Mikko Koivisto

Sailor Suit Rebel Alliance (1986)

Ohjaaja:

• Mitsuo Ezaki
• Michihiko Obimori
• Yasuyuki Fujita

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mitsuo Ezaki, Michihiko Obimori, Yasuyuki Fujita

Toei ja Fuji TV eivät olleet ainoita yrittäjiä High School Action ‑genren parissa. Sailor Suit Rebel Alliance oli Nippon TV:n vastine Sukeban Dekalle (1985–1987). Sankarittaria on tällä kertaa peräti neljä, mutta muuten kaava on esikuvasta tuttu. Päähenkilö Yumi (Nobuko Sendo) saapuu Kokuchyo gakuen ‑lukioon tutkimaan vuosikymmenen takaista rikosta, johon koulun henkilökunta vaikuttaa sekaantuneen. Mistään ihannekoulusta ei ole kyse, vaan puolet opettajakunnasta on kuin Kinji Fukasakun yakuza-elokuvista revitty. Huonosti käyttäytyvät oppilaat piestään sairaalakuntoon, paitsi jos he ovat tyttöjä, missä tapauksessa heille isketään pupukorvat päähän ja laitetaan baariin tienaamaan koululle lisätuloja. Yumi ei tähän suostu, vaan aloittaa yhdessä kahden muun tytön, Kein (Kyoko Goto) ja Rurin (Risa Yamamoto), kanssa vastarinnan. Lisäksi tytöt saavat apua koulun sisäpiiriin kuuluvalta Miholta (Miho Nakayma).

Sailor Suit Rebel Alliancein merkittävin myyntivaltti on sen toimintakoreografia, josta vastaa Sonny Chiban perustama Japan Action Club. Jo ensimmäisistä jaksoista huomaa, että tyttöjoukkiota johtava Nobuko Sendo on istutettu muutamalle karatetunnille ennen kuvausten aloittamista. Lisäksi koko kolmikko vain parantaa otteitaan sarjan edetessä. Mielipuolisimmilleen, joskaan ei vielä parhaimmilleen, koreografia yltyy sarjan puolivälissä, jossa sankarittaremme saavat vastaansa kokonaisen jenkkifutisjoukkueen. Ilahduttavaa on myös, että tytöt suorittavat yllättävän suuren osan liikkeistä itse. Vaikka välistä löytyykin runsaasti idoleille ominaista kömpelyyttä, niin maailma on täynnä huonommin toteutettuja martial arts ‑elokuvia. Lienee sanomattakin selvää, että yhdenkään muun 1980‑luvun idolisarjan toimintakohtaukset eivät yllä samalle tasolle kuin Sailor Suit Rebel Alliancen parhaat turpakäräjät.

Toimintakohtausten toinen valtti on turhan hempeilyn välttäminen. Väkivallan ja söpöyden yhdistämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa – pikemminkin päin vastoin – mutta on virkistävää nähdä vaihteeksi jotain lajityypin konventioista poikkeavaa. Taisteluun lähtiessään Yumi, Ruri ja Kei muuntautuvat valkopukuisiksi amatsoneiksi, joita ei peruukkien ja kasvoihin vedettyjen sotamaalausten alta ole tunnistaa itsekseen. Lisäksi toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin kilpailevissa sarjoissa. Tytöistä ehdottomasti kipeintä jälkeä tekee Ruri, jonka heittelemät terävät kynät jäävät jatkuvasti roikkumaan vastustajien käsivarsiin ja rystysiin. Hienoin ase on kuitenkin Kein käyttämä pitkän teräsketjun ja huivin yhdistelmä, jolla viholliset lassotaan ja revitään asfalttiin. Yumi luottaa nyrkkeilyhanskoihinsa, joskin niitäkin on hieman terästetty pienillä metallinkappaleilla. Ja mikä parasta, kaikki tytöt omaavat terveen oikeustajun; eli alakynteen jääneille pahiksille jaetaan aina silloin tällöin hieman ylimääräistä.

