Julkaistu: 2011-10-05T12:08:50+03:00
Kirjoittanut:
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit olivat ja menivät taas kerran. Kävijäennätyksiäkin rikottiin, kun yhdentoista päivän aikana festivaaleilla tuli vierailleeksi yli 54 000 henkilöä. Elokuvamäärällisesti festivaali kattoi tänä vuonna noin 120 elokuvaa, joista Elitisti käy nyt perinteisen R&A-katsauksensa voimin läpi oleellisimmaksi luokittelemansa kolmasosan (pois lukien Attenberg ja Naderin ja Simin: ero, joihin tullaan mahdollisesti palaamaan myöhemmin).
Festivaalitarjonnasta jo aiemmin on arvosteltu juhlanäytöselokuva Drive (2011), Yksinteoin kaksi (2011), Bullhead (2011), Griff the Invisible (2010), Asshole (Gandu, 2010), I Saw the Devil (2010), The Stool Pigeon (2010), Cold Fish (2010) sekä Sex & Drugs & Rock & Roll (2010).
Tänä vuonna kunniapaikalle R&A:n avajaiselokuvaksi oli nostettu Pedro Almodovarin Iho jossa elän.
Ranskalaisen poliittisen kirjailija Thierry Jonquetin Tarantula-romaaniin löyhästi perustuva Iho jossa elän nojaa synkkien teemojen lisäksi tyylikkään kylmään kartanoestetiikkaan.
Varakkaan iholääkäri Ledgardin (Antonio Banderas) kotona hoidossa olevan pahoista palovammoista kärsivän Veran (Elena Anaya) menneisyys alkaa avautua hiljalleen, osin takaumien kautta. Tarinan kehystä laajennetaan ja näkökulmaa etäytetään näppärästi, kokonaisuuden puuttuvien palasten täydentyessä matkan varrella.
Kaksituntisen keston edes pieni tiivistäminen ei pahitteeksi olisi ollut, mutta Iho jossa elän on silti helposti parasta Almodovaria hetkeen. Ohjaajan tunnusomainen kädenjälki on elokuvassa läsnä, mutta yleistunnelma on silti tavanomaista synkemmistä teemoista ja tieteiselokuvavivahteista johtuen poikkeuksellisen epä‑almodovarmainen.
Iho jossa elän saa varsinaisen ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa 14.10.2011.
Jossain Lähi-idässä luolaan ajettu pelästynyt mies, ehkä Taliban-terroristi, ampuu singolla kuoliaaksi kolme amerikkalaissotilasta. Hänet otetaan kiinni välittömästi ja siirretään kuulusteltavasti modernille vankileirille kylmään Itä‑Eurooppaan. Vankeja kuljettavan kuorma-auton kolarista alkaa toivoton pakomatka, jonka aikana kunnoltaan heikkenevä karkuri joutuu kasvavissa määrin turvautumaan primitiivisimpiin vaistoihinsa säilyttääkseen henkensä.
Puolalaissyntyinen Jerzy Skolimowski oli parhaiten tunnettu 70‑luvulla Englannissa ohjaamista elokuvistaan (mm. vastikään briteissä dvd:llä julkaistu Deep End, 1970; Huuto, 1978) ennen 2000‑luvun paluutaan Four Nights with Anna (Cztery noce z Anna, 2008). Kansainvälisenä yhteistuotantona valmistunut Essential Killing on päässyt edeltäjäänsä laajempaan levitykseen ja osoittaa Skolimowskin olevan yhä voimissaan kameran takana. Mielipiteitä jakaneen ohut ja turhia selittelemätön tarina on kerrottu taidokkaasti ja taiteellisen kunnianhimoisesti, luoden mieleenpainuvia hetkiä epätoivossaan riutuvan pakolaisen, tämän jahtaajien ja luonnon armottomuuden ympärille. Kääntöpuolena lähes dialogitonta vaeltelua on paikoin unettavaa yrittää keskittyä havainnoimaan.
Skolimowski tuntuu tarkoituksella vältelleen ottamasta poliittista kantaa kuvaamiinsa tapahtumiin, ja paljon muun ohella Vincent Gallon erinomaisen alkukantaisesti tulkitseman päähenkilön kansallisuus sekä pakoretken tapahtumamaa jätetään avoimiksi. Elämästään kamppaileva, säälittävä vankikarkuri ei ole oikein millään muotoa sympaattinen, mutta tämän usein kekseliäät selviytymistaktiikat ovat silti kiehtovaa seurattavaa. Gallon suoritus ja Adam Sikoran kaunis kuvaus selättävät pääasiallisesti juonen suoraviivaisuuden ja muutamat uskottavuusongelmat, mutta väsyneenä tätä omalaatuista, eksistentiaalista survival-trilleriä ei kannata alkaa katsomaan.
Tyrannosaur on näyttelijänä paremmin tunnetun Paddy Considinen (Dead Man's Shoes, 2004) esikoispitkä. Synkän ja vahvasti hahmovetoisen tarinan keskushenkilönä nähdään Peter Mullanin (Session 9, 2001) näyttelemä Joseph. Vaimonsa kuolemaa surevan hermoherkän ja kyynisen miehen ahdistus purkautuu helposti väkivaltana. Joseph saavuttaa heti elokuvan alkukohtauksessa uuden surkeuden tason, kun hän potkii kännipäissään koiransa hengiltä.
Joseph tarvitsee apua vaikka ei myönnä sitä itselleen. Sattuman kautta hän ystävystyy Hannahin (Olivia Colman) kanssa ja selviää, että hartaasti uskovaisella naisella asiat ovat vielä huonommin. Hän on pahoinpitelevän aviomiehensä (Eddie Marsan) alistama eikä suhteesta ole mahdollista paeta. Vastakohtaiset persoonallisuudet yhdistävät Josephia ja Hannahia ja auttaa heitä ymmärtämään tilanteensa avaten uusia mahdollisuuksia.
Tyrannosaur on kiinnostavasti etenevä tiivis väkivaltatutkielma jota Considine kuljettaa eteenpäin itsevarmasti ja määrätietoisesti. Hän onnistuu puhaltamaan useisiin kohtauksiin säälimätöntä voimaa, joka iskee tajuntaan kovaa eikä päästä katsojaa helpolla. Itsetarkoituksellisesta rankistelusta ja kurjuuden maksimoinnista huolimatta tarina tuntuu täysin uskottavalta ja realistiselta.
Gus Van Santin uutukainen Restless ottaa päähenkilöikseen kuolemasta kiinnostuneen teinipojan (Henry Hopper) ja kuolemaa tekevän teinitytön (Mia Wasikowska; Alice in Wonderland, 2010). Eksentrisen teiniparin rakkaushuoliin ja ihmissuhdesoutamiseen samaistuminen ei ole helpoimmasta päästä, kohtalostaan pitkälti piittaamattoman parin jättäessä samalla myös katsojan tunteet tapahtuvaa kohtaan harmillisen pinnallisiksi. Ryo Kasen (Outrage, 2010) esittämä kamikaze-lentäjä ‑kummitushahmo tuo kuvioihin mukaan oman etäännyttävän lisänsä.
Imelän ja pateettisen välillä ketterästi tasapainoileva elokuva etenee kuitenkin tottuneen ohjaajan käsissä kelvollisesti, eikä missään välissä uhkaa äityä erityisen sietämättömäksi. Gus Van Sant ‑asteikolla Restless arkistoi itsensä keskitason unohdettavien teosten pöytälaatikkoon.
90‑luvulla ohjaajauransa hiihtovideoilla aloittaneen ruotsalaisen Ruben Östlundin uusin ohjaustyö Play hakee inspiraationsa edellisen Kultaisella karhullakin palkitun Incident by a Bankin (Händelse vid bank, 2009) tavoin tosielämän tapahtumasta.
Östlundin kotikonnuilla Göteborgissa reteät maahanmuuttajanuorukaiset jekuttavat rikkaiden porvareiden lapsilta arvo-omaisuuden omiin taskuihinsa, jonka seurauksena ryöstettyjen lasten vanhempiin iskee vigilantismin himo, mistä jatkumona asiaan liittymättömien kukkahattutätien mieliin nousee suuri huoli ja sääli avuttomia pakolaislapsia kohtaan sekä pohjaton närkästys oikeuden omiin käsiinsä ottaneita vanhempia kohtaan.
Östlundin sanoma tuntuu olevan, että asiasta pitäisi varmastikin puhua. Kysymyksiä, vastauksia tai teräviä näkökulmia elokuva ei silti esitä. Kamera kuvaa tapahtumia kaukaa, dokumentoiden turvakameramaisesti kaiken tapahtuvan.
Näyttelijäsuoritukset ovat uskottavia, ja vaikka teoksella on kestoa lähes kaksi tuntia, onnistuu se silti olemaan yllättävänkin mukaansatempaava. Silti lopputulos jää kovin ontoksi. Suurin ongelma on se, että elokuvan esittämä yhteiskunnallinen ongelma on jo kaikkien tiedossa, eikä elokuva tarjoa sen oheen lisää kuin oman uutiskuvansa siitä, että tällaistakin maailmassamme parhaillaan tapahtuu.
Viime vuosina pienempien piirien kulttisuosikista elokuvafestareiden luottonimeksi noussut Sion Sono oli Dante Lamin tapaan R&A:ssa edustettuna peräti kahdella ohjaustyöllä. Cold Fish (2010) nähtiin jo aiemmin keväällä Night Visions: Back to Basics 2011 ‑tapahtumassa.
Viime vuosina pienempien piirien kulttisuosikista elokuvafestareiden luottonimeksi noussut Sion Sono oli Dante Lamin tapaan R&A:ssa edustettuna peräti kahdella ohjaustyöllä. Cold Fish (2010) nähtiin jo aiemmin keväällä Night Visions: Back to Basics 2011 ‑tapahtumassa.
Tuoreempi Guilty of Romance ruotii osittain samoja teemoja kuin Cold Fish sukeltaessaan itseään etsivän kotirouvan (Megumi Kagurazaka) ja prostituoituna Love Hotel ‑alueella yökeikkaa tekevän kirjallisuuden professorin (Makoto Togashi) pimeimpiin puoliin psykoseksuaalisen trillerin muodossa.
Sono on kiistattoman lahjakas elokuvantekijä ja antaa yleisölleen jälleen paljon pureskeltavaa, mutta Guilty of Romance ei lukeudu hänen terävimpiin saavutuksiinsa. Kieroutuneesta alavireestään huolimatta painajaismaiseksi syöksykierteeksi huipentuva intohimotutkielma tuntuu usein turhan vakavasävyiseltä draamalta, mitä korkea perversio‑ ja seksipitoisuus ei täysin hyvitä. Pienenä tyylirikkona voi mainita tylsän kertojaäänen/päiväkirjaformaatin käytön, ja loppua lähestyttäessä Sono hurjastelee elokuvansa melkein suin päin katuojaan. Uskaliaalta ohjaajalta on lupa odottaa mehevämpiä yllätyksiä. Toisaalta Kagurazakan uhkean etumuksen näin antaumuksellinen esittely tekisi heikommastakin elokuvasta vähintään kertakatselun arvoisen.
