Ilja Rautsi

Yksinteoin kaksi (2011)

Ohjaaja:

• Jussi Parviainen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jussi Parviainen

Being John Malkovichissa (1999) löytyy tunneli, joka heittää läpikulkijansa vartiksi näyttelijä John Malkovichin aivoihin. Kun Malkovich itse menee tunnelin läpi elokuvan loppupuolella, päätyy hän maailmaan, jossa jokaisella vastaantulijalla on hänen kasvonsa, eikä kukaan sano mitään muuta kuin "Malkovich", ellei sitten "Malkovich Malkovich". Jussi Parviaisen Yksinteoin kahden nimi voisi yhtä hyvin olla "Parviainen Parviainen".

Näytelmäkirjailija/ohjaaja/yritysluennoitsija/kulttuuriherhiläinen Parviainen siirsi 80‑luvulla alter egonsa Juska Paarman näytelmistä elokuvaan Harmagedon (1986). Itseinhon ravisteleman egoistin tuhoisa hybrismatka on pimeimpiä ja kiehtovimpia kotimaisia elokuvia sitten Teuvo Tulion Sensuelan (1972). Tämän pseudofiktiivisen hulluuden Parviainen sitten onnistui ylittämään Pekka Lehdon dokumentissa Yksinteoin. (1990), jossa Lehto seuraa Parviaisen tilitystä avioerostaan Sanna-Kaisa Palon kanssa. Koko ajan intensiivisempään monomaniaan puskevana räyhähenkenä näyttäytyvästä Parviaisesta on vaikea nähdä oikean tuskan ja kameran lietsoman esiintymisnarsismin rajaa.

Taiteilijaurallaan suureksi lupaukseksi ja paitsioon useasta lunastuksesta huolimatta jäänyt Parviainen meni kuitenkin uusiin naimisiin juontaja/astrologi Satu Ruotsalaisen kanssa. Sitten tuli ero ja tästä päästään Yksinteoin kahteen, jolla Parviainen pyrkii uuteen nousuun – jälleen ainakin näennäisesti itse luodun ja lietsotun sekoamisen kautta. Seuraa paljon vertailua elokuvien kesken, koska jatkoa on mahdoton katsoa itsenäisenä teoksena – etenkin kun Parviaisen asunnossa näkyy useaan otteeseen edeltäjäelokuvan kehystetty juliste.

Alemmuudentuntoinen egoistinarsisti nostaa jälleen päätään tällä kertaa Parviaisen itse kirjoittamassa ja ohjaamassa solipsistisessa kärsimysnäytelmässä, jossa entinen Jumalan rakastaja on kasvattanut luolamiesparran ja paisunut "Jumalan porsaaksi". Eron jälkeen unettomuudesta kärsinyt Parviainen kirjautui Lapinlahden mielisairaalaan ja rökitti itseään selviämään erosta ja vaimon petoksesta, samalla tehden kokemuksesta fiktiokeinoin elokuvaa. Rahoitusvaikeuksien takia materiaali jäi pariksi vuodeksi hyllylle ja Parviainen teki muotoratkaisun kuvata lisää kamaa 47 kiloa laihempana ja melko lailla terveemmän näköisenä, samalla tehostaen skitsofreenisuuden alter ego ‑vaikutelmaa.

Tilitys alkaa ex‑vaimon avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka palaa kuvaan tasaisin väliajoin Parviaisen filtterin läpi rekonstruoituna hehkuvan naurettavaksi pornofantasiaksi. Vaimo tuntuukin vain laukaisijalta uudelle eksistentialistiselle kriisille, jossa universumi pyörii tietyn navan ympärillä.