Japan Action Club vaikuttaa olleen vapaalla muutamasta jaksosta, jolloin taistelujen taso valahtaa perinteiseksi idolirutiiniksi. Onneksi kuitenkin jo seuraavalta jaksolta voi yleensä odottaa ruotuun palaamista. Päähenkilöitä vastaan asettuvat pahikset vaihtelevat laidasta laitaan niin omaperäisyyden kuin taistelutaitojenkin suhteen. Luvassa on muutamia täysin umpihulluja vastustajia, kuten hurjalla afrolla varustettu sokea valkoihoinen opettaja. Myös länsimaista naiskauneutta nähdään opettajiston joukossa, vaikka jälleen täytyykin ihmetellä mistä näitä gaijin-kaunottaria oikein revitään. Oikeasti edustavan näköisistä valkonaamoista täytyy olla Japanin viihdeteollisuudessa huutava pula tai sitten japanilaisten kauneuskäsitykset ovat vain todella perverssejä. Joka tapauksessa sarjan miespuoliset hahmot kuolaavat näiden sisarten perään siihen malliin, ettei katsomossa voi olla viihtymättä ja hämmentymättä tasapuolisesti.

Musiikkitarjonnan suhteen Sailor Suit Rebel Alliance jää hieman kilpailijoistaan jälkeen. Kazuo Otanin sävellykset ovat melko pitkälti massaan hukkuvaa tusinakamaa, eivätkä ne onnistu elävöittämään kohtauksia kuin ajoittain. Säännöllisesti kuultavia lauluja on vain kolme kappaletta; "Sendon Don't Stop Lullaby", Yamamoton "Lonely Lion" sekä lyhytikäiseksi jääneen rock-yhtye A‑JARI:n "Shadow of Love" sarjan teemamusiikkina. Hyviä kappaleita kaikki kolme, mutta lukumäärä on melkoisen pieni verrattuna esimerkiksi kahteen viimeiseen Sukeban Deka ‑sarjaan, joissa musiikkia kuultiin moninkertainen määrä sarjojen pituuserot huomioidenkin. Muutama ylimääräinen laulu tosin kuullaan jaksossa 15, jossa A‑JARI käy esiintymässä kameran edessä. Kyse ei ole mistään aivan turhasta cameosta, vaan bändin pojat on kirjoitettu tapahtumiin mukaan vähintäänkin yllättävällä tavalla.

Jaksot eroavat rakenteeltaan hieman Toein sarjoista, jotka sisälsivät lyhyen intron alussa ja jaksoille viimeisen silauksen antavan, räväkällä pop‑kappaleella säestetyn lopputekstisekvenssin lopussa. Sailor Suit Rebel Alliancessa ensiksi mainittua ei ole lainkaan ja hieno krediittijakso nähdään kunkin episodin alussa. Merkityksettömältä kuulostava muutos heikentää hieman kokonaisvaikutelmaa. Toein sarjoissa heikoinkin jakso päättyi aina uskoa palauttavaan komeaan lopputekstijaksoon. Sailor Suit Rebel Alliancessa käy pahimmillaan päinvastoin, eli adrenaliinia nostatetaan alussa, sitä seuraa 20 minuuttia kestävä alamäki, ja lopulta jakso päättyy kuin seinään. Onneksi ongelma ei kuitenkaan käy todeksi kuin muutamassa jaksossa, jossa lopun suuri toimintakohtaus ei yllä odotusten tasolle.