R&A:ssa Guilty of Romancesta esitettiin lyhyempi "kansainvälinen" leikkaus, joka miltei kaksituntisena tuntui sekin paikoin tarpeettoman pitkältä. Ohjaajan versio kuitenkin lisää elokuvaan puolisen tuntia ja kolmannen naisen tarinan, jossa pääosaan nousee kehyskertomuksen etsivä Yoshida (Miki Mizuno; Hard Revenge Milly, 2008). Lyhyessä muodossaan nykyhetken osuus onkin selvästi puutteellinen ja jättää murhamysteerielementin irtonaiseksi. Yoshidan tarinan poistamista voi pitää menetyksenä siksikin, että Sono on lupaillut kaikkien kolmen näyttelijättären paljastavan elokuvassa tissinsä. Elitisti toivottavasti palaa aiheeseen myöhemmin Guilty of Romancen täyspitkän version arvostelun yhteydessä.
Isot salit täynnä innostunutta festivaaliyleisöä ovat ihanteellinen paikka ihmetellä kolmituntisia intialaisia megaspektaakkeleja, joiden katsomisyritykset kotioloissa tyssäävät useimmiten heti takakannessa ilmoitetun keston päivittelyyn.
Ennätyksiä rikkonut, sekä Intian kalleimmaksi että tuottoisimmaksi elokuvaksi kivunnut tamilinkielinen The Robot räiskii valkokankaille liioittelevan ja pituuteensa nähden superviihdyttävän masala-sekoituksen romantiikkaa, toimintaa, tehosteita, scifiä, naiskauneutta, komediaa ja musiikkinumeroita. Nerokkaan tiedemiehen (Rajnikanth) kehitettyä liiaksi ihmisenkaltaisen robotin (Rajnikanth kaksoisroolissa), ongelmia seuraa ensin slapstick-henkeen tutkimuslaboratoriossa, sitten suhteessa turhautuneeseen sydämenvalittuun Sanaan (Aishwarya Rai) ja lopulta maailman pelastamisen mittakaavassa suurkaupungin kaduilla.
Tuotannossa ei todellakaan ole säästelty, ja mukaan on kutsuttu huippuosaajia myös ympäri maailman: tietokonetehosteissa on avustanut amerikkalainen Stan Winston Studio (Avatar, 2009), taistelukoreografiat suunnittelut etätöinä Yuen Woo‑ping (Peter Heinin toteuttaessa jaksot paikan päällä) ja puvustuksesta vastaa Mary E. Vogt (Men in Black, 1997). Ohjaaja Shankarin (Sivaji, 2007) into unelmaprojektinsa parissa välittyy katsomoon asti ja Rajnikanth tekee iästään välittämättä (kuvausten aikaan 60 v.) pääosissa selvää jälkeä niin kovistelu‑ kuin heilastelurintamalla. Toisella puoliskolla tehosteiden vallatessa tilaa sympaattisemmalta masala-kaavan menolta The Robot on sairastua Transformers-syndroomaan, jossa digi-illuusioiden rymistely alkaa jättimäisestä mittakaavastaan huolimatta pidemmän päälle puuduttaa. Tosin nyt sentään cgi:tä hyödynnetään sen verran mielikuvituksellisten ja yliammuttujen skenaarioiden luomiseen, että notkahdus on helppo antaa anteeksi.
Ranskalaisohjaaja Romain Gavrasin Notre jour viendra (Our Day Will Come, 2010) on vimmainen road movie, joka ei paukkujaan turhaan säästele.
Elämässään epäonnistuneet punapäähylkiö Rémy (Olivier Barthelemy) ja punapääterapeutti Patrick (Vincent Cassel) perustavat hetken mielijohteesta oman kahden miehen armeijansa ja aloittavat yhdessä elämän vääryydet korjaavan amok-juoksunsa kohti Irlantia, punapäiden luvattua maata.
Tasaiseen tahtiin hämmennyksen täyteisiä hykerryttäviä hetkiä tarjoileva musta komedia on päähenkilöidensä elämän tavoin päämäärätön, muttei silti mielenkiinnoton. Vahva näyttelijäkaarti takaa tasalaatuisen menon ja napakka puolentoistatunnin kesto tiiviin ilmapiirin.
Elokuva on epäsuora oheistuote Gavrasin aiemmin ohjaamalle M.I.A. ‑yhtyeen musiikkivideolle "Born Free", jossa pääosassa ovat niin ikään punapäät.
Knuckle on kahdentoista vuoden aikana kuvatusta kotivideotyylisestä materiaalista koottu elokuva, joka dokumentoi kahden toistensa kanssa riitautuneen irlantilaissuvun välistä vihanpitoa. McDonagh't ja Joycet ratkaisevat ongelmiaan kokoontumalla ajoittain jonnekin syrjäiseen paikkaan, jossa molempien sukujen edustajat pieksevät toisensa henkihieveriin. Pahimmillaan tuntikausia kestävissä matseissa on mukana myös tuomari ja voittajat saavat kunnian lisäksi myös muhkean tukun rahaa. Kukaan ei enää tunnu muistavan mistä kaikki alun perin alkoi, mutta ei se mitään. Ajatus on tärkein.
Sukujen nokkamiehet lähettelevät toisilleen videoita, joissa he uhoavat suu vaahdoten. Kaikesta välittyy aito viha sekä ylpeys omasta sukuhaarastaan. Testosteronin kyllästämä hiki virtaa, läski palaa ja lätty lätisee aikuisten irlantilaismiesten hakatessa toisiaan tienposkessa. Knucklessa on aimo annos alkukantaista karismaa, mutta esikoisohjaaja Ian Palmerin kokemattomuudesta johtuvat puutteet nousevat liian selviksi. Punainen lanka on olemassa, mutta dokumentin sisältö ei onnistu kantamaan kovin pitkälle. Knuckle olisi toiminut paremmin, jos sen olisi annettu edetä omalla painollaan tapahtumiensa kautta, mutta Palmer onnistuu pilaamaan joitain hetkiä tuomalla itseään liikaa esille.
Mitä tappelemisella sitten lopulta saavutetaan? Osallistujat kertovat sen ratkaisevan sukujen välisiä ongelmia, vaikka todellisuudessa kaikki tietävät heidän palaavan pian takaisin. Palmer mainitsee lopussa jääneensä koukkuun matsien seuraamiseen ja niiden dokumentointiin niin pahasti, että hän päätti lopettaa kuvaamisen kokonaan.
Sujuvan vittumaiseen sanailuun nojaava Michael McDonaghin esikoiselokuva The Guard nojaa verbaali-irrottelun ohella lähinnä pääosanesittäjä Brendan Gleesonin nukkavieruun charmiin ja karismaan. Irlantilaisen pikkukaupungin poliisi Gerry Doyle saa partnerikseen amerikkalaisen FBI‑agentti Wendellin (puunaamaisuutta hyödyntävä Don Cheadle) suuren luokan huumesalakuljetusoperaation rantautuessa tuppukylään.
Parin vuoden takaisen mainion In Brugesin (2008) tehneen Martin McDonaghin veljen luomus kulkee pitkälti samoja latuja epäkorrektin huumorin ja hahmojen pienten inhimillisten piirteiden tasapainoa hakien. Gleeson on mainio ja elokuva rullaa mukavasti omalla vaatimattomalla painollaan. Värikkäissä sivuosissa piristävät tutut brittikasvot, kuten mm. Liam Cunningham, Mark Strong ja Fionnula Flanagan. Paikoitellen McDonaghin sävyt eivät kohtaa ja kokonaisuudesta ja hieman venytetty olo.
The Guard saapui Suomen elokuvateattereihin 21.10.2011.
Vuonna 2004 Morgan Spurlock teki itsensä kuuluisaksi syömällä kuukauden ajan pelkkää roskaruokaa dokumentissaan Super Size Me (2004). Where In the World Is Osama Bin Laden? (2008) puolestaan nosti hämmästelyn aiheeksi median luoman kuvan muslimeista, ja nyt kummastellaan elokuvapiilomainonnan hävytöntä maailmaa teoksessa The Greatest Movie Ever Sold – tai kuten teoksen sponsoroitu kokonimi kuuluu: Pom Wonderful Presents: The Greatest Movie Ever Sold.
Spurlock on rakentanut uusimman dokumenttinsa mahdollisimman viihdyttävään muotoon melko pinnallisen mutta tavallaan huvittavan metatasokikkailun kautta. The Greatest Movie Ever Soldin konsepti koostuu siitä kuinka Spurlock pitchaa potentiaalisille mainosrahoittajille tulevaan dokumenttielokuvaansa, jossa pitchataan dokumenttielokuvaa potentiaalisille mainosrahoittajille (ja samalla tullaan paljastaneeksi katsojille se kuinka kaiken taustalla mainosbisnes nivoutuu yhteen elokuvabisneksen kanssa).
Mainosalan pintaa hädin tuskin raapaiseva lähinnä vitsailuksi taantuva dokumentti on kevyttä katsottavaa, mutta aiheesta jo etukäteen edes jotain tietäville se ei juuri uutta tarjoa. Dokumentin jälkeen pohdittavaksi jää lähinnä onko Spurlock mainosrahoitteisen dokumentin tehtyään itsekin pelkkä sieluton sell‑out (seikka, jota Spurlock itsetietoisesti heiluttelee katsojien nenän edessä läpi elokuvan).
Brittiläisen Ben Wheatleyn Kill List pyrkii sekoittamaan genrejä aloittaen kireänä perhedraamana ja muuttuen luontevasti sekä ilman sen suurempaa melua mustan komedian sävyttämäksi palkkamurhaajatrilleriksi. Viimeisessä näytöksessä Wheatley heittää vielä kolmannen vaihteen päälle, mutta kiinnostus lässähtää kun käy ilmi, ettei hybridillä ollut oikeastaan muuta syytä sekoittaa aineksia kuin hämätä katsoja välittämään sen verran, että shokkiefektillä saisi shokkireaktion.
Onnistuneempien From Dusk Till Dawnin (1996) tai Auditionin (2001) hengessä laadittu Kill List osoittaa lopulta, ettei Wheatleyta oikeastaan kiinnosta tehdä mitään luomallaan kiinnostavalla asetelmalla, vaan kaikki saa palvella hieman keinotekoista määränpäätä. Monet hetket matkan varrella melkein oikeuttavat kokonaisuuden, mutta sisältöilluusio paljastuu katsojalle yhtä tarpeettomaksi kuin ohjaajalle.
