Tatu Piispanen

Samurai Avenger: The Blind Wolf (2009)

Ohjaaja:

• Kurando Mitsutake

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kurando Mitsutake

Samurai Avenger: The Blind Wolfin kohdalla nimi on harvinaisen pätevä kiteytys teoksen sisällöstä: kyseessä on mielikuvitukseton rakkauskirje Lone Wolf and Cub ‑elokuvaversioille, Zatoichi-sarjalle ja Kazuo Ikehiron Mikogami-trilogialle. Vielä kun huomioi filmin (ja trailerin) edessä nähtävän "Sushi Western Scope" ‑ilmoituksen sekä tuotannon harrastelijatason budjetin, voi muodostaa aika hyvän käsityksen siitä, mitä tuleman pitää.

Elokuvan aloittava jakso on sen selkeästi paras: vaitonainen, parrakas ja hattuaan silmiensä suojana roikottava japanilaismies (Kurando Mitsutake) saa kyydin punaniskajuntin autonlavalla joutomaan laidalle. Liehuvatakkisen ja kävelykeppiin turvautumisesta päätellen sokean hahmon käveltyä sopivalle etäisyydelle kuski vetää esiin pistoolin ja ampuu tätä selkään. Juntin palattua autolleen luodista lyyhistynyt hahmo on kuitenkin kadonnut näkyvistä, ilmestyen yliluonnollisella nopeudella tämän taakse vain sivaltaakseen katanallaan petturin mahalaukun auki. Kuoleva salamurhaaja paljastaa, että on yksi seitsemästä palkkasoturista, jotka on värvätty listimään samuraisoturi "Blind Wolf". Yksinäisen suden on kohdattava nämä vastustajat matkallaan tappamaan perheensä murhannutta psykopaattirikollista Nathan Felsheriä (ärsyttävä Domiziano Arcangeli), joka on vapautumassa vankilasta.

Samurai Avenger: The Blind Wolf lukittautuu heti alkuunsa nopeasti tylsäksi käyvään kaavaansa, jossa Blind Wolf vaeltaa kunkin salamurhaajan "set piecestä" toiseen, ja välissä esitellään tolkuttomalla määrällä takautumia Wolfin ja tämän vastustajien taustoja. Ajoittain tarinankuljetus pysähtyy myös selittämään käytettävää taistelutekniikkaa tai vastaavaa typerällä kertojaäänellä ja puolessa tunnissa väsätyillä Flash-välianimaatioilla.

Perusrungon tyylilajina on moderni spagettiwestern samuraikliseillä ja magialla höystettynä. Mukaan on lastattu kaikkea mahdollista, joka on ollut tekijöiden mielestä "siistiä", kuten muutama pari paljaita rintoja, zombeja ja huikealla paineella ilmaan purkautuvia verisuihkuja. Digikuvaa on käsitelty Tarantino/Rodriguez-projektin Grindhouse (2007) henkeen rakeiseksi, naarmuiseksi ja roskaiseksi, ja filmin aloittaa pahoitteluteksti takaisin elokuvaan liitettyjen, "alun perin leikattujen väkivaltakohtausten" huonommasta laadusta.

Elokuva on amerikkalaistuneen, Tokiossa syntyneen näyttelijä ja elokuvantekijä Kurando Mitsutaken toinen pitkä ohjaus. Jälki ei ole resurssit huomioon ottaen aivan kammottavaa, mutta kun käsikirjoituksessa ei ole ensimmäistäkään omaa ajatusta, pelkkä esikuvien palvonta alkaa ennen pitkää vituttaa. Samurai Avenger: The Blind Wolfista nimittäin todella näkee, että samurai-elokuvat ovat Mitsutakelle intohimo: valitettavasti tämä vaan ilmenee siten, että kaikki elokuvassa – hahmoista ja tapahtumista kuvallisiin trikkeihin – on suoraan kopioitu aiemmista, paremmista genren teoksista. Nimeen asti ulottuva tributointi alkaa siedettävästi Blind Wolfin maksaessa autokyydistä tutulla kultapalasella, mutta siinä vaiheessa kuin kaulavaltimoon haavoitettu, yksi yhteen Yagyu Retsudoa muistuttava palkkamurhaajavanhus pihisee viimeisenä tekonaan sanasta sanaan "tuulen ulvonta" ‑puheen Lone Wolf and Cub: Baby Cart at the River Styxistä (1972), ei voi enää kuin ihmetellä homman pointtia.

Mitsutake esittää Zatoichi-karikatyyriään ilmeettömästi kuten osaan sopii. Hän saa pian rinnalleen valkonaamaisen Jeffrey James Lippoldin, joka on treenatun kroppansa, parransängen koristaman leukaperiensä ja olemattomien näyttelijäntaitojensa kanssa kuin suoraan 80‑luvun amerikkalaisesta martial arts ‑halpiksesta. Kuten tarinankin kohdalla, hahmoissa ei ole mitään oivaltavaa: tuntuu siltä, ettei kumpikaan ole uskaltanut tai halunnut tehdä edustamastaan stereotyypistä pilaa vaan mieluummin yrittänyt esittää coolia. Tahallisen huumorin puutteesta tosin voinee olla kiitollinen niiden muutaman mukaan eksyneen one‑linerin surkeuden perusteella.

Varovainen ja selvästi ainoastaan parin harjoittelukerran jälkeen purkitettu miekkailukoreografia viimeistelee yritelmän laimeuden. Samurai Avenger: The Blind Wolf olisi saattanut tuntua edes aavistuksen tuoreelta tai hauskalta joskus 10 vuotta sitten, mutta nyt kun vastaavia kulttifilmipastisseja on tehtailtu ahkerasti – ja onnistuneemmin – isollakin rahalla USA:ssa (mm. Kill Bill Vol. 1, 2003; Black Dynamite, 2009) ja pienemmällä Japanissa (vuoden 2008 padot avannut The Machine Girl jälkeläisineen), ei näin ideaköyhää kunnianosoitusta välittäisi katsella.