, ja salaperäinen okkultikko Wirth saapuu paikalle Hitlerin mandaatilla. Siirtolaisperhe ottaa Wirthin hoteisiinsa, mutta koko tilanne henkii pahaenteisyyttä. Kun Wirth herättää perheen tyttären kuolleen linnun kuolleista, alkaa perheelle selvitä että ikävä aavistus on käymässä toteen.



Sitten siirrytään nykyaikaan. Evan elää katkeran isänsä kanssa, ja pitää samalla parhaansa mukaan huolta kalastusmatkalla muutama vuosi aikaisemmin mystisesti kadonneen veljensä Victorin vaimosta ja kahdesta lapsesta. Perhettä vaivaa epätietoisuus Victorin kohtalosta, eikä ainakaan hänen vaimonsa suostu julkistamaan miestään kuolleeksi, vaikka todennäköisyydet ovat sen kannalla. Eräänä yönä Evan kuitenkin herää ja huomaa olevansa kasvokkain kadonneen veljensä kanssa. Victorille on ehtinyt kasvaa pitkä parta ja hiukset, ja kiihtyneenä hän vaatii veljeään ottamaan aseen ja lähtevän hänen mukaansa. Evan ei väitä kiihtyneelle veljelleen vastaan, vaan lähtee mukaan. Matkaamisen jälkeen he saapuvat tutulle maatilalle, joka kuitenkin on jo ränsistynyt 1930-luvun kunnian päivistään...



Blood Creek on halpaa itäblokkikauhua vuokraamosta, joka hukkaa potentiaalinsa. Itse olin varma että näistä lähtökohdista saisi kasattua mielenkiintoisen elokuvan, joskaan en mä mitään täysosumaa odottanut. Ärsytti halpiskauhun kelmeä värimaailma ja aivan kamala tusinamusiikki, ja lisäksi käsikirjoituksen poikkeuksellisen alhainen kunnianhimoisuus: todellinen okkultismin tarjoamien mahdollisuuksien hyväksikäyttäminen hylätään ja tilalla on kohtuu vauhdikasta mutta täysin tunnelmatonta riehumista. Victor (Dominic "prisonbreak" Purcell) räiskii ympäri pihaa haulikkonsa kanssa ymmärtämättä mitä hän on kohkaamisellaan aiheuttamassa, ja vielä vähemmän asioista perillä oleva Evan irvistelee vieressä. Huippukohtia elokuvassa, joskin dorkalla CGI:llä ryyditettynä, on kohtaus jossa Wirth manaa kuolleen hevosen henkiin, ja usuttaa sen hyökkäämään sankareiden kimppuun... pienestä puolivillaisuudestaan huolimatta aika siisti kohtaus.



121. Fernando Di Leo: Avere Vent'anni (1978) 8/10

Leffa vaikuttaa aluksi vain kevyeltä, eksploitatiiviselta sexileffalta, mutta pohjalla on pointtia, tietenkin ilmaistuna genren ehdoilla aika eksplisiittisesti. Lia ja Tina ovat 70-luvun vapauden kaipuun lapsia. He ovat nuoria, kuumia ja heitä vituttaa hierarkinen ja ummehtunut yhteiskunta. Näistä lähtökohdista he matkaavat pienistä kotikaupungeistaan Roomaan ja liittyvät paikalliseen kommuuniin, joka on täynnä konservatiivisiin yhteiskunnallisiin normeihin kyllästyneitä erilaisia. Seksi, huumeet ja sosiaaliset asemat ovat kaikki vapaita. Vapaus ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen asia.



Yleisesti ottaen pidän italialaisen kevyen seksikomedian tai seksielokuvan ajatuksesta, mutta toteutus on yleensä vitun tylsää ja dorkaa, ei jaksa katsoa millään. Avere veint'anni on kuitenkin toista maata, ensinnäkin Gloria Guida ja Lilli Carati ovat täydellisiä mini-minishortseissaan ja tissit kivasti paidan läpi kuultaen. Avere vent’anni sisältää sitä kevyttä pikkutirkistelyä, mutta sisällöllistä yritystä on myös juuri sopivasti. Kiitos Di Leolle. Vapauden ja itsenäisyyden väkinäinen näennäisyys ja toisaalta samaisen vapauden herättämä ennakkoluuloista vihaa täynnä oleva reaktio tuovat molemmat huolettoman eksploitatiiviseen pintaan syvyyttä, ja loppua kohti sävy muuttuu jo huomattavasti vakavammaksi... lopun kyyninen toteavuus on jo melkein Walkaboutin tasoa.



