Mikko Koivisto

8000 Miles (Saitama Rappers, 2009)

Ohjaaja:

• Yū Irie

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yū Irie

Fukuya on jumalan hylkäämä surkea pikkukylä, jota ei oikeasti ole olemassa. Vinoilun kohteena on Saitaman prefektuurissa sijaitseva hieman isompi tuppukylä Fukaya, jonka fiktiivisessä versiossa ei ole edes levykauppaa. Paha paikka wanna‑be ‑räppäreille.

Aiemmin mm. lyhäreitä ja pehmopornoa ohjannut Yu Irie (joka neitimäisestä nimestään huolimatta omaa pallit) yllätti muutama vuosi sitten 8000 Miles ‑elokuvallaan, joka kruunattiin Yubari International Fantastic Film Festivalin parhaaksi elokuvaksi. Äijä otti suosiosta hyödyn irti – jatko‑osa 8000 Miles 2: Chick Rappers' Hurtful Rhyme (2010) valmistui seuraavana vuonna ja 8000 Miles 3 on tulossa hieman myöhemmin tänä vuonna. Räppärien välissä Irie ehti kurotella jo suurempienkin yleisöjen suuntaan Shinsei Kamatte-chan ‑semifiktio Ringing in their Earsillä (2011).

8000 Milesissa Irie pyörii tarinoineen vielä fiktiivisten muusikoiden parissa. Kuuden hengen Sho‑gung ‑amatööribändillä ei ole kilpailusta pelkoa – eipä sillä, että yleisöäkään olisi. Tokion korpimailla sijaitseva kotikaupunki on liian kaukana metropolista, jotta kulttuurivaikutus sinne yltäisi, mutta samalla liian lähellä suurkaupunkia synnyttääkseen mitään ruokakauppaa suurempaa sivistyskeskusta. Ikku (Ryusuke Komakine) aikoo kuitenkin tehdä kutsumuksestaan ammatin – ainakin, jos joku bändikavereista vaivautuu tulemaan harjoituksiin.

Japanin slacker-areenalla ovat asiat olleet jokseenkin kurjalla mallilla Nobuhiro Yamashitan (Ramblers, 2003) painuttua kiillotetumpien produktioiden pariin ja Yuya Ishiin (Girl Sparks, 2007) kiukutellessa omia kurjuusvisioitaan pienelle, mutta uskolliselle seuraajajoukolle. Irie asettuu sopivasti edellä mainittujen väliin – 8000 Miles on hauska luuserikomedia, joka ei yllä lähellekään Yamashitan neroutta, mutta välttää kuitenkin Ishiin introvertit inttäjät.

Amatööri-castiin nojaava 8000 Miles pärjää näyttelyn saralla yllättävän hyvin. Irien ohjaus ei liiemmin armopaloja jakele, sillä elokuvan kaikki oleelliset kohtaukset on kuvattu yhdellä pitkällä otoksella. Lopussa jätkät räppäävät tuntemuksiaan kahdeksan minuuttia putkeen ilman leikkausta. Siinä saavutetaan jo hieman elokuvanäyttelyn riemua.

Äijäangstia tasoittamassa mukana on söpö AV‑stara Mihiro (Nude, 2010), joka esittää itsensä fiktiivistä versiota Tokiosta palanneena aikuisviihdenäyttelijänä. Jatkuvasti kiukutteleva hahmo on järjenvastaisesti varsin kiinnostava – ehkäpä juuri todellisuussidoksen sekä Mihiron varsin kelvollisen näyttelyn johdosta. Respectit ohjaajalle myös Mihiron AV‑videon sisällyttämisestä elokuvaan – minuutin pituinen kohtaus, joka nostaa muutoin lähes koko perheelle sopivan elokuvan ikärajaa noin 15 vuodella.

Loppua kohden tarinan imu hieman heikkenee Irien iskiessä yhteiskunnallisemman vaihteen silmään. Ei ole henkisesti keskenkasvuisen räppärin tulevaisuus ruusuilla viitoitettu – varsinkaan, kun vanhempi sukupolvi ei voisi olla ilmiöstä pahemmin pihalla. Surkutteluun ei kuitenkaan vajota, vaan kokonaisuus säilyy mukavan humoristisena. Viime minuuttien mainio näyttelijätyöskentely kiskaisee vielä lopetustunnelmat kirkkaasti positiivisen puolelle.

Parinkymmenen tuhannen euron budjetilla kuvattu elokuva viitoitti ohjaajansa mukavaan maineeseen musiikkielokuvapiireissä. Saitaman räppärien kolmannen tulemisen kunniaksi joku voisi jo pikkuhiljaa tuoda Irien töitä näytille Japanin ulkopuolelle. Eipä tosin sillä, että ohjaajan mahdollisuudet kansainvälisillä markkinoilla olisivat juurikaan Fukuyalaisräppäriä paremmat. Kurja juttu katsojille.