Mikko Koivisto

Gothic Lolita Battle Bear (2013)

Ohjaaja:

• Noboru Iguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Noboru Iguchi

Noboru Iguchin urakäänteet paisuvat entistä absurdimmiksi. Ulostepornon parissa uransa aloittanut ohjaaja sai uutuutensa Gothic Lolita Battle Bear laajaan levitykseen Japanin suurkaupunkien multiplekseihin. Esimerkiksi kahden miljoonan asukkaan Sapporossa elokuva sai ensi-iltansa varsin kunnoitettavan kokoisessa 259 penkin salissa kaupungin suurimmassa teatterissa.

Iguchin salaisuus on oikea genrevalinta. Ohjaaja on viime vuosina hakeutunut aktiivisesti tokusatsu‑ eli erikoistehoste-elokuvien pariin, mikä on yhä suosittu genre japanilaisen nuorison sekä vanhempien harrastajien parissa. Klassisten Kamen Riderien ja Ultramanien tuoreet jatko-osat sekä variaatiot pyörivät edelleen teattereissa ja pitävät esimerkiksi muutoin unholaan painuneen Toein mukana elokuvabisneksessä. Iguchi on mukautunut muottiin ja siivonnut omat tokusatsu-elokuvansa (Robo-Geisha, Karate-Robo Zaborgar, Gothic Lolita Battle Bear) japanilaisen pg‑12-formaatin vaatimusten mukaisiksi.

Ei yhtälö silti vaikuta toimivan. Gothic Lolita Battle Bearin Sapporon ensi-illassa oli lauantai-iltana yksitoista katsojaa.

Gothic Lolita Battle Bear on lajityypin standardeillakin päätön sekoitus zombeja, sankareita ja ulkoavaruudesta maahan leijailleita henkiolentoja, jotka ovat pesiytyneet nallekarhujen sisään. Lähdemateriaalina on poikkeuksellisesti muusikko ja otaku-vaikuttaja Kenji Ōtsukin tokusatsu-biisi "Fight! Nuigulumar", jonka Iguchi on yhdessä Ōtsukin kanssa sovittanut elokuvakäsikirjoitukseksi. Kappale näki päivänvalonsa ensi kertaa jo 14 vuotta sitten Ōtsukin metallibändin albumilla. Samoihin aikoihin Ōtsuki puuhasi myös zombie-kirjoja (mm. elokuvaksikin filmattu Stacy: Attack of the Schoolgirl Zombies) sekä animesarjojen teemakappaleita (esim. Hellsing).

Gothic Lolita Battle Bearin taustavoimien intohimoinen tokusatsu-harrastaneisuus ulottuu kameran eteenkin. Ōtsukin bändin kanssa uuden "Fight! Nuigulumar" ‑coverin esittävä mediapersoona, laulaja ja kissanhalaaja Shōko Nakagawa näyttelee pääroolia täydellä antaumuksella, vaikka alkaakin 28‑vuotiaana käydä liian vanhaksi lolita-asuun. Kuitenkin pelkkä tieto siitä, että Nakagawa fanitti kungfu-elokuvia jo koulutyttönä ja ompeli nuoruudessaan itselleen pinkit nunchukut lämmittää mieltä.

Niin perverssin kiehtovaa kuin onkin nähdä 2.35:1-formaatilla kuvattu Iguchi-elokuva pyörimässä 12‑metrisellä kankaalla, on esityspaikka ehkäpä väärä. Iguchin roskaelokuvien ystävät tuskin ilahtuvat valtavirtamarkkinoista, eivätkä massayleisöt tunne sen enempää Iguchia kuin Nuigulumar Z ‑sankaria. Elokuvan vääjäämättömältä näyttävä floppistatus ei juuri yllätä.

Elokuvan tekijätietojen sekä taustatarinoiden parissa tunnelmoidessa voi myös miltei unohtaa, kuinka väsynyt soppa Gothic Lolita Battle Bear käytännössä on. Ylipitkän elokuvan pääosassa Nakagawa toilailee ja taistelee pahuuden voimia vastaan. Vaara uhatessa lolita yhdistyy ulkoavaruuden nallekarhun kanssa muodostaen Nuigulumar-sankarin (jolloin roolin ottaa vaaleanpunaiseen verhottu karatetyttö Rina Takeda). Maailmanrauhaa uhkaavat toisen nallen nostattamat, loputtomalla cgi‑verellä pumpatut zombiarmeijat sekä muut pimeyden kätyrit.

Iguchin päällimmäinen ongelma on, ettei hän ole koskaan ollut kovin hyvä ohjaaja. Lapselliset pieruvitsit, huonot efektit ja suurimpana hermojen repijänä vaippoihin puettu aikuinen vauva (Jiji Bū ärsyttävimmillään) ovat pitkäveteistä seurattavaa. Veri roiskuu vähän väliä, mutta lattean digitaalisesti. Usein miekalla sivalletun uhrin kurkkuun ei edes ilmaannu haavaa – puhumattakaan vaatteiden tai ympäristön sotkeutumisesta maagisesti katoavaan vereen. Meininki on japanilaislapsille ja heidän logiikalleen laskelmoitua. Kokeneemman katsojan on vaikea päästä yli siitä ärtymyksestä, joka syntyy kun ammutaan konepistoolilla neljä sarjaa luentosalin kattoon ilman, että katosta irtoa pölyhiukkastakaan.

Täydellisestä turhautukselta katsojan pelastavat lähinnä Rina Takeda sekä ennen kaikkea Kenji Ōtsukin bändi Tokusatsu, joka vastaa elokuvan mainosta ääniraidasta. Takeda puolestaan pääsee esittelemään kykyjään peräti kahdessa roolissa. Naamioitunut Nuigulumar-sankaritar on rooleista tylsempi sekä hutiloiden tehdyn toimintakoreografian että Takedan kasvoja epäimartelevan asun johdosta. Takedan toinen rooli japanilaiselta klubilta karanneen metroseksuaalin pojan näköisenä henkivartijana sen sijaan vie jalat alta!

Viimeisen vartin aikana elokuva lopulta lunastaa itsensä. Nakagawan ja Tokusatsun teemabiisin tahtiin rytmitetyssä järjettömässä kliimaksissa Iguchi heittäytyy täysillä sisäisen 7‑vuotiaansa housuihin ja laittaa kaiken tuhannen päreiksi. Lateksitaistelijat kamppailevat ilmassa ja surffaavat autoilla, paljasrintaiset lolitatytöt leijuvat taivaalla räiskien lasereita rinnoistaan ja koko kaupunki on kuin ydinsodan keskellä. Liki kaikki ruudulla näkyvä on kehnoin tietokone-efektein toteutettua, mutta ehkäpä juuri sen takia helpommin sulatettavaa ja musiikin johdosta yllättävän mukaansa tempaavaa.

Gothic Lolita Battle Bearia on vaikea suositella muille kuin tuoreeltaan hulluun japanilaiseen populaarikulttuuriin hurahtaneille katsojille, joiden mielestä Robo-Geisha oli nasta elokuva. Huonoudesta huolimatta elokuvan lopetus jättää niin hyvälle mielelle, ettei Iguchia tee mieli haukkua lyttyyn. Elokuvan englanninkielinen nimi Gothic Lolita Battle Bear on myös hauskaa eksploitaatiota – tarinan päähenkilö on peruslolita, gootit taasen löytyvät vastapuolelta eikä taistelukarhu omaa kumpiakaan ominaisuuksia. Nasevalta se silti kuulostaa.