Meksikolaisen Gerardo Naranjon Miss Bala ammentaa ideaansa vahvasti tosielämän vuoden 2008 Miss Sinaloa Laura Zúñigan kruunauksen jälkeisistä huumekartellikytköspaljastuksista. Miss Balassa samaa etunimeä kantava protagonisti Laura Guerrero (Stephanie Sigman) on esikuvaansa viattomampi ulkomuodoltaan näpsäkkä naapurintyttö, joka uurastaa lumikkimaisen tarmokkaasti köyhän perheensä pikkuruisessa vaateputiikissa. Ystävänsä kannustamana Laura päättää pyrkiä mukaan missikisoihin, mutta joutuukin sen sijaan tahtomattaan DEA:n ja huumekartellien välienselvittelyn keskeiseksi välikappaleeksi.
Miss Balan suurin kompastuskivi on elokuvaan käsikirjoitetun päähenkilön täydellinen kyvyttömyys mihinkään muuhun kuin paniikissa paikallaan jököttämiseen, jatkuvaan itkeskelyyn ja satunnaiseen pyllistelyyn gangstereiden toivoessa tältä seksiä. Niin päähenkilö kuin katsojakin istutetaan sivustaseuraajan rooliin vailla tietoa tulevista vaiheista. Täysin päätön juoni takaa ennalta-arvaamattomuuden, mutta punaisen langan puute laukaisee samalla aivoissa totaalisen välinpitämättömyyden tunteen kaikkea tapahtuvaa kohtaan. Mielenkiinnottomuusongelmaan ei tarjoa lisälohtua ohjaajan sielussa kytevä tarve pitkittää jokaista otosta järkyttävän mittaisiin minuuttimääriin, oli kyse sitten niinkin oleellisista kohtauksista kuin ampumahaavojen sitomisesta tai auton kattovalojen kuvaamisesta pimeällä aavikolla.
Muutamat satunnaiset mukaan eksyneet autenttisen oloiset hetket sekä hylsyjen kilinän täyttämät rymistelyt hukkuvat valitettavan syvälle siihen kokkareiseen puuroon, jonka haparoiva kokonaisuus muodostaa.
Viime aikaisten enemmän tai vähemmän onnistuneiden pohjoismaalaisten teinikomedioiden joukossa Få meg på, for faen (Turn Me On, Goddammit) kuulostaa paperilla jopa yllättävänkin rohkealta. Norjalaisessa tuppukylässä kuoliaaksi asti tylsistyvä 15‑vuotias teinityttö Alma on kiimainen ja tahtoo munaa hinnalla millä hyvänsä. Helpolta kuulostava toimi ei kuitenkaan ota onnistuakseen ja erinäisten hämmentävien sattumusten kautta Alma päätyy syyttään koko kylän kiusaamaksi hylkiöksi.
Samoin kuin tanskalainen Klovni – kyllä nolottaa (2010) leikittelee Få meg på, for faen niillä muutamilla tabuilla, joita pohjoismaalainen melko liberaali maailmankuva osaa edelleen kavahtaa. Kankaalla nähdään paikoin hyvinkin suorasukaista kuvastoa, aina alaikäisten teinien paljaista elimistä lattialla seksipuhelimen äärellä masturboivaan tyttöseen (näyttelijöiden ollessa toki oikeassa elämässä täysi-ikäisiä). Lopputulos on ristiriitainen soppa, joka koostuu laimeista koko perheen heh‑heh‑vitseistä, joiden sekaan on ujutettu väkinäisenoloisesti penis ja tissit shokkiarvon lisäämiseksi.
Surullinen totuus on se, että jälleen kerran konsepti lupaa paljon enemmän kuin mitä lopputulos lunastaa.
Jeff Malmbergin debyyttidokumentti Marwencol nappaa otsikkonsa suoraan Mark Hogancampin omana kuntoutusprojektinaan nikkaroiman pikkuruisen nukkekylän nimestä.
Vuonna 2000 erään baari-illan jälkeen pahoin alkoholisoitunut Hogancamp hakataan henkihieveriin tämän käytökseen hermostuneiden viiden miehen toimesta. Maattuaan yhdeksän päivää koomassa Hogancamp palaa hiljalleen tolkkuihinsa, mutta on aivovaurion myötä menettänyt suuren osan puhe‑ ja liikuntakyvystään. Alkaa raskas kuntoutusprosessi. Vuosien työn ja tuskan jälkeen suuri osa motorisista funktiosta on palautunut ja puhekin soljuu lähtökohdat huomioiden ällistyttävän hyvin. Taiteellisesti lahjakkaan Hogancampin käden motoriikka ei kuitenkaan ikinä palaa ja sisällä myrskyävän luovuuden toteuttamisesta piirrostöiden kautta voi vain haaveilla. Korvikkeena Mark alkaa rakentaa omaa nukkekyläänsä, jonka hän täyttää ystäviensä mukaan nimeämillä yksityiskohdiltaan hyvin pikkutarkoilla nukeilla. Myös Markin alter ego pääsee fyysisessä minimuodossa mukaan nukkeleikkeihin. Muilta osaa kylää asuttavat niin Barbiet kuin SS‑sotilaat.
Malmbergin dokumentti on taidokkaasti rytmitetty ja hyvin mukaansatempaavaa seurattavaa. Hogancamp esitellään mielenliikkeiltään hieman outona mutta muutoin miellyttävänä persoonana. Pienoismallit ja niistä otetut valokuvat itsessään ovat uskomattoman detaljin täyteisiä ja hämmästyttävän todentuntuisia. Dokumentti kulminoituu New Yorkissa järjestettyyn taidenäyttelyyn, jossa Hogancamp pääsee esittelemään omaa fantasiamaailmaansa ulkopuolisille hämmästelijöille.
Marwencolin alkukuvana esitettiin australialaisen Shaun Tanin ja brittiläisen Andrew Ruhemannin ohjaama 15‑minuuttinen The Lost Thing, viime Oscar-juhlien parhaan animoidun lyhytelokuvan palkinnon voittaja. Merkittävä tunnustus saa kiinnostumaan kilpaehdokkaiden tasosta, sillä The Lost Thing jää mietitystä audiovisuaalisuudestaan huolimatta banaaliksi ja ärsyttäväksikin "tärkeän sanoman" satuiluksi.
Nostalgis-dystopisessa tulevaisuudessa tarinankerrontakykynsä kadottanut teinipoika löytää rannalta kummallisen jättimäisen "jutun", joka vaikuttaa olevan kuin toisesta todellisuudesta. Arkirutiineitaan mekaanisesti läpikäyvät aikuiset eivät kiinnitä lonkeropönttöön minkäänlaista huomiota, ja vierailu eksyneitä outouksia arkistoivaan valtion virastolaitokseen kaatuu satojen lomakkeiden täyttövaatimukseen. Maailmankuvan ajatuksena on tietysti hieroa katsojan naamaan mielikuvituksen, erilaisuuden ja pienten asioiden huomioimisen tärkeyttä tasapäistyvän nyky-yhteiskunnan kurimuksessa.
Tietokoneella toteutetun The Lost Thingin surrealismivaikutteiset taustagrafiikat ovat varsin kivan näköisiä, mutta ihmishahmojen design ja animointi jäävät tylsiksi. Orwellilainen tulevaisuusvisio ei sisällä mitään omaa. Ilmeistä välinpitämättömyyden päivittelyä alleviivaa sentimentaalinen indie-musiikki.
Tämän vuoden R&A:n salamyhkäisenä yllätyselokuvana toimi islantilaisen hämymusayhtye Sigur Rósin Lontoon keikan live-taltiointi, Inni. Inni kiikutettiin vaivalla Helsinkiin suoraan Venetsian elokuvafestivaalien maailmanensi-illasta, mutta elokuvafanien näkökulmasta R&A-yllätys"elokuvan" paljastuminen keikkataltioinniksi (ei siis edes dokumentiksi) oli lievästi ilmaistuna rankka pettymys.
Sigur Rósin uusimman albumin kanssa samaa nimeä kantava Inni koostuu muutamasta todella lyhyestä arkistomateriaalipalasesta, joissa bändin niukkasanaisia ja huonoa englantia puhuvia jäseniä joko haastatellaan, tai nämä ajavat ja hyppivät bmx‑pyörillä hiekkalaatikolla. Muilta osin tarjolla on läjä bändin biisejä yhteenkursituilla mustavalkoisilla konserttiperformanssiklipeillä höystettynä. Nollatason informaatioarvonsa puolesta taltiointia ei hyvällä tahdolla voi suositella kuin kovimmille Sigur-faneille. Bändiin ja bändin musiikkiin vielä tutustumattomille suositeltavampaa on kääntyä suoraan albumin pariin ilman visuaalisia ärsykkeitä.
Inni‑dvd on mahdollista hankkia omakseen Inni-tupla‑cd‑albumin Limited Special Edition ‑version mukana.
Julkaistu: 2011-10-05T12:05:44+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Denis Villeneuve
Montrealilaiskaksosten Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon (Maxim Gaudette) äiti Nawal (Lubna Azabal) kuolee ja jättää heille kaksi kirjettä. Jeannen on toimitettava oma kirjeensä isälleen, jonka henkilöllisyys ei ole tiedossa. Simonin tehtävä on antaa kirje toiselle veljelle, josta hän ei ole edes tietoinen.
Libanonilaisen Wajdi Mouawadin näytelmään perustuvan Incendiesin tarina etenee trillerimuotoisena ja siinä korostuu erilaisten uskontokuntien välisen vihanpidon järjettömyys ja turhuus. Vaikka Incendiesin kuvaamaa sodan runtelemaa valtiota ei nimetä tuntuvat tapahtumapaikat ja meneillään oleva kristittyjen ja muslimien välinen selkkaus silti todellisilta. Sodan synnyttämät traumat ja henkiset uurteet ovat näkyvissä jokaisen kasvoilla.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Denis Villeneuve valaisee takaumien avulla Nawalin nuoruutta. Kohtaus, jossa kristityt ottavat kohteekseen muslimeja kuljettavan linja-auton on äärimmäisen vahva kuvaus sodanajan julmuuksista. Incendiesin toiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin Jeanne, jonka punainen lanka vie poltetun orpokodin raunioille, vanhan kätilön sairasvuoteelle ja sotalordin olohuoneeseen tekemään epätodennäköisiä löytöjä.
Incendiesin logiikka ei välttämättä ole aukoton eikä lähtöasetelmakaan täysin toimiva, mutta käyntiin päästessään elokuva vie mennessään. Radioheadin maalaileva musiikki osuu hyvin yhteen huolellisen kameratyöskentelyn kanssa eikä tunnelma herpaannu hetkeksikään. Incendiesin hätkähdyttävä lopetus herättää takuuvarmasti ajatuksia.