Merkittävämpi heikkous on vahvan tarinan puute. Aivan ensimmäisissä jaksoissa ollaan potkaisevinaan suurempaa tarinaa liikkeelle, mutta käytännössä se unohtuu välittömästi ja jokaisessa jaksossa on oma juonensa. Ainoa yhdistävä tekijä on, että koulu on mätä, ja kaikki pahantekijät sen palkkalistoilla. Hyvin harvoja lankoja kuitenkaan solmitaan lopussa yhteen. Aivan viimeisissä jaksoissa palataan alussa esitettyjen kysymyksien äärelle, mutta kovinkaan ihmeellisiä paljastuksia ei ole luvassa. Käsikirjoituksen luonteen takia sarjan laatu on melko pinnallista; jakso on hyvä, jos siitä löytyy tasokasta toimintaa, mielenkiintoinen pahis ja toimivaa huumoria. Näin yleensä onkin, mutta jos edellä mainitut elementit puuttuvat, niin jäljelle ei jää paljoakaan. Pääosissa nähtävät näyttelijät eivät ole huonoja, mutta he eivät yksin pysty pelastamaan muutamaa vasemmalla kädellä ohjattua jaksoa.

Pääroolia esittävä Nobuko Sendo osaa näytellä ja laulaa riittävästi idolin tarpeisiin, mutta hänestä ei koskaan muodostunut todellista tähteä. Risa Yamamoto oli erittäin aktiivinen television puolella, mutta hänen uransa jäi vain muutaman vuoden mittaiseksi. Kolmikon valovoimaisin tähti on Kyoko Goto, joka aina taistelumaalaukset kasvoilleen saadessaan varastaa kohtauksen kanssanäyttelijöiltään. Tästä saattaa olla enemmän kiittäminen meikkiartisteja kuin näyttelijää itseään, mutta lopputulos on joka tapauksessa hillitön. Ymmärrettävästi tällaiset meriitit eivät kuitenkaan auttaneet Gotoa menestymään idolimaailmassa.

Näyttelijäkaartin ehdottomasti tunnetuin tähti on Miho Nakayama, joka on menestynyt suhteellisen hyvin sekä laulajana että näyttelijänä. Länsimaissa hänet tunnetaan parhaiten pääroolistaan Shunji Iwain elokuvassa Love Letter (1995). Sailor Suit Rebel Alliancessa Nakaymaman hahmo jää kuitenkin selvästi taustalle, eikä hän edes esiinny kaikissa jaksoissa. On mahdollista, että Nakayaman roolia kaavailtiin alun perin suuremmaksi, sillä alkupään jaksoissa hänet kreditoidaan introssa ensimmäisenä. Myöhemmin tämä kunnia luodaan myös Sendolle, joskin ainoastaan joka toisessa jaksossa. Nakayaman roolia kasvatetaan onnistuneesti sarjan loppupuolella, jolloin hän pääsee myös osallistumaan toimintakohtauksiin. Asevalintana toimii pienillä räjähteillä ladatut piikikkäät ruusut, joita käytetään sekä heitto‑ että lähitaisteluaseina. Idea on veikeä, tyhmä ja erinomaisen viihdyttävä; aivan kuten valtaosa itse sarjasta.

Puutteistaan huolimatta Sailor Suit Rebel Alliance on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus lajityypin ystäville. Eräänlainen saavutus on sekin, että kyseessä on idolisarja, jota voi suositella jo pelkästään toimintakohtausten laadun perustella. Lievän koulutyttöfetissin omaaminen on kuitenkin suositeltavaa, sillä muuten railakkaan turpaanvedon koko kauneus ei välttämättä aukea katsojalle. Japan Action Clubin venytettyä idoliraukat kierrepotkuihin, kahteen eri vastustajaan samanaikaisesti suuntautuviin split kick ‑potkuihin sekä ihmisten hartioiden yli juoksemiseen olivat genren fyysiset rajat melko pitkälti saavutettu. Niinpä Toei vastasikin haasteeseen Shoujo Commando Izumilla (1987), joka siirsi painopistettä tuliaseiden suuntaan. Nippon TV puolestaan palasi genren pariin kohtuullisen hyvin menestyneellä sarjalla FiVE, joka tosin valmistui vasta vuonna 1997.