Kakkososa eroaa edeltäjästään paitsi sisällössä, myös muodossa. Pelkkä saman toistaminen tuskin olisikaan ollut tyydyttävää sen kummemmin Parviaiselle kuin katsojalle, mutta teoksena Yksinteoin kaksi ei aivan onnistu tavoittamaan edeltäjänsä vimmaista intensiteettiä. Yksi syy on kaikupohjan puuttuminen; Parviainen ei tällä kertaa pääse puimaan tilannettaan muiden osapuolten kanssa, joten epäsuhtaisen dynamiikan sijaan tarjolla on vain ohjaajan loputtomasti rönsyilevä oma persoona. ex‑vaimosta muistuttavat muutama yksipuolinen puhelu sekä Ruotsalaisen kimpaantuneet tekstiviestit, joiden homottelusta Parviainen tuntuu tulistuneen niin, että on kirjoittanut jakauman toiseen osaan itselleen kauniin naishahmon henkiseksi ja fyysiseksi traumaterapeutiksi, todistellen että kyllä tässä yhä paneskellaan vaikka hulluja ollaankin. Näiden seksikohtausten myötä elokuva alkaa Harmagedonin ohella vertautua toisen maanisen avautujan, edesmenneen näyttelijä Klaus Kinskin ainoaan omaan ohjaustyöhön Kinski Paganini (1989).

Toinen syy intensiteetin laskuun on laajempi ilmaisuvälineeseen liittyvä kerronnallinen seikka. Monessa suhteessa Parviaisen Hybris-kirjaa (2004) muistuttava kokonaisuus pyrkii rakentamaan keskushahmostaan elämää suurempaa myyttiä, jota se samalla dekonstruoi tekemällä tästä naurettavan. Kirjan sanoilla herättämiin mielikuviin verrattuna elokuva kuitenkin vaatisi näyttävämmät puitteet tai tiukemman linjan kyetäkseen nostamaan vimmaisen saarnaaja-Parviaisen tämän kaipaamalle myyttiselle tasolle. Osittain missio kuitenkin onnistuu, sillä valtava maha tarkoituksellisen ylipienistä vaatteista pömpöttäen mesoavaa, itseriittoista ja omasta mitättömyydestään toisten silmissä räjähtänyttä itsetuhonsa profeettaa on vaikea karistaa mielestään elokuvan loputtua.

Toisaalta tämä lavea ja paikoin psykedeelinen polku myös tarkoittaa, ettei Yksinteoin kaksi saa kiemurtelemaan penkissä samalla vaivaantuneella tapaa kuin karussa minimalismissa pitäytynyt edeltäjänsä – koska sosiaalipornosta voidaan nyt puhua ainoastaan Parviaisen psyykeen kohdalla. Tämä avaa elokuvaa hengittämään, mutta myös antaa tilaisuuden muhia liikaa omissa värifiltteröidyissä haahuilumehuissaan.

Kakkososa nimittäin lähtee polulle, jota ykkönen onnistui tyystin välttämään – se kerjää sympatiaa itsetietoisesti machonerouttaan vuoroin piiskaavaa, vuoroin ylistävää Parviaista kohtaan. Leikkaaja Jussi Rautaniemen tehokkaasti pyörittämä mosaiikkinen kuvavirta saavuttaa toisinaan kaivatun sisäisen spektaakkelin sävyn, mutta tehokkaimmillaan elokuva on silti Parviaisen tauotta suoraan kameralle esittämän vihamonologin aikana. Teatraalisesti mutta hallitusti rytmittäen avautuva Parviainen herkuttelee särkyneen sydämensä palasten sommitelmaa esitellen sellaisella raivolla, että vähintään odottaisi show'n päättyvän siihen, että mies tyrmää kameran – tai tunkeutuu kuvan läpi ja täyttää katsomon mustalla peikkoparrallaan.

Ja silti, kuten pakkomielteisten taiteilijoiden tapauksessa yleensä, elokuvan heikkoudet ja vahvuudet kumpuavat samasta paikasta. Mikäli tämä fiktioksi nostettu Parviainen olisi kiinnostunut muista ihmisistä tai pyrkisi antamaan tasapainoisemman kuvan, putoaisi koko elokuvalta pohja. Lopussa lunastamattomasta nerolupauksestaan vielä muistuttava Parviainen päätyy taas siihen mistä aloitti – omaan itseensä. Ääniraidalla yhden kerran ylevästi rakkauden pyyteettömyydestä ja kahden ihmisen sulautumisesta yhdeksi puhuva taiteilija näyttää päätyvän ihmissuhteissaan samaan tilanteeseen kuin teksteissään – muiden hylkäämäksi siksi, ettei ammenna muusta kuin itsestään. Taiteena se on yhä kiinnostavaa, mutta edes hypnoottista marttyyria ei jaksa loputtomiin.