Elokuvan muut nimet
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:05:50+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Julia Leigh
"A challenging and rewarding film experience."
"Worst film I have ever see in a cinema!"
"Absolutely Beautiful if you are a film lover!"
"Complete rubbish!"
Kirjailijasta itsensä elokuvaohjaajaksi konvertoineen australialaisen Julia Leighin esikoisteos Sleeping Beauty on yksi tämän vuoden ehdottomasti kiinnostavimmista elokuvista jo pelkästään sen vastaanottaman hyvin ristiriitaisen katsojapalautteensa puolesta. Jos Sleeping Beauty ei onnistu imaisemaan sisäänsä tai etäännyttämään luotaan, jättää se silti takuulla jälkeensä uniikin hämmennyksen sekaisen ilmapiirin.
Matka Sleeping Beautyn keskushahmo Lucyn (Emily Browning; Sucker Punch, 2010) sielunmaisemiin alkaa verkkaisesti ja jättää auki useita kysymyksiä varmasti vielä sen jälkeenkin kun elokuva on jo ohi. Väsymätön Lucy paiskii osa‑aikatöitä yötä päivää, toimii vapaaehtoisena lääketesteissä ja myy itseään iltaisin yöklubeilla. Vaikka Lucylla on riittävästi rahaa elämiseen, ei vuokranmaksu silti huvita. Kehoaan Lucy ei juuri arvosta. Äiti on kaukainen poissaolollaan loistava hahmo, joka olisi valmis tukemaan tyttärensä elämää rahallisesti, mutta Lucyn intresseihin ei kuulu vastaanottaa tältä apua.
Kodiksi edes jossain määrin luonnehdittava tila löytyy vodkaa ja muroja sekaisin popsivan Birdmann-nimisen poikaystävämäisen miestuttavan (Ewen Leslie) kainalosta. Elämä kiitää eteenpäin tauotta. Tunteet ovat kylmiä. Seksuaalisuus kylmää. Tärkeintä on pysyä liikkeessä, etteivät tunteet saavuta mieltä. Lucyn hiljalleen paljastuva luonne ja motiivit voivat tuntua järjettömiltä ja hahmo kenties typerältä – paikoin ehkä jopa vastenmieliseltä. Mutta valtaosa siitä mikä näkyy pinnalla on itsepetosta. Totuus kytee vahvana pinnan alla.
Kun "johdanto Lucyyn" on suoritettu, käynnistyy elokuvan toinen vaihe Lucyn pestautuessa luksusluokan escort-palveluja äveriäille herrasmiehille tarjoavan firman palvelukseen. Nyt kuvioihin astuu joukko iljettäviä vanhoja kurttumunaisia sikaniskaporvareita, jotka viettävät iltaansa alastomilla naisilla koristellussa suurellisessa kartanossaan. Uneen vaivutettu Lucy siirretään pois tarinan keskiöstä sivulliseksi objektiksi, jonka kautta jokainen irstas vanhus voi vuorollaan vielä kerran pyrkiä saavuttamaan edes hetkellisen häivähdyksen siitä tyydytyksen tunteesta, jonka he hämärästi muistavat joskus olleen osa jo kauan sitten kadotettua elämäänsä.
Leighin esikoinen on kuvallisesti yhtä kaunis kuin sisällöllisesti kiehtova. Kokonaisuus on kaikin puolin hallittu siitä huolimatta, että elokuvan ydin on piilotettu niin syvälle, ettei moni jaksa välttämättä sen olemassaoloa edes noteerata. Toisinaan teos tuntuu esittävän enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja onkin debatoitavissa onko Leigh itsekään perillä aivan kaikesta siitä mitä oikeastaan yrittää sanoa, vai esittääkö hän vain älykästä. Erityisen mieluisaa on havaita, että Zack Snyderin oksennusklimpissä Baby Dollina esiintynyt Browning osaa näytellä myös aivan oikeasti suoriutuen tunnerikkaasta ja eläytymistä vaativasta roolistaan jopa hämmentävän erinomaisesti.
Sleeping Beauty on mitä luultavimmin yksi valmistumisvuotensa aliarvostetuimmista elokuvista, ja sen katsomatta jättäminen olisi silkkaa typeryyttä.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:05:55+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Urszula Antoniak
Code Blue sai maailman ensi-iltansa Cannesissa 2011 ja paikan päältä saattoi löytää ilmoituksia, joissa julistettiin: "Some scenes of the film Code Blue may hurt the audience feelings.". Rakkautta & Anarkiaa ‑festivaalinäytöksessä ei vastaavia varoituksia nähty.
Code Blue tarkoittaa sitä, että sairaalaosastolla olevalla potilaalla on välitön tarve elvytykseen, muutoin hän menehtyy. Nimi kuvastaa keskushenkilön, saattohoito-osastolla työskentelevän sairaanhoitaja Marianin (Bien de Moor) henkistä tilaa ja sosiaalista umpikujaa johon hän on ajautunut. Osaston kuolevien, kituvien ja kärsivien potilaiden kanssa työskenteleminen on suistanut yliempaattisen Marianin ahdistuksen ja itsepetoksen kierteeseen, johon eettisten periaatteiden noudattaminen ei tuo lohtua. Ymmärtäväinen suhtautuminen osaston potilaisiin näkyy vastakohtina arkielämässä.
Hollannissa asuvan puolalaisohjaaja Urszula Antoniakin elokuva on tyylillisesti hyvin lähellä Kieslowskia tai Hanekea, mutta ei jää kummallekaan velkaa. Kuvaustyöskentelyssä näkyy sairaalamaisen antiseptiset sävyt ja kylmä valaistus, joka korostaa myös Marianin yleistä mielentilaa. Festivaaliohjelmistoon kuului toinenkin vahvasti hahmovetoinen ohjaus, Michael R. Roskamin Bullhead (Rundskop, 2011), mutta Jackyn hyökkäävyyden sijaan Marianin hahmo on hauras, haavoittuvainen ja jopa tylsä.
Code Blue tarkkailee päähenkilöään kaiken aikaa pakottaen katsojan samaistumaan häneen tai ainakin pyrkimään siihen. Samaistuminen on helppoa kunnes sukelletaan liian syvälle Marianin ajatuksiin ja käy ilmi ettei hän ole enää tavallinen sosiaalinen olento tavallisine nautintoineen. Kuolema on koskettanut häntä ja tavallaan pilannut hänet. Pahimmillaan Marianin käytös on niin vieraannuttavaa, että ahdistus ja suoranainen paha olo välittyvät ulos kuvista ja ohikiitävistä hetkistä.
Yksi Code Bluen aiheista käsittelee eutanasiaa ja siihen liittyviä moraaliajatuksia. De Moorin vahvasti tulkitsema Marian vapauttaa potilaitaan kuitenkin itsensä vuoksi sen sijaan, että odottaisi hiljaisissa potilashuoneissa kuiskattuja avunpyyntöjä. Elokuva kärsii pienimuotoisuudesta ja olisi hyötynyt käytössä olevien teemojen hiukan perusteellisemmasta käsittelystä. Code Blue on itsetietoisen mollivoittoinen draama, jonka mykistävä lopetus jää hermostuttavalla tavalla kytemään mielen sopukoihin. Kuten ohjaaja on halunnutkin.
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:06:18+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Aleksei Balabanov
Aleksei Balabanov on ehtinyt saattaa valkokankaille, kuten A Stokerin tagline tarantinomaisesti mainostaa, jo kolmannentoista täyspitkän elokuvansa. Aivovaurioituneen hiilenlapioijan ympärille kietoutuva, äärimmäisen kuivan hirtehishuumorin sävyttämä tragedia riisuu Balabanovin kerronnan pelkistetyimmilleen, ja lopputuloksena on tuotteliaan auteurin paras teos vuosiin.
Afganistanin sodassa majurina palvellut, nimettömäksi jäävä iäkäs jakuutti (Mikhail Skryabin) lappaa toimekseen hiiliä tulipesään hämyisessä kellarissa. Entinen neuvostoarmeijan sotasankari myös asuu askeettisella työpaikallaan koska ei halua olla riippakivenä tyttärelleen Sashalle (Aida Tumutova), jolle hän luovuttaa palkkansa – silloin kun sattuu sellaista saamaan. Tasaisin väliajoin gangsteri "Kersantti" (Aleksandr Mosin) apulaisineen raahaa Majurin uuniin säkeissä ruumiita, joiden hävitys kuitataan toteamalla että tuhkaksi kärvennettävä oli hyvin paha henkilö.
Keskeisen hahmokatraan täydentävät Kersantin tytär, Sashan kanssa turkiskauppaa pyörittävä Masha (Anna Korotayeva) sekä Kersantin ykköskätyri, hieman yksinkertaiselta vaikuttava vaitonainen Bizon (Yuri Matveyev). Impulsiivisen tuhoisan valinnan kautta henkilöiden suhteet eskaloituvat pisteeseen, jossa Majurin on poistuttava kuumasta kammiostaan oikaisemaan ulkomaailmaa.
Lisäkerroksen simppeliin ja näennäisen simppelisti esitettyyn tarinaan tuo Majurin sängynlaidallaan elämäntyönään kirjoittama "suurromaani" jakuuteista, josta voi löytää yhtymäkohtia elokuvan todellisuuden tapahtumiin. Käytännössä kyseessä on suodatettu jäljennös puolalaisen kirjailijan Waclaw Sieroszewskin kertomuksesta, jonka Majuri on kuullut sota-aikanaan ja jota hänen vioittunut mielensä pitää nyt omana tuotoksenaan.
Majuri artikuloi ja näppäilee kirjoituskonettaan sietämättömän hitaasti, yksi päähenkilöistä ei puhu käytännössä lainkaan ja iso osa ajasta käytetään lumessa tarpovien tai raitiovaunussa kököttävien ihmisten kuvaamiseen. Balabanovin minimalistisemmilleen kiteytetystä tyylistä tulee mieleen lakonisen kerronnan mestarit Bressonista Kaurismäkeen ja Kitanoon; jälkimmäinen etenkin yhtäkkisistä, ilmeettä suoritettavista ja välittömästi alettuaan jo ohi olevista väkivaltakohtauksista. Näyttelijät ovat teatteritaustaista Skryabinia lukuun ottamatta lähes yksinomaan amatöörejä, mikä lienee osaltaan vaikuttanut kohtaamisten paikoin tarkoituksenmukaiseen tönkköyteen ja autenttiseen virittyneisyyteen.
A Stokerin tunnelma on kolkkoudessaankin aina kiehtova ja väärentämättömän venäläinen. 90‑luvun alun Pietarin laitapuoli herää eloon staattisissakin kuvissa. Balabalov ei kuitenkaan paina silmään täyttä nihilismivaihdetta, vaan ihmishengen halpuudesta huolimatta eritoten Majurin tarinointia kuuntelemaan kokoontuvat pikkutytöt sekä maanläheinen värimaailma tuovat elokuvaan lämpöä ja sadunomaisuutta.
