Ilja Rautsi

Transformers: Dark of the Moon (Transformers – kuun pimeä puoli, 2011)

Ohjaaja:

• Michael Bay

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Bay

Michael Bay herättää elokuvillaan provosoituneita reaktioita siinä missä Lars von Trier. Erona on, että Tanskan älykköprovokaattori pyrkii tekemään katsojan tietoiseksi elokuvan ja sen manipuloimien tunnereaktioiden yhteydestä, kun taas Bay tahtoo räjäyttää koko tietoisuuden käsitteen tuhansiksi sirpaleiksi, joiden pinnasta heijastuu liekkejä ja naisten pakaroita.

Jos Trier on nykyelokuvan superego, on Bay id. Lisätodisteita kaipaaville: Bay täytti tänä vuonna 47. Hänen viimeiset kolme elokuvaansa ovat kertoneet autoiksi muuttuvista roboteista, jotka räjäyttävät juttuja ihmispäähenkilön yrittäessä saada pesää.

Hasbron leluihin perustuvan elokuvasarjan ensimmäinen hedelmä ilmestyi 2007. Siinä näkyi vielä tuottajana toimineen Steven Spielbergin kädenjälki rinta rinnan Bayn tissiotosten kanssa. Juonisynopsis "poika ystävystyy ulkoavaruuden auton kanssa" ei ole kaukana Spielbergin omasta tuotannosta. Transformersissa konsepti vain törmäsi samaan äänekkääseen töyssyyn kuin koko Bayn tähänastinen ura; miestä ei kiinnosta pätkääkään se tarina, jota hän kulloinkin väittää kertovansa.

Mainosmaailmasta nousseiden ohjaajien priimukseksi tai antikristukseksi (puhujasta riippuen) kutsuttu Bay on eksploitaattori ja fetisisti. Tarina, hahmot, juoni tai näiden kuljetus eivät ole hänen intressialueellaan. Tai tarkemmin sanottuna ne ovat se pakollinen kehys värimääritellylle adrenaliinikuvavirralle, joka action-auteurin tuotannossa rakentuu elokuvasta huolimatta komentokeskusten, helikopterien, liekkipommien ja hikisten kehojen huippuunsa sommiteltuun rytmittömään tykitykseen. Bayn mestariteos on epäilemättä Armageddon (1998), jonka jokainen kohtaus on sävystä tai sisällöstä huolimatta kuvattu ja leikattu niin yhtenevän hyperaktiiviseen tahtiin, että kyseessä lienee maailman ainoa elokuva, joka pelkästään hyötyy dvd‑soittimen random chapter ‑toiminnosta. Kontekstilla ei ole väliä, vain hyperkornin ikonisilla kuvilla itsellään, sekä niiden määrällä.

Toinen Transformers, Revenge of the Fallen, (2009) meni tuotantoon parahultaisesti samaan aikaan Amerikan käsikirjoittajien lakon kanssa. Lopputulos onkin ehkä puhtain "Bay‑elokuva" sanan varsinaisessa merkityksessä, vapaa kaikesta sisällön ja kerronnan painolastista. Ammattinäyttelijät erottaa malleista Bayn elokuvissa siitä, että he huutavat enemmän, usein minuutteja kerrallaan. Bay tykkää komediasta joka ei perustu niinkään ideaan tai rytmiin, vaan övereihin stereotyyppeihin, jotka loputtoman ja äänekkään improvisaation seurauksensa murtautuvat ulos karsinoistaan ja saavuttavat usein puhtaan dadaistisen tason (Bayn tuotesijoittelun uusiin sfääreihin vievässä universumissa tuoreeksi Ferrariksi muuttuva robotti puhuu hassulla italialaisella aksentilla). Kansalaisia ja ihonvärejä yhdistää patriotismi sekä taipumus älämölöön, mielellään hikistä naamaa väännellen. Universumin isoimmalla robotilla heiluvat metalliset kivekset. Jälleen, ei ole kontekstia, on vain ärsykkeitä.

Tänä vuonna Bay palaa taas, mutta hieman hillitympänä (ainakin itseensä verrattuna). Kolmannessa Transformersissa on pieni hippunen juonta taustalla, eikä vapaamuotoinen älämölö valtaa niin isoa osaa kestosta. Viimeinen tunti on käytännössä yhtä suurta toimintakohtausta, jossa Chicago revitään kappaleiksi. Meno on juuri niin näyttävää ja riepottelevan aivovammaista kuin Baylta osasi odottaa, mutta tällä kertaa 3D:nä – mikä kirvoittanee monet vitsit siitä, miten mies on kerrankin saanut useamman kuin yhden ulottuvuuden elokuvaansa. Yllättäen Bayn 3D ei kuitenkaan ole niin migreenivetoista kuin voisi luulla. Jälki ei ole samalla tapaa lomittaisia litteitä paperitasoja muistuttavaa kuin suurimmassa osassa kolmiulotteisia nykytuotoksia. Kuvat on myös suunniteltu informaation prosessointia ajatellen, eli ADHD-ohjaajien kuningas on rauhoittanut leikkausvaiheen hirmuvaltaansa. Samaa kuuria voisi ehkä suositella myös Tony Scottille.

Tuttuna piirteenä aiemmista on se, ettei jatkuvasti muotoaan muuttavia robotteja erota toisistaan melskeen keskellä. Näyttelijöistä kävisi sääliksi pääroolissa yhä sätkivää Shia LaBeoufia, jos hahmoa kohtaan kykenisi tuntemaan mitään muuta kuin sitä ärsytystä, jota yleensä kokee vain liikaa sekakäyttäneen tuttunsa kertoessa naama punaisena miten ei koskaan aiemmin tajunnut ovenkahvojen ihmeellisyyttä. Bayn diktaattoriasennetta solvannut, edellisten osien beibe Megan Fox on korvattu Victoria's Secret ‑mallilla, joka liikuttaa suutaan oikeissa kohdissa, pään ollessa oikeassa kulmassa, valon ollessa juuri täydellinen. Elävä mallinukke sopii hyvin muiden poseeraavien koneiden laumaan.

Sivuosissa vääntelevät naamaansa mm. Frances McDormand, John Turturro ja John Malkovich, vaihtelevilla ärsytyskierroksilla. Elokuvan tähti on kuitenkin Michael Bay ja hänen syväsukelluksensa testosteroniseen teräväpiirtoalitajuntaan, sen itsensä vuoksi ja kaiken muun kustannuksella. Tuttua linjaa edustaa myös liittovaltion "pukumiesten" räävitön pilkka ja samanaikainen armeijan rehtien urhojen tehokkuuden loputon ihannointi – joka taannee sen, että Bay saa jatkossakin käyttöönsä uusimmat kiiltävät sotavempaimet.

154 minuuttia kestävän itseriittoisen spektaakkelin parhaat kohdat riippuvat katsojasta – elämää mielisairaampien tuotosten ystäville ne ovat tähtinäyttelijöiden käsittämättömät purkaukset, muille taas ne kiihkeimmät toiminnan hetket, joissa kukaan ei pysty avaamaan suutaan. Absurdiuden ystäville taas tarjoillaan mm. kuva Afrikassa lymyilevästä pahojen robottien johtajasta Megatronista beduiinihuivi päässään. Koska, no, niin ne siellä pukeutuvat hei.