Jojoista hengenvaarallisia aseita tehnyt kolmiosainen sarja poiki kaksi elokuvasovitusta, animen sekä loputtoman määrän oheistuotteita. Pohjana oli Shinji Wadan vuonna 1976 alkanut manga, jota on tähän päivään mennessä myyty yli 20 miljoonaa kappaletta. Televisiosarjan toteutus oli kuitenkin vahvasti 1980‑lukulainen. Merkittävää oli etenkin toiminnan, kouluympäristön ja idolien yhdistäminen. 1980‑luku olikin eittämättä japanilaisen idoliviihteen kulta-aikaa.
The Japan Timesin elokuvakriitikko Mark Schilling määritteli osuvasti idolin "valmistetuksi viihdyttäjäksi". Japanin viihdeteollisuudelle on kautta aikain ollut ominaista valmistaa tähtiä, sen sijaan että heitä muotoutuisi luonnostaan. Yhtiöt poimivat etenkin naispuolisia lupauksia jo teini-iän kynnyksellä, jonka jälkeen heille usein luodaan japanilaista söpöyskulttuuria (kawaisa) mukaileva puhtoinen imago. Yleensä prosessi tähtää pop‑tähtien tuottamiseen, mutta myös näyttelijäidoleita löytyy. Olipa idolin ensisijainen toimenkuva sitten laulaminen tai näytteleminen, niin työhön kuuluu lähes poikkeuksetta runsaasti sivutoimia. Oleellista on esimerkiksi valokuvakirjojen julkaisu sekä erilaisissa televisio-ohjelmissa vieraileminen. Mainoksissa esiintyminen on myöskin enemmän sääntö kuin poikkeus.
Molemminpuolinen fanatismi on perinteisesti ollut oleellinen osa japanilaista idolikulttia. Kun näyttelijä-laulaja Yukiko Okada teki 18‑vuotiaana itsemurhan, kymmenet fanit seurasivat idoliaan tuonpuoleiseen ja syntyi termi Yukko-syndrooma. Vaikka tällaisiin ylilyönteihin intoutuminen ei ole suositeltavaa, on intohimoinen ja tervejärkisyyden rajoja koetteleva innostuneisuus tärkeää. Idolituotteiden puutteita ei tarvitse katsoa läpi sormien, mutta kokemus on osattava elää tunteella. Ei rock-konserttiinkaan mennä rauhoittumaan ja siemailemaan valkoviiniä! Osa idoliviihteestä olisikin parhaimmillaan hyvän päälle ymmärtävän kaveriporukan kanssa nautittuna, joskin sellaisen kasaaminen läntisillä leveysasteilla on mahdottomuutta lähentelevä tehtävä.
Yoko Minamino, Yukiko Okada ja Onyanko Clubin jäseniä
Japanilaiselle idolille imago on usein kaikki kaikessa ja sitä on ylläpidettävä kellon ympäri. Suloiset kasvot ovat ennakkovaatimus, mutta merkittävintä on oikeanlainen luonne ja viattomuus. Idoli-sanaa tosin käytetään myös paljastavilla bikini-kuvilla elantonsa ansaitsevista, seksikkäämmän imagon omaavista valokuvamalleista (gravure-idolit). Nämä ovat kuitenkin täysin oma, selvästi vaatimattomampi idolien laji. Toisin kuin useimmat kawaii-idolit, gravure-idolit eivät välttämättä omaa muita avuja kuin ulkonäkönsä. Monia heistä voisikin kuvailla kauniiksi; vähäpätöinen sana, jota ei söpöjä kawaii-idoleita kuvaillessa ole yleensä tarve käyttää. Idolien luokittelu on tarpeen, sillä luokka määrittelee mikä idolille on soveliasta ja mikä ei. Etenkin puhtoisempien idolien kohdalla on merkittävää, ettei tähtönen ylitä omaa luokkaansa ja täten riko fanaattisille ihailijoille myytävää illuusiota.
Kuten arvata saattaa, ikääntyneitä kawaii-idoleita ei ole olemassa. Kuvaavin esimerkki lienee 1970‑luvun super-idoli Momoe Yamaguchi, joka jäi eläkkeelle 21‑vuotiaana. Jos "aikuinen nainen" kiehtoo, niin sellaista kannattaa etsiä jostain muualta. Idoliuniversumi on hattaralinna, jossa elokuvan tai esityksen tasoa voidaan arvioida sen söpöydellä. Kyse ei kuitenkaan ole (avoimesta) seksuaalisesta kiintymyksestä, vaan pikemminkin viattomuuden jumaloinnista. Jos kissanpennut olisivat hieman fiksumpia ja osaisivat laulaa, niin niistäkin valmistettaisiin täysverisiä idoleita. Toistaiseksi on kuitenkin tyytyminen kissankorvilla varustettuihin nekomimi-idoleihin.