Pieni miinus tulee sinänsä osuvasti tilanteita vuoroin tukevasta ja kontrastoivasta musiikinkäytöstä, joka usein jyrää myös vähäiset dialogikohtaukset. Samojen balalaikanrenkutusten loppumattomalle luuppaamiselle on taiteelliset perusteensa, mutta viimeistään lopputekstien aikana niiden junnaavuus alkaa jo tosissaan kiristää päätä.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:06:25+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Takashi Miike
Jatkuvasti tuotteliaan Takashi Miiken viime vuosien tuotantoa ei ole enää odottanut samalla kihelmöivällä hartaudella kuin miehen 2000‑luvun taitteen ja alun parhaita töitä. Viime vuosien sinänsä hupaisat lastenelokuvahassuttelut ja jengikuvaukset jäävät kuitenkin äkkiä unholaan 13 Assassinsin lähtiessä avaamaan harkitun verkkaista vyyhtiään.
1800‑luvun Japanin poliittisista juonitteluista käynnistyvän elokuvan liikkeellepaneva voima on vallitsevan shogunin puoliveli, lordi Naritsugu (Gorō Inagaki), joka käyttää valta-asemaansa häikäilemättä hyväkseen, sortaen palvelijoitaan ja tappaen kenet lystää. Oikeudesta vastaavan Sir Doin (Mikijiro Hira) kädet ovat virallisesti sidotut, joten hän pyytää uskollista samuraita Shinzaemon Shimadaa (Kōji Yakusho) hoitamaan likaisen työn. Shinzaemon ryhtyy tuumasta toimeen ja alkaa yhtaikaisesti kasata kokoon elokuvan nimen joukkiota ja laatimaan suunnitelmaa Naritsugun kuolemaksi. Ongelmia lisää se, että kelvotonta Naritsugua palvelee Shinzaemonin vanha kilpakumppani ja ystävä, loppuun asti herralleen lojaali Hanbei Kitou (Masachika Ichimura).
Vähän yli puolet 13 Assassinsista on varattu hitaalla liekillä kytevälle kehittelylle, joka jälkipuoliskolla kirjaimellisesti räjähtää pidäkkeettömäksi toiminnaksi 13 sankarin hyökätessä Naritsugun useita kertoja mittavamman saattueen kimppuun. Miike pyörittää kumpaakin osiota suvereenisti, päästäen muutamaan otteeseen matkan varrella mustan huumorinsa irti.
Alkupuoli pohjustaa hienosti samurain kunniatehtävän piilevän ristiriidan – onko kunniakasta palvella kunniatonta? – joka kärjistyy lopun verisessä kaaoksessa ja näyttäytyy lopulta onttona pakotteena. Asetelmaa tehostaa Inagakin irtonaisen humoristisesti luonnehtima Naritsugu, jonka liioiteltu yläluokan sosiopatia ja omalaatuiset havainnot pitkin matkaa tekevät sinänsä karikatyyrisestä hahmosta tietyllä tavalla elokuvan kiinnostavimman.
Tarina sinänsä on tietysti jo moneen kertaan nähty aina Seitsemästä samuraista (1954) tämän elokuvan aiempaan 60‑luvun versioon ja niin edelleen aina nykypäivään asti. Hahmoissa ei pahista lukuun ottamatta ole mainittavaa uutta särmää, mutta kokonaisuus on tyylillä läpi vedetty ja kunniakäsitteen pyörittelyyn ajautuu mukaan lukuisasta hahmokatraasta huolimatta. Lopun yli 40‑minuuttinen taistelurevittely toimii komeasti adrenaliiniruiskeena, mutta hahmojen kuollessa on vaikea muistaa kuka oli kukin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Kaikesta huolimatta 13 Assassins on piristävintä Miikeä aikoihin, ainakin kahden tunnin kansanvälisenä versiona. Japanissa on saatavilla 17 minuuttia pitempi versio. Ehkä se avaa monilukuisen joukkion persoonia hieman enemmän.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
choreographers
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:06:30+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Kim Ki-duk
90‑luvun puolivälissä taidemaalarista elokuvaohjaajaksi loikan tehnyt Kim Ki‑duk nousi Etelä-Korean kulttuurivientituotteeksi 2000‑luvun taitteessa. Kahden elokuvan vuodessa keskiarvoa pitkään ylläpitänyt auteur ei saanut suosiota kotimaassaan, mutta oli hitti kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Umpinaisten ihmisten eläimellisten halujen aiheuttamiin ristiriitoihin ja niiden laukaisemaan vääjäämättömään väkivaltaan karuissa elokuvissaan keskittynyt Kim löysi uuden suunnan vuoden 2003 teoksellaan Viisi vuodenaikaa. Seesteisempi kausi tuotti vähemmän kiinnostavia töitä, joista kuitenkin esim. Rautakolmonen (2004) nousee ohjaajan parhaisiin.
Vuoden 2008 Dream-elokuvan kuvauksissa sattunut onnettomuus – joka melkein johti naisnäyttelijän kuolemaan hirttäytymiskohtauksessa – sai Kimin vetäytymään alalta. Hän on palannut vasta nyt tilitysdokumentilla Arirang, jossa ei nähdä ketään muuta kuin ohjaaja itse.
Kolme vuotta syrjäseudulla pienessä mökissä viettänyt, julkisuudessa vähäsanainen taiteilija avautuu nyt itsestään, urastaan, elokuvanteosta sekä elämästä. Arirang alkaa tuttuun tyyliin sanattomana, näyttäen Kimin heräämässä kylmään mökkiin pystyttämässään teltassa. Hän kokkaa riisiä, keittää kahvia, ruokkii kissaa, tuijottaa tyhjyyteen ja käy paskalla lumisessa metsässä.
Kun kiireettömään rytmiin ja kameran jatkuvaan taustaraksuttamiseen (ulkoiseen mikrofoniin ohjaaja ei ole panostanut) ehtii tottua, röhisee Kim lopulta hieman ja alkaa haastatella itseään. Ensin hän puhuu suoraan kameralle, sitten ryhtyy käymään dialogia itsensä kanssa ns. Klonkku-tyyliin. Hän syyttää itseään, nauraa itselleen, itkee, nauraa tälle, pohtii miksi tekee mitä tekee sekä demonstroi tunnekirjon mahdollista manipulaatiota esittämällä varsin uskottavasti erilaisia reaktioita tai kuulustelutapoja.
Koko elokuvanteon mielekkyyden kyseenalaistaneella ja vuosia hiljaisuudessa viettäneellä miehellä olisi yhä paljon sanottavaa. Elokuvat vain ovat liian suuria koneistoja ja näyttelijät haluavat ennen kaikkea päästää demoninsa irti ja riehua pahisrooleissa. Kimin isoin dilemma tuntuu olevan, onko hänen elokuvansa ihmishengen arvoinen? Miksi läheiset työkumppanit hylkäsivät hänet rahakkaampien tarjousten vuoksi sanomatta mitään? Miksi tehdä mitään, kun hiljaisuuteen voi upota? Ja onko hän täysi idiootti edes miettiessään näitä?
Kimin tasapainottelu aidon purkauksen ja kirjoittajalta luontevasti irtoavan manipuloidun draaman välillä luo Arirangiin kantavan jännitteen. Kimin välitilinpäätös ei ole samalla tapaa huuruista jaakobinpainia kuin myös ohjelmistossa nähty Jussi Parviaisen Yksinteoin kaksi (2011). Se on hillitympi ja arvokkaampi, mutta samalla hieman liian venytetty kuvaus 15 putkeen tehdyn elokuvan tyhjäksi jättämästä, omien sanojensa mukaan naiivista taiteilijasta. Toisia käskyttänyt vaativa ohjaaja piinaa nyt kameralla vain itseään ja katsojaa, koska ei pääse sinuiksi taiteensa mielekkyyden kanssa – samalla tunnustaen sen ainoaksi asiaksi, joka tuo hänelle täyttymyksen tunteen.
Kaiken kaikkiaan Arirang on hyvin tervetullut ja (onanistisen aiheen huomioiden) yllättävän tempaava paluu omalla mittapuullaan pitkän hiljaisuuden viettäneeltä Kim Ki‑dukilta. Elokuvan sisältö jää päähän pyörimään, kuten ikävä kyllä sen nimeen liittyvä valituslaulukin.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Julkaistu: 2011-10-05T12:06:36+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Dante Lam
Dante Lamin tuoreemman The Stool Pigeonin (2010) imussa R&A-festivaali toi ohjelmistoonsa myös saman tekijätiimin muutamaa vuotta vanhemman rikosjännärin Beast Stalker. Elokuvat ovat joka suhteessa niin samankaltaisia, että molempien katsominen yhden tapahtuman puitteissa tuntuu pienoiselta yliannostukselta. Toisaalta kumpikin edustaa Milkyway-tuotantojen ohessa nykyhonkkareiden parasta osaamista – valitettavasti, sillä vahvasta kertakäyttökelpoisuusasteestaan huolimatta teokset eivät kasva ulos standarditrillerin puitteistaan.
Beast Stalker esittelee The Stool Pigeonin pääosakaksikon, Nicholas Tsen ja Nick Cheungin, päinvastaisessa asetelmassa kuin uudemmassa yhteistyössään. Tse on yksi Hongkong-elokuvan kulutetuimmista arkkityypeistä: lähes psykoottisesti työlleen omistautunut, epäonnisen välikohtauksen traumatisoima poliisi. Roolistaan sekä Hong Kong Film Awardilla että Hong Kong Film Critics Society Awardilla palkittu Cheung asettuu vastapuolelle kidnappauksiin erikoistuneeksi palkkamurhaajaksi, joka motiiviensa avautuessa kerää julmuudestaan huolimatta osakseen myös sympatiaa.
Ajaessaan takaa vaarallista gangsteria Cheungia (Patrick Keung), impulsiivinen poliisikersantti Tong (Nicholas Tse) päätyy sekavan auto-onnettomuustilanteen jälkeen tulittamaan rikollisten pakoautoa. Koomaan vaipuva Cheung saadaan pidätetyksi, mutta rei'itetyn kulkuvälineen takakontista löytyy menehtynyt pikkutyttö. Tapauksen järkyttämä Tong yrittää käsitellä syyllisyydentuntoaan ystävystymällä tappamansa tytön ala‑asteikäisen pikkusiskon kanssa.