122. Enzo G. Castellari: I nuovi barbari – The New Barbarians (1982) 5/10

Mitävittuaaaeivitttuuuuu! Mahtavan paska elokuva. Eeppistä post-apoa, joka on kuitenkin kuvattu pääasiassa yhdellä hiekkamontulla ja lyhyellä maantienpätkällä. Tarina, joka koostuu sarjasta logiikattomia toimintakohtauksia, ihania kliseitä vilisevä käsikirjoitus, lavastus, puvustus, erikoistehosteet... kaikki on roskaa sanan perimmäisessä merkityksessä. Mutta silti Castellarin ohjauksessa on selkeästi yritystä ja jopa näkemystä. Muutamana huippuhetkenä mm. kun One tekee Scorpionista temppeliritarin, ja ehkä elokuvahistorian helpoin lohkeaminen, tyyliin:

"Naisia ei täällä paljoa näy" *katse tisseissä

"Näpit irti minusta senkin irstas sika!"

"Ei kun halusin auttaa sinua, olet loukkaantunut"

"Et olekaan kuten muut Scorpion! Rakastele minua heti, rakastele minua läpinäkyvässä neonvihreässä teltassasi!"

Ja sitten vihreään telttaan. Scorpion on muutenkin aika kova sankari, kukaan ei koskaa tiedä mistä hän tulee tai minne menee, mutta kuitenkin hänen tulemisensa ja menemisensä näkyy n. 5km päähän, kun autossa sattuu olemaan majakan lailla pimeydessä loistava neonvihreä kupu. Lisäksi temppeliritarien pelkäämä Scorpion joko saa tai on saada turpaansa melkein joka kohtauksessa, kerran joutuu jopa vastaanottamaan . Esimerkillistä.





edit. parannus uusien barbaarien arvosanaan

Stallone:

The Expendables – Kamalaa CGI:tä, muutenkin näyttää paikoitellen joltain perus-TV-tuotannolta. Kaikki jää etäiseksi, tarina on yhtä tyhjän kanssa, hahmot onttoja. Tästä ei pitäisi valittaa koska puitteet huomioon ottaen kaikki ovat toisarvoisia seikkoja, mutta silti homma kusee. Rimanalitus joka ei voisi vähempää kiinnostaa tällaisenaan, huolimatta kauniista ajatuksesta. Harvoin tulee annettua tähtiä pelkkien cameojen takia.

**



Natali: Splice – Tämäkin sai ennakko-odotuksia paljon, mutta ei lunastanut niitä. Toki oli syvällistä sanomaa ja komeaa tehostetta, mutta koko ajan odotin että millon homma kääntyy loistavan puolelle, mitä ei koskaan tapahtunut. Kuvaus oli esteettisesti liian steriiliä, ehdottomasti yksi Natalin heikkouksista pelata varman päälle, visuaalisen revittelyn sijaan.

**1/2



Coppola:

The Godfather – *****

The Godfather part II – ***

The Godfather part III – ***1/2 (Tähditys aivan eri ansioista kuin aiemmat osat)

123. David Cronenberg:

Dead Zone (1983) 8/10

Tässä teille pakahduttavan surullinen ja kaunis rakkaustarina. Juonellisuuteen keskittymisen sijaan pyritään Walkenin hahmon ihon alle, psykologiselle tasolle, ja tässä onnistutaan hyvin. Cronenberg osaa keskittyä oikeisiin asioihin, ja vetää oikeista naruista, vaikka materiaali hajanaisuudessaan antaa mahdollisuuden pahaan epäonnistumiseen. Hyvä elokuva.



124. Norman Jewison: In the Heat of the Night (1967) 8/10

"They call me Mr. Tibbs."