Kolme Sukeban Dekaa; Yuki Saito, Yoko Minamino ja Yui Asaka.
Sukeban Deka ‑sarjojen pääosissa nähdään kolme näyttelijä-laulajaa, joista jokainen lukeutui oman aikansa suurimpiin idoleihin. Ensimmäisen sarjan tähti Yuki Saito ehti niittää kuuluisuutta kauneuskilpailun voittajana sekä suosittuna poplaulajana ennen kuin Sukeban Deka teki hänestä supertähden 18‑vuotiaana. Menestys on jatkunut sarjan jälkeen musiikin ja elokuvien parissa aina tähän päivään saakka. Vuonna 2006 hän palasi vielä kerran Sukeban Dekan pariin pienessä sivuroolissa Kenta Fukasakun Yo‑Yo Girl Copissa. Saiton filmografiasta kannattaa myös nostaa esiin myös Shinji Somain ohjaama Lost Chapter of Snow: Passion (1985) sekä Young Girls in Love (1986), jossa nähdään Saiton lisäksi kaksi muutakin Sukeban Deka ‑näyttelijää: Haruko Sagara ja Keizo Kanie.
Sukeban Deka II: Legend of the Girl in Iron Maskin (1985–1986) nimiroolissa esiintyvä Yoko "Nanno" Minamino on Hiroko Yakushimarun ohella koko vuosikymmenen merkittävin näyttelevä idoli. Lukuisten televisiosarjojen ja elokuvien ohella Minaminon meriittilistaan kuuluu toistakymmentä menestyksekästä albumia. 1990‑luvun alussa Minamino tosin karisti kawaii-idolin imagon harteiltaan esiintymällä alastonkohtauksia sisältäneessä periodidraamassa Winter Camellia (1991). Yleensä alastonkohtaukset ja ‑kuvat ovat suosionsa ohi purjehtineen idolin viimeinen, joskaan ei aivan harvinainen keino saada julkisuutta. Sukeban Dekan näyttelijöistä siihen ovat myöhemmillä päivillään syyllistyneet Minaminon ohella Haruko Sagara, Yuma Nakamura ja Yuka Onishi.
Yuki Saito luovuttaa kukat seuraajalleen. Toisaalla Yukiko Okada paiskautuu katuun kuudennesta kerroksesta.
Sukeban Deka III: Romance of the Ninja Girlsiä tähdittänyt Yui Asaka oli niin ikään huippusuosittu idoli, jonka ura alkoi vuonna 1984 kun tyttöjenlehti valitsi hänet 16 000 osallistujan joukosta idolikilpailun voittajaksi. Sukeban Dekan myötä hänestä tuli Minaminon ja Minayo Watanaben ohella yksi 1980‑luvun puolivälin merkittävimmistä idoleista. Valkokankaan puolella Asakan suurin menestys oli manga-adaptaatio Yawara! A Fashionable Judo Girl (1989). Monen muun idolin tapaan Asakalla oli 1980‑luvulla oma fanituotekauppa Tokion nuorisomuodin keskuksessa Harajukussa. 1990‑luvun puolivälissä Asaka lopetti näyttelemisen ja laulamisen muutamaksi vuodeksi, mutta aiheutti pienen skandaalin esiintymällä eroottisista valokuvistaan tunnetun Nobuyoshi Arakin valokuvakirjassa. Kirja ei tosin sisältänyt yhtäkään alastonkuvaa, eikä Asaka esiintynyt siinä taiteilijanimellään vaan oikealla nimellään Aki Kawasaki. Julkaisua edeltäneet virheelliset huhut sekä tapauksen saama julkisuus johtivat kuitenkin siihen, että vastoin edustamansa yhtiön idolikäytäntöjä toiminut Asaka joutui luopumaan taitelijanimensä käytöstä muutamaksi vuodeksi. Hän on sittemmin tehnyt paluun sekä näyttelijänä että laulajana Yui Asaka ‑nimeä käyttäen.
Jokainen Sukeban Dekan tähdistä lauloi itse vähintään yhden sarjan teemakappaleista. Myös sivuosien esittäjiä kuultiin sarjojen ääniraidoilla runsaasti. Tämä ei toki ollut yllättävää, sillä useimmat heistä olivat aloittaneet laulajan uransa jo ennen sarjaa. Näyttelijäidolien korkeimpaan luokkaan oli nimittäin vaikea päästä ellei myös laulaminen luonnistunut. Toisaalta jos edes toinen taiteenlaji oli hallussa, niin toisen kohdalla heikkoudet voitiin usein kääntää vahvuuksiksi sympatiapisteiden avulla. Toein sarjojen kohdalla siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta ainakaan musiikin suhteen, sillä niiden sisältämät kappaleet edustavat lähes poikkeuksetta idolimusiikin terävintä kärkeä.