Kolme kuukautta myöhemmin Tongille katkeraa kaunaa kantava tyttöjen äiti, syyttäjänä työskentelevä yksinhuoltaja Ann (Zhang Jing Chu) määrätään hoitamaan koomastaan heränneen Cheungin oikeudenkäyntiä. Koska Annin hallussa on Cheungin syylliseksi todistava verinäyte, triad-pomo määrää silmäpuolen kaappausspesialistin Hungin (Nick Cheung) kidnappaamaan Annin tytär kiristääkseen epätoivoisen äidin peukaloimaan verisamplea. Tong osuu paikalle juuri Hungin käydessä tytön kimppuun ja toivottuaan yllätystelomisesta hän aloittaa oman operaationsa sieppaajan jäljittämiseksi.
Teinipopidolina läpi lyönyt Nicholas Tse ei saa tuotua vakuuttavuutta Tongin kyttämaneereihin; tosin yksioikoinen roolikin on epäkiitollinen melodramaattisine kyynelehtimisineen. Koomikkona näyttelijänuransa aloittanut ex‑poliisi Nick Cheung puolestaan alkaa vakiinnuttaa paikkaansa yhtenä Hongkongin nykyisistä luottonaamoista. Suoritus on hyvä, mutta toisaalta ei voi välttyä ajattelemasta, miten paljon kiinnostavamman pahiksen esimerkiksi Anthony Wong olisi parhaina vuosinaan käsikirjoituksesta luonut. Lain väärällä puolella toimivat hahmot tuntuvat joka tapauksessa tuomaan näyttelijöistä parhaat puolet esiin: Tse on huomattavasti särmikkäämpi The Stool Pigeonin klanipäisenä ilmiantajana ja voittikin vuorostaan kuluvan vuoden Hong Kong Film Awardsien parhaan miesnäyttelijän palkinnon.
Dante Lam luotsaa Beast Stalkerin tyydyttävään mutta vähän turhankin näppärään finaaliinsa rouheasti ja hyvällä tempolla. Käsivaratekniikka toimii erinomaisesti alun suureellista kolaria kuvatessaan, mutta kameran heiluminen alkaa pitemmän päälle tuntua turhalta tyylittelyltä. Suhteellisen vähäinen, rankahko toiminta on onneksi kohtalaisen selkeästi kuvattua, ja juonen pöhköyksiinkin pystyy suhtautumaan Hongkong-viihteen edellyttämällä välinpitämättömyydellä. Tylyydessä elokuva jänistää kuitenkin pariin otteeseen vieden tummalta tarinalta sen synkimmät sävyt.
Kidnapatun pikkutytön jäljittämistä suoraviivaisesti seuraava perusasetelma muistuttaa läheisesti hieman uudempaa The Man from Nowhereä (2010), ja vertailussa korealaiset vievät helposti voiton intensiivisemmällä toiminnallaan sekä samaistuttavammin rakennetulla pelastajan ja pelastettavan suhteellaan.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
Näyttelijät
choreographers
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:06:40+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Yoshimasa Ishibashi
Ohjaaja Yoshimasa Ishibashi tunnetaan parhaiten luomastaan Vermilion Pleasure Night ‑sketsi‑ ja varieteesarjasta. Milocrorzea varten mies on saanut kunnollisen budjetin käyttöönsä ja mitä ilmeisimmän pyrkinyt läjäyttämään siihen kaikki ylijääneet hassut ideansa.
Milocrorze sijoittuu paikkaan, joka on "vähän matkan päässä meidän maailmastamme". Kertomus etenee episodimaisesti, eivätkä jaksojen tapahtumat liity toisiinsa mitenkään suorasti. Päähenkilön vaihtuileminen saa elokuvan tapahtumat tuntumaan melko merkityksettömiltä. Elokuvan avausjaksossa jonkinlaisessa teletappimaassa asuva pikkupoika nimeltä Ovreneli Vreneligare rakastuu palavasti itseään monta kertaa vanhempaan naiseen, Milocrorzeen (Maiko, Space Battleship Yamato, 2010). Ennen niin helpolta vaikuttanut elämä muuttuu haastavaksi. Aikuisten maailmaan Milocrorzen perässä pyrkivä Ovreneli menee duuniin ja ostaa talon.
Toisessa jaksossa nuorten miesten sydänsuruja ratkoo törkeä tv‑juontaja Kumagai Besson (Takayuki Yamada, 13 Assassins, 2010), joka epätoivoisten avunhakijoiden solvaamisen lisäksi tanssii ja hengailee assistenttineitosten kanssa. Elokuvan paras yksittäinen anti onkin Bessonin makeat tanssimuuvit. Hahmosta tulee välittömästi mieleen MTV:n uskomaton törkyturpa Strutter (Paul Kaye). Sävyt tummenevat huomattavasti kun elokuva siirtyy Tenzakuro-nimiseen synnin pesään, peliluolaan ja bordelliin. Samurai Tamon etsii sieltä rakastettuaan ja vastaa yhdestä elokuvan kohokohdista: superhidastettuna kuvattu taistelu, jossa Tamon loikkii ja sivaltelee miekalla läpi monimutkaisen koreografian. Tämä jakso kilpailee näyttävyydessä Guy Moshen Bunrakun (2010) kanssa. Takayuki Yamada näyttelee myös tätä samuraita, ja vieläpä aikuista Ovreneliä viimeisessä jaksossa.
Milocrorze kertoo sinänsä hyvästä pointista, eli rakkauden muuttumisesta pakkomielteeksi ja siitä, miten pitkälle miehet ovat valmiita menemään naisten suosiosta taistellessaan. Tästä vedetäänkin monet varsin suorasukaiset karikatyyrit. Vieläkin hauskempi ja puhtaampi kiteytymä aiheesta on tosin olemassa: kuudestatoista lyhyestä jaksosta koostuva animesarja Colorful (2003), joka kestää helposti myös visuaalisen vertailun Milocrorzeen.
Elokuvaa leimaa psykedeelinen väriloisto, joka on perintöä rajojenrikkojilta kuten Nobuhiko "Hausu" Obayashi ja Seijun Suzuki. Ei siis liene sattumaa, että Suzuki myös näyttelee Milocrorzen sivuosassa tatuoijapappaa. Eriskummallista tunnelmaa lisäävät hahmojen nimet "Ovreneli Vreneligare", "Verandola Gorgonzola", "Milocrorze" jne. Nämä lausuttuna japanilaisittain ovat kuulemisen arvoisia, ja kun mukaan tulee "Saramandara Querenzolich", katsojaa tyynnytellään sanoin "ei hätää, hän ei ole leffassa kauaa".
Milocrorze sinkoilee tunnelmasta toiseen liian kevyesti. Ishibashin sketsishow'ssa toimineet temput eivät siirrykään sellaisenaan pitkään elokuvaan, ja tuloksena on hybridi joka yrittää olla liian monta asiaa kerralla. Lievän ärsyttävyyden ja liiallisen pirteyden kestäville Milocrorze saattaa kuitenkin tarjoilla virkistävän elämyksen.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:06:46+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Tsui Hark
Tsui Harkin ura tuntuu samanlaiselta vuoristoradalta kuin miehen elokuvatkin. Nyt Van Dammen hämmentävimmistä elokuvista vastannut Tsui on päässyt kotimaassaan Hongkongissa tekemään eeppistä genrehybridiä, jonka pitkä englanninkielinen nimi kätkee taakseen viihdyttävän yhdistelmän seikkailua, etsivämysteeriä, fantasiatoimintaa ja komediaa.
600‑luvun Kiinassa ensimmäinen naiskeisari Wu Zetian (Carina Lau) valmistelee kruunajaisiaan kun parisataa metriä korkean Buddha-patsaan päärakentaja roihahtaa spontaanisti liekkeihin. Keisarinna käskee vapautettavaksi vankilasta mestarietsivä Deen (Andy Lau) – joka joutui telkien taakse haastamalla hänen oikeutuksensa hallitsijaksi. Avukseen Dee saa keisarinnan kärkkään palvelijan Shangguan Jing'erin (Li Bing Bing), joka ei allekirjoita mestarietsivän epäkonventionaalisia ja röyhkeitä toimintatapoja.
Tsui pyörittää keskeistä mysteeriä mukavasti ja on löytänyt hyvän tasapainon ekspositioon nojaavien päättelyketjukohtausten ja tempaavien vaijerikamppailujen välille. Tsuin sävy on leikkisä, mutta tarinankerronnan suhteen hän on tosissaan. Lau esittää Kiinan kansantaruista ja Robert H. van Gulikin romaaneista tuttua holmesmaista hahmoaan vastaava pilke silmäkulmassa.
Dekkarikuvioiden ja wuxia-kuvaston yhdistelmä toimii, eikä meno ylly liian pateettiseksi loppupuolen nationalistista pöhötystä lukuun ottamatta. Tietokone-efektikuvat ovat pääasiassa onnistuneita, paria kömpelöä poikkeusta lukuun ottamatta. Deen kuulusteltavaksi joutuva hahmokatras on hauska kokoelma uppiniskaisia jääräpäitä, pelkästään dorkan oloiseksi jäävää ninjajoukkoa lukuun ottamatta. Kokonaisuudessa on paljon samaa kuin Guy Ritchien tuoreessa Sherlock Holmes ‑uusiotulkinnassa (2009), mutta Tsuilla on käsissään vahvempi juoni.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
choreographers
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:07:35+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Rodman Flender
Conan O'Brien pulpahti pinnalle yhtenä Saturday Night Liven ja Simpsonien käsikirjoittajista. 90‑luvun puolivälistä omaa nimikko‑ talk show'taan vetänyt vitsiniekka nousi hetkeksi alan legendojen kastiin kun 2004 ilmoitettiin hänen ottavan The Tonight Show'n ohjat eläkkeelle vetäytyvältä Jay Lenolta vuonna 2009.
Näin tapahtuikin, mutta Leno kaipasi takaisin televisioon ja sai oman show'nsa slottiin juuri ennen O'Brienin Tonight Show'ta. Kummankaan katsojaluvut eivät tavoittaneet tv‑pomojen odotuksia ja Lenoa alettiin hivuttaa takaisin vanhalle paikalleen. O'Brien ei halunnut siirtää ohjelmaansa myöhäisyöhön ja otti vastaan 45 miljoonan dollarin korvaukset itselleen sekä alaisilleen – sillä lisäpykälällä, ettei hän saa esiintyä televisiossa puoleen vuoteen.
O'Brien keksi lähteä maanlaajuiselle kiertueelle live-show'n kanssa. Tästä alkaa Rodman Flenderin keikkadokumentti, jossa huomionkipeä ammattiesiintyjä kohtaa fanejaan ja istuu loputtomasti busseissa, lentokoneissa ja takahuoneissa. Flender pääsi kameroineen kaikkialle ja tyytyy pääosin vain kulkemaan mukana.