Sidney Poitier henkilöi mustien taistelun rasismia vastaan omaan jylhään persoonaansa. Steiger-Poitier ‑parivaljakon kemia on säkenöivää, ja leffa etenee jouhevan viihteellisesti vakavasta pohjavireestään huolimatta. Hieman tällainen esikuvallinen blaxploitaatio, mutta silti oikea, laadukas elokuva.



125. Roger Spottiswoode: Deadly Pursuit – TARKOITUKSENA TAPPAA (1988) 9/10

Kasarilla Poitierin ei ole enää tarvinnut ottaa niin voimakkaasti kantaa rotukysymykseen, vaan hänellä on ollut aikaa lähteä vuoristoon metsästämään karannutta murhaajaa. Voimakkaisiin ja hyviin näyttelijäsuorituksiin nojaava toimintatrilleri on mielestäni kasarin parhaimmistoa. Berenger-Poitier ei ehkä ole aivan yhtä kova kaksikko kuin Poitier-Steiger, mutta ei jää paljoa jälkeen kuitenkaan. Toimintaa, seikkailua ja huumoria (Poitierin jäätävät kohtaamiset villieläinten kanssa!) hyvässä suhteessa, eikä missään vaiheessa sorruta dorkailuun.



126. Roman Polanski: Repulsion – Inho (1965) 10/10

Upea elokuva, kertakaikkiaan. Oli hienoa nähdä teatterissa. Näin varsinkin painajaisjaksojen vaikuttavuus nousi esiin aivan eri tavalla kuin DVD-televisio ‑yhdistelmällä. Uskomattoman tehokasta ja taidokasta elokuvaa, Polanski on child-touching-god. Pääosassa Deneuven kaltainen jumalatar nännit paitulin läpi kuultaen luo omalta osaltaan lisäahdistavuutta; olisi helpompi hyväksyä tapahtuneet jos ne olisivat tapahtuneet jollekin rumalle. Miksi Carole ei vain voinut olla onnellinen ja tanssia pöydällä topless?



126. Abel Ferrara: Fear City (1984) 6/10

Hieman erikoinen kasaritrilleri Ferraralta. Taistelulajeihin hurahtanut mielipuoli puhdistaa New Yorkia liasta hyökkäämällä stripparityttösten kimppuun saksien, veitsien, katanan, nunchakujen jne. kera, mikä nyt milloinkin sattuu käteen kotoisten alastontreenien jälkeen. Tanssityttöjä klubeihin buukkaava ja menneisyytensä taakkaa kantava Matt Rossi (Tom Berenger) yrittää päästä surmaajan jäljille ja samalla lämmitellä suhdetta myöskin stripparina toimivaan ex-tyttöystäväänsä Lorettaan (Melanie Griffith, jonka tissit nähdään yhden tanssiesityksen aikana).



Leffa on kaksijakoinen, toisaalta hyvin sleazya, nihilististä ja synkkää kuvastoa Ferraran malliin, mutta toisaalta b-elokuvamaisen heikko ja korni kässäri ja eksploitatiivista tissien vahtaamista. On hyvin vaikea päättää kumpi on kyseessä, b-elokuva vai vakavasti otettava trilleri. Lisäksi näyttelijäpuolella aina karismaattinen Berenger ja kasarilla vielä hyvin kuuma Melanie Griffith eivät varsinaisesti ole yhdistettävissä kaikkein aivopuolisimpiin b-leffoihin. Itse ihan pidin muodostuvasta yhtälöstä, Fear City on aika asiallista settiä, vaikka moni pitääkin sitä yhtenä Ferraran heikoimmista.







edit. muokattu elokuvan nimi Kuoleman Ajojahti -> Tarkoituksena Tappaa

Dust Devil



Tätähän hyö kehuivat Richard Stanleyn paremmaksi elokuvaksi, mutta ei kyllä minuun iskenyt samalla tavalla kuin Hardware. Vähän meni liikaa jo taiteiluksi. Ja se länkkärijuttu syntikkateemoineen... en tiiä. Näyttelijätyöskentely oli kirjavanlaista ja vielä dubbausta päälle. No, hienoja kuvia kuitenkin monta. Ja toisaalta kaljaakin oli vähemmän alla.