O'Brien on hankala dokumentin aihe, koska esiintymisestä kiksinsä saava nörtähtävä hujoppi ei elokuvan osuvan nimen mukaisesti kerta kaikkiaan osaa lopettaa show'taan – ainakaan kameran käydessä. Muutamaan otteeseen O'Brien vakavoituu hetkeksi analysoimaan tilannettaan, mutta hänellä on selviä vaikeuksia pidättää vitsailua edes puoleksi minuutiksi. Kaikki vastaantuleva on vain materiaalia, jota on hiottava ja hiottava esitykseksi, oli yleisönä sitten pelkkä oma assistentti tai lentoemäntä. O'Brien vain odottaa reaktiota ja käyttää siitä humoristisen kimmokkeen luomiseen ketä tai mitä tahansa. Etenkin omaa patoutunutta vihaansa ja tarvettaan miellyttää.
Tämän kääntöpuoli on, että Conan O'Brien Can't Stop on jatkuvasti viihdyttävää seurattavaa. Flender tasapainottaa live-esiintymiset, kulissien takaisen draaman ja O'Brienin yksityiselämän välähdykset soljuvaksi kokonaisuudeksi, jota katselee mielellään, mutta johon jää kaipaamaan vihan ohella jotain välähdystä henkilökohtaisesta sisällöstä O'Brienin edustamaan tyhjään astiaan.
Kiinnostavaksi tilanne muuttuu, kun O'Brienin aplodien tarve asteittain paljastuu patologiseksi. Hän valittaa assistenteilleen (vitsaillen, tietysti), että jonkun pitää estää fanien pääsy takahuoneeseen, koska hänen on saatava levätä tai kiertueesta ei tule mitään. Samalla mies kurkkailee ulos ikkunasta ja nähdessään fanilauman kadulla kirjaimellisesti ponkaisee ulos huoneesta voidakseen kirjoittaa nimmareita. Juostessaan tästä tilanteesta autoon hän toteaa, että tämän on loputtava. Ja silti ainoana vapaapäivänä pitää järjestää "salainen" yllätyskeikka tosifaneille.
Jäljelle jää kuva tempaavan neuroottisesta kontrollifriikistä, joka on kotonaan vain luodessaan esitystä ja saadessaan aplodeja. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa viitenä päivänä viikossa talk show'n läpi vetävältä?
Ohjaaja
producers
Näyttelijät
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Julkaistu: 2011-10-05T12:07:40+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Patrick Meaney
Skottilainen sarjakuvakirjoittaja Grant Morrison oli osa Alan "Watchmen" Mooren vanavedessä jenkkeihin 80‑luvulla värvättyjä brittejä, jotka käänsivät vuosikymmeniä vanhat supersankarisarjakuvat päälaelleen. Morrison teki ensin eläinten kanssa kommunikoivasta ö‑luokan sankarista Animal Manista eläinaktivistin ja kirjoitti lopulta itsensä mukaan sarjakuvaan, tehden hahmon tietoiseksi fiktiivisestä tilastaan.
Leikillisemmäksi Morrison heittäytyi revitellessään Doom Patrolin uuteen uskoon dadaistisilla tarinakokonaisuuksilla, jotka kantoivat "The Painting that Ate Paris"in kaltaisia surrealistia nimiä tai todellisuuden paperisilpuksi repiviä hahmoja, kuten 40‑luvun muskelisarjismainoksista "todellisuuteen" herännyt Flex Mentallo, joka sittemmin sai myös oman nimikkominisarjansa.
Tim Burtonin ensimmäisen Batman ‑elokuvan (1989) aikoihin ulos tullut ja sen suosion siivittämä Arkham Asylum teki Morrisonista sarjakuvamaailman tähden. Dave McKeanin maalaama houruinen mielisairaalatarina esittää Batmanin kahjot vastustajat omassa hullujenhuoneessaan mellastavina palasina yön ritarin sirpaleista psyykettä. Monikerroksista teosta seurasi 90‑luvun puolivälissä alkanut, yhdeksi DC Comicsin aikuisille suunnattujen sarjakuvien linjan Vertigon lippulaivoista muodostunut massiivinen The Invisibles, yksi Morrisonin päätöistä.
Sittemmin Morrison on vuorotellut omien ideoidensa ja ikonisten tavaramerkkisupersankarien välillä, omistaen viime vuodet pääasiassa viimeksi mainituille, erityisesti myyttisinä näkemiensä Teräsmiehen ja Batmanin uudelleen luomiseen keskittyen.
Morrisonin nimi on sarjakuvapiireissä muodostunut synonyymiksi "outojen" ja "kosmisten" tarinoiden sekavana kertojana, huumeita vetävänä trippimiehenä, joka näpyttelee shamanistiset sekoilunsa toisiaan hakkaavien trikoosankarien kehykseen, ärsyttäen perustarinoita kaipaavat ja hämmentäen suurimman osan muista. Tilannetta tuskin auttaa Morrisonin puhe tosielämässä harjoittamastaan kaaosmagiikasta tai Tiibetin ufokokemuksistaan.
Patrick Meaneyn ohjaaman dokumentin parhaana puolena voi pitää sitä, että se päästää humoristisen ja tasapainoisen oloisen Morrisonin kertomaan pitkällisesti ideoistaan ja maailmankatsomuksestaan. Väliin on leikattu lyhyitä kommentteja lähinnä sarjakuvapiirtäjiltä ja muutamalta Morrisonin vanhalta ystävältä. Morrison näyttäytyy miehenä, joka päästäkseen ulos arkisesta ujosta kuorestaan rakensi itsestään elämää suuremman hahmon, joka muuttaa muotoaan aika ajoin. Toisin sanoen, David Bowien lailla hän loi itsestään toismaailmallisen supersankarin – tässä tapauksessa villin ja vapaan kirjoittajan, jonka ideat räjäyttävät maailman, tai pikemminkin multiversumin. Scifikirjailija Philip K. Dickin lailla Morrisonin teokset tuntuvat pohjaavan pienten intiimeihin havaintojen ja kosmisen mittakaavan visioiden yhteen naittamiseen.
Meaney yrittää ikävä kyllä (hyvää tarkoittaen) tuoda tätä toismaailmallisuutta elokuvaansa halvoilla väri/valoanimaatioilla ja typerillä leikkausefekteillä. Kököllä kameralla ja usein tuskallisen huonoilla valoasetuksilla tallennetut haastattelut kuitenkin kannattelevat kokonaisuutta. Morrison asettaa itsensä koko ajan uuteen kontekstiin, palaten aina häntä ideatasolla inspiroineisiin supersankareihin, joissa mies näkee tulevaisuuden kirkkaan toivon itse luomassamme lohduttomuuden maailmassa. Ydinpommineuroottisen isän tahattomasti johdattelema oivallus siitä, että konkreettisen tuhoisa pommi oli joskus vain abstrakti idea siinä missä Teräsmieskin, ei välttämättä veisi jokaista ajatukseen, "Miksi emme tee Teräsmiehestä todellista pommin sijaan?"
Ohjaaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Julkaistu: 2011-10-05T12:07:44+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Lisa Aschan
Nuori ruotsalaisohjaaja Lisa Aschan tekee vahvan debyytin Josefine Adolfssonin kanssa kirjoittamallaan murrosikäkuvauksella Apinatytöt, joka kulkee temaattisesti ja sisällöllisesti sinänsä tuttuja polkuja, mutta päätyy kohtauksissaan odottamattomiin ratkaisuihin.
Yläastetta käyvä Emma (Mathilda Paradeiser) elää isänsä ja pikkusiskonsa Saran (Isabella Lindqvist) lähiössä. Emma pyrkii ja pääsee ratsastusta sekä akrobatiaa yhdistävään vikellysjoukkueeseen, jonka kautta hän tapaa samanikäisen Cassandran (Linda Molin). Tytöistä tulee ystäviä ja kilpailijoita, sillä joukkueesta pääsee vain tietty määrä tulossa oleviin kisoihin. Samaan aikaan 7‑vuotias Sara yrittää löytää rajojaan ja rakkautta.
Aschan ei keskity tyttöjen ystävyyden luomiseen hauskanpitomontaaseilla, eikä treeneissä tapahtuviin kisailuihinkaan. Sen sijaan ohjaaja panostaa hidastempoisiin, mutta ladattuihin pitkiin kohtauksiin, jotka juonen kuljettamisen sijaan paljastavat hahmoista kaiken oleellisen kertomatta lopulta heidän elämästään paljoa. Hämmentävää on se, miten vähän tietoa itse asiassa annostellaan kenenkään ulkoisista olosuhteista. Aschan ei selittele, hän kuljettaa uskottavia ja kipeitä tunnelatauksia.
Tyttöihin kohdistuviin rooliodotuksiin pureutuva pikkusiskon tarina on irrallaan muusta, mutta tukee kokonaisuutta ja onnistuu tekemään arkaluonteisesta asiasta oivaltavia kohtauksia. Lapsen filtteröimätöntä näkökulmaa hyödyntävä Aschan ei niinkään leikittele pedofilialla kuin katsojiin iskostetulla kuvastolla siitä.
Emman tarina kasvaa lopulta kipeämmäksi ja luovii hienosti trillerielementtejä hyödyntäen ystävyyden, heräävän rakkauden, mustasukkaisuuden ja petetyksi tulemisen ristiaallokossa. Apinatytöt näyttää tehokkaasti ja rankisteluun sortumatta, miten teini‑iän kaiken muun alleen peittävät tunteet saattavat vaihtua hetkessä ääripäästä toiseen, eikä niiden käsittelyyn tottumattomana pysty välttämättä hallitsemaan tekojaan.
Elokuvan muut nimet
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:07:49+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Miranda July
Performanssitaiteilija ja novellikirjailija Miranda Julyn ensimmäinen pitkä elokuva Me and You and Everyone We Know (2005) on useamman katselun kestävä, monen päähenkilön draamakomedia. Arkisen absurdeja asioita abstraktin humoristisella otteella käsittelevä July jatkaa samaa korostetun pienen outouden linjaa The Futuressa.
July itse esittää tanssinopettaja Sophieta, jonka aviomies Jason (hiuksia myöten Julyn näköinen Hamish Linklater) työskentelee kotoa käsin IT‑tukena. Arki menee menojaan ja kummankin elämä junnaa paikallaan turvallisen turhauttavalla rutiinilla. Pari päättää adoptoida kissan, mutta joutuu yllättäen odottamaan sen saapumista 30 päivää. Ensin tilanne vaikuttaa vapauttavalta, mutta sitten pienet kriisit kasaantuvat ja kumpikin etsii itseään odottamattomilla tavoilla oudoissa tilanteissa.
Jos kuvaus kuulostaa epäkonkreettiselta, sitä on elokuvakin. Kaiken muun pienen absurdin ohella adoption kohteena oleva kissa toimii kertojanäänenä. July tekee elokuvia omiin ajatuskeloihinsa jumittuneista ihmisistä, jotka eivät ymmärrä itseään tai toisiaan ja tekevät äkkivääriä ja hieman rakennetun makuisia ratkaisuja. Tämä keinotekoisuuden sävy on jatkuvasti kiikun kaakun oivaltavan ja ärsyttävän välillä, kallistuen kuitenkin ensin mainitun puoleen pääasiassa siksi, että July ottaa hahmot ja heidän utuiset dilemmansa vakavissaan.
Ohjaaja-kirjoittaja on myös taitava rakentamaan odottamattomia seurausketjuja näennäisen merkityksettömistä pienistä sattumuksista, sekä löytämään nyrjähtäneen kulman aidon tuntuisiin tilanteisiin. The Future jakautuu tasaisesti pääparin välillä, mutta hahmoista Jason on saanut lyhyemmän tikun kiinnostavuuden suhteen. Päästäkseen mukaan tunteeseen, pitäisi hahmon toimia ankkurina katsojalle kummallisuuksien kertyessä. Linklater on kuitenkin saanut esitettäväkseen niin eteerisen ajelehtijan, ettei kärsivällisyys kanna kovin kauaa tyypin keskustellessa loputtomasti kuun kanssa.
The Future jatkaa Me and You an Everyone We Know'n asettamaa linjaa ja Julyllä on selvästi oma tunnistettava ääni. Kokonaisuus jää vain tällä kertaa sisällön osalta tuntumaan äärimmilleen venytetyltä lyhytelokuvalta, joka kyllä vie odottamattomiin suuntiin, mutta pyytää hieman liikaa kärsivällisyyttä matkalla niitä kohti.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Julkaistu: 2011-10-05T12:07:53+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Richard Ayoade
Ulkopuolisista teineistä kertovat herkät kasvutarinaelokuvat tuntuvat olevan oma lajityyppinsä tätä nykyä. Brittiläisen koomikon Richard Ayoaden Submarine tuo mieleen kaikenlaista Wes Andersonin tuotannosta Hal Ashbyn Harold and Maudeen (1971). Sävynä on paikoin julma nostalgia 80‑luvun Englannista c‑kasetteineen ja kasimillisine filmeineen.
15‑vuotias Oliver Tate (Craig Roberts) haaveilee koulukaveristaan Jordanasta (Yasmin Paige), jonka suosiota hän tavoittelee mm. kiusaamalla luokan lihavaa tyttöä. Samalla Oliverin vanhemmat ajautuvat yhä kauemmas toisistaan meritieteilijäisän (Noah Taylor) kääntyessä koko ajan enemmän itseensä ja äidin (Sally Hawkins) hakiessa lohtua naapuriin muuttaneelta nuoruudenihastukseltaan.
Ayoadella ei ole sen kummempaa juonellista koukkua tai elokuvaa eteenpäin ajavaa voimaa, mutta pätevän nyrjähtäneesti luonnehditut hahmot ja teini‑iän patettisesta noloudesta ammentavat kipeänhauskat tilanteet pitävät mielenkiinnon pääosin yllä. Todellisuuden rajoja rikkoo hieman Oliverin kertojanääni, jota käytetään välillä hauskasti, välillä hieman yliyritteliään nokkelasti.
Nolot sattumukset ja itsekkäät, hapuilevat päämäärät tuovat hahmoista esiin sopivan ristiriitaisia kipupisteitä ja tarttumapintaa ja Ayoadella on visuaalista silmää karulle kauneudelle. Kaiken yllä on kuitenkin tuttu, elokuvista elämän sijaan haetun kokemuksen tuntu. Paddy Considine tekee sinänsä hauskaa työtä äidin nuoruudenihastuksena, mutta hahmon kaltaisia new age‑pseudoguruja on hyödynnetty liikaa nyrjähtäneissä kasvutarinoissa Donnie Darkosta (2001) Thumbsuckeriin (2005).
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:07:57+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Michael Winterbottom
Michael Winterbottomin vuonna 2010 ohjaamassa fiktiota ja todellisuutta sekoittavassa The Tripissä brittikoomikot Steve Coogan (I'm Alan Partridge) ja Rob Brydon esiintyvät Winterbottomin aiemman A Cock and Bull Storyn tapaan jälleen kerran omina itsenään.
The Observer ‑lehti pestaa Cooganin kiertämään läpi Pohjois-Englannin hienoimmat ravintolat ja arvostelemaan niiden ruokatarjonnan. Cooganilla on aikomuksena napata matkakumppanikseen amerikkalainen tyttöystävänsä Misha, mutta tämän tehtyä oharit ei kanssamatkustajaksi viimekiireessä löydy kuin Cooganin ei‑niin-suuresti-rakastama kollega, Rob Brydon.
Ikäkriisistä kärsivien autolla Englannin läpi matkaavien ja puoliväkisin yhteen saatettujen kaverusten roadtrip on kauttaaltaan sarkasmin ja melankolian sävyttämä. Itse ravintolakritiikki jää elokuvassa hyvin syrjäiseen sivuosaan, Steven ja Robin keskittyessä taukoamatta keskinäiseen nokitteluunsa ja kilpaa tunnettujen näyttelijöiden imitointiin. Kuivan brittihuumorin sävyttämä meno uhkaa äityä paikoin turhauttavaksi, mutta rasittavuuksiin asti saman vitsin toisto ja riittävän syvälle typeryyteen vajoaminen onnistuvat hämmästyttävän usein kääntämään menon takaisin voiton puolelle.
Syksyisen ankeisiin brittimaisemiin sijoittuva draamavetoinen The Trip on iloa ja hilpeyttä hersyvän puhtaan viihdekomedian vastakohta, jota Winterbottomin hyvin tunnistettava kädenjälki hallitsee. Matkan edetessä hitaasti kohti päätepistettään onnistuu näppärästi rakennetun elokuvan hieman yllättäenkin herättää aitoa sympatiaa semifiktiivisiä päähenkilöitään kohtaan.
The Trip on koostettu elokuvaksi samannimisen pitkälti improvisoidun kuuteen osaan jaetun tv‑sarjan jaksoista.
Ohjaaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
Julkaistu: 2011-10-05T12:08:07+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: Julien Carbon, Laurent Courtiaud
Julien Carbon ja Laurent Courtiaud ovat ranskalaiskaksikko, joka aloitti yhteistyönsä aasialaiseen elokuvaan erikoistuneina kriitikkoina. Tsui Harkin ostettua yhden heidän käsikirjoituksistaan Carbon ja Courtiad muuttivat Hongkongiin, osallistuen mm. Johnnie Ton Running Out of Timen (1999) ja Peter Paun The Touchin (2002) kirjoittamiseen. Vuonna 2007 he perustivat tuotantoyhtiön Red East Pictures, jonka pyrkimyksenä on tehdä Hongkongissa kuvattuja, kansainvälisin voimin toteutettuja genre-elokuvia maailmanlaajuisille markkinoille. Ranskalais-belgialais-hongkongilainen Les nuits rouges du bourreau de jade on yhtiön ensimmäinen tuotanto ja Rakkautta & Anarkiaa ‑festivaalilla osuvasti "Genre Glitter" ‑teemaan liitettynä antaa epäilemättä edustavan näytöksen Red East Picturesin lajityyppicocktail-ambitioiden vahvuuksista ja kompastuskivistä.
Jo elokuvan nimi, Les nuits rouges du bourreau de jade eli suomeksi Jade-pyövelin punaiset yöt ja virallisena englanninkielisenä käännöksenä ytimekkäämmin Red Nights, on tarkoitettu viitteeksi sekä muinais-Kiinaan sijoittuviin wuxia-miekkailumelodraamoihin että Italian giallo-trillereihin. Tästä lähtökohdasta Carbon & Courtiaud tyylittelevät valkokankaalle fiilistelyyn luottavan, urbaania suurkaupunki-noiria, historiallista mystiikkaa ja groteskinkauniita murhakohtauksia sekoittavan fantasiaprojektinsa. Vaikutteiden ilmeisyydestä huolimatta kokonaisuus ei ole mikään viittauksiin nojaava ironinen pastissi, vaan onnistuu paikoin hienosti kanavoimaan esikuviensa tunnelmia luoden samalla omanlaista maailmaansa.
Red Nights on kuvattu (ilmeisesti yhdellä) RED‑kameralla budjettirajoitteet pääasiassa taidokkaasti peittäen. Tekijöiden kunnianhimo kohtaa tyylitajuisen teknisen toteutuksen mallikkaimmin salamyhkäisen aristokraattisadisti Carrien (Carrie Ng) huikentelevan kidutussalin uumenissa. Etenkin hikisen ja alastoman ihon ympärille kiristyvän lateksimaton narskunta kummittelee korvakäytävissä vielä lopputekstien rullatessa. Perverssit murharituaalit pysyttelevät elokuvan mieleen jäävinä kohokohtina, vaikka juonen ottaessa muutaman askeleen Pascal Laugierin Marttyyrien (2008) suuntaan jäädään intensiteetin kiristämisessä tyhjäkäynnille. Hieman ankeiksi on puolestaan laskettava vaatimattomissa lavasteissa nähtävät pätkät Carrieta inspiroivasta Peking-oopperasta, eikä perinteisemmäksi honkkaritoiminnaksi kääntyvä loppunäytös ole aivan toivotun riipaiseva huipennus.
Nämä ja Kiinan ensimmäisen keisarin aikaisen myrkkyputelin perässä koukkiva tarinantapainen ovat kuitenkin kevyitä riippakiviä verrattuna elokuvan ranskalaisnäyttelijöihin. Karismaton Frédérique Bel esittää Carrien himoitsevan antiikkiesineen haltijaksi päätyvää petollista wannabe‑ femme fatalea, ja kaikki hänen hahmonsa ympärille rakentuvat kohtaukset aiheuttavat lähinnä tylsistymistä ja vaivaantumista. Kauniimman mutta osassaan täysin epäuskottavan Carole Branan astuessa kuvioihin ja Red Nightsin siirtyessä tavoittelemaan eurospy-vaihdetta ongelmat tuplaantuvat. Ranskattarien vastapuolella elegantti CAT III ‑ikoni Carrie Ng (Naked Killer, 1992) varastaa elokuvan yhtä vaivatta kuin Jade-pyövelin piikkikynnet uppoavat jännittyneeseen ihmislihaan.
Vaikka Red Nights ei ole täysin onnistunut, sen perusteella on helppo toivoa Red East Picturesille menestystä ja tuotantojen jatkumista. Seuraavaksi Carbonilta ja Courtiaudilta on ilmoitettu valmistuvaksi Hongkongiin sijoittuva romanttinen trilleri 3 Days Away, jonka pääosittaminen länsimaalaisilla näyttelijöillä tosin herättää epäileviä ennakko-odotuksia.
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
choreographers